Aion yrittää seurata tämänvuotista Big Brotheria. Olen joskus aiemmin seurannut ohjelmaa ajoittain hyvinkin kiinnostuneena – vaikka se niin järkyttävä enimmäkseen onkin – mutta ainakin viime vuonna olin jo aivan pihalla, koska en jaksanut kiinnostunut siitä, mitä BB-talossa tapahtui.
Muistan ensimmäisen kosketukseni tosi-tv-ohjelmiin. Eräät silloiset työkaverini seurasivat innoissaan Selviytyjiä, ja kun he kertoivat ohjelmasta, en ollut lainkaan ymmärtää, mistä on kyse. Oikeita ihmisiä, jotka oikeasti ovat jossain ääriolosuhteissa selviytymässä? Ei kai?
Nyt tosi-tv on mennyt jo ensinnäkin liian överiksi ja toiseksi alkanut kyllästyttää katsojia. Itse seuraan kuitenkin paria sarjaa todella intohimoisesti. Ne ovat Diili ja Kauhukeittiö.
Kesän harvoja ei-uusintoja oli Diilin aiemmin Suomessa esittämätön tuotantokausi. Taitaa olla monta vuotta vanha, mutta väliäkö tuolla, kun en tiedä ennestään voittajaa. Aika moni on tippunut jo pelistä pois, mutta onneksi joitakin kilpailijoita ja jaksoja on vielä jäljellä.
Diili on jostain syystä tosi-tv-suosikkini, vaikken oikeastaan pidä Donald Trumpista enkä välitä sellaisesta ökyloistosta, jonka hän on ympärilleen luonut. On kuitenkin järjellistä kilpailla työpaikasta: se on palkinto, jonka saavuttamiseen tarvitaan jonkinlaisia kykyjä – muitakin kuin että hölmöilee kännissä (vrt. BB). Myönnettäköön, että Diilissäkin näihin kykyihin kuuluu taito olla röyhkeä ja haukkua tarvittaessa kanssakilpailijat rankasti. Odotan siitä huolimatta myös Suomen Diilin toista tuotantokautta, joka alkaa ensi kuussa – vaikken pidä Hjallis Harkimonkaan persoonasta.
Entäs Kauhukeittiö sitten? No, kaikkinensa myöskään Gordon Ramseyta ei voi väittää hirveän miellyttäväksi ihmiseksi. Mutta Kauhukeittiössäkin kilpaillaan jostain muusta kuin rahapalkinnosta: hyvästä työpaikasta ravintola-alalla. Lisäksi voittajan todella täytyy osata paitsi tehdä yhteistyötä toisten kanssa ja pelata korttinsa oikein sosiaalisessa pelissä, myös kokata.
No, eivät Diili ja Kauhukeittiö tietenkään ole kilttejä tosi-tv-ohjelmia, joissa katsojakin on kaikkien puolella. Itsekin päivittelen aivan täysillä kilpailijoiden toilailuja, pidän joistakin kilpailijoista ja inhoan joitakuita. Näiden kahden ohjelman idea on kuitenkin iskenyt minuun, ehkä juuri siksi, ettei kummassakaan ole kilpailua vain kilpailun ja viihteen vuoksi.
Itse en muuten pärjäisi Diilissä, Kauhukeittiössä enkä BB:ssäkään. Jos menisin BB:hen, säilyisin hengissä ehkä siten, että ottaisin mukaan Täällä Pohjantähden alla (taloon saa kuulemma viedä yhden kirjan). Sitten lukisin sitä, kun muut bailaisivat. Kirja kestäisi myös useamman lukemisen, jos sattuisi niin, ettei minua äänestettäisi ulos ennen kuin kirjan loppu saapuisi.
Noi Diili ja Kauhukeittiö on muuten työhaastatteluina pahinta laatua. :D
VastaaPoistaMä katselin BB:tä ekan kerran silloin, kun Suomessa alettiin näyttää sitä Brittiversiota. Se oli tietty parempi kuin tää kotimainen, tai sitten aika kultaa muistot. :)
Toisaalta tuollaiset työhaastattelut ovat tavallaan reiluja: niissä joutuu oikeasti näyttämään, osaako sitä, mitä työssä vaaditaan ja miten käyttäytyy paineen alla. Tavallisessa työhaastattelussa kun voi ladella mitä tahansa tarinoita haastattelijalle.
VastaaPoistaEn tiedä, kuinka paljon ihmiset työhaastatteluissa venyttävät osaamisensa rajoja. Itse pyrin saamaan sen, mitä oikeasti osaan tai mitä olen aiemmin tehnyt, näyttämään hyvältä. Lisäksi pyrin antamaan sen kuvan, että haluan kehittää itseäni.