Miksi tytöllä on korvassaan helmikorvakoru?

Satuin eilen illalla sattumalta huomaamaan Kuiskaus tuulessa -blogista, että televisiosta tulee Tyttö ja helmikorvakoru -elokuva. Hyvä, että huomasin. En ollut nähnyt elokuvaa aikaisemmin, ja se todellakin oli katsomisen arvoinen. Taide- ja historiavaikutteinen kulttuurinharrastus siis jatkuu.

Hollantilainen taidemaalari Johannes Vermeer maalasi 1600-luvulla maalauksen, joka tunnetaan suomen kielellä nimellä Turbaanipäinen tyttö. Maalauksen taustat ovat epäselvät, ja se on varmasti innoittanut Tracy Chevalieria kirjoittamaan romaaninsa Tyttö ja helmikorvakoru, johon samanniminen elokuva perustuu.

Elokuva on tarina Griet-nimisestä piiasta (Scarlett Johansson), joka työskentelee Vermeerin (Colin Firth) pingottuneita ihmissuhteita pursuavassa taloudessa. Vermeerin talossa eletään leveämmin kuin mihin olisi varaa. Samassa taloudessa asuva anoppi (Judy Parfitt) on huolissaan siitä, ettei taiteilija Vermeer maalaa taulujaan riittävän nopeasti ja rahantulo viivästyy. Vermeerin ja hänen vaimonsa (Essie Davis) suhde on hyvin etäinen, ja vaimo on lähinnä hysteerinen ja töksähtelevä kaikin puolin. Nuoren kauniin piian tulo talouteen ei auta asioita, varsinkin kun piika tuntuu ymmärtävän taiteen tekemistä paljon paremmin kuin taiteilijan vaimo. Lapsetkaan eivät pidä Grietistä, vaan yksi heistä varastaa äidiltään hiuslaitteen, jotta saisi tehtyä Grietistä syyllisen, josta pitää päästä eroon.

Taiteilija Vermeer pitää kuitenkin Grietistä ja lopulta maalaa tämän salaa vaimoltaan. Kun asia paljastuu, vaimo on raivoissaan, eikä vähiten sen vuoksi, että maalauksessa Grietin korvassa killuu vaimon helmikorvakoru.

Elokuva näyttää mielenkiintoisesti ristiriidan luovan työn ja rahan ansaitsemisen välillä. Samaan yhtälöön ne eivät tunnu kovin hyvin mahtuvan. Vermeer ei itse tyrkytä taiteilijanpalvelujaan, mutta anoppi yrittää saada mesenaatti Piet van Ruijvenin (Tom Wilkinson) tilaamaan aina vain uusia tauluja hänen vävypojaltaan.

Vermeerin ja Grietin välille ei kehity seksuaalista suhdetta, joka saisi minkäänlaista täyttymystä – itse asiassa Griet on rakastunut lihakaupan poikaan. Luottamus taiteilijan ja piian välille kuitenkin syntyy: Vermeer antaa Grietin jopa sekoittaa värejään ja käydä ostamassa niitä lisää. Anoppi suojelee tilannetta, kun Vermeer maalaa Grietin muotokuvaa, mutta vain rahan vuoksi.

Tyttö ja helmikorvakoru esittää kiehtovan tulkinnan maalauksesta, jonka taustoja ei tiedetä. Tuskin se oikeaan osuu, mutta ei sillä niin väliäkään ole, koska kiehtovalla tarinalla on aina arvonsa sen totuudenmukaisuudesta riippumatta – kunhan kaikki tietävät, että tarina on fiktiota. Jos on taiteesta kiinnostunut ja haluaa sukeltaa 1600-luvun maailmaan, jossa pyykinpesuvedeksi kelpaa Hollannissa kanavan vesi ja jossa sianpäät lilluvat keittiönpöydillä, kannattaa katsoa tämä elokuva. Se jättää mieleen kysymyksiä, mutta eihän taideteoksen tarvitsekaan selittää kaikkea auki.