Vartiotornin varjossa – Jehovan todistajan elämä eronneiden silmin

Lukion uskontotunneilla kävimme tutustumassa eri uskonnollisten yhteisöjen kokoontumisiin ja esittelimme niitä luokkakavereillemme. Minä kävin ortodoksisessa jumalanpalveluksessa, mutta jotkut uskaliaammat olisivat halunneet lähteä valtakunnansalille tutustumaan Jehovan todistajiin. Opettajamme kuitenkin toppuutteli heitä, ja retki jäi tekemättä. Ehkä ihan aiheesta, sillä luettuani Aila Ruohon kirjan Vartiotornin varjossa suhtaudun Jehovan todistajiin valitettavasti vieläkin ennakkoluuloisemmin kuin ennen.

Vartiotornin varjossa perustuu haastatteluihin, joista useimmissa haastateltava on Jehovan todistajiin aiemmin kuulunut mutta ei enää kuuluva henkilö. Tämän voi tietenkin katsoa vääristävän kirjan antamaa kuvaa yhteisöstä, sillä olisi tietysti tasapuolista kuulla myös niiden näkemyksiä, jotka kokevat yhteisön jäsenyyden hyväksi asiaksi omassa elämässään. Toisaalta yhteisöstä eronneiden tai erotettujen kirjassa esiin tuomat epäkohdat ovat niin järeitä, että tuntuu siltä, että vain ne, jotka eivät kerta kaikkiaan halua ajatella itse eivätkä häiriinny siitä, että heidän puolestaan ajatellaan valmiiksi, voivat tuntea olonsa hyväksi Jehovan todistajissa. Uskonnollinen yhteisö voi tuoda iloa ja turvaa, mutta ensisijaisesti voisi varmasti suositella jotain vähemmän kontrolloivaa yhteisöä, niin vähän yksityisyyttä tässä yhteisössä näyttäisi olevan.

Ruohon kirjassa suuren roolin saavat suorat lainaukset haastateltavilta. Ne luovat Jehovan todistajista kuvan yhteisönä, jossa ihmissuhteetkin perustuvat johonkin aivan muuhun kuin siihen, viihtyykö toisen seurassa. Jehovan todistajista kiinnostuneelle annetaan huomiota, koska tuon huomion antamisen voi laskea yhteisölle raportoitaviin julistamistunteihin. Erotetuille ja eronneille ei sitten pahimmassa tapauksessa sanota päivääkään, vaikka nämä olisivat läheisiä sukulaisia. Karmeimmasta päästä tällä karttamisen saralla on tarina, jossa haastateltava kertoo, mitä tapahtui hänen lapsensa synnyttyä: ”Kun sain poikani, niin äiti laittoi tekstiviestin synnytyksen jälkeen, että toivottavasti liityt takasin todistajiin, tai lapsesi kuolee. Ei minkäänlaista onnittelua tai muuta.”

Karttamisen raskaus näkyy yhteisössä ja siitä eronneissa/erotetuissa mielenterveysongelmina. Karttamisesta on kirjoitettu Vartiotorni-seuran lehdessä mm. näin: ”Kun sinä esimerkiksi kartat luopioita, niin heidän kieroutuneet ajatuksensa eivät johda sinua harhaan. Karttamalla samalla tavalla väärää ja moraalitonta seuraa ja huonoja tapoja sinä et todennäköisesti joudu syfiliksen, tippurin etkä eräiden muidenkaan sairauksien uhriksi.” Tästä haisee kauas se kieroutunut ajatus, jota Jehovan todistajat vaalivat: pahuus on heidän yhteisönsä ulkopuolella. Mikä järeä painostuskeino se onkaan: jos lähdet, joudut Saatanan valtaan, jos jäät, olet hyvien ihmisten seurassa. Mutta millaista ahdistusta aiheuttaakaan, jos yhteisön opeista alkaa tulla mieleen eriäviä ajatuksia, joita ei saisi ajatella ja joiden ajatteleminen tai ääneen lausuminen voi johtaa pahimmillaan siihen, että menetät kaikki läheiset ihmissuhteesi?

Juuri tuo ajattelun rajoittaminen ja kritiikin kieltäminen ovat häiritsevimpiä asioita. Kirja antaa voimakkaasti sellaisen kuvan, että Jehovan todistajana et voi elää itsesi näköistä elämää vaan on elettävä elämää, jonka laadun seurakunta määrittää. Lisäksi olet kirjan mukana Stasin toimintaa muistuttavan valvonnan alla 24/7. Jokaisella on velvollisuus ilmoittaa, jos sattuu näkemään jonkun toisen synnintekoja. Sittenpä synnintekijä voi joutua oikeuskomitean eteen keskustelemaan yksityiskohtaisesti vaikkapa seksielämästään. Miten kukaan muu kuin täysin alistettu ihminen suostuisi tällaiseen? Miten kukaan voi toisaalta olla niin peloissaan seuraamuksista, ettei uskalla olla kertomatta seurakunnan vanhimmille oman läheisensä yksityisiä asioita – ettei ole valmis säilyttämään tämän luottamuksella kertomaa salaisuutta?

Jehovan todistajat ei kannata pitkälle kouluttautumista – olisikohan siksi, että on helpompi hallita niitä, jotka eivät ole tottuneet ajattelemaan monimutkaisesti. Monimutkaisesti ajatteleminen ei tietenkään aina ole hyvä asia, mutta mielestäni myös se on aika vaarallisen yksinkertainen ajattelumalli, että joku ulkopuolinen sanoo kaikesta, mitä siitä pitäisi ajatella. Varsinkin, kun Jehovan todistajien opit muuttuvat aikojen kuluessa, eikä yhteisö edes kiellä sitä – ilmiötä vain kutsutaan uudeksi valoksi, kun oppi kirkastuu. Opin täsmentyminen on minusta kuitenkin eri asia kuin sen ylösalaisin kääntyminen, mikä sekin on Jehovan todistajien kohdalla mahdollista ainakin yhteisöstä eronneiden mukaan.

On varmasti moraalinen ongelma olla tekemisissä maallisten asioiden kanssa, jos kokee ne Saatanan houkutuksiksi, mutta kirjan perusteella tuntuu myös siltä, että ainakin minua yhteisön sisällä olevat moraaliset ongelmat ahdistaisivat vähintään yhtä lailla. Esimerkkejä näistä ovat esimerkiksi se, että raiskauksen syy on uhrissa (esim. hänen pukeutumisessaaan) tai että avioeroa ei saisi ottaa vaikkapa perheväkivallan vuoksi, vaan ainoa hyväksyttävä peruste erolle on aviorikos, joka sekin pitäisi pettäneen osapuolen tunnustaa. Itse koen myös hyvin ahdistavina kirjan tarinat, jossa jo pikkulapset pelkäävät ympäröivää maailmaa ihmisineen tai vähintäänkin demoneita, jotka voivat hyökätä heidän kimppuunsa mistä tahansa, vaikkapa esineistä, joihin ovat menneet asustamaan.

Mielestäni hullujakin asioita saa uskoa, vaikkapa sen, että maailmanloppu tulee huomenna. Ihmisellä pitäisi kuitenkin olla vapaus ajatella miten haluaa ilman että siitä seuraa julkista nöyryytystä tai rakkaiden ihmissuhteiden katkeamista siinä määrin, kuin Jehovan todistajien karttamiskäytännössä tapahtuu. Kirjan haastateltujen mukaan onkin melkoisen kauheaa, että Jehovan todistajien tiedotus väittää, ettei karttamiskäytäntöä ole, vaikkei sen olemassa olosta ole mitään epäselvyyttä, niin moni kun on karttamista katkerasti kokenut.

Aila Ruohon kirja on valaisevaa joskin järkyttävää luettavaa. Sen ansio on se, että haastatelvien oma ääni on etusijalla ja lainauksia on runsaasti. Sen verran kritiiikkiä on kuitenkin annettava, että vaikka itsekin pidän luterilaisuutta Jehovan todistajuutta parempana vaihtoehtona, Ruoho päästää tämän näkökulman – oman uskontonsa paremmuuden – ajoittain haiskahtamaan kirjassaan liian selvästi. En kuitenkaan halua hirveän paljon haukkua häntä tästä, sillä vaikka mielestäni eri maailmankatsomuksia pitääkin kunnioittaa yhtä hyvinä, en minäkään pysty millään hyväksymään ajattelun rajoittamista ja niin vahvaa kontrollia kuin Jehovan todistajilla. On vaikea uskoa, että kovin moni valitsisi aidosti sen, että joku toinen määrää elämästä, jota elät. No, täytyy tietenkin muistaa, että minä en millään usko, että Jehovan todistajien esittämä oppi olisi totuus maailmasta. On siis vaikea kuvitella itsensä asemaan, jossa uskoisi niin. Koska aito usko tuohon oppiin muuttaa tietysti paljon.

Kirjan lukemisen jälkeen on omituinen olo: jotenkin ei tiedä, miten Jehovan todistajiin pitäisi nyt yksilöinä suhtautua. Ruoho kannattaa asiallista ja luontevaa suhtautumista esimerkiksi silloin, kun Jehovan todistajat tulevat omalle ovelle. Hän muistuttaa joidenkin heistä pitävän kenttäpalvelusta vastenmielisenä pakkona. Tämä onkin varmasti hyvä muistaa, eikä auta sääliä ketään, vaikka kuinka olisi sellainen olo, että tuo ihminen on joutunut manipuloinnin kohteeksi valitessaan uskontonsa tai että hänellä on ollut huono tuuri, jos on syntynyt Jehovan todistaja -perheeseen. Minusta on hyvä sanoa selkeästi, ettei halua myöhemminkään keskustella uskonasioista, mutta yhtä kaikki senkin viestin voi sanoa monella tavalla.