Miten voi olla varma, että on kuollut?

Videovuokraamon uutuushyllystä löytyi yllättäen aiheeltaan kiinnostavan kuuloinen elokuva After.Life, josta en ollut koskaan kuullutkaan. Näyttelijöinä näyttivät olevan Christina Ricci ja Liam Neeson, joten ajattelin antaa leffalle mahdollisuuden, ja varsin mielenkiintoinen elokuva olikin.

Anna (Ricci) on alakoulun opettaja, joka seurustelee Paulin (Justin Long) kanssa. Pari tappelee koko ajan, eikä Anna vaikuta muutenkaan kovin onnelliselta. Hän näyttää mm. olevan riippuvainen pillereistä, joiden laatua ei tarkemmin paljasteta. Sitten Annan elämä muuttuu: hän kuolee auto-onnettomuudessa – vai kuoleeko? Joka tapauksessa hän joutuu hautaustoimistoon Eliot-nimisen miehen (Neeson) hoiviin. Anna avaa silmänsä, mutta Eliot esittää hänelle kuolintodistuksen, jonka mukaan hän on kuollut.



Eliotin mukaan Anna on välitilassa, valmistautumassa hautaan menoon. Anna alkaa taistella tätä vastaan: omasta mielestään hän ei voi olla kuollut. Epäilyksiä herää muillakin, sillä Annan oppilas Jack (Chandler Canterbury) näkee Annan Eliotin talon ikkunassa.



Mieheni käytti elokuvan tunnelmasta adjektiivia häiriintynyt. Se kuvaa mielestäni varsin osuvasti sitä, millaisen olon filmi katsojalle luo. Pystyykö Eliot todella keskustelemaan kuolleitten kanssa ja juttelee siksi Annalle, vai onko hautausurakoitsija sekopää, joka on lukinnut elossa olevan Annan neljän seinän sisään ja aikoo pistää tämän elävänä hautaan?

Elokuva käyttää hauskasti - joskaan ei erityisen mullistavasti - värejä. Punainen väri, joka edustaa verta, on vahvasti esillä muutoin kalseassa värimaailmassa. Anna värjäyttää hiuksensa elokuvan alussa punaisiksi, jolloin korostetaan hiuksista pestäessä irtoavaa väriä, kuin se olisi verta. Myöhemmin Anna makaa hautaustoimistolla punaisessa mekossa.



After.Lifessa on myös hauskoja kauhuefektejä. Kuollut nainen säikäyttää Annan tullessaan sanomaan tälle, ettei tämä ole vielä valmis kuolemaan/hautaan. Toisaalta Paul näkee Annasta unen, jossa tämä pitelee kädessään sykkivää sydäntään. Yliluonnolliset elementit onkin kätevästi sijoitettu uniin, mutta siitä huolimatta katsojalle jää epäily siitä, onko niissä jotain perää ja totuudellisuutta. Erityisesti minua jäi vaivaamaan Jack-pojan kotona koko ajan television ääressä istuva nainen, joka näytti täysin kuolleelta mutta liikautti päätään yhden kerran. Hän ei ollut unihahmo. Kykenikö myös Jack puhumaan kuolleiden kanssa, kuten Eliot hänelle väitti?

Vaikka elokuva päätyy periaatteessa selkeään loppuratkaisuun, se jää silti vaivaamaan minua. Viime yönäkin elokuva aiheutti jonkinasteista pyörimistä sängyssä. Oikeastaan se on hyvä merkki. Ne leffat, joissa kaikki on selvää, unohtuvatkin usein kovin nopeasti.