Gomorra
Gomorra perustuu Roberto Savianon samannimiseen kirjaan, jonka olen joskus aikaisemmin lukenut. Kirja selvittää Napolin alueen mafian, camorran, toimintaa. Sekä elokuvaa että kirjaa vaivaa kuitenkin samankaltainen sekavuus. Kirjan kohdalla se on itse asiassa aika erikoista, koska Saviano on toimittaja, ja yleensähän voisi olettaa ammattitoimittajan kirjoittavan sujuvasti.
Gomorrassa Saviano itse soluttautuu camorran tehtäviin selvittääkseen, miten järjestäytynyt rikollisuus toimii. Hän on hahmona myös elokuvassa, mutta elokuvan kerronta ei paljasta sitä katsojalle, vaan tämän täytyy tietää asia etukäteen. Elokuvan hahmo nimeltä Robertohan voisi olla kuka tahansa.Gomorra alkaa teloituksella solariumissa, mutta minusta se on liian pieni viite siihen, että koko elokuva käsittelee rikollista toimintaa. Toisaalta kukapa ei alkaessaan katsoa tätä elokuvaa jo tietäisi, että camorrasta on kyse. Siitä huolimatta olen sitä mieltä, että elokuvan pitäisi olla taideteos, joka ei vaadi ulkopuolelta tulevia selityksiä ollakseen ymmärrettävä.
No, Gomorran tarkoituksena on tietenkin näyttää eikä selitellä. Se näyttää esimerkkejä: pienen pojan, joka haluaa mukaan porukkaan ja joka ajautuu lopulta tilanteeseen, jossa on pitkälti vastuussa siitä, että eräs nainen ammutaan; vaatturin, joka tekee laittomia kopioita vaatteista ja menee onnettomuudekseen auttamaan kiinalaisia, jotka tekevät samaa; jätteen”käsittelyn”, joka tehdään halvalla mutta joka ei kestä päivänvaloa.
Gomorran jaksaa katsoa helposti loppuun, mutta jotain siitä jää puuttumaan – vaikka tuskin se yrittääkään olla elokuva, jossa katsojan kuuluisi samastua henkilöihin.
Baader Meinhof Komplex
Baader Meinhof Komplex oli puolestaan paljon helpompi ”ymmärtää” sellaisellekin, jolla ei ollut paljon taustatietoja asioista (= minä). Olin melkoisen pieni (ja aluksi olematon), kun RAF toimi.
Baader Meinhof Komplex kertoo saksalaisesta terroristiryhmästä, jonka keskeisiä henkilöitä olivat mm. Ulrike Meinhof ja Andreas Baader. Elokuva näyttää, kuinka ryhmä toimi, kuinka sen ensimmäisen sukupolven jäsenet (juuri Meinhof ja Baader muiden muassa) joutuivat vankilaan ja kuinka nämä siellä protestoivat olojaan, kyllästyivät toisiinsa sekä lopulta kuolivat (useimmat oman käden kautta, mikäli se näkemys pitää paikkansa – jotkut nimittäin olivat asiasta eri mieltä).
Elokuvan alussa toimittajana toiminut Ulrike Meinhof on kirjoittanut kirjoituksen, jossa hän kritisoi šaahin puolison näkemystä siitä, että tämä viettää lomansa muiden persialaisten tapaan. Meinhof ottaa esille, ettei kaikilla persialaisilla ole sellaisia oloja, että he voisivat viettää lomansa aurinkorannoilla. RAF vastustaa myös mm. Vietnamin sotaa. Jotenkin on helppo ymmärtää, että maailmaa halutaan parantaa ja että keinojen vähäisyys aiheuttaa turhautuneisuutta. Huomion herättäminen terroritekoja tekemällä on kuitenkin käsittämätöntä, eikä Baader Meinhof Komplex auta ymmärtämään sitä (jos se nyt siihen pyrkiikään).Elokuva antaa joka tapauksessa huolellisesti rakennetun näkemyksen siitä, miten RAF toimi. Mielenkiintoista on se, että vaikka ensimmäisellä sukupolvella oli vahva ideologia, keskittyivät toinen ja kolmas sukupolvi lähinnä siihen, että saisivat RAF:n jäseniä pois vankilasta. Ideologia oli siinä vaiheessa yhtä tyhjän kanssa.
Elokuva tuo suoraan esille ajatuksen siitä, ettei kirjoittaminen ole ratkaisu maailman ongelmiin vaan tarvitaan toimintaa. Ikävää on se, että terroriteoilla saa taattua huomiota. Vaikka kirjoittaisi kuinka hyvin, kuinka raflaavasti tahansa, ei koskaan voi saada yhtä paljon julkisuutta kuin räjäyttämällä pommin tai ampumalla niitä, jotka ovat jollain tavalla vastuussa – enemmän kauhua saa aikaan vain tappamalla viattomia sivullisia.
Baader Meinhof Komplexia voi suositella. Ainakin minulle se valaisi lähimenneisyyttä, sitä, millainen oli 1970-luku, jolloin olin tosi pieni.
Baader-Meinhof Complex on elokuvana mielenkiintoinen ja hämmentävä. Mielenkiintoinen, koska se antaa hyvän kuvan terroristien toiminnasta ja koulutuksesta. Samalla se näyttää, mihin RAF kaatui: ylimielisyyteen ja ideologiseen köyhyyteen. Hämmentävää elokuvassa oli sen antama kuva terroristien kyvyttömyydestä loogiseen ja rationaaliseen ajatteluun. Toiminta oli ad hoc -tyyppistä sekoilua.
VastaaPoistaElokuva osoitti myös Gudrun Esslinin roolin. Ilman Meinhofin tunnettuutta toimittajana ryhmä tunnettaisiin Baader-Esslin ryhmänä.Syitä Meinhofin liittymiseen ja maanalle menemiseen Baaderin vapauttamisen yhteydessä ei mielestäni käsitelty riittävästi. Ei voi olla kahden tytön äidille helppo ratkaisu hylätä lapsensa ja ryhtyä terroristiksi.
Kjell Westön kirjassa Leijat Helsingin yllä Ulrike Meinhof on leijoja lennättävä nuori nainen, Henrik Bexarin nuoruuden ihastus. Westö kuvailee myös Meinhofin pidätyksen ja Henrikin vaikeuden tunnistaa kuvista ihanaa nuorta naista.
Itsekin melko lailla ihmettelin, miksi Meinhof oli saanut nimensä ryhmän nimeen, koska ei hän niin keskeiseltä toimijalta ainakaan elokuvan perusteella vaikuttanut.
VastaaPoistaOn varmasti totta, että aatteen palon pitää olla melkoinen, jos sen vuoksi hylkää lapsensa. Ehkä elokuva ei kuitenkaan voinut keskittyä niin paljoa yhteen ihmiseen, että olisi voinut antaa vastauksen siihen, miksi Meinhof hylkäsi lapsensa, en tiedä.
Mielenkiintoinen yksityiskohta muuten tuo Leijat Helsingin yllä. Ehkä joskus luen kirjan. Westön Finlandia-palkitun kirjan kanssa takkusin vaan pahasti, joten voi mennä ennen kuin tartun toiseen kirjailijan kirjaan, vaikka hän selvästi taitava kirjoittaja onkin.