The Manson Family on näkemys 1960-1970-lukujen taitteessa voimiensa tunnossa olleesta perheeksi kutsutusta yhteisöstä, jota johti Charles Manson. Elokuvassa on muka-dokumentaarinen ote, vaikka se draama onkin. Tapahtumissa mukana olleet antavat ikään kuin haastatteluja suuren osan elokuvan käyttämästä ajasta. Haastattelut valottavat tietenkin henkilöiden ajatuksia - tai elokuvan tekijöiden näkemyksiä niistä - mutta jotenkin tapahtumien karmivuuden olisi varmasti saanut esiin pelkästään tavallisen draamaelokuvankin keinoin: silloin selitykset olisivat puuttuneet, mutta katsojalle olisi jäänyt enemmän omaa tulkinnanvaraa. Elokuvassa on lisäksi tarpeeton kehyskertomus, jossa eletään 1990-lukua ja valmistellaan dokumenttia Mansonin tapauksesta. Ideana on lopulta näyttää, että Charles Mansonia ihailevia ihmisiä on olemassa, vaikka Manson olisi istunut vankilassa jo iät ja ajat. Charles Manson oli erikoistunut vankiloissa istumiseen jo ennen ns. perheensä perustamista. Perheensä johdosta hänestä sitten varsinaisesti tuli kuuluisa. Hän syötti seuraajilleen sekopäistä oppia ja johdatti nämä lopulta tekemään yltiöverisiä murhia.
The Manson Family tavoittaa mielestäni hyvin 1960-1970-lukujen vaihteen ajankuvan. Käsittämättömiin mittasuhteisiin mennyt hippeily huumeineen ja vapaine seksisuhteineen on tosin korostunut – tuskin kaikki todellakaan elivät kuten Manson perheineen tuolloinkaan. Verisyytensä, alastomuutensa ja täysin kieroutuneen ajatusmaailmansa takia elokuvalla on ihan aiheesta ikäraja K18. Elokuva on kuitenkin mielenkiintoinen kuva uskonnolliset mittasuhteet saaneesta kieroutuneisuudesta.
Rakkauskirjeitä Julialle on puolestaan Italiaan sijoittuva hieman romanttisempi elokuva. Sophie (Amanda Seyfried) pääsee matkaamaan ihanaan Veronaan, mutta vaikka kyseessä on jonkinlainen etukäteishäämatka, tuleva aviomies ajelee ympäri saapasmaata tryffeleiden ja viinien perässä, koska on perustamassa New Yorkiin italialaista ravintolaa. Uskomaton mies! Italialainen ruoka on jumalaista, mutta vielä jumalaisempaa on viettää aikaa yhdessä rakkaansa kanssa Veronassa, uskokaa minua!Sophie päätyy nähtävyyksille yksin, ja kuuluisalle Julian talolle saapuessaan hän näkee naisten kirjoittavan Julialle (niin, sille Romeon Julialle) kyynelet silmissään kirjeitä. Sophie päättää seurata naista, joka lopulta tulee noukkimaan seinään kiinnitetyt kirjeet mukaansa. Hänelle selviää, että Julialta voi todella saada vastauksen kirjeeseensä. Koska Sophiella ei ole muuta tekemistä ja hänellä on romanttinen mieli, hän päätyy itsekin kirjoittamaan kirjeitä Julian nimissä, kun löytää yllättäen Julialle 50 vuotta aiemmin jätetyn kirjeen, jossa Claire-niminen englantilaisnainen (Vanessa Redgrave) kertoo siitä, kuinka ei uskaltanut heittäytyä rakkauteen italialaisen Lorenzon kanssa.
Kirje todella päätyy Clairelle, ja niinpä Sophie pääsee matkaamaan Toscanaan ja ympäri sitä löytääkseen Lorenzon. Mukana on Clairen lapsenlapsi Charlie (Christopher Egan), joka on ensin sitä mieltä, että isoäidin entisen heilan etsiminen on ihan hullua. No, mielen muuttuminenhan on ihan peruskauraa romanttisissa elokuvissa, joten ei hätää.
Rakkauskirjeitä Julialle on juuri sopiva elokuva Italiaa rakastavalle romantikolle. Italialaisia katuja ja viinitarhoja katsellessa voi taas alkaa himoita pääsyä Veronaan tai Sienaan ja romantiikkaa piisaa. Hieman ennen loppuratkaisua tirautin kyynelenkin. Onneksi leffa ei jäänyt vuokraamon hyllyyn. Luulin sitä nimittäin ensin ihan turhaksi hömpäksi, mutta sitten selvisi, että siinä ollaankin Italiassa…
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti