Black Swan järisytti minua

Balettitanssija Ninasta (Natalie Portman) kertova elokuva Black Swan oli minulle voimakkain elokuvakokemus pitkään aikaan. Se oli ahdistava ja vaikuttava elokuva, jonka voima ja viehätys on siinä, ettei asioita selitetä. Minuun sellainen vetoaa.



Äitinsä luona asuva Nina haaveilee isommasta balettiroolista. Hän on teknisesti täydellinen tanssija, mutta luonteeltaan viaton ja arka, eikä uskalla heittäytyä tanssiinsa. Ikävä kyllä baletti ottaa ohjelmistoonsa juuri Joutsenlammen, jossa pääroolin tanssijan pitäisi kyetä näyttämään myös pimeä puolensa mustan joutsenen tullessa estradille. Ninasta ei selvästikään ole rooliin, mutta hän saa sen silti, koska onnistuu näyttämään ohjaaja ja roolittaja Thomasille (Vincent Cassel), että hänessä on edes hieman särmää.



Thomas alkaa yrittää vapauttaa Ninaa ainakin ulkopuolisen silmin kyseenalaisilla metodeilla. Hän mm. kehottaa Ninaa menemään kotiin masturboimaan. Thomas nähtävästi tahtoisi Ninan pöksyihin, sillä hän on mitä ilmeisimmin ollut myös edellisen, nyt liiaksi vanhentuneen prima ballerina Bethin (Winona Ryder) pöksyissä.

Nina saa tuekseen ja kilpailijakseen Lilyn (Mila Kunis), jonka asenne elämään on paljon vähemmän kontrolloitu kuin Ninan. Lily on ehkä jopa Ninaakin kiinnostavampi hahmo, koska hänestä ei ota selvää. Hänen elämäntapansa ei ole ihailtava, sillä hän mm. tarjoaa huumeita Ninalle, mutta siitä huolimatta hän on aivan eri tavoin jalat maassa kuin Nina. Tästä huolimatta tai ehkä juuri tämän vuoksi hän heittäytyy ihailtavasti myös tanssiin. Kun liian ison ja vääränlaisen roolin tavoittelu ja harjoittelu alkaa murtaa Ninaa, hän kokee Lilyn vainoavan häntä. Toisaalta hän kuvittelee myös harrastavansa seksiä Lilyn kanssa ja todellakin raivaavansa tämän tieltään – eikä katsoja voi tietää varmaksi, pyrkiikö Lily todella kaikin keinoin syrjäyttämään Ninan Odetten osasta vai tahtooko tämä vilpittömästi tukea Ninaa.



Toki Ninakin on kiehtova henkilöhahmo, jonka herkkyyden ja pelon Natalie Portman tuo uskottavasti esiin. Nina elää vaaleanpunaisessa lapsenomaisessa huoneessa pehmolelujen keskellä, vaikkei ole enää pikkutyttö. Hänen äidillään ei näytä olevan muuta elämää kuin Ninan balettiuran seuraaminen, sillä äitikin on entinen ballerina, sellainen, joka ei koskaan päässyt päärooleihin. Odotettavissa on pahaa jälkeä, kun Nina viimeinkin alkaa murtautua aikuisuuteen – tai ainakin jonnekin pois äidin helmoista.

Ninalle alkaa ilmestyä fyysisiä oireita, joita ei selitetä. Hänen selkäänsä tulee ihottumaa, ja äiti väittääkin Ninan raapivan itseään. Verta vuotavaa kynsinauhaa repiessään Nina repii irti pitkän pätkän sormen ihoa, mutta hetken kuluttua sormi onkin aivan ok. Black Swan kuvaa tällaisen inhat yksityiskohdat todella selkäpiitä karmivasti. Lisäksi elokuvassa on jokunen tehokas säikäytys, eikä katsoja tiedäkään, kuinka syvälle kauhuelokuvamaiseen ilmaisuun sukelletaan, mikä saattaa tehdä katsomiskokemuksesta myös pelottavan.



Minua Black Swan värisytti tosissaan. Se saa taas ajattelemaan sitä ristiriitaa, joka on kunnianhimon ja järkevän käyttäytymisen välillä. Nina ei näe omia rajojaan vaan lähtee kohtalokkaasti rikkomaan niitä (vaikkakin äidistä olisi jo hyväkin itsenäistyä). Miksi pitää haluta jotain niin, että se saa menettämään järjen? Entä jos ei halua menestystä niin paljon? Voiko sitä järkevästi käyttäytymällä edes saavuttaa? Nina ei edes vaikuta kovin kunnianhimoiselta, paremminkin pakkomielteiseltä. Mutta liika kunnianhimo ja liika pakkomielteisyys johtavat ilmeisesti pahimmassa tapauksessa yhtä lailla tuhoon.

Voisin mennä katsomaan Black Swanin uudelleen vaikkapa elokuvateatteriinkin. Ainakin jonkinlaisena tallenteena se on hankittava, kunhan se kauppoihin ilmestyy. Onneksi mies osti jouluksi isomman televisionkin.