Los abrazos rotos

Pidän Pedro Almodóvarin elokuvista niiden värienkäytön ja jollain lailla äkkiväärien tarinoiden vuoksi. Siksipä syöksyin katsomaan miehen uusimman tuotoksen Särkyneet syleilyt, kun viime torstaina leffaan pääsi 5,50 eurolla.

Tarinan keskeisin henkilö on sokea mies nimeltä Mateo Blanco. Hän on elokuvaohjaaja, jonka läheisimmät ihmissuhteet ovat työtoveri Judit ja tämän poika Diego. Elokuvan alussa Mateo saa tietää, että Ernesto Martel -niminen mies on kuollut, minkä johdosta Mateo palaa menneisyyteensä. Sieltä löytyy suhde Ernesto Martelin kauniin vaimon Lenan kanssa ja leikkauspöydällä pilattu elokuva, jossa Lena näytteli pääosaa. Nyt Mateolla ei ole enää näkökykyä eikä Lenaa.



Penélope Cruz esittää Lenaa, ja täytyy myöntää, että elokuvan jännite katoaa, kun hän katoaa kuvasta. Toistenkaan näyttelijöiden roolisuorituksissa ei sinänsä ole vikaa, mutta ehkä tarina ei tällä kertaa onnistu olemaan niin kiinnostava, että se kantaisi silloinkin, kun joukon karismaattisin näyttelijä on poissa kameran edestä. Itse asiassa mietin, mitä Hollywood-tuotantoja, joissa Cruz on, olen nähnyt. En ehkä kovin monta, enkä muista niitä niin hyvin. Ainakin Almodóvar saa Cruzin elämään. Pitänee katsoa Vicky Christina Barcelona, josta Cruz sai Oscarin.

Parhaimmillaan Särkyneet syleilyt on lumoava kuin Almodóvarin elokuvat onnistuessaan ovat. Sellainen kohta on mm. se, kun koko valkokangas peittyy revittyihin valokuvanpalasiin, joissa ovat kerran toisensa jälkeen Lena ja Mateo. Ehkä katsoja olisi pitänyt saada välittämään Mateosta enemmän. En kokenut kovinkaan traagiseksi sitä, että toiset ihmiset olivat pilanneet hänen elokuvansa. Siksi en kokenut myöskään hienoa tunnetta, kun Mateo viimein sai tehdä – sokeana – tuon taideteoksen valmiiksi, valita ne otokset, jotka saivat tarinan näyttämään hyvältä.

Nyt-liitteen arviossa Särkyneitä syleilyjä nimitettiin runsaudensarveksi, ja nimitys osuu kyllä aivan oikeaan. Siksi onkin hassua, että nyt tuntuu, ettei elokuvasta ole paljoakaan sanottavaa. Eikö siinä runsaudensarvessa minua liikuttanut kukaan eikä mikään muu kuin Lena? Ehkä ei, mutta Lena liikutti sen verran, että ei elokuva lainkaan kelvoton ollut. Mutta luulenpa että katson Volverin elämäni aikana useamman kerran kuin tämän.