Avatar – maailman ihanin paikka sekä hävitys ja kauhistus

Kun Avatarista alettiin kohista, en ollut kovin innoissani. Jotain ihme tieteishuttua, johon en hullaantuisi, ajattelin kai. Nyt olen viimein nähnyt elokuvan, ja täytyy sanoa, että yhdyn useiden arvioiden näkemykseen elokuvasta: sen sisältö ei ole kovin kummoinen, mutta Pandora-planeetan maailmaa katselisi vaikka iät ja ajat, niin lumoava se on.

Pyörätuolissa istuva Jake Sully (Sam Worthington) matkaa Pandora-planeetalle, josta ihmiskunta on kiinnostunut sen rikkauksien vuoksi ja jota pidetään paikkana, jossa hengissä pysyminen on luvassa vain kaikkein kestävimmille. Siellä Jake isketään avatar-ruumiiseen, jossa hänestä tulee na’vi-kansan jäsenten näköinen, sininen, pitkä ja laiha sekä hännällinen. Hänen on tarkoitus vakoilla tätä alkuperäiskansaa, mutta sitten hän tietenkin rakastuu na’vi-naiseen nimeltä Neytiri (Zoe Saldana).



Avatar vääntää sanomansa rautalangasta. Katsoja ei voi olla yhdistämättä na’vi-kansaa Pohjois- ja Etelä-Amerikan alkuperäiskansoihin, ja ihmisen himo rikkauksien perään vaikka sitten luontoa runnomalla tehdään kyllä niin selväksi, että varmasti tuntuu pahalta olla eurooppalainen, vaikkei vanhan siirtomaavallan edustaja olekaan. Elokuvan teemat eivät ole turhia, mutta niistä ei tuoda esille mitään uutta ja ne esitetään liian osoittelevasti.

Mutta kuten jo kerroin, Pandora on lumoava – lumoavin paikka, minkä olen nähnyt. Siellä on erikoisia kasveja ja eläimiä ja niin paljon voimakkaita värejä, ettei silmä voi kuin riemuita. Kun kuva siirtyy Pandoran viidakoista ihmisten värittömään tukikohtaan, tulee auttamatta kylmä olo: Tätäkö me haluamme? Istua tietotekniikan keskellä? Tämän takiako me haluamme kaataa metsiä? Jotta meillä olisi luonnonrikkauksia, vaikkemme välitä säilyttää luontoa, joka ne on synnyttänyt?

Avatarin loppujakso on suurimmalta osin sotaa, pommitusta, väkivaltaa. Se on tylsää katsottavaa, vaikka hyökkäys na’vi-kansaa kohtaan onnistuukin olemaan ajoittain riittävän karmaiseva ollakseen koskettava. Itselleni jäi myös ikävä olo siitä, että lopulta na’vit ottavat käyttöönsä samat aseet, jotka ihmisillä oli. Toisaalta se on todenperäisempi ratkaisu kuin jos he olisivat pysyneet hamaan ikuisuuteen kansana, jota mikään ei turmele. Pitkä taistelujakso syö myös aiempien kauniiden kuvien tehoa. Kaunis Pandora ei jää viimeiseksi katsojan mieleen, vaan hävitys. Mieluummin muistelen kuitenkin tällaisia näkymiä:



Vaikka Avatar ei siis sisällöltään yllätä, siitä on esitetty eräs yllättävä kommentti: Vatikaanin arvion mukaan se on huolestuttava elokuva, koska (Ylen mukaan) ”se markkinoi luonnon palvontaa vaihtoehtona uskonnolle” ja ” vaikka kyseessä ovatkin vain elokuva-arviot, heijastelevat ne paavi Benedictus XVI:n näkemystä vaaroista, jotka liittyvät luonnon nostamiseen uudeksi jumalaksi.” Miksi en itse näe siinä kovinkaan paljoa ongelmaa, jos ihmiset alkaisivat kunnioittaa luontoa samalla hartaudella kuin parhaimmillaan kunnioitetaan jumalia?