Kipsijalkainen Tuhkimo ja keskusteluja murteista

Quentin Tarantino ei Kill Billin jälkeenkään ole kyllästynyt naisen koston tematiikkaan. Sen näyttää viimeistään hänen uusin elokuvansa Kunniattomat paskiaiset, jossa nuori juutalaisnainen Shosanna (Mélanie Laurent) haluaa kostaa natseille, jotka ovat tappaneet hänen perheensä. Lisää kostajia löytyy Aldo Rainen (Brad Pitt) johtamasta miesjoukosta, joka kerää natsien päänahkoja.

Episodielokuvan ensimmäinen episodi näyttää miehen Ranskan maaseudulta. Hänen luokseen tulee vierailulle natsieversti, jonka kanssa maitotilan pitäjä käy pitkän dialogin. Tunnelma on kuin spagettiwesternissä alusta alkaen: tilanne on jännittynyt ja katsoja tietää, ettei mene kauaa, kun väkivalta räjähtää käsiin. Juuri näin käy elokuvassa useita kertoja.

Mieheni mielestä Kunniattomat paskiaiset ei ole elokuva. Hänestä kaikki siinä palvelee estetiikkaa, eikä tarina ole riittävä. Siinä hän on oikeassa, ettei tästä natsijahdista varmasti ole vahingossa tullut sellainen kuin on tullut. Mutta minusta Kunniattomat paskiaiset on elokuva, jossa on ihan riittävän kelvollinen juoni. Se ei ole Tarantinon paras elokuva, mutta se on ihan katsomiskelpoinen filmi, jossa ohjaajan pettämätön tyylitaju on nähtävissä.

Shosanna on liikuttava hahmo, jolla on määrätietoisuutta pelottavuuteen saakka. Häneen ihastuu natsisotilas Fredrick Zoller (Daniel Brühl), joka on saksalaisten suuri sotasankari, koska on tarkka-ampujana tappanut valtavan määrän vihollisia. Shosannalla ei ymmärrettävästi ole natsisympatioita, ja katsojan on helppo tuntea hänen tuskansa, kun hän yrittää torjua Zollerin lähentelyjä. Lopulta Shosannakin turvautuu aseeseen. Ja tuleen.



Toinen naishahmo elokuvassa on Bridget von Hammersmark (Diane Kruger, joka on kovasti nousemassa suosiooni). Hän on saksalainen näyttelijä, joka toimii liittoutuneiden eduksi.



Bridget von Hammersmark on hurmaava kipsijalkaisenakin ja joutuu itse asiassa Tuhkimon osaan, kun kadottaa kenkänsä eräässä väkivaltaisessa kohtauksessa. Kenkää sovittaa myöhemmin Hans Landa (Christoph Waltz, joka on aivan loistava karmivana kaikkia Euroopan kieliä puhuvana natsieverstinä). Muuten, Kunniattomissa paskiaisissa puhutaan paljon kielestä. Ehkä sekin on yksi syy, miksi elokuva viehätti minua. Vain Tarantino voisi tehdä elokuvan, jossa natsit keskustelevat murteista.

Entäpä sitten ne varsinaiset kunniattomat paskiaiset, Aldo Rainen miehet? He eivät jääneet minulle ehkä yhtä hyvin mieleen kuin naiset ja natsit. Aldo Raine puhuu murretta, joka oli yritetty kääntää tekstityksiin suomeksi, mutta parhaiten siitä olisi saanut irti, jos ymmärtäisi englantia paremmin. Miesjoukon toimintaan tungettu huumori toimii ainakin kerran katsottuna, ja päänahkojen leikkaaminen on riittävän karmivan näköistä.

Luultavasti ostan elokuvan dvd:llä, kunhan se sellaisessa muodossa kauppoihin ilmaantuu. Toisella katsomalla voin keskittyä ehkä vielä paremmin dialogeihin ja niiden jännitteisiin, kun tiedän jo, missä kohdin puhuminen loppuu ja väkivalta alkaa.

Kuinka pitkäksi aikaa pelko voi sulkea kirjan kannet?

Kun Muumi-televisiosarjaa alettiin esittää televisiossa, olin jo liian vanha pelkäämään tosissani Mörköä. Tavallaan on harmi, ettei minulla ole tätä nuoremman sukupolven kollektiivista pelkokokemusta. (En kyllä muista, että olisin pelännyt kovin paljoa myöskään Tove Janssonin kirjojen Mörköä, vaikken varma asiasta voi ollakaan, sillä sen verran lapsuudesta on kuitenkin unohtunut.) Mutta on minullakin omat lapsuuspelkoni ollut.

Sain eräänä jouluna lahjaksi Disneyn Prinsessa Ruusunen -kirjan, kun vanhemmat olivat liittäneet minut Lasten Omaan Kirjakerhoon. Prinsessa Ruusunen on maailman ihanin satu (no, Pienen merenneidon jälkeen), ja avasin kirjan innoissani. Ensimmäisellä näkemälläni aukeamalla oli Pahatar kaikessa pahuudessaan raivoamassa. Säikähdin niin paljon, että pamautin kirjan kiinni enkä uskaltanut avata sitä pitkään aikaan. Lapsen ajanlaskutaidolla sanoisin, että tuon kirjan kannet pysyivät kiinni monta monituista vuotta.



Nyt Pahatar on minusta loistava pahis ja hyvin kiehtova hahmo. Onko hän pelottava? Ei enää sillä tavoin kuin miten häntä lapsena pelkäsin, mutta on hänet otettava vakavasti. Kunnon piirretyn elokuvan pahis saa aikuisenkin selkäpiin karmimaan.

Pilkunviilaaja säätää lakeja Virossa

Teetkö satunnaisesti pilkkuvirheitä? Lipsahtaako tekstiin joskus puhekielisiä sanoja tai vaikkapa murteellisuuksia? Olemme vakavan asian äärellä. Virosta löytyy ihmisiä, joiden mielestä olemme niin vakavan asian äärellä, että siihen pitäisi puuttua lailla.

Suuni loksahti pahasti auki, kun luin uusinta MeNaiset-lehteä (39/2009). Siinä kerrottiin seuraavaa: ”Virossa ehdotetaan lakia, joka kieltäisi murteiden ja vierasperäisten sanojen käytön lehdissä ja kirjallisuudessa. [- -] Huolimattomalle kielenkäyttäjälle napsahtaisi ensin varoitus, ja jos se ei tehoa, sakot. Kovimmasta kielirikkeestä saisi kaksisataa päiväsakkoa.”

Olisipa hienoa, jos Suomessakin esitettäisiin tällaista lakia! Tuntemattomasta sotilaasta poistettaisiin kaikki murteelliset repliikit ja muutettaisiin ne kirjakielisiksi. Hääblogien pitäjät saisivat sakot käyttäessään sanaa morsian, koska se on balttilainen lainasana – siis vierasperäinen sana. (Kyllähän laki pitäisi ulottaa koskemaan myös nettikirjoittelua.)

Kirjakielen järjestelmä on monimutkainen. On totta, että kauniisti kirjoitettua kirjakieltä on ilo lukea silloin, kun on kirjakielen paikka. Mutta kaunokirjallisuushan on aivan eri asia – sen tarkoituksena on kuvata mm. erilaisten ihmisten erilaista kielenkäyttöä. Sitä paitsi kukaan ei uskaltaisi kirjoittaa enää yhtään mihinkään yhtään mitään, kun saisi pelätä sakkoja pienestäkin virheestä. Ei itsensä ilmaisun jarruttajana saa olla kielivirhesakkojen pelko! Ja kuka hullu jaksaisi valvoa pikkuvirheitä? Jos minä unohdan joskus pilkun – tai jätän sen vaikka tarkoituksella pois – niin mitä väliä sillä on?

Tuollaisen lain voimassa ollessa ei olisi kyse siitä, kuka maksaa sakkoja, vaan siitä, kuinka paljon kukin maksaa sakkoja. Suurin piirtein virheettömästi on mahdollista kirjoittaa – ja pitääkin kirjoittaa, jos kirjoittaa työkseen – mutta harva tavis (paljonko saa sakkoa yhdestä puhekielisestä sanasta?) pystyy luomaan virheetöntä kirjakieltä, vaikka kuinka saisi varoituksia, että ilmaisua on parannettava.

Sitä paitsi kirjakieli voi olla tylsää. Jos kaikki kaunokirjallisuus olisi kirjoitettu asiatyylillä kirjakielellä, monet tarinat voisivat jäädä lukematta. Mutta jos tähän suohon upottaisiin, ei olisi valtio ainakaan enää köyhä.

Varoittakaamme kuvamanipulaatiosta

Ranskasta löytyy poliitikkoja, joiden mielestä valokuvien yhteydessä pitäisi mainita, jos kuvaa on käsitelty kauniimmaksi tietokoneen avulla, kertoo Taloussanomat. Kun mallien poskien kerrotaan olevan siloiset ainoastaan kuvankäsittelyn ansiosta, nuoret tytöt saavat kasvaa rauhassa traumatisoitumatta sen vuoksi, etteivät näytä huippumalleilta. Kansanedustaja Valeria Boyer on itse asiassa sitä mieltä, että myös esimerkiksi taidekuvissa pitäisi olla varoitusteksti kuvamanipulaatiosta.

Kuvittele: Avaat naistenlehden. Siinä on hajuvesimainos jo ennen varsinaisia lehtijuttuja. Kuvan reunassa lukee: ”Kuvaa on käsitelty tietokoneella mallin ihonlaadun parantamiseksi.” Menet valokuvanäyttelyyn. Koet siellä suuria taide-elämyksiä – huolimatta siitä, että jokaisen kuvan vieressä on varoitus, jossa kerrotaan, että taiteilija on käyttänyt taiteessaan apuna tietokonetta.

Taidekuvissa tuollainen varoitus olisi hyvin teennäinen. Taiteessa saa käyttää keinoja, joilla voidaan luoda luonnottomia ihoja tai muuta mitä ei ole olemassa. Entäpä esimerkiksi mainoskuvissa? Eivätkö kaikki jo tiedä, että mainokset ovat illuusiota, jossa käytetään kaikki keinot, jotta kuva näyttäisi hyvältä? Eivätkö nuoretkin tiedä sen? Asia on kuitenkin varmasti niin, että vaikka me kaikki tiedämme ja näemme, emme silti usko. Auttaisiko varoitusteksti? ”Ei tämä malli oikeasti tältä näytä, usko nyt, että sillä on virheellinen iho niin kuin sinullakin.” ”Tupakka vaarantaa terveytesi.” Niin, se varoitustekstien tehosta.

Olisiko niin, että Ranskassa ollaan huolissaan, ja sitten vain keksitään, että jotain pitää tehdä, jotta olisi parempi omatunto. Mutta välittääkö nuorten ulkonäköpaineista ihan tosissaan se, joka haluaa hoitaa niitä liimailemalla varoitustekstejä ympäriinsä? Olisiko olemassa muita tapoja välittää? Olisiko jokin muu tapa saada nuoret selviytymään tässä maailmassa, joka ei kuitenkaan ainakaan pahoilta osiltaan muutu miksikään?

Toisaalta – pakko myöntää – minusta on ihanaa, että kuvia on mahdollista manipuloida, sillä se mahdollistaa sadunomaisen illuusion, josta voi nauttia. Medialukutaitoa se tietenkin vaatii, että ymmärtää, mikä on tuota illuusiota, mikä ei.

Hier kommt die Sonne

Ostimme miehen kanssa 12 lippua Rammsteinin helmikuiselle keikalle. Minä ostin kuusi lippua R-kioskilta ja mies sai omat kuusi lippuaan netistä. Ostorajoituksen vuoksi enempää ei olisi saanutkaan ostaa. Olemme päivän mittaan kovasti kiitelleet onneamme, että saimme liput – ostosrumba oli ollut taas melkoinen.

Taktiikkamme oli seuraava: mitä useammasta paikasta yrittää, sitä varmempi tulos. Meidän lisäksemme veljeni oli vielä jonottamassa Lippupisteen myyntipisteessä. Hän oli paikalla jonottamassa yli kaksi tuntia ennen lipunmyynnin alkua, mutta ei loppujen lopuksi saanut ostettua yhtään lippua.

Nyt olemme kovasti miettineet, mikä olisi oikeudenmukaisinta toimintaa, kun myydään lippuja keikoille, joille haluaa huomattavasti isompi määrä ihmisiä kuin mitä keikkapaikalle mahtuu. Yksi vaihtoehto olisi yksinkertaisesti, että lippuja myytäisiin vain paikoissa, joissa voi fyysisesti jonottaa. Silloin ne, jotka eniten lippuja haluavat, tulisivat ensimmäisinä jonoon – vaikka viisi päivää etukäteen – ja saisivat lippunsa. Tämä olisi tietysti epäreilua niitä kohtaan, jotka asuvat kaukana myyntipisteistä.

Mieheni ehdotti, että liput voitaisiin huutokaupata aivan alunperinkin (kuten trokarit tekevät, kun ensin ostavat lippuja, joiden käyttäjistä ei ole tietoakaan). Tämä olisi tietyssä mielessä reilua, mutta itse en kannata ideaa, koska ei raha saa ratkaista kaikkea (en muuten usko, että miehenikään on sitä mieltä). Ei ole oikein, jos vain ökyrikkailla on varaa käydä suosituimmilla keikoilla. Toisaalta huutokauppaaminen pudottaisi taatusti pois aika monet niistä, jotka katsovat, että joillekin keikoille on vain pakko päästä näyttäytymään. Jos näyttäytyminen Rammsteinin keikalla maksaisi vaikkapa 300 euroa, joku voisi keksiä, että onkin hauskempaa mennä näyttäytymään jonnekin muualle, ja lipun saisi joku, joka oikeasti haluaa nähdä juuri tämän bändin.

Toinen mieheni ehdotus oli, että liput arvottaisiin halukkaiden kesken. Sekin tuntuu jotenkin reilummalta kuin käsittämätön tuuripeli ja tietotekniikkaa vastaan taistelu netissä. Arpomisen satunnaisuudesta on vaikea pitää, mutta mitä muuta kuin satunnaisuutta on nykyinen nettimyyntikään.

Lipputrokareista valitettiin taas kovasti. En todellakaan pidä heidän toimintaansa eettisenä. En kuitenkaan usko, että ongelmat lippujen myynnissä johtuvat varsinaisesti trokareista: he ostavat kuitenkin vain olemattoman osan lipuista (vaikka tietenkin se on pois tosifaneilta, en kiistä). Perusongelma on se, että joillekin keikoille yksinkertaisesti haluaa useampi ihminen kuin mitä lippuja on tarjolla. Sitä voisi myös miettiä, kuinka tarpeellista on myydä lippuja firmoille.

Niin, entäs ne 12 lippua, jotka ostimme? Jokaiselle niistä on käyttäjä: keikalle ovat lähdössä mm. veljeni, joka saa kerrankin olla onnellinen siitä, että hänen siskollaan kävi tuuri, mieheni sisar ja veli sekä joukko erinäisiä ystäviä. Trokaajia emme siis ole, vaan ihmisiä, jotka tekivät lähipiirilleen palveluksen. Ja onnellisia – kävipä kerrankin aivan uskomaton tuuri.

Ujo shoppailija

Sokos oli eilen sekaisin. Olivat avanneet uuden osaston, ja kaikki tavarat olivat hujan hajan, halleissa oli tyhjää, tyhjää… Ehkä tavarataloa ei ole mahdollista pitää suljettuna niin kauan, että kauppa saataisiin järjestettyä kauniiksi, mutta melkoista oli käppelehtiä tuollaisessakin kaupassa.

Ovensuussa oli kyltti, jossa käskettiin kysymään rohkeasti apua, jos jotain etsittyä ei löydy. Niin, rohkeasti. Suomalainen on ujo kysymään. Olisi vaikea kuvitella, että esimerkiksi Italiassa kehotettaisiin ihmisiä avaamaan rohkeasti suunsa.

Itse olen aika perinteinen suomalainen tässä asiassa, vaikka olenkin rohkaistunut iän myötä. Eilen en kuitenkaan viitsinyt kysyä Sokoksella mitään, koska koko paikka oli sen verran keskeneräisen näköinen, että varmasti ehdin hoitaa pienen asiani muuallakin ja myöhemmin – olihan myyjillä varmasti tärkeämpääkin tekemistä kuin kaivella jostain minulle esiin pokkareita. Huomasin kuitenkin, että takana oli myös ujous kysyä.

Minussa asuu siis näköjään se sama tyttö, joka ei kysynyt koulutunneilla, koska pelkäsi, että kysymys on tyhmä. Se tyttö, joka kysyi kysymyksensä hiljaa vieruskaverilta, joka sitten uskalsi kysyä opettajalta. Se tyttö, joka oli salaa onnellinen siitä, että opettaja kehui kysymystä hyväksi.

Mutta eihän kaupassa tarvitse hävetä kysymistä. Jos kysyn jotain, saatan jopa ostaa jotain, ja se tuo kaupalle rahaa. Joissain tapauksissa katson kyllä, että jos kauppa ei ole laittanut esimerkiksi uutuus-dvd:tä näkyville riittävän hyvin, voin ostaa sen mielenosoituksellisesti toisesta kaupasta.

Huomaan olevani ilmeisen ujo ilmaisemaan, mitä haluan ostaa. Joskus kun myyjät tulevat kysymään, voivatko auttaa, sanon vain katselevani, vaikka olisin etsimässä tiettyä tuotetta. Kuvittelen, että on jotenkin vaikeaa sanoa, ettei haluakaan ostaa, jos ensin on pyytänyt myyjää näyttämään tuotteen. En halua seisoa vaikkapa kirjakaupassa myyjän edessä kädessäni uutuuskirja, jota halusin katsoa mutta jota en sitten haluakaan sen kalliin hinnan vuoksi kuitenkaan ostaa – kirjojen kohdalla tosin harvoin pystyn vastustamaan kiusausta.

Olen myös huono menemään pikkukauppoihin vain katselemaan, vaikka rakastan pikkukauppoja, jotka ovat täynnä persoonallisia esineitä. Jotenkin tuntuu, että kaupasta on pakko ostaa jotain, jos ensin pällistelee ja hypistelee tavaroita kaupan omistajan valvovien silmien alla.

Ehkä Sokoksen ”Kysy rohkeasti” -kehotus olikin siis minulle omiaan, vaikka ensin olinkin hieman ylimielinen ja ajattelin ehkä, ettei aikuisia nyt pitäisi kehottaa rohkeuteen – että meidän pitäisi ilman muuta uskaltaa kysyä, jos kysyttävää on. Kysy ja katsele siis rohkeasti!

Paluu Tarharyhmän pariin

Perjantaina olin ihmettelemässä pitkäaikaisen suosikkini Maija Vilkkumaan 10 + 10 -juhlakonserttia.


Kuva: Leena Hernesniemi

Olen nähnyt Maijan esiintymässä sen verran monta kertaa, ettei siinä ollut mitään ihmeellistä, mutta mukana oli pari kokoonpanoa, joissa Maija on musisoinut ennen soolouraansa, ja ne tekivät konsertista erityisen. Enemmän odotin Tarharyhmää, joka on Maijan bändi vuosilta 1990-1995. Siinä soitteli myös Minna Haapkylä, joka on yksi näyttelijäsuosikeistani.


Kuva: Sami Helenius

Tarharyhmä olikin oikein energinen, hyvää mieltä tuova orkesteri. Mukana olivat tuolta 90-luvun alusta kaikki paitsi rumpali Nöksy Niiniluoto, eli Maijan ja Minnan lisäksi soitannoimassa oli Isa-Eerika Lehto. Tarharyhmän pop ja punk saivat minut innostumaan niin paljon, että ostin heidän kolmen CD:n boksinsa. Nyt voin luukuttaa Beibini asuu Torniossa -biisiä niin kovaa kuin huvittaa, jos on paha mieli ja tarvitsee purkaa energiaa. Voin myös ottaa bändistä mallia, jos tuntuu, että otan itseni liian vakavasti:


Kuva: Osmo Patana

Hunajamelonit oli toinen kokoonpano, joka oli konsertissa mukana Maijan menneisyydestä. Minulla ei ollut yhtyeestä oikeastaan minkäänlaista käsitystä ennen tätä tilaisuutta. Melonit olikin kunnon bilebändi, joka soitti covereita ja jolla oli blingblingiä ja naisasennetta paitsi omiin myös muiden tarpeisiin (konsertissa oli enemmän kimallusta kuin seuraavassa kuvassa).



Ilman hiprakkaakin naurattaa, kun naisjoukko laulaa tosissaan Whitesnaken Here I Go -biisiä coveroiden: ”Hierojalle meen uudestaan / tahdon tuntea kun tarttuu pakaraan / käsi voimakas / se mut saa voihkimaan.” Kyse on tietenkin komeasta mieshierojasta, joka puristaa pakarasta.

Konsertin viimeinen osio sisälsi Maijan soolouran kappaleita. Aloituksena oli loogisesti Satumaa-tango, ja itse asiassa odotin, että siitä olisi jatkettu kronologisesti. Kun seuraavana kuitenkin tuli uusimman levyn Luokkakokous-biisi, petyin hetkeksi, mutta se meni kyllä ohi. Positiivisinta oli Ei-albumilta olevan Ei susta huomaa -kappaleen esittäminen. Siitä on varmasti aika kauan, kun olen viimeksi kuullut sen livenä (jos nyt yleensä olen), ja se on jotenkin koskettava kappale: ”Onko vaikeaa? / Ei susta huomaa.” Voimme vähätellä toistemme pahaa oloa, jos se ei näy ulospäin ja todeta keveästi vain, että tuskin se kovin pahaa on, kun ei sitä ollenkaan pysty näkemään. Toisaalta asiassa on sekin puoli, että on syytä ajoittain ainakin muistaa, että ei kaikilla mene hyvin, vaikka he siltä näyttäisivät – että ei itse ole ainoa, jolla on joskus paha mieli tai ahdistava olo. Itse asiassa kun alkaa miettiä, näkee aika harvoin ihmisiä, joista hehkuu se, että he voivat hyvin ja ovat onnellisia. Surullista kyllä.

Konsertti oli kokonaisuutena oikein miellyttävä kokemus. Ja hyvä uutinen on se, että Maijalta on tulossa uusi studiolevy ensi keväänä. Kun vielä Tarharyhmä tekisi pysyvämmän comebackin…

Tahtoo uudelleen abiturientiksi

Tänään näytti olevan ylioppilaskirjoitusten tekstitaidon koe. Omista kirjoituksistani on niin kauan, ettei sellaista koetta silloin ollut olemassakaan. (No, se ei vielä tarkoita, että ylioppilaaksi pääsemisestäni olisi ikuisuus, mutta sanotaan nyt vaikka niin, että kirjoittamisvuodestani on melkein yhtä kauan kuin tämän vuoden abien syntymävuodesta.)

Omaa äidinkielen koettani voin muistella sekavin tuntein. On ilmiselvää, että kirjoitelman teki joku muu kuin se ihminen, joka minä nyt olen – valitsin nimittäin otsikon Jumala puhuu monin tavoin. Toisen aineeni tein jostain runoanalyysitehtävästä, joka näytti menevän hyvin (93/99 pistettä opettajalta), mutta jonka pistemäärä tippui sensorin käsissä jonnekin ties kuinka alas – en saanut koskaan tietää, kuinka alas, sillä kakkosaineena lähtenyt aine nousikin ykköseksi. Tuosta Jumala-aiheesta kirjoitin sitten laudaturin, jonka sain silloin aikoinaan 88 pisteellä, kun eximioita ei ollut vielä olemassa. (Miehelläni oli muuten paljon uskottavampi aihe: hän kirjoitti kauhukulttuurista ja tiesi siitä jo tuolloin kloppina varmasti paljon enemmän kuin aineen korjannut sensori, joka myönsi tappionsa ja antoi miehelleni 97 pistettä.)

Niin, mutta entäpä tuo Jumala? Olin lukenut reaalikokeeseen uskontoa, ja ehkä siksi tuntui, että minulla olisi uskontoon liittyvään aiheeseen jotain sanottavaa. Kirjoitin taatusti hyvin latteasti: ”Jumala puhuu ihmisille luonnossa plaaplaaplaa…” Jos minun nyt pitäisi ottaa kantaa Jumalan puheeseen, voisin käsitellä sitä, missä kohdin Jumalan puhe on kaunista ja missä kauniit sanat ovat unohtuneet, kun todellisuuden tapahtumat eivät kohtaa niitä. Latteahan siitä maailman pahuuden pohdinnastakin varmasti tulisi. Lisäksi voisi käsitellä sitä, kuinka jotkut ihmiset luulevat, että Jumala puhuu heidän kauttaan, ja kuinka suurta ahdistusta he voivat saada ympärillään aikaan ihmisissä, jotka hetken kuluttua luulevat jokaisen ajatuksenkin vievän helvettiin tai henkiolentojen ahdistelevan heitä öisin. Tiedä sitten, olisiko se hyvä aiheen tulkinta, aiheen vierestä vai jotain täysin sietämätöntä sensorin mielestä. Jos haluaisin kirjoittaa todellisia omia ajatuksiani, pohtisin sitä, onko minkäänlaista jumalaa missään puhumassa mistään.

On aina niin vaikea kirjoittaa, jos pitää miellyttää jotakuta toista tai jotenkin osoittaa taitonsa. Itse asiassa kovin usein ei pitäisi joutua kirjoittamaan niin, että täytyy miellyttää jotakuta toista. Koulussa on helpointa tehdä sellaista, mikä miellyttää opettajaa. Voisi jossain mielessä sanoa, että se useimmiten on myös viisainta. Silloin todistukseen tulee kivoja numeroita. Ihailen kuitenkin enemmän niitä, jotka osaavat tehdä älykkäästi jotain yllättävää, näyttää taitonsa anarkistisella tavalla. Mieheni piti aikanaan lukiossa äidinkielen puheen aiheesta ”Kuinka hienoa on kiroilla suomeksi”. Opettaja oli ollut kovin myrtsi. Itse olisin ollut aivan innoissani, jos olisin ollut mieheni äidinkielen opettaja.

Yo-kokeessakin voi ottaa riskin – ehkä sensorisetä tykkääkin omalaatuisesta aiheen tulkinnasta. Tekisi itsekin jotenkin mieli päästä uudestaan kirjoituksiin – revittelisin nimittäin kunnolla, enkä kirjoittaisi sellaista lässylässyä kuin aikanaan.

Miltä mummola maistuu?

Trendi-lehden toimituksen blogissa on löydetty mummolan maku: Valion mansikka-punaherukkamehu. Epäilykseni herää: voiko tuollainen purkkiin pakattu mehu maistua oikeasti mummolalta? Pitänee maistaa, mutta ensin on pohdittava, mitkä maut liittyvät omassa mielessäni mummolaan.

Mansikat liittyvät tietenkin mummolamuistoihin, ja varsinkin metsämansikat. Niiden kasvupaikat tiedettiin, ja niiden kypsymistä piti käydä säännöllisesti seuraamassa. Toimin hyvin oikeaoppisesti ja keräsin metsämansikat timoteiheinään. Sitten ne laitettiin pieneen mukiin ja niistä tehtiin mansikkamaitoa.

Mummolaan liitetään yleisesti lihapullat ja eiköhän minunkin mummoni niitä oikein hyvin osannut tehdä. Mummolalapsuuteeni liittyy myös läskisoosi. Ja hyydytetty mansikkarahka, mutta sitä ei tehnyt mummoni vaan tätini. Se oli tehty jugurttipurkkeihin ja oli minusta suurta herkkua.

Lapsuuteni mummolaan kuuluu myös Jenkki-purukumi. Sitä oli kahden väristä, sinistä ja vihreää, ja oli jotenkin hienompaa ostaa vihreää – sininen oli olevinaan tavallisempaa. Mummola sijaitsi pienellä paikkakunnalla, jossa oli kunnon vanhan ajan kyläkauppa, jossa seisottiin tiskin takana ja pyydettiin myyjää antamaan tarvittavat tuotteet. Myyjä merkitsi hinnat ensin käsin pieneen paperiliuskaan ja laski laskun sitten yhteen jonkinlaisella laskulaitteella, jonka vipua piti pyörittää.

Mummolalapsuuteni maistuu myös Ville Vallaton -jäätelöltä. Jäätelöpuikko oli kapea, pitkä ja pyöreämuotoinen. Makuvaihtoehdot olivat vanilja ja päärynä. Jäätelön kääre piti avata alapäästä, jotta saattoi nähdä heti kohdan, jonka päällä ei ollut suklaakuorrutetta. Hienompaa oli tietenkin saada päärynäjäätelö.

Haastan sinut # 52

Anne S. pitää hauskaa Haastan sinut -blogia, jossa esitellään joka kerta kuva, jota pitää käyttää askarreltavassa kortissa. Nyt osallistun haasteeseen ATC-kortilla. Kortissa on aikakauslehdestä leikattu tausta sekä teksti, hieman pitsiä, koristekukka ja kimalleliimaa. Loput materiaalista on arkista, joka haasteessa tällä kertaa annettiin. Kyllähän Marie Antoinettesta inspiroituu.

Haarautuvan rakkauden talo

Kävin lauantaina pitkästä aikaa katsomassa suomalaisen elokuvan elokuvateatterissa. Ja olipa virkistävää nähdä elokuva, joka todella perustui näyttelijätyöhön ja jossa päähenkilöt olivat tavallisia ihmisiä, eivätkä ylikauniita ja -laihoja kaksikymppisiä. Juonenkäänteet eivät kuitenkaan kaikilta osin olleet aivan tavallisten ihmisten elämästä.

Kyseessä oli Mika Kaurismäen ohjaama Haarautuvan rakkauden talo, joka kertoo Tuulasta (Elina Knihtilä) ja Juhanista (Hannu-Pekka Björkman), jotka ovat tehneet eropäätöksen kymmenen avioliittovuoden jälkeen ja jotka yrittävät asua samassa talossa, kunnes asumisasiat saadaan järjestykseen.



Juhanin ja Tuulan sopimien käyttäytymissääntöjen kohta ”Uusia ihmisiä ei tuoda kotiin” kariutuu kättelyssä, kun Juhanin ystävä Pekka (Tommi Eronen) vie Juhanin baariin ja pistää tämän iskemään naisen. Juhani vie naisen kotiin, vaikka muuta on sovittu. Tästä alkaa mustasukkaisuuden kilpavarustelu, joka huipentuu siihen, että Juhani ostaa naisen nimeltä Nina (Anna Easteden) esittämään tyttöystäväänsä. Ostaminen käy kätevästi, sillä Juhanin velipuoli Wolffi (Antti Reini) on parittaja. Ninaa puolestaan epäillään murhasta ja suuren rahamäärän anastamisesta. Sotku, jossa eroava aviopari yrittää kiusata toisiaan, rikolliset jahdata Ninaa ja poliisit rikollisia, on melkoinen.

Elokuva saa nauramaan ääneen ja toisaalta se repii aika syvältä. Nämä tunteet ovat mielestäni sopivasti tasapainossa. Olen vakuuttunut sekä Elina Knihtilän että Hannu-Pekka Björkmanin näyttelijäsuorituksista. Knihtilä on täydellinen itsestään hieman enemmän kuin pitäisi kuvitteleva nainen, joka ajattelee olevansa parempi kuin hieman vatsaa kasvattanut aviomies. Björkman taas on loistava miehenä, joka on hieman epävarma ja kömpelö ja jonka on useinkin vaikea puhua asioista ennen kuin hermostuu.

Sivuosan esittäjistä jäi mieleen Irina Björklund, jota ei ollut tunnistaa Irina Björklundiksi. Hän esittää Marjutia, Tuulan parasta ystävää, joka juo koko ajan viiniä ja on sen mukaisesti koko ajan kännissä. Marjut on ylilyövine kampauksineen herkullinen hahmo. Outoa on, että Pekka iskee silmänsä Marjutiin. Mutta hauskasti ylilyövä juonenkulku sekin on.



Pitäisi tarttua myös Petri Karran romaaniin, johon elokuva perustuu. Olisi mielenkiintoista nähdä, millainen kieli poskessa -huumorin ja raastavan avioerotuskan yhdistelmä kirja on. Myös kirjan loppuratkaisu olisi mielenkiintoista tietää. Elokuva loppuu viitteenomaisesti, mutta silti katsojalle tulee hyvin selväksi, kuinka Tuula ja Juhani elämäänsä jatkavat.

Sopivan ajonopeuden äärellä

Helsingin Sanomissa uutisoidaan siitä, kuinka paljon suomalaisten autolla-ajokilometreistä ajetaan ylinopeutta. Uutisen yhteyteen on lisätty äänestys: ”Saako ylinopeutta ajaa, jos muutkin ajavat?” Parempi kysymys olisi, onko nopeusrajoitusten mukaan edes mahdollista ajaa.

Ajan autoa vähän, ja vielä vähemmän maantiellä. Yritän noudattaa nopeusrajoituksia, vaikken nyt niin tunnollinen olekaan, että saisin tunnontuskia ja soittaisin poliisille ilmiantopuhelun itsestäni, jos mittari näyttää paria ylinopeuskilometriä. Niinpä sitten olen se vihattu naiskuljettaja, jonka perseessä roikutaan kiinni, jonka ohi on päästävä hinnalla millä hyvänsä ja joka hidastaa kaikkien muiden kulkua. Se, jolle kirotut sadatukset voi melkein kuulla omaan autoon ja se, jolle saa heristää nyrkkiä.

Haluaisin ajaa rauhassa itsekseni. Jonossa ajaminenkin menee, jos takanani tuleva pysyy oikeasti turvavälin päässä. Se, että toiset ohittavat minut, ei haittaa, kunhan odottavat turvallista ohituspaikkaa sen verran kauempana, ettei minusta tunnu koko ajan, että päälleni ollaan ajamassa. Ikävä kyllä maantiellä ajaminen on kuitenkin kamalaa. Olisi helpompi ajaa ylinopeutta, antaa vain mennä ainakin sen verran kovaa, ettei oman auton perään muodostu kilometrien jonoja. Niin kovaa, että ohi menevät vain kaikkein hulluimmat itsemurhakandidaatit.

Olen joskus muuten kuullut sanottavan, että jonon ensimmäinen auto ei muodosta jonoa vaan vasta ne seuraavat. Tämähän on periaatteessa totta. Toisaalta: jos jonon ensimmäinen auto ajaa nopeusrajoituksen mukaan, miksi kenenkään tarvitsisi – hälytysajoneuvoja lukuun ottamatta – päästä ohitse. Sitä paitsi tuo jononmuodostumisideologia ei estä sitä, että tunnen olevani vain häiriöksi muille, kun jono kerääntyy minun ajamani auton perään – vaikka kuinka ajaisin nopeusrajoituksen mukaan. Syyllinen mikä syyllinen.

Maantiellä on siis vaikea ajaa nopeusrajoitusten mukaan, ainakin silloin kun on paljon liikennettä. Tai ainakin ajamisesta tulee hermoja raastavampaa, jos yrittää noudattaa sääntöjä aivan oman päänsä mukaan piittaamatta mitenkään siitä, kuinka muut ajavat. Tiedä sitten, miten asian voisi korjata. Minä ainakin yritän silti pysyä nopeusrajoituksien rajoissa. Kun kaikki ovat menneet ohi, hermotkin saavat taas levätä.

Kiroillaan antaumuksella eikä pedata sänkyä!

Opin vasta aikuisiällä kiroilemaan. Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan, sillä nyt sain lukea Iltalehdestä, että kiroilusta on hyötyä: ärräpäitä päästellessä kestää paremmin kipua. Jos siis joskus isken käteni vahingossa kuumalle levylle tai jään auton alle, aion kiroilla sydämeni kyllyydestä (jos vain taju on jäljellä).

Hyvä uutinen on lisäksi se, että aika monista muistakin huonoista tavoista on vaikka minkälaista hyötyä. Esimerkiksi laiskottelu pidentää ikää. Loistavaa, nyt vain sohvalle makoilemaan! Mutta onko se laiskottelua, jos lukee samalla kirjaa? Ilmeisesti ei, koska laiskottelusta kerrotaan seuraavaa: ”Laiskottelun yhteydessä harrastettava haaveilu ja mietiskely aktivoivat aivoja ja auttavat käsittelemään kokemuksia.” Kirjaa lukiessa ei voi haaveilla ja mietiskellä aivan omiaan, mutta kyllä lukeminenkin on hyväksi terveydelle. Se ei vain ole huono tapa, ja siksi sitä ei ole otettu tällä kertaa esiin. Niin sen täytyy olla.

Kotitöiden välttelystä on se hyöty, ettei kodista tule kliinisen puhdas. Jos elää suunnilleen steriilissä ympäristössä, saa sitten kaikki pöpöt, kun menee muualle – eihän hyperpesuaineilla päivittäin jynssätyssä kodissa pysty kehittämään minkäänlaista vastustuskykyä. Ihanaa, koko ajan ei tarvitse jynssätä! Mutta miten saisikaan pidettyä tavaransa järjestyksessä – ja jynssättyä edes vähän?

Musiikkiakin pitäisi ajoittain kuunnella kovalla, ja nimenomaan raskaampaa musiikkia. Hyvä! Minulle riittää raskaudessa Rammstein oikein hyvin ja kyllä se paremmalta kuulostaakin sopivan kovalla. On siis oikein mukava kuulla, että kun kuuntelee musiikkia kovalla, saa nauttia suuremmasta mielihyvästä myös sen jälkeen, kun on lopettanut kuuntelun. Sen verran aion kuitenkin rajoittaa, että säästän kuulokykyni normaalina.



Sänkyäkään ei tarvitse pedata, koska jos peitot jättää hujan hajan, pölypunkit kokevat ympäristön liian kuivaksi – kun hikikin pääsee haihtumaan – ja lähtevät lätkimään (ainakin osittain).

Sen sijaan en pidä erityisemmin siitä, että stressistä on hyötyä. Jos on stressaantunut vain lyhyen aikaa ja siedettävässä määrin, pystyy muistamaan asiat paremmin ja jopa omaksumaan uutta paremmin. Eli pitäisikö kehitellä stressiä silloinkin, kun on ihan cool olo? Minulla ei kyllä lähes koskaan ole, joten pystyn varmasti saamaan stressin hyötyvaikutukset itselleni ilman mitään ponnisteluja.