Me siipeemme saaneet

Katsastin tänään pitkästä aikaa hieman pidemmän aikaa Hugo Simbergin maalausta Haavoittunut enkeli, kuvasta tosin vain, en Ateneumissa. Tavallaanhan se on kulunut kuva. Miksi minä sitä katselisin, kun kaikki ovat sen jo nähneet ja siitä on varmasti kaikki jo sanottu? Siksi, että siihen ei kyllästy.



Tänään maalauksesta tulee mieleen se, että vaikka pahin olo siinä on enkelillä, johon on sattunut, myös häntä kantavat pojat ovat kuin kuoleman kohdanneet. He kantavat paitsi enkeliä myös osaa tämän taakasta – ja ovat väsyneitä kuin perheenjäsenet ja ystävät, jotka joutuvat olemaan vaikeuksissa läheisensä tukena.

En tiedä, miksi kuva näyttää nyt yhä synkemmältä mitä kauemmin sitä katson. Aivan kuin enkelillä ei olisi mahdollisuutta selviytyä. Aivan kuin häntä vietäisiin vain jonnekin, missä hän voi rauhassa kuolla. Ennen en ole ajatellut niin, eikä tämä päivä ole ollut edes mitenkään erityisen synkkä, niin että se voisi selittää synkät ajatukseni. Jotenkin nyt vain iski ilmeisesti vakava hetki.

Mistä enkeli on saanut haavan siipeensä? Mistä me ihmiset saamme haavoja siipiimme? Melkein mistä vain. Yritämme parantaa ne useimmiten toisten ihmisten avustuksella. Tarvitsemme usein sitä, että toiset kantavat meitä. Kunpa niissä tilanteissa jaksaisimme jotenkin vaikuttaa siihen, ettei kantajien taakka olisi ylivoimainen. Kunpa ne tilanteet eivät kestäisi kovin kauaa. Ja vaikka en halua toivoa kenellekään ikäviä asioita, tunnen, että tasapuolista on se, että myös minä, joka useammin tarvitsen tukea, voin myös joskus olla tuen antajana.