Luen todella vähän runoja. Aina silloin tällöin jokin runo tekee vaikutuksen. Kestosuosikkini ovat suomalaisen runouden tunnetuimmasta päästä: Kaarlo Sarkian Älä elämää pelkää ja Eino Leinon Elegia. Heli Laaksonen on runoilijaksi harvinaisen suosittu. Hänen uusin runokirjansa Peippo vei on niin herkun näköinen, että se oli pakko lukea, varsinkin kun sekin sattui tulemaan kirjaston viikkolainoissa vastaan. Tosin kirjan voisi ostaa omaksikin jo tuon ulkoasun perusteella: kannen aukosta kurkistava karhu on suloinen ja vihreä väri on maailmojasyleilevän luonnonläheinen (oho, tulikohan tuosta paradoksi?).Heli Laaksosen runot käsittelevät melkein koko elämänkirjoa. Teoksen nimen mukaisesti myös luonto on vahvasti esillä. Teos vilisee lintuja, ja Laaksonen yhdistelee hupaisasti luontoelementtejä johonkin niin vähän luontoon liittyvään kuin mahdollista: esimerkiksi vasta vihitty sulhanen soutelee luonnon keskellä häälahjaksi saadun leivänpaahtimen kanssa etsimässä morsiantaan.
Eläimet kertovat toki ihmisistä. Itseäni liikutti kovin ”Kakssuuntanen kummisetä” -runo. Se alkaa:
Tunnen vaa yhren karhu
ja seeki o maanisdepressiivine.
Karhu on talvella levoton, vaikka pitäisi nukkua talviunta. Keväällä se puolestaan saa rauhan mieleensä, vaikka pitäisi herätä talviunilta. Mutta niinhän se on: milloin sitä olisi oikeassa mielentilassa ihminenkään, oikealla mielellä tekemään sitä, mitä juuri sillä hetkellä pitäisi tehdä.
Runot kertovat myös kasvamisesta, kasvamattomuudesta ja keskeneräisyydestä. Elämän vaatimukset iskevät joskus kovaa ja niihin hermostuu, mutta tuskinpa niitä pystyy kaikesta uhosta huolimatta toteuttamaan:
Tänä! Mää! Kehityn! Kerral!
Ruppen viraliseks ko mappi
asiallisemmaks ko aamukahreksan
tilan lehren misä o välikaustakkivertailu.
Runojen minä suhtautuu välillä pelokkaasti sekä menneisyyteen että tulevaisuuteen. Menneisyydestä on myös vaikea päästää irti, jopa niin vaikea, että kaikki toisen tekemä halutaan pitää ennallaan:
En haje pyykei sisäl.
Nee on sun ripustami
etkä ole enä ripustamas.
Keväse ilma jolkuttava ylitte.
Syyssumu laaha jalkojas.
Pakkasil lakana kilkutta toist vaste.
Runokokoelma on täynnään kaikenlaisia tunteita. Parisuhdetta käsitellään rakastumisesta eroon mutta myös muut tunteet, kuten kateus ovat esillä. Siitä kertoo ehkä hupaisin runon nimi, mikä teoksesta löytyy (vaikka näistä tunteista onkin hupaisuus kaukana): ”En ol kattene mut en sois kellä mittä oleva”.
Kaikenlaisten vaikeittenkin tunteitten käsittelystä löytyy usein huumoria, ja pilkahtaapa melkoinen optimistisuuskin runossa ”Isäl o asia”:
Ko päättä et kaik saa men niinko mene
kaik mene juur niinko o ajatellukki.
Sopi hyvi!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti