Passengers - epäuskottavuudestaan huolimatta viihdyttävä avaruusaluselokuva

Sain joulupäivänä yhtäkkisen ajatuksen lähteä elokuviin. Typerästi luulin, ettei siellä olisi ketään muuta, mutta pieni sali oli käytännössä täynnä. Joku muukin halusi lähteä jouluna jonnekin kinkun äärestä. Tai sitten joku muukin halusi nähdä Jennifer Lawrencen tässä uima-asussa eikä voinut odottaa arkipäivää:

No, itse asiassa en tiennyt elokuvan esittelevän erikoista uima-asumuotia vaan olin menossa katsomaan ihan perusscifielokuvaa – ennakkotietoni olivat myös joiltain osin hieman vääriä, mutta eipä siinä mitään.

Passengers kertoo avaruusaluksesta, joka on matkalla kaukaiseen siirtokuntaan. Niin kaukaiseen, että matkustajat on vaivutettu horrokseen (en kyllä ymmärrä, miten horros estää vanhenemisen, mutta menköön) siksi aikaa, minkä lento kestää: 120 vuodeksi. Sitten sattuu käymään niin, että alus törmää meteoriin ja tämä törmäys aiheuttaa sen, että yksi horroskapseli herättää sen sisällä olevan nukkujan. Jim Preston (Chris Pratt) luulee ensin olevansa enää muutaman kuukauden matkan päässä päämääränä olevasta siirtokunnasta, mutta pian hänelle selviää, että matkaa on jäljellä vielä 90 vuotta ja että hän on ainut aluksessa hereillä oleva ihminen. Seuraksi löytyy kyllä baarimikko Arthur (Michael Sheen), mutta tämä sattuu olemaan androidi ja Jimistä olisi paljon mukavampi saada seurakseen ihminen, vaikka Arthur herrasmies onkin. (Älkää kysykö, miksi Arthur on valmiina art deco -baarissaan ottamaan vastaan matkustajia, vaikka hänellä pitäisi olla töitä odotettavissa vasta lähes sadan vuoden kuluttua. Kannattaisiko pattereita säästää?)

Vuoden Jim sinnittelee yksikseen mutta sitten ahdistus alkaa olla liian suuri. Hauskanpito ei auta, vaikka siihen jonkinlaisia mahdollisuuksia aluksella onkin, ja lopulta Jim on valmis ottamaan itseltään hengen. Sitten hän tulee katsoneeksi horroskapseliin, jossa makaa Aurora Lane -niminen nainen (Lawrence) ja rakastuu tähän. Koska Jim sattuu olemaan mekaanikko, hän keksii helposti, miten Auroran voi herättää horroksesta. Ja sen hän tietenkin myös tekee pienen moraalisen tuskailun jälkeen. Ennen Aurora sai suudelman, nyt jonkin... no, tietoteknisen operaation. Niin se maailma muuttuu. (Älkää kysykö, miksi Jim ei ensimmäisen hereilläolovuotensa aikana tullut aiemmin katsoneeksi horroskapseleihin. Olisi luullut yksinäisen miehen kyyläävän nukkuvia lajitovereitaan, jotta saisi edes jollain lailla ihmisseuraa. No, ehkä Jim oli herrasmies... jollain tavalla...)

Aurora ei saa heti tietää, miksi on herännyt horroksesta ennen aikojaan. Tässä on tietenkin päähenkilöiden välisen konfliktin aines ja on selvää, että asia paljastuu myöhemmin ja rikkoo Auroran ja Jimin välit. Mutta ei siinä mitään, tietenkin he rakastuvat ensin. Ja kun Jimin teko paljastuu Auroralle, alkaa aluksella olla hieman isompiakin ongelmia kuin rakastavaisten riita.

Passengers lähtee liikkeelle lupaavasti. Katsoja eläytyy Jimin tunteisiin, kun tämä yrittää löytää tapaa olla aluksella, ensin ratkaista ennenaikaisen heräämisensä ongelman, sitten nauttia olostaan. Jimin ahdistus on käsinkosketeltava, kun hän käy avaruuskävelyllä ja tuntee, ettei jaksa enää yksinäisyyttään. Ja kun hän löytää Ruususensa, ei kukaan ihmettele, miksi hän herättää tämän. Sitten aletaankin mennä liiallisen sentimentaalisuuden puolelle. Rakastumisen kuvaus vielä menee, se on sööttiäkin, vaikka on pakko todeta, että sen verran läheltä alus lentää erästä tähteä, että rakkaustarina olisi tosielämässä loppunut kyllä siihen. Ei se mitään, onhan se hieno kuva, kun Jim ja Aurora katsovat liekkejä sinkoilevaa tulipalloa – no, parinkymmenen metrin päästä. Sitten aletaan kasvattaa tunnelatausta ja se on ilmeisen vaikea laji. Tottakai elokuvissa pitää olla suuria tunteita, mutta niissä vellominen ja vaikeroiminen suurieleisesti on hieman kyseenalaista.

Elokuvan loppu ei sinänsä ole yllättävä. Oikeastaan se on aika kauniskin. Mutta joskus tulee mieleen, eikö muita kuin tämänkaltaisia loppuja uskalleta kirjoittaa.

Kaikesta kettuilustani huolimatta voin sanoa, että viihdyin kyllä Passengersin parissa sen pari tuntia, minkä se kesti. Se lähti rauhallisesti liikkeelle ja kiihdytti kerrontaansa loppua kohden, mikä on ihan oikeaoppista tarinankerrontaa. Epäuskottavuuksia tarinasta löytyy ehkä enemmän kuin laki sallii, mutta menköön nyt – jokaisessa avaruustarinassa on epäuskottavuutensa. Mutta sen verran on vielä sanottava, että kun kerran Aurorasta oli tehty kirjailija, joku olisi voinut kirjoittaa hänelle hieman paremmat kirjalliset lahjat – nyt Aurora kirjoitti sellaista huttua, että voitaisiin puhua ennemminkin jonkun teini-ikäisen päiväkirjasta kuin vakavasti otettavan kirjailijan tuotoksesta. 

Tähdet, tähdet on jälleen ollut nautinto

En ole varsinaisesti viihdeshow-ohjelmien ystävä. Tähdet, tähdet -ohjelmasta olen kuitenkin pitänyt alusta asti. Ulkoisesti kyseessä on kilpailu, jossa tunnetut suomalaiset musiikkialan osaajat heittäytyvät esittämään biisejä kaikista mahdollisista genreistä oopperasta heviin ja hiphopista musikaalimusiikkiin selvittääkseen, kuka on monipuolisin laulu- ja esiintymistaidoiltaan.

Todellisuudessa kilpailuaspekti ei ole mielestäni ohjelmassa kovinkaan keskeinen. Tärkeintä on sen sijaan se, että kaikilla on hauskaa, niin tekijöillä kuin katsojillakin. Ohjelma on hyväntuulinen ja siksi sen katsomisesta tulee hyvä mieli. On mukavaa nähdä, kuinka monipuolisia osaajia ja valovoimaisia esiintyjiä löytyy musiikkigenreistä, joita itse ei kuuntele. Aiemmilta kausilta esimerkiksi Jari Sillanpää ja Laura Voutilainen ovat olleet minulle hyviä esimerkkejä tästä. Ohjelmaa katsoessa voi myös vilpittömästi nostaa hattua kaikille, jotka ovat lähteneet mukaan, sillä ohjelmaan suostuminen kertoo siitä, ettei artisti suhtaudu itseensä liian vakavasti ja on valmis astumaan mukavuusalueensa ulkopuolelle. Samalla Tähdet, tähdet tutustuttaa mukavasti myös musiikkigenreihin, joita ei muutoin tule kuunneltua.

Harvemmin tulee siis odotettua jonkin tämänkaltaisen viihdeohjelman uutta kautta, mutta Tähdet, tähdet -aloitusta odotin tänäkin syksynä. Sitten selvisi, ketkä olivat mukana. Nyt nolona voin myöntää, että ajatukseni olivat typerän ennakkoluuloisia: ajattelin, ettei ohjelmassa ollut yhtään kiintoisaa artistia ja ettei siinä tulisi olemaan mitään nähtävää. No, onneksi katsoin ensimmäisen jakson. Ensimmäinen esitys koko kaudella oli Arttu Wiskarin tulkinta Lady Gagan Bad Romance -biisistä ja vaikkei se ehkä ollut yhtä hot kuin Saara Aallon X Factor UK:ssa esittämä versio samasta biisistä, se oli niin hillitön, että tiesin, että tämäkin Tähdet, tähdet -kausi kannattaa katsoa. (Voi myös olla, ettei esityksen ollut tarkoituskaan varsinaisesti olla hot.)

En tiedä, kenen idea on ollut ottaa Tähdet, tähdet -tuomaristoon Maria Veitola ja Juhani Merimaa, mutta he ovat ihana parivaljakko. Veitola on värikäs ja tunteellinen, Merimaa itseironinen ja lakoninen. Joka esityksen jälkeen oikeasti kiinnostaa, mitä tuomarit sanovat. Eivätkä he koskaan sano mitään latteaa, vaikka joutuvatkin välillä toistamaan itseään - jotkut kilpailijat kun sattuvat olemaan yhtä lumoavia joka kerta kun nousevat lavalle.

Nyt melkein itkettää, kun ensi sunnuntaina selviää tämän kauden voittaja. Sunnuntai-ilta on ollut mukava viettää sohvalla ensin katsoen puolitoista tuntia Tähdet, tähdet -ohjelmaa ja sitten tunnin verran Robaa. Välillä on ollut suuria tunteita ehkä liikaakin, mutta eihän elämä ole mitään ilman niitä. Kun kolmen kärki selvisi, ei ollut enää mitään väliä, kuka voittaa. Eniten katsojille antaneet kilpailijat olivat selvinneet pisimmälle. Ei harmittanut, että koko ajan mielettömän hyvin esiintynyt Arttu Wiskari tippui, koska jonkun oli vain tiputtava. Tai harmitti siinä mielessä, että kuten nähtävästi moni muukin, olisin toivonut, ettei kenenkään olisi enää tarvinnut tippua. Oli kuitenkin hienoa, että saimme kuulla Wiskarin tulkinnan Phantom of the Opera -musikaalin kappaleesta Music of the Night. Olipahan sekin komea tulkinta, ei voi muuta sanoa. Musikaalijaksossa Johanna Försti vetäisi Les Miserables -musikaalin On My Own -biisin niin riipaisevasti, että itkin sen kuullessani ehkä ensimmäisen kerran ja olen sentään nähnyt musikaalin kaksi kertaa Broadwaylla ja ehkä 4-5 kertaa West Endissä, kuten myös useita kertoja Suomessa, eikä voi väittää, ettei casting näissä esityksissä olisi koottu musikaaliteatterin varsin kelvollisista ammattilaisista. Pete Parkkonen on puolestaan ollut aivan suvereeni koko kisan alusta loppuun.

Nyyh siis, kun kisa pian loppuu. Mutta parempi finalisteista voittakoon. Siis aivan sama kumpi - olette molemmat ihan parhaita. 

Haluatko esitellä rintasi netissä?

Äkkiä ajatellen luulisi, että netti pursuilee jo liikaakin rintoja, mutta ei sitten: nyt 21. - 27.11. vietetään tissiviikkoa, joka on Sanna-Mari Paakin ja Elina Sorsan pystyyn laittama kampanja. Ideana on saada naisille lisää itsetuntoa ja normalisoida suhtautuminen rintoihin, toisin sanoen tapella sitä vastaan, että rinnat on yliseksualisoitu. Tämä tapahtuu siten, että naiset esittelevät rintojaan netissä hashtagilla #tissiviikko.

Ja taas tuli tämä Siis mitä? -tunne. Lueskelin kampanjasta mm. Iltasanomista, Nyt-liitteen verkkosivuilta ja Twitteristä ja yritin päästä kärryille. En oikein päässyt. On hienoa, että kiinnitetään huomiota siihen, että naiset saattavat joutua ikävän kommentoinnin kohteeksi rintojensa vuoksi. On myös hienoa, että huonoa itsetuntoa muka vääränlaisten rintojensa vuoksi kokevien naisien itsetuntoa yritetään kohottaa. Mutta kaiken keskustelun ja häsäämisen keskeltä on noussut mieleen myös, että tämä on taas niin tätä: naisten pitäisi saada tehdä mitä tahansa, eikä kukaan saa sanoa siihen yhtään mitään.

On totta, että kukaan ei saa huudella, vaikka joku tyrkkäisi rintansa kiinni nenään ja heiluttaisi. Totta on kuitenkin sekin, että rinnat kiihottavat monia ihmisiä seksuaalisesti. Hieman käsittämätön näkemys, joka kampanjan yhteydessä on esitetty, onkin, että koska rinnat eivät ole sukupuolielin, niihin pitäisi suhtautua samalla tavalla kuin esimerkiksi neniin, jotka joidenkin ihmisten käsitysten mukaan ovat ilmeisesti hyvin epäseksuaalisia. Puuttumatta nyt enempää tähän nenäasiaan voisin todeta, että ihmiskehossa on sukuelinten lisäksi osia, joita niin monet pitävät nimenomaan seksuaalisesti kiinnostavina, että on aika lapsellista väittää, että niistä voitaisiin tuo aspekti riisua pois. Ei takapuolikaan ole sukupuolielin, mutta kun oikein muistelen, saattaa olla, että joskus olen sellaisenkin ihmiskehonosan kokenut haluttavana.

No, jokainen saa tehdä mitä haluaa, tisseilleenkin ja niistä ottamilleen kuville myös, olkaa hyvät vaan. Minusta on kuitenkin lähinnä kiusantekoa ja/tai typeryyttä esitellä rintojaan netissä ja sitten sanoa, ettei kukaan saa tehdä rinnoista postatuille kuville mitään, varsinkin kun ihmiset postaavat kuvia, joissa on selvästi haluttu esittää rinnat haluttavina, ei neutraaleina. Eli mielellään ei ensin kerjätä verta nenästä ja sitten itketä, kun nenä vuotaa sitä, vaan ymmärretään, mitä mistäkin teosta todennäköisesti seuraa. Nykyaikaiseen medialukutaitoon kuuluu ymmärtää, että jos postaa jotain nettiin, se voi levitä siellä minne tahansa ja ihmiset voivat käyttää sitä mihin tahansa, vaikkapa kiihottuakseen ja masturboidakseen sen äärellä. Ikävä kyllä katsojan valtaa tyydyttää itseään jonkun tissikuvan äärellä ei voi ottaa pois sillä, että on ihan itse ylpeästi laittanut tissinsä esille nettiin. Siksi en postaakaan kuvaa rinnoistani, mutta jos tämä teksti saa jonkun elimen seisomaan tai kostumaan, saa vetää käteen tai sormettaa aivan vapaasti ihan luvan kanssa.

Yksi asia, mikä tässä tissiviikossa myös häiritsee minua, on ajatus rintojen normalisoimisesta. Ei rintojen normalisointi ole niiden seksuaalisuuden poistamista. Uskallan väittää, että minulla on aika terve suhtautuminen rintoihini. Meillä on hyvät välit, vietämme kaiken aikamme yhdessä, nukumme ihan lähekkäin. Tykkään rinnoistani, ne ovat oikein näpsäkät ja näyttävät seksikkäiltä, jos käytän avokaulaisempaa paitaa. Ja totta hitossa tiedän, mitä teen, jos käytän avonaisempaa puseroa. Lempipaitani on se, jossa rintani näyttävät parhailta. En minäkään halua härskejä kommentteja, mutta haluan, että rinnoistani pitää joku muukin kuin minä itse. (Ehkä olen irstas itseäni tyrkyttävä nainen sitten.) Melkein luulen, että aika moni muukin haluaa rinnoistaan pidettävän. Joskus tuntuukin, että on vaikea päästä naisten pään sisään - ainakaan minä en ymmärrä, mitä naiset haluavat. Pitäisi saada olla seksikäs mutta kukaan ei saisi kiinnittää siihen mitään huomiota. Pitäisi saada huomiota, mutta kukaan ei saisi sanoa mitään.

Itseäni häiritsee myös se, että miesten halua pidetään jotenkin likaisena ja härskinä. On ihan luonnollista kokea rinnat kiihottavina ja haluttavina, monet miehet ja naisetkin kokevat niin. Ei se ole rumaa. Kaikki eivät osaa ilmaista tunteitaan hienotunteisesti, eikä sitä tarvitse sietää, mutta halu sinänsä ei ole likaista.

Kampanjan aloittajat eivät varmaan pidä sukupuolittavasta kielestä, jota tässä postauksessa käytetään. Kirjoitan nyt kuitenkin omasta näkökulmastani, ja minulle rinnat ovat ominaisuus, joka liittyy kiinteästi naiseuteeni, ne ovat naiseuteni kauneimpia ilmentymiä. Ja kuinka kurjaa olisikaan, jos kukaan ei koskaan kiinnostuisi niistä seksuaalisesti. En koe tarvetta normalisoida niitä, koska ne ovat jo ihan normaalit, myös siinä mielessä, että ne herättävät seksuaalista kiinnostusta toisissa ihmisissä.

Doctor Strange – on vielä coolimpaa olla supersankari kuin neurokirurgi

Olen elokuvien suhteen melkoisen kaikkiruokainen, mutta kaikkia mahdollisia genrejä en valitettavasti hallitse. Yksi tällaisista sivistysaukoistani ovat supersankarielokuvat. Toki olen nähnyt jokusen Batman-leffan, samoin Hämähäkkimies on jossain määrin tuttu, mutta melkein kaikki muu onkin sitten minulle kohtuullisen hämärää. (No, myönnetään, että katsoin vähän aikaa sitten Thor-elokuvat, joissa oli kyllä puolensa, yksikössä.) Joskus joutuu kuitenkin jostain syystä katsomaan jotain mukavuusalueensa ulkopuolelta. Niinpä kävin katsomassa äskettäin ensi-iltaan tulleen Doctor Strangen. Saatte ihan itse päätellä, mistä syystä.

Doctor Strangesta en tiennyt oikeastaan yhtään mitään etukäteen. Tai no sen verran olin lukenut, että siinä on kirurgi, joka menettää kätensä ja josta tulee supersankari ja sitten hän pelastaa maailman. Näinhän siinä sitten kävi. Loppuratkaisu ei tietenkään ollut yllätys, eikä oikeastaan sekään, että supersankarielokuvassa jostakusta tulee supersankari. Mutta joskus ennalta-arvattavatkin tarinat voivat olla viihdyttäviä. Sekään ei yllättänyt. Sen sijaan se, että voisin katsoa elokuvan vaikka uudelleen sen erikoistehosteitten takia, on aika yllättävää. Siis minä, joka yleensä alan haukotella heti kun ensimmäinen tietokoneella tehty tehoste täyttää valkokankaan. Minä, joka vaikeroin säännöllisesti ääneen sitä, kuinka elokuvista on nykyään unohdettu tarina.

Oikeastaan tässä voisi kertoa elokuvasta kaiken ja sanoa lopuksi, että se kannattaa kuitenkin mennä katsomaan. En kuitenkaan aio kertoa kaikkea, mutta kerrotaan nyt jotain. Tohtori Steven Strange (Benedict Cumberbatch) on huippuneurokirurgi, jolla on huippuneurokirurgin ärsyttävän itsekeskeinen luonne. Hän myös luulee ilmeisesti olevansa kuolematon, koska hurjastelee autollaan päättömästi ja katselee vielä samalla röntgenkuvia aivoista, jotka ovat tulossa hänen leikkaussaliinsa. Sitten hän tietenkin ajaa ulos tieltä ja menettää sen, mikä on hänelle arvokkainta: kätensä. Niistä ei ole enää leikkaamaan kenenkään aivoja, hyvä että leipää. Ei ihme, että Tohtori alkaa hajoilla. Varsinkin kun samalla työpaikalla työskentelevä Christinekin (Rachel McAdams), joka selvästi välittää Tohtorista (ja josta Tohtori välittää, vaikkei sitä taida oikein osata ilmaista), saa tarpeekseen.

Ratkaisu löytyy Himalajalta. Siellä on mystinen paikka nimeltä Kamar-Taj, jossa on vähintään yhtä mystinen opettaja Muinainen (Tilda Swinton). Lyhyesti esitettynä Tohtorimme siis oppii taikuutta ja muuttuu supersankariksi, joka osaa mm. liikkua paikasta toiseen ilmaan taiottujen tulikehien kautta ja poistua ruumiistaan. Sitten on pelastettava maailma Kaeciliukselta (Mads Mikkelsen) tai oikeastaan Dormammulta, jota tämä pokkuroi.

Maailman pelastaminen on periaatteessa tylsää, mutta kun se tehdään tyylillä, kyllähän sitä mielikseen katsoo. Jossain arviossa oli viitattu Doctor Strangen tehosteisiin sanalla psykedeelinen, enkä kyllä itse keksi parempaakaan ilmausta. Jos huumetripeistä ei ole kokemusta, tämän elokuvan katsomalla voi todennäköisesti saada jonkinlaisen käsityksen siitä, millaisia ne saattavat olla. Ainakin näyt, joihin Muinainen päähenkilön koulutuksensa alussa lähettää, vastaavat minun mielikuviani huumetripeistä. Tosin itse olisin tehnyt kuvastosta hieman pelottavampaa, joskin yhtä värikästä. Komealta se näytti, mutta ainakin minulle sen kokeminen elokuvassa riittää varsin hyvin. Eipä tuntunut herra Strangekaan nauttivan valtavasti.

Erikoistehosteiden tulielementit toimivat hyvin. Erittäin mielenkiintoinen oli myös peiliulottuvuus, jonne välillä siirryttiin. Sen kuvaamisesta tietokoneidensa äärellä istuneet erikoistehosteihmiset ovat varmasti nauttineet: maailma kääntyy tarvittaessa miten päin tahansa, rakennukset hajoavat palasiksi ja vyöryvät kohti, tarinan henkilöt hyppäävät seinälle ja yhtäkkiä ei ehkä ole ollenkaan suuntaa, josta voisi sanoa, että niin päin ollessa esineet ja ihmiset ovat oikein päin. Kiehtovaa ja komeaakin, tosin tehostetekniikassa on ikuisesti kehittämisen varaa: varsinkin elokuvan alussa näistä efekteistä paistoi se, että ne olivat tietokone-efektejä.

Doctor Strange on varsin viihdyttävä elokuva. Se on sitä paitsi helppoa katsottavaa myös sellaiselle, joka ei ole perehtynyt sen pohjalla olevaan sarjakuvaan tai Marvelin supersankareihin yleensäkään: päähenkilön tarinaan pääsee helposti kiinni, koska suuri osa elokuvasta on itse asiassa tarina siitä, miten Tohtori Strangesta tuli supersankari. Katsominen ei siis vaadi muuta kuin sen, että hyväksyy maailman, jossa tapahtuu mahdottomia asioita – ja itse ainakin olen oppinut hyväksymään tuollaiset maailmat jo varhaislapsuudessa.

Tulossa on jatkoa. Sitten on tietenkin hyvä olla perillä siitä, mitä tässä elokuvassa on tapahtunut. Toivottavasti käsikirjoittajat uskaltavat sitten laittaa mukaan myös hieman enemmän romantiikkaa. Tässä elokuvassa oli oikeastaan aika söpöjä pieniä vihjeitä sen suuntaan, mutta olisivat hitto vie voineet laittaa elokuvan loppua kohden isommalleen. Minä en ainakaan tajunnut, mitä vikaa siinä Christinessä olisi voinut olla. Ja kai neurokirurgit ja jopa supersankaritkin ymmärtävät naisten päälle.

Sen verran voi vielä sanoa, että jos menette katsomaan elokuvan, kannattaa kököttää penkissä lopputekstien loppuun asti. Toistan ja painotan: loppuun. Ei siis pidä lähteä pois sen jälkeen kun Tohtori Strange on luvannut auttaa erästä toista Marvelin sankaria tämän veljeä koskevassa asiassa. Vielä aivan lopuksi tulee jotain. Ei ehkä yhtä kiinnostavaa, mutta jotain kuitenkin.

Gialloklassikko Profondo rosso

Jos haluaa tutustua 1960- ja erityisesti 1970-luvulla kukoistaneeseen italialaiseen elokuvagenreen gialloon, Dario Argenton ohjaama Profondo rosso vuodelta 1975 on hyvä leffa, josta aloittaa. Siinä onkin sitten saman tien nähnyt yhden genren suurimmista klassikoista, ellei suurimman. Elokuva tunnetaan englanniksi nimellä Deep red, ja suomeksi sitä on kutsuttu nimellä Verenpunainen kauhu, mutta itse en osaa käyttää siitä muuta kuin tuota italiankielistä nimeä. Suonette tämän anteeksi.

Profondo rosso sisältää käytännössä kaikki giallo-elokuvalle tyypilliset piirteet. Siinä on yhteisön ulkopuolinen päähenkilö, joka näkee murhan ja alkaa selvittää sitä. Murhat tehdään teräaseella ja ne ovat varsin raakoja. Murhaajakin on riittävän sekaisin ollakseen giallo-tarinan murhaaja.

Päähenkilö on Italiassa väliaikaisesti oleva pianisti Marcus Daly (David Hemmings), joka näkee erityisen raa'an murhan tapahtuvan. Meedio Helga Ulmann (Macha Meril) tapetaan Dalyn kotitalossa: Daly seisoo kadulla ja näkee, kun ikkunan takana apua huutavaa naista lyödään lihaveitsellä niin, että tämä rikkoo ikkunalasin ja päätyy roikkumaan siihen kaulastaan. Daly syöksyy asuntoon ja näkee ikkunasta, että paikalta poistuu sadetakkiasuinen hahmo. Katsoja saa tietenkin nähdä myös murhaajan gialloille tyypilliset nahkahansikkaat. Sitten Daly alkaa selvittää tapausta, koska on mielestään huomannut jotain merkittävää mutta ei saa kiinni siitä, mitä. Mukaan iskeytyy toimittajanainen, Gianna Brezzi (Daria Nicolodi), joka yrittää iskeä miestä – siis nimenomaan Dalya – joka välissä, mutta ilmeisesti pianistilla on jokin käsittämätön esto (hypertiukka moraali tai homoseksuaalisuus), koska näiden kahden välillä ei tapahdu mitään eroottista.

Murhan melkein-toinen-silminnäkijä on Dalyn pahasti alkoholisoitunut ystävä Carlo (Gabriele Lavia), jota Daly käy vähän väliä tapaamassa. Onneton nuori mies asuu italialaiseen tyyliin äitinsä kanssa, ja niinpä Daly tutustuu myös hänen äitiinsä (Clara Calamai), jolle on ihan mahdotonta uskoa, että Daly on jazzpianisti eikä insinööri.

Murha alkaa jollain tavalla aueta Dalylle, kun murhaaja tunkeutuu hänen kotiinsa ja soittaa siellä häiritsevää lastenlaulua. Laulu puolestaan yhdistyy taloon, jossa näyttäisi kummittelevan. Häiriintyneen lastenlaulun lisäksi murhaaja käsittelee muitakin lapsuuteen liittyviä asioita häiriintyneesti, mm. vetää murhiensa edellä alastomia nukkeja hirteen. Jos useimpia murhaajia voi ihan lähtökohtaisestikin pitää sekopäinä – pysyvästi tai vähintään hetkellisesti -, gialloissa sekopäisyys on varmaa ja asteeltaan potenssiin kymmenen verrattuna keskivertoon henkirikoksentekijään.

Profondo rossossa ei ole pelkästään häiriintynyt murhaaja, vaan myös elokuvan kuvakerronta ja musiikki ovat häiriintyneitä. Väkivallan taustalla soi loputtomasti itseään toistava pop ja muukin äänimaisema koostuu äänistä, joita ihminen ei pysty kuuntelemaan. Murhaajan hansikas on kameralle fetissi, samoin kuin moni muukin asia. Kamera näyttää, kuinka hansikoitu käsi lähestyy, kuin murhaaja kulkisi tilassa näkökentässään oma kätensä (luin muuten, että se on ohjaaja Argenton käsi). Käsi osoittelee taskulampulla nurkkia, käsi avaa kuumavesihanan.

Jotta kokonaisuus olisi vielä oudompi, Profondo rossossa on omanlaistaan huumoria. Daly vääntää journalistinaisensa kanssa kättä (se taitaakin olla fyysisintä, mitä heidän välillään tapahtuu), ja naisen auto vasta hauska onkin: pelkääjän paikalla istuva vajoaa kirjaimellisesti alas rikkinäisen istuimen vuoksi ja autosta pitää poistua katon kautta.

Elokuvasta on useita, toisistaan suurestikin poikkeavia versioita. Tämä postaus perustuu 2 tuntia 3 minuuttia kestävään Director's Cut -versioon. Omalla tupla-dvd:lläni olevaa toista versiota nimitetään export-versioksi (kesto 1 h 40 min). Suosittelen lämpimästi vaikka jokaista versiota, jonka saatte käsiinne. 

Tämä elokuva jatkaa 101 kauhuelokuvaa -projektiani.

Tarjolla kotimaista slasheria

Tämän blogin lukijoille lienee jo selvää, että rakastan kauhuelokuvia. Niinpä minun oli välttämätöntä mennä katsomaan äskettäin ensi-iltaan tullut Bodom-elokuva, jota Helsingin Sanomien kriitikko kehui ihan neljän tähden edestä. Kotimaista slasheria ei sitä paitsi ole joka päivä tarjolla isolla kankaalla – eikä missään muussakaan muodossa.

Bodomjärvellä vuonna 1960 tapahtuneet murhat ovat luonnollisesti innoittaneet elokuvaa, mutta siinä ollaan tarkemmin määrittelemättömässä nykyajassa. Wikipedian mukaan ”tapahtuma-aika on pidetty tietoisesti ajattomana”. Mikään ei kuitenkaan viittaa siihen, että oltaisiin kovin kaukana menneisyydessä, vaikka onkin erikoista nähdä neljä nähtävästi lukioikäistä nuorta, joista kukaan ei vilautakaan kännykkäänsä – ainakaan siinä vaiheessa kun ollaan mielipuolisen tappajan armoillla pimeässä metsässä. No, lajityyppiin kuuluu, ettei henkilöiden käyttäytyminen ole kovinkaan älyllistä, sillä muutenhan saattaisi ruumismäärä jäädä turhan pieneksi.

Jotta juoni ei olisi niin yksinkertainen, että Bodomjärven karmeat tapahtumat on vain siirretty lähemmäs nykyaikaa, on metsäjärven rannalle matkaavilla nuorilla tällä kertaa omanlaisiaan päämääriä. Atte (Santeri Helinheimo Mäntylä) on Bodom-friikki, joka haluaa lavastaa vuoden 1960 murhat ja kuolata siinä sivussa mukaan otetun tiukan uskovaisesta perheestä tulevan Idan (Nelly Hirst-Gee) perään. Elias (Mikael Gabriel) on Aten jonkinlainen kaveri, se pikkuisen vaarallisen näköinen poika, jonka kaikki tytöt haluavat. Nora (Mimosa Willamo) on puolestaan Idan ystävä, joka on tukenut tätä, kun koko koulu on nähnyt Idasta sammumisen jälkeen eräissä bileissä otetut alastonkuvat. Ida ei taida itse sitä oikein havaita, mutta nähtävästi hän on koulun tavoitelluin tyttö – tai ainakaan Atte ei ole ainut, joka pitää häntä vastustamattomana.

Neljä nuorta lähtee siis telttailemaan kuuluisalle murhapaikalle ja ilmassa on teinirakkautta – siinäpä on helppo arvata, mitä seuraa. Paitsi että nyt tulee spoilaus: tässä elokuvassa ei muhinoida, ainoastaan tapetaan nuoria ihmisiä niin, että veri valuu pitkin naamaa ja muitakin kehon osia. Tehdäänkö se sitten niin, että se jaksaa kiinnostaa katsojaa? Keskimäärin kyllä, tosin on pakko todeta, että minuakaan tämä elokuva ei pelottanut. (Wikipedian mukaan parikin kriitikkoa on pitänyt elokuvaa pelottavuuden osalta melkoisen mitättömänä.) Mutta tunnelma Bodomissa on ajoittain oikein hyvä, pimeässä metsässä oleva uhka tuntuu hetkittäin todelliselta. Kuvakin on komeaa,varsinkin kohtaus, jossa ollaan veden alla. Senkin voin sanoa, ettei tämän elokuvan nähtyään tule menneeksi kyytiin hinattavaan autoon. Helsingin Sanomien kriitikon mukaan elokuva saa näkemään liiman uudella tavalla. Itselleni tuli kyllä sellainen olo, että liimankäyttö, johon kritiikissä viitattiin, oli jo jostain ennestään tuttu juttu, en vain saa kiinni mistä.

Parasta Bodomissa on kuitenkin yllätyskäänne, joka löi ainakin minua pölkyllä päähän. Kaikkinensa pohdiskeltuna se on täysin epäuskottava mutta kyllä katsojan yllättämisestä pitää käsikirjoittajia kiittää, sen verran harvoin näitä yllätyksiä tapahtuu. Tämän käänteen jälkeen ei enää tapahdukaan mitään yllättävää. Viimeinen veriteko on tyylitelty tavallaan hyvin, vaikka toisaalta siitä tulee hieman sellainen olo, ettei ohjaaja Taneli Mustonen ole halunnut oikeasti kääntää katsojan vatsaa ylösalaisin.

Kauhufani voi viettää leppoisan puolitoistatuntisen Bodomin parissa, jos osaa päästää irti muutamasta ajatuksesta. Siitä, että jokainen tietää, ettei pimeässä, hiljaisessa, pudonneiden syksyn lehtien täyttämässä metsässä voi oikeasti liikkua niin, ettei siitä lähde mitään ääntä - kukaan suomalainen ei ole sellainen metsäintiaani, että se onnistuisi niin kuin tässä elokuvassa näyttää onnistuvan. Siitäkään ei kannata välittää, että on äärettömän epäloogista jäädä keskustelemaan pitkäksi aikaa alastonkuvista keskelle miljöötä, jossa tiettävästi liikkuu hullu murhaaja, jonka armoille on jo jätetty kaksi ystävää, joille ollaan menossa hakemaan apua. Vaikka tämä alastonkuva-keissi olisi jossain toisessa tilanteessa maailman tärkein asia, on oletettavaa, että Elias nostaisi edellä kuvatussa tilanteessa ennemmin esille vaikkapa hengissäselviämisen tavoitteen ja keskittyisi pakoonpääsyyn ja avun saamiseen. Ehtiihän tuon alastonkuva-asian käsitellä myöhemminkin – ja jos ei säily hengissä, ei sitä kai tarvitse sen kummemmin käsitelläkään. Henkilöhahmoista erityisesti Idassa on piirteitä, jotka eivät ainakaan minun mielessäni läpäise uskottavuustestiä: hän käyttäytyy luonteensa vastaisesti.  Sitäkään ei kannata kummemmin miettiä, lähteekö autosta sen liikkuessa ääni ja minne asti se kuuluu (oman kokemukseni mukaan hiljaisessa ympäristössä lyhyesti sanottuna kauas). Onneksi slashereista pitävät ihmiset osaavat yleensä jättää epäloogisuudet huomiotta, jos elokuva vain saa aikaan kunnon kirkumista. Itse sanoisin, että tällä kertaa ne ehkä häiritsivät omaa katsomistani hieman liikaa. Kun niitä kunnon selkäpiitä karmivia väreitäkään ei tullut. Mutta hei, sekin on jo paljon, että Suomessa tehdään keskitasoisesti onnistunut slasher-elokuva.

Ihmissusi on koominen olio Lontoossakin

En ole koskaan ollut oikein innostunut ihmissusista, sillä vaikka susi on komea eläin ja mieskin voi olla parhaillaan melkoisen komea olento, sudeksi muuttunut mies on ainakin elokuvien perusteella yleensä ruma ilmestys. Jos ihmissusielokuvassa on ihmissuden tahattoman koomisen olemuksen lisäksi kasarivaatetus, odotettavissa on järkytyksen hetkiä, jotka eivät ehkä johdu siitä, mistä niiden kauhuelokuvassa soisi johtuvan. John Landisin ohjaama Ihmissusi Lontoossa (An American Werewolf in London) vuodelta 1981 on onneksi selvästikin myös tarkoituksellisesti koominen, joten kaikki elokuvan aiheuttama käkätys ei johdu siitä, että kahdeksankymmentäluku nyt yksinkertaisesti näyttää järkyttävän koomiselta.

Tarina alkaa Pohjois-Englannin nummilta, joilla vaeltaa kaksi nuorta amerikkalaista ystävystä, David (David Naughton) ja Jack (Griffin Dunne). Toista miehistä innostaisi nummimaisemaa enemmän päästä muhinoimaan ilmeisen vetävän mutta vähä-älyisen tyttöystävän kanssa Roomassa, ja sinne onkin ajatus mennä myöhemmin, mutta matkaan tulee mutka, kun ihmissusi hyökkää nuorukaisten kimppuun. Jackilta lähtee henki ja David herää lontoolaisessa sairaalassa. Siellä Davidia revitään kahteen suuntaan: Hän näkee käsittämättömiä painajaisia ja raadeltu ja mätänevä Jack ilmestyy hänelle varoitellen häntä seuraavasta täysikuusta. Toisaalta häntä kiinnostaa kovin sairaanhoitaja Alex (Jenny Agutter).

Ennen täysikuuta David pääsee sairaalasta, ja kuinka ollakaan, Alex pyytää hänet kotiinsa asumaan. Suhde ei varsinaisesti yllätä lukijaa, ja vielä vähemmän yllättävää on, että Davidista todellakin tulee ihmissusi, kun kuu on täysi. Kaikesta komiikasta, mitä siitä seuraa – mm. juoksentelua alastomana ympäri Lontoota – huolimatta elokuvan loppu onnistui liikuttamaan ainakin minua. Petoakin on todella mahdollista rakastaa, sanotaan nyt vaikka näin.

Veren roiskumisesta ja kiiluvista sudensilmistä pitävät saavat elokuvaa katsoessa haluamansa, mutta minusta parasta oli elokuvan huumori, joka sai minut nauramaan ääneen eikä pelkästään hymähtelemään. Selkeästi paras on kohtaus, jossa David tapaa Jackin Piccadilly Circuksella olevassa pornoelokuvateatterissa. David on tappanut ihmissutena jo kuusi ihmistä, ja koko ajan pahemmin lahoava Jack tuo nuo veriset uhrit surmaajansa luo. Koska heidän kiirastulensa ei lopu ennen kuin David on kuollut, pornoelokuvan pyöriessä käydään hillittömän hauska keskustelu siitä, miten David voisi ottaa itsensä hengiltä.

Elokuva tuskin pelottaa nykykatsojaa, ainakaan jos tämä on nähnyt muutaman kauhuelokuvan aiemminkin. Elokuvan erikoistehosteetkaan eivät saa haukkomaan henkeä ihastuksesta, mutta kun muistaa, että ne on tehty 35 vuotta sitten, niille antaa aivan eri lailla arvoa. Maskeerauksesta elokuva palkittiin jopa Oscarilla. Jack varsinkin on hauska ilmestys, sillä joka kerta kun hän ilmestyy kuvaan, hänen kasvonsa ovat menettäneet enemmän lihaa.

Kokonaisuutena Ihmissusi Lontoossa on varsin viihdyttävä koominen kauhuelokuva. Aivot saattavat lähettää häiriöviestejä parissa kohtaa, mutta eipä siinä mitään. Koska viimemmäksi olen vuosikausia tottunut näkemään Alexia esittävän Jenny Agutterin nunnan roolissa Hakekaa kätilö! -sarjassa, tämän roolin vähemmän nunnamainen käytös hyppäsi aluksi silmille (tosiasiassa Agutter on ehtinyt esittää 12-vuotiaana aloittamallaan filmiuralla vaikka minkälaisia rooleja Lady Capuletista Mary Shelleyyn, joten nämä aivoja häiritsevät ajatukset olivat yksinkertaisesti katsojan vika). Sen sijaan todellista epäuskottavuutta on kohtauksessa, jossa ihmissusi-David tappaa miehen Tube-asemalla. Uhri jää pois Tottenham Court Roadin asemalla, yksin. Siis yksin. On uskottavampaa, että Lontoon maanalaisessa todella vaanisi ihmissusi, kuin että niin keskeisellä paikalla kuin Charing Cross Roadin ja Oxford Streetin risteyksessä sijaitsevalla metroasemalla saisi hengailla yksikseen. Tuskin siellä autiota oli 1980-luvun alussakaan. Ja eikö olisi ollut paljon hauskempaa, jos ihmissusi olisi hyökännyt maanalaisen käytävissä ja liukuportaissa ison ihmisjoukon kimppuun? Olisi sinne pornoleffateatteriin mahtunut enemmänkin uhreja jutustelemaan Davidin itsemurhasta.

Ihmissusi Lontoossa jatkaa 101 kauhuelokuvaa -projektiani. Vinkiksi niille, jotka eivät ole elokuvaa nähneet, mainittakoon, että Yle Teema esittää elokuvan tulevana torstaina 25.8. klo 21.55. 

Miten tehdään vakoojasarja, jonka äärellä naiskatsojakin viihtyy

Kesäkuussa Maikkarilla alkanut ja läpi subtrooppisten kuumien kesäöiden kestänyt vakoojasarja Yövahti päättyi viime keskiviikkona. Sarjan alkaessa sitä kehuttiin lehdistössä maasta taivaaseen ja niinpä päätin, että pitäähän tuo katsoa. Vakoojatarina, jossa yritetään käräyttää maailman pahin mies asekaupoista, ei varsinaisesti aiheena aiheuttanut minussa suuria väristyksiä, mutta toisaalta uskon, ettei niin kuvallisessa ilmaisussa kuin kirjallisuudessakaan itse aihe ole tärkein, vaan toteutus. Kehutulle sarjalle kannattaa yleensä siis mielestäni antaa mahdollisuus, vaikka sen aihepiiri hieman epäilyttäisikin. Sitä paitsi hyvää näyttelijätyötä katsoo aina mielikseen ja tuohon maailman pahimman miehen rooliin oli kiinnitetty Hugh Laurie, jonka osaamiseen voi aina luottaa. Muiden näyttelijöiden nimet eivät ennalta oikein sanoneet minulle mitään.

John Le Carrén kirjaan perustuva Yövahti lähtee liikkeelle hitaasti. Hotellin yövahti Jonathan Pine (Tom Hiddleston) saa henkilökohtaisen syyn kostaa asekauppaa käyvälle Richard Roperille (Laurie) ja tiedustelupalvelussa työskentelevä, Roperia jo iän kaiken jahdannut Angela Burr (Olivia Colman) pestaa Pinen soluttautumaan Roperin lähipiiriin. Ihan toivoton idea tämä ei ole, sillä Pinella on sotilastausta. Nyt hänelle rakennetaan myös rikollinen menneisyys, jotta hän menisi vielä paremmin täydestä uudessa tehtävässään.

Yövahti hiipii ihon alle salakavalasti. On aivan kuin siinä en ensiksi päästäisi yhtään mihinkään ja sitten yhtäkkiä jännite onkin niin kova, että katsoja on koukussa. Jännitettä on paitsi Pinen ja Roperin välillä, myös Pinen ja tätä alusta saakka epäilevän Roperin lähimmän miehen ”Corkyn” (Tom Hollander) sekä Pinen ja Roperin nuoren rakastajattaren Jedin (Elizabeth Debicki) välillä. Sanomattakin on selvää, että nämä jännitteet ovat laadultaan hieman erilaisia. Ja jännitteen kuvaamisessa Yövahti on mestarillinen. Oletettavasti sen voi katsoa uudelleen ja uudelleen ja löytää yhä uusia merkityksiä dialogin piiloista ja pienistä ilmeiden ja eleiden muutoksista.

Yövahdin on ohjannut Susanne Bier, joka on tanskalainen – ja siis nainen. Image-lehdessä (heinä-elokuu 2016) hän kertoo, että mietti ”todella paljon sitä, miten vakoojien hyvin miehisestä maailmasta kerrotaan niin, että naiskatsoja ei vieraannu”. Yksi ajatus on nähtävästi ollut lisätä naisten osuutta tarinassa: Jedin rooli on lukemani mukaan suurempi kuin kirjassa ja tiedustelupalvelun Burr on tv-sarjassa muutettu naiseksi, joka sattuu olemaan lisäksi raskaana, koska roolia näytellyt Olivia Colman sattui olemaan raskaana kuvausten aikaan. Angela Burr onkin jollain tapaa koko sarjan ihastuttavin hahmo: hän näyttää aivan muulta kuin vakoojia värväävältä, asekauppiaita jahtaavalta tiedustelupalvelun kovanaamalta, vaikka on näistä oikeastaan kaikkea, tai jos ei aivan kovanaama niin ainakin tosi kova luu. Jed puolestaan on kaunis, haavoittuva, epätoivoinen. Ja Richard Roper pelottava, vähäeleisen pelottava.

Vaikka tämänkin tietysti pitäisi olla riittävää laatua naiskatsojallekin, on pakko tunnustaa, että vielä enemmän ainakin tämän naisen – ja nettikirjoittelun perusteella aika monen muunkin – on maagisesti vanginnut ruudun ääreen Jonathan Pinea esittävä Tom Hiddleston. Image-lehdessä Susanne Bier vitsailee, että Hiddleston on niin uskottava, että ”Saattaa olla, että hän on oikeasti vakooja.” Ohjaaja kehuu miestä myös karismaattiseksi ja komeaksi. Niinpä hän on ottanut asiasta kaiken irti, ja eniten kohua näyttääkin nettikirjoitusten mukaan herättäneen Jonathanin ja Jedin seksikohtaus, jossa näkyy vain puolikas rinta mutta kokonainen miehen takapuoli. Haastatteluissa Bier on sitten todennut, ettei todellakaan tiennyt, että Hiddlestonin takapuolen näyttäminen voisi aiheuttaa sellaisen innostuksen. Hah, minä uskon, että hän tasan tarkkaan tiesi, mitä oli tekemässä. Parasta tässä tietenkin on se, että tuo seksikohtaus tosiaan räjäyttää pankin siitä yksinkertaisesta syystä, että sitä ennen tarinaan on kehitetty niin pirullisen kova jännite. Ja siksi, että sitä, että jotain peruuttamatonta Jonathanin ja Jedin välillä tapahtuu, on joutunut odottamaan niin kauan. Kohtaus on itse asiassa kovinkin vähäeleinen mutta epäilemättä kuumin pikapano, joka on koskaan elokuvassa tai tv-sarjassa kuvattu. Eikä se olisi sitä, jos katsoja ei olisi ensin tuijottanut ruutua tuntikausia näkemättä mitään muuta kuin katseita, epäilyjä ja muuta sellaista. Ihan totta, ei yhdestä takapuolesta voisi muutoin nousta niin iso kohu, vaikka samalla miehellä onkin vaatteista – anteeksi aseista riisuva hymy. Niin, ja vaikka kyseessä epäilemättä on takapuolien muotovalio.

Yövahdin näkee itse asiassa hyvinkin helposti naisen ohjaamaksi, jos hetkenkin miettii kuvia, joissa tarinan henkilöt ovat vähäpukeisia. Kamera selvästi rakastaa Elizabeth Debickin vartaloa, mutta lähinnä siten, että siitä välittyy se, mitä milloinkin pitääkin: viettelevyys, haavoittuvuus. Sen sijaan kun Jonathan makaa yksin sängyssä, alastomana, vain lakanan lieve peittämässä strategiset paikat, kamera kuvaa häntä ylhäältä päin ja on turha sanoa, että kohtauksen tarkoitus on kuvata Jonathanin kokemaa maailmantuskaa tai muuta sellaista. Jonathan on tarinan keskushenkilö, joten häntä ei myöskään kuvata missään kohtauksessa jonkun toisen tarinan henkilön silmin. Kaikki paljas pinta on siis ihan vain meitä naiskatsojia varten. Kiitos Susanne Bierille siitä!

Mutta Yövahdin tunnelma ja jännitteet pitävät kyllä mieskatsojankin takapuolen sohvassa kiinni. Oletettavasti ohjaaja on onnistunut juuri siinä, mitä on yrittänytkin: tekemään vakoojatarinan, johon molemmat sukupuolet voivat koukuttua. MTV3 sen sijaan teki kaikkensa palastellakseen sarjan mahdollisimman erilaiseksi kuin millaiseksi se on tehty. Kuusijaksoinen sarja oli pätkitty kahdeksaan osaan, jotta se mahtuu mainoskanavan tunnin ohjelmaslottiin. Lisäksi tietysti mainoskatkot katkaisivat pienin väliajoin huolellisesti rakennetun jännitteen. Toisaalta ihan pelottaa, millainen intensiteetti sarjassa on, jos sen katsoo ilman mainoksia, putkeen ensimmäisestä jaksosta viimeiseen. Saattaa aiheuttaa epätoivoa, kylmiä väreitä ja kiemurtelua.

P.S. Wumo-sarjakuva on ottanut omalta osaltaan kantaa sarjan vaikuttavuuteen. Realistisemmassa versiossa jäätelön tilalle tosin olisi jokin värisevä pattereilla toimiva laite. Tai mistä sen tietää, jos se on vain siveästi peiton alla piilossa.

Nyt tekee mieli pitää valot päällä

On aina ilo nähdä näpsäkkä kauhupätkä, joka ei venyttele itseään turhiin pituuksiin mutta saa nukkumaan seuraavan yön valot päällä. David F. Sandbergin ensimmäinen pitkä ohjaus Lights out on juuri tällainen elokuva.

Rebecca (Teresa Palmer) joutuu ottamaan vastuun pikkuveljestään Martinista (Gabriel Bateman), kun yksinhuoltajaksi jäänyt, mieleltään järkkynyt äiti Sophie (Maria Bello) alkaa yhä enenevässä määrin viettää aikaa entisen ystävänsä Dianan (Alicia Vela-Bailey) kanssa. Tilanne olisi ehkä jotenkin ratkaistavissa, jos äiti olisi vain vaikkapa intoutunut shoppailemaan liikaa bestiksensä kanssa, mutta Dianan pitäisi kaikkien muiden käsityksen mukaan olla kuollut. Rebecca tietää, ettei ole aiheetta huolissaan. Diana on rikkonut hänenkin lapsuutensa. Ehkä tämän salaisuuden – tai jonkin muun vuoksi – Rebeccan poikaystävä Bret (Alexander DiPersia) joutuu käymään melkoista taistelua yrittäessään päästä lähemmäs Rebeccaa: jopa yhden sukan jättäminen naisen luo muistuttamaan sitoutumisesta tuntuu olevan ylivoimainen tehtävä.

Kauheat asiat tapahtuvat perinteisesti pimeässä, mutta Lights out hyödyntää pimeyden ja valon kontrastia astetta paremmin. Diana ei kestä valoa, ja siksi hänet voikin nähdä vain kun valot ovat poissa. Ikävä kyllä hän ei poístu valoisassa lopullisesti minnekään vaan muuttaa vain paikkaansa. Siksi selkäpiitä karmii myös silloin, kun valot ovat päällä, sillä katsoja tietää, että pian ne sammuvat ja pimeässä vaaniva hirviönainen voi olla jo aivan iholla. Vielä illalla kotona, turvassa peiton alla katsoja voi kurkistaa huoneen pimeimpään nurkkaan ja varmistaa, ettei siellä vaani takkutukkainen nainen, jonka iho on pahoilla palovammoilla siitä, kun joku on pakottanut hänet valoon. Ehkä Diana on seurannut juuri tätä katsojaa kotiin saakka. 

Rebecca on ihana pikkuveljeään suojeleva rokkityttö, jonka kodin seinien Slayer-julisteiden ja pääkallokuvien muka järkyttävyys saa hymyn huulille. Olisi tietysti hauskaa joskus nähdä myös raskasta musiikkia kuunteleva, kauhukulttuurin kuvastoon viehättynyt henkilöhahmo, jota ei tällaisten harrastusten vuoksi pidettäisi epävakaana tai sopimattomana ottamaan vastuuta asioista, mutta oman päänsä pitävä, parhaansa yrittävä Rebecca on kokonaisuutena sen verran ihana, että annetaan valittamisen olla tällä erää.

Bret on puolestaan juuri sellaisen rentun näköinen, että hänen voisi kuvitella seuraavana yönä olevan jo toisen naisen vuoteessa, mutta ei: ihanan ristiriitaisesti Bret on aivan muuta kuin miltä näyttää, ihana poikaystävä, johon voi luottaa silloinkin, kun näyttää, että hän pakenee paikalta.

Sophie kamppailee mielisairautensa kanssa, uskoo, että hänen täytyy ottaa Diana huomioon, mutta tuntee yhtä kaikki vajoavansa yhä syvemmälle epätoivoon ja ahdistukseen. Hän tietää sisimmässään, että kyse on psyykkisestä möröstä tai ainakin möröstä, joka on sidottu hänen mielenterveytensä horjumiseen. Toisaalta hänen sairautensa on niin paha, ettei siitä selvitä järkevällä ajattelulla. Tai kun Sophie saa viimein loogisesta ajattelusta kiinni, hän ymmärtää, ettei Dianasta pääse eroon kovin kevein konstein. Näyttelijäsuorituksista voisikin sanoa, että vaativimmassa roolissa pääsee jälleen pisimmälle: Maria Bello on vakuuttava mielisairaana Sophiena.

Elokuvan kesto on ainoastaan tunti ja 21 minuuttia. Kun kauhea ongelma saa ratkaisunsa, Diana ei enää yllätä nurkan takaa, komerosta tai hautausmaan mullista. Hetkeksi katsoja hätkähtää – nytkö se tosiaan loppui? Kyllä, ja pian huomaa kiittävänsä ohjaajaa siitä, että tämä antoi Dianalle niin nopean lopun. Sillä kun hirviön ei näe nousevan haudasta kyllästymiseen asti, sen hiipiminen oman kodin hämärään seuraavana yönä on jopa todennäköisempää.

Muumilaaksossa katastrofistakin seuraa hauskaa

Joillekin kirjoille on olemassa vain pieni aika vuodesta, jolloin ne ihan oikeasti kuuluu lukea. Tove Janssonin Vaarallinen juhannus on tietenkin tällainen kirja. Tänä juhannuksena päätin, että on sen aika tai muutoin pitäisi taas odotella vuosi.

Tarina taitaa olla kaikille tuttu: Muumilaaksoon tulee tulva, kun tulivuori purkautuu. Koska muumitalokin täyttyy vedestä, muumiperhe joutuu jättämään sen ja saa uudeksi kodikseen teatterin, joka sattuu seilaamaan vedessä perheen ohitse. Sitten Muumipeikko ja Niiskuneiti joutuvat erilleen muusta perheestä, ja Pikku Myy katoaa vielä erikseen. Teatterissa olevat muumit ja muut tutustuvat siihen, mikä oikeastaan on teatteri ja valmistavat näytelmän, erilleen joutuneet puolestaan seikkailevat kuka kenenkin kanssa.

Vaarallinen juhannus kuuluu seikkailullisiin muumikirjoihin, mutta vaikka se ei ehkä olekaan niin filosofinen kuin Taikatalvi tai Muumilaakson marraskuu, se on täynnä muumifilosofiaa ja elämänasennetta, jota kadehdin. Muumeilla on taito nähdä vaikeudet mielenkiintoisina elämäntilanteina ja pitää vaarallistakin positiivisella tavalla jännittävänä. Muumit eivät lamaannu kotitalonsa jouduttua veden valtaan vaan sukeltavat keittiöstä aamupalaan tarvittavat ainekset ja löytävät uuden kodin oitis. Mukaan ovat tervetulleita kaikki, ja muumit ovat kaikille vieraanvaraisia.

Yksi kiintoisista mukaan liittyvistä hahmoista on Miska, jonka asenne elämään on lähempänä omaani kuin muumiperheen. Miskakin löytää kuitenkin paikkansa - teatterissa ovat läsnä suuret tunteet ja teatteriin Miska lopulta jääkin. Ehkä Miskan melankoliakin saa hieman valoa teatterissa.

Muumiperheen järjestämä teatteriesitys on kuitenkin omassa dramaattisuudessaan hillitön. Se sisältää kaiken, mitä teatterissa pitää olla – varsinkin teatterin teon tuskan. Sen paremmin katsojat kuin esiintyjätkään eivät ole tilanteen tasalla, mutta teatterirotta Emma on aiempien epäluulojensa jälkeen vakuuttunut siitä, että kaikki on jälleen niin kuin teatterissa kuuluukin olla.

Melkoista draamaa on kirjassa muuallakin kuin teatterissa. Muumipeikko, Niiskuneiti ja Vilijaana joutuvat vangituiksi ja Nuuskamuikkunen kylvää ikimuistoisessa kohtauksessa hattivattien siemeniä. Kaiken läpäisee kuitenkin ajatus siitä, että kaikki päättyy aina hyvin. Jos tilanne näyttää ylipääsemättömältä, aina löytyy joku joka pelastaa sen – vaikkapa virkkaava pikkuhemuli.

Vaarallinen juhannus on tietenkin jännittävä tarina, mutta se myös valaa uskoa siihen, että elämäntilanteisiin kannattaa aina etsiä useita näkökulmia – jokin niistä näyttää jos ei hyvältä niin ainakin mielenkiintoiselta. Niin, ja jos joskus tulivuoren purkaus ja tulva yllättävät, pitää muistaa, että veden pinta ei tule aina olemaan korkealla eikä tulivuorikaan jaksa ihan joka vuosi tai vuosikymmen purkautua. Siinä välissä voimme elää seesteistä, hyväntahtoista elämää, jonka höysteenä on vain sopiva määrä jännitystä.

Lepakkovakoojatarina Leena Parkkisen tyyliin

Leena Parkkisen romaani Galtbystä länteen jäi mieleeni vetävänä lukukokemuksena, joten uutuuteen Säädyllinen ainesosa piti myös tarttua – olisihan siinä takakansilupausten mukaan vakoojiakin!

Kirja alkaa kohtauksella erään kustantamon saaristohuvilalta. Ollaan vuodessa 1941, ja kustantamolle on tulossa salainen vieras. Päästyäni pidemmälle kirjassa oivallan, etten ole ollut kovinkaan hereillä ensimmäistä lukua lukiessani. Vieraan henkilöllisyydestä annetaan niin paljon vinkkejä, että heikottaa: tulee Saksasta, julkaissut ”poliittisen järkäleen”, on kasvissyöjä, ei juo alkoholia… Kuinka unessa lukija voikaan olla. Useimmille kuitenkin selviää jo kirjan alkusivuilla, että kyseessä on historiankirjoihin pysyvästi jäänyt nimi.

No, pian päästään 1950-luvulle, jossa suurin osa tarinasta tapahtuu, tarkemmin vuoteen 1956. Saara muuttaa miehensä Juhanin ja lapsensa Eliaksen kanssa Töölöön. Siellä hän kotirouvaillessaan tutustuu yläkerrassa asuvaan Elisabethiin, jolla on jännittävä menneisyys ulkomailla asumisia myöten. Kukaan ei ylläty, kun naisille kehittyy suhde. Saara kuvittelee pystyvänsä olemaan kunnollinen vaimo, sellainen kuin Juhani haluaisi tai sellainen kuin hän kuvittelee kunnollisen vaimon olevan. Saara selvästikin elää niin kuin oletetaan, ei niin kuin haluaisi. Hän on mm. lopettanut opintonsa mennessään naimisiin. Elisabeth ei sen sijaan kuvittele, että hänen pitäisi olla jotain muuta kuin on. Hän houkuttelee Saaran mukaan asioihin, jotka vaativat uskallusta.

Vähitellen avataan niin Saaran kuin Elisabethinkin menneisyyttä. Lukijalle selviää, että kummankin menneisyydessä on ollut merkityksellinen nainen. Elisabeth kirjoittaa kirjeitä Isabellalleen ja pohtii niissä elämäänsä mutta myös kertoo laittamistaan ruoista. Teoksen jokaisen luvun nimi onkin jokin ruoka-annos: ”Mateenmaksaa ja sillikaviaaria paahtoleivällä”, ”Appelsiini-korinttikakku” tai ”Rapuja August Strindbergin tyyliin”. Sillä, että luvut on nimetty näin, on tietenkin tarkoitus.

Naisten välisestä rakkaudesta puhutaan eri tavoin kuin nykyään, kuin kierrellen. Vaikuttaa siltä, että Parkkinen on ottanut ajan puhetavasta selvää perusteellisesti. Aluksi lukija voisi ollakin huomaamatta, että Elisabethin erilaisuus on juuri lesbous – ellei takakansi ehkä turhaankin paljastaisi asiaa puhumalla Saaran ja Elisabethin kohdalla rakkaudesta.

Lopulta kirjassa palataan myös kustantamon saaristohuvilan tapahtumiin vuonna 1941. Hieman vähemmän vetävän keskiosan – ei siinä sinänsä mitään vikaa ole, lukija ei vain ole pakotettu lukemaan eteenpäin – jälkeen kaikki salaisuudet paljastuvat. Ikävää on se, että paljastukset jäävät irrallisiksi. Ehkä niihin on ollut vinkkejä matkan varrella tai sitten tämä lukija on todellakin ollut horroksessa, mutta jotenkin vain tuntuu, että Saaran ja Elisabethin rakkaustarina voisi kietoutua paremmin yhteen tarinassa olevien arvoitusten kanssa. Hienot ainekset sisältävässä kertomuksessa lukija ei jotenkin edes aavista, että tarinassa on arvoituksia, joiden ratkeamista voisi jännittää. Sitten lopussa arvoitukset vain yhtäkkiä ratkeavat.

Mutta täytyy kuitenkin vielä kerran todeta, että nähtävästi havaintokykyni ei ollut tätä lukiessa parhaimmillaan, joten saatan olla ihan hakoteilläkin kriittisissä näkemyksissäni. Kaikkinensa Säädyllinen ainesosa on kuitenkin lukemisen arvoinen sukellus 1950-luvun lesborakkauteen. Ehkä vaadinkin liikoja, sillä Galtbystä länteen tosiaan teki minuun niin suuren vaikutuksen.

Naakkamestarin jälkeen Tampere ei enää näytä samalta

Olen aina pitänyt Tampereesta, ja seuraavalla kerralla, kun vierailen siellä, näen sen varmasti uusin silmin. J.S. Meresmaan tuore pienoisromaani Naakkamestari luo nimittäin uudenlaisen menneisyyden Tampereen, jossa on tuttuja elementtejä mutta myös muunneltua historiaa ja tiedettä, jotka Tampereen katuja kävellessään voi nähdä todeksi, jos niin vain haluaa. Ja minähän haluan, että todellisuudessa on aina vähän taikaa tai ainakin jotain sen tapaista. Naakkamestari on Robustoksen pienoisromaanikilpailun voittaja viime vuodelta.

Tarinan alussa ollaan vuodessa 1899. Enni-tytöllä on ikävät oltavat: hän työskentelee Lundanin tehtaalla, joutuu koko ajan ikävästi kohdelluksi ja on vielä raajarikko. Isä on hänet hyljännyt eikä selvästikään ole palaamassa, vaikka Enni onkin ainakin joskus uskonut hänen paluuseensa. Ollaan oikein perinteisessä suomalaisen realismin asetelmassa. Mutta pian lukija saa muutakin kuin Minna Canthin kertomusten mielentiloja. Heti ensimmäisessä luvussa Enni löytää loukkaantuneen naakan. Kohtaaminen on taianomainen: Enni päättää, että hänen on pidettävä linnusta huolta. Aivan pian lintu kuitenkin kuolee – ja katoaa! Siitä jää jäljelle vain yksi valkoinen sulka, joka kuolleelta linnulta on tippunut Ennin pitäessä sitä käsissään.

Pian naakan kuoleman jälkeen Enni saa arvoituksellisen kirjeen, jossa on allekirjoittajana ”J”. Kirjeen mukana on lahja, soikea tuohirasia. Ennen kuin kirjeen ja lahjan arvoitus ratkeaa, tehdas, jossa Enni työskentelee, syttyy palamaan, ja nähtyään, ettei kukaan todella välitä hänestä edes hengenvaarallisen tulipalon hetkellä, Enni pakenee. Pian tämän jälkeen selviää, kuka J on, ja myös paljon muuta Ennin menneisyydestä ja tulevaisuudesta. Niin, ja Enni viedään salaperäisen Naakkamestarin luo.

Ennin tarina onnistuu yllättämään lukijan, vaikka kirjan takakansi lupaakin vaihtoehtohistoriaa ja steampunkia, eikä spefielementtien ilmestyminen siis sinänsä ole yllätys. Meresmaa on hyödyntänyt hauskasti Aamulehteä vuosisadan vaihteesta, muokkaillut ja sepittänyt lehtitekstejä. Reilut sata vuotta vanha sanomalehtikieli nostaa hymyn huulille.

Tampere sopii juuri tällaiseen työläisympäristöstä ponnistavaan tarinaan mitä mainioimmin. Se on myös Meresmaan kotikaupunki, joten voisi olettaa, että hänen on luonnollistakin sijoittaa tarinansa sinne. Olisikin mielenkiintoista tietää, miten tarina on muotoutunut, mitä kirjailija on tiennyt kotikaupunkinsa historiasta ennestään, mitkä asiat ovat tulleet vastaan taustatyötä tehdessä, mistä ensimmäinen idea Ennin tarinaan on saanut inspiraationsa. On esimerkiksi äärimmäisen mielenkiintoista, että tarinassa keskeisessä roolissa esiintyvä Juno-vuori on ollut todellinen paikka, joka on pistetty matalaksi rakennuksen tieltä juuri aikana, johon Ennin tarina sijoittuu. Yksin tällainen kadotettu vuori voisi varmasti antaa innoituksen kokonaiseen tarinaan.

Tekisi niin mieli kertoa enemmän Ennin ja Naakkamestarin suhteesta, mutta silloin pilaisin yllättymisen ilon niiltä, jotka eivät vielä ole lukeneet kirjaa. Sen voi kuitenkin sanoa, että kirjan luettuaan ainakaan naakkoja ei voi enää katsoa niin kuin ennen. Nyt voi miettiä, että ne ovat kuitenkin pian menossa Naakkamestarin luo.

Parasta on ehkä kuitenkin kirjan loppu – jota en totta vieköön paljasta tässä. Se herättää positiivisessa mielessä ristiriitaisia tunteita: ainakin minua se karmi, vaikka oli ikään kuin onnellinen. Olisinko ollut valmis samaan kuin Enni? Oliko tyttö rohkea vai uhrautuiko hän? Tarinan loppu jää pyörimään mieleen ja mietittämään. Se saa kylmät väreet menemään selkäpiitä pitkin varmasti vielä pitkään kirjan lukemisen jälkeen.

Naakkamestaria voi siis suositella. Sen lukaisee nopeasti, mutta se tarjoaa lukijalle lumoavan maailman, jossa on sopivasti tuttua ja sopivasti spefielementtejä sellaisellekin, joka ei ehkä ole lukenut vaihtoehtohistorioita tai steampunkia ennestään. Se on myös mittansa vuoksi helppo lukea uudestaan, ja toinen lukeminen kannattaa, sillä silloin teoksesta löytää uusia yhteyksiä asioiden välille. Voi hymyillä esimerkiksi sille, että vielä Lundanin tehtaalla yksin ollessaan Enni haaveilee saavansa siivet.

Cat People – kauhuelokuvan klassikko 1940-luvulta

Vuonna 1942 elokuvateattereihin tullut, Jacques Tourneurin ohjaama Kissaihmiset (Cat People) tarjoilee katsojalle mystiikkaa samaan tyyliin kuin ohjaajan seuraavana vuonna valmistunut zombietarina Yö voodoo-saarella (I Walked with a Zombie). Jälkimmäinen elokuva sai minut kietoutumaan tunnelmaansa tehokkaammin, mutta kyllä Kissaihmisetkin hiipii ovelasti katsojan ihon alle.

Elokuvan alussa amerikkalainen laivanrakennusyhtiössä töissä oleva mies, Oliver Reed (Kent Smith) tapaa newyorkilaisessa eläintarhassa serbialaisen naisen nimeltä Irena Dubrovna (Simone Simon). Mies jää heti koukkuun naiseen ja alkaakin flirttailla tämän kanssa kiivasta tahtia. Vaikka nainen pelkääkin menneisyyteensä liittyviä asioita eikä halua romanssia miehen kanssa, mies onnistuu hyvin helposti vakuuttamaan hänet siitä, että avioliitto olisi hyvä ajatus. Niinpä Irenasta tulee alta aikayksikön rouva Reed.

Oliverin tervejärkisyys ei auta kuitenkaan Irenaa pääsemään irti peloistaan. Nainen uskoo olevansa kissaihminen, joka liittyy muinaiseen serbialaiseen noituuteen. Jos hänen vihansa tai seksuaalisuutensa pääsee valloilleen, hänestä tulee peto, joka tuhoaa rakkaimpansa. Seksuaalisuuden valloilleen pääsemiseen riittää tässä tapauksessa suudelma. Oliverin ja Irenan avioelämä on kaiken tämän vuoksi olematonta, mutta Oliver on kärsivällinen ja haluaa auttaa Irenaa. Naista vetävät kuitenkin puoleensa eläintarhan kissaeläimet, erityisesti musta pantteri, jota eläintarhan työntekijäkin kutsuu melkein suoraan saatanaksi.

Väistämätön tapahtuu, kun Irena alkaa tuntea mustasukkaisuutta. Ensin Oliverille paljastuu, että hänen työtoverinsa Alice (Jane Randolph) rakastaa häntä, ja sitten miehelle paljastuu vielä sekin, että hän itse rakastaa Alicea. Tilanne on jo ennestään ahtaalle ajautuneelle Irenalle liikaa.

Kissaihmiset kehittelee tunnelmaansa mukavasti. Elokuvan alussa on pieniä vinkkejä siitä, ettei suloinen Irena ole kuin kaikki muut naiset. Kun hän menee eläinkauppaan, muut eläimet vauhkoontuvat. Linnut lentelevät häkeissään kauhuissaan kuin kissan tullessa niitä saalistamaan. Hieman epäloogisesti Irenan kaupasta kotiin viemä kanarialintu on kuitenkin aivan rauhallinen. Toinen vihje Irenan erityislaatuisuudesta on, että Irenan ja Oliverin kihlajaisjuhlassa kissaa muistuttava serbilaisnainen tervehtii Irenaa sisarenaan, vaikka on tälle aivan vieras.

Kissaihmiset on paitsi kauhutarina, myös mielenkiintoinen avioliittokuvaus. Oliverin ja Irenan pikainen rakastuminen ja pikainen avioliitto johtavat ongelmiin, vaikka kumpikin osapuoli haluaisi avioliiton onnistuvan. Irenan pelot alkavat hajottaa liittoa, eivätkä puolisot pääse tarpeeksi lähelle toisiaan, vaikka mies tahtoo vilpittömästi hyvää naiselle ja on todella kärsivällinen. Nainen ei pysty kuitenkaan pääsemään peloistaan eikä tietenkään myös pahasta, joka hänen sisällään asuu. Vai onko paha vain kuvittelua ja purkautuu, koska Irena pelkää sen pääsevän valloilleen? Kissaihmisten viehättävyys on osittain juuri tässä arvoituksellisuudessa. Kun katsoja ei saa tietää liikaa, elokuva jää myös todennäköisemmin vaivaamaan mieltä.

Kissaihmiset jatkaa 101 kauhuelokuvaa -projektiani.

Frau - natsirouvan tarina

Natsit jaksavat jatkuvasti kiinnostaa niin tieto- kuin kaunokirjailijoitakin. Naisten roolia kolmannessa valtakunnassa ovat valottaneet tietokirjapuolella Eva Braunin elämäkerrat (ainakin Angela Lambertin Eva Braunin elämä ja Heike B. Görtemakerin Eva Braun: Elämä Hitlerin kanssa) sekä Wendy Lowerin Hitlerin raivottaret. Myös Hitlerin sihteerin Traudl Jungen muistelmat on julkaistu. Nyt Terhi Rannela on julkaissut romaanin Frau, jossa pääosassa on SS-kenraali Reinhard Heydrichin puoliso Lina Heydrich. Tosin kirjan 1980-luvulle sijoittuvissa jaksoissa naisen sukunimi on Manninen – hän kun oli sodanjälkeisessa elämässään jonkin aikaa naimisissa suomalaisen teatterimiehen Mauno Mannisen kanssa.

Kahdessa aikatasossa kerrottu tarina keskittyy ensinnäkin vuoteen 1984, jolloin Saksan liittotasavallassa sijaitsevalla Fehmarnin saarella asuva Lina Heydrich saa vieraakseen Erich Richter -nimisen miehen, joka haluaa haastatella häntä. Kauempana historiassa painopiste on vuodessa 1942, jolloin Reinhard Heydrich salamurhattiin Prahassa. Tarina seuraa niin salamurhan tekijöiden piileskelyä pommi-iskun jälkeen kuin natsien toimia, kun syyllisiä pommi-iskuun ei ala löytyä. Erityisesti Lidicen kylän tuhoaminen ja joukkomurha ovat kuvauksen keskipisteessä.

Lina Heydrich kuvataan naisena, joka sisimmässään tietää oman ja miehensä syyllisyyden natsien hirmutekoihin muttei myönnä sitä kenellekään. Vielä reilut 40 vuotta miehensä salamurhan jälkeen vaimo elää ajoittain kuin hänen miehensä olisi läsnä, kuvittelee näkevänsä Heydrichin ja keskusteleekin tämän kanssa. Sitten hän havahtuu todellisuuteen, ettei miestä enää ole. Jollain tapaa Lina onkin – tietenkin – vaimo, joka on traagisesti ja väkivaltaisesti menettänyt puolisonsa tämän ollessa vasta 38-vuotias. Lina Heydrich itse olisi tuolloin pian täyttänyt 31 vuotta.

Lina on vetäytynyt Fehmarniin meren äärelle, pieneen yhteisöön, jossa saa ehkä jossain määrin olla rauhassa. Erich Richter saa Linaan jonkinlaisen kontaktin, vaikka hänen onkin varottava haastateltavansa kipukohtia. Lopulta tietenkin paljastuu, että Richter on kiinnostunut Lina Heydrichistä myös itsekkäistä syistä.

Vaikka Heydrichien avioliitto ei romaanin mukaan ollut pelkkää auvoa, Linan sitoutuminen mieheensä oli sellainen, että voi hyvin perustein sanoa hänen maailmansa hajonneen tämän kuoltua. Helpompi on kuitenkin tuntea myötätuntoa muita kirjan kärsiviä ihmisiä kohtaan. Salamurhaan osallistuneet piilottelevat turvataloissaan – mm. kirkon lattian alla – mutta pelkäävät, ettei heidän tekonsa johda mihinkään muutokseen, sillä ensin näyttää siltä, että Heydrich ei kuollutkaan attentaatin seurauksena. Sitten yhtä jos toistakin – niin attentaatin tekijöitä kuin muitakin ihmisiä – alkaa huolestuttaa se, että natsien käsissä kuolee paljon viattomia, kun attentaatin tekijöitä ei saada kiinni.

Yksi noista viattomista on Lidicessä asuva tyttö nimeltä Marta. Hänen kauttaan kuvataan natsihallinnon teot: ensin ovat Martan unelmat ja rakastuminen, sitten, vaikka keskitysleiriltäkin on selvitty, vain kotikylä, jossa ei voi maan suolaamisen takia edes viljellä mitään ja jossa kaikki on poltettu maan tasalle.

Toinen mielenkiintoinen tšekkoslovakialaishahmo on Franz Varga, joka sattuu olemaan paikalla, kun attentaatti Prahassa tapahtuu. Hän kokee velvollisuudekseen mennä auttamaan loukkaantunutta Heydrichia, vaikka ei suhtaudukaan tähän muutoin kovin positiivisesti. Toisaalta Varga pelkää veljensä olevan osallinen attentaattiin. Hän edustaa tarinassa jollain tavalla tavallista prahalaista, joka joutuu kuulusteltavaksi, vaikkei ole tehnyt muuta kuin osunut sattumalta paikalle ja joka joutuu näyttämään uskollisuutensa natsihallinnolle, vaikkei tahtoisi olla sille uskollinen.

Rannelan kirja on nopealukuinen mutta se antaa paljon ajateltavaa. Lina Heydrich on hyvä valinta päähenkilöksi. Natsivallan aikaiset tapahtumat eivät ymmärrettävästi jätä naista rauhaan, vaikka niistä on kulunut vuosikymmeniä. Toisaalta Reinhard Heydrich oli Linalle puoliso ja lasten isä, ei Prahan teurastaja, niin kuin monille muille. Paholaisen maineen saaneiden toiset puolet ovat aina kiinnostavampia kuin paholaispuolet. Ja tietenkin kaikkein kiinnostavinta on, miksi joku haluaa seisoa uskollisesti – vielä kun kuolemakin on pariskunnan erottanut – sellaisen ihmisen rinnalla, jonka osuutta niin monien kuolemaan ei voi kieltää.

The Dressmaker - naisellinen kostotarina

Kate Winsletiä ei ole pitkään aikaan näkynyt ainakaan Suomessa elokuvateatterilevityksessä olleiden elokuvien pääosissa. Onneksi olemme kuitenkin saaneet nähdä näyttelijän Outolintu-elokuvasarjassa ja Steve Jobs -elokuvassa, jossa hänellä oli merkittävä rooli, vaikkakin elokuvan keskiössä oli tietenkin Michael Fassbenderin tulkitsema Steve Jobs. Sivuosia parempia ovat tietenkin hyvät pääosat, ja siksi onkin todella hauskaa nähdä Winslet esittämässä Myrtle ”Tilly” Dunnagea The Dressmakerissa, koska rooli sopii naiselle kuin nenä päähän.

The Dressmaker kertoo Myrtlestä, joka on asunut lapsena mahdottoman pienessä Dungatarin kaupungissa Australiassa. Myrtlen lapsuusmuistot eivät ole onnelliset: häntä ovat kiusanneet niin toiset lapset kuin koulun opettajakin, ja lopulta hänet on yksimielisesti todettu syylliseksi erään pojan kuolemaan – tai suoremmin sanottuna murhaan. Myrtle on lähetetty pois murhaajan nimike niskassaan, mutta nyt hän palaa äitinsä luo ja herättää nopeasti huomiota paitsi maineensa vuoksi myös siksi, että nykyisellään hän on taitavampi ompelija kuin kukaan. Pian Myrtlen luona alkavat juosta kaikki kaupungin naiset, sillä mikään ei anna enemmän itsevarmuutta kuin omille muodoille ommeltu uusi mekko.

Myrtle on palannut paikkakunnalle äitinsä (Judy Davis) vuoksi mutta myös selvittääkseen, mistä tuossa vuosien takaisessa murhatarinassa oikeastaan on kyse. Mekkoja vastaan voi saada myös tietoja. Äitikin kyllä kieltämättä tarvitsee apua: hän on itsepäinen ja elää kaaoksessa. Kylän enemmistö karttaa Myrtleä ja tämän äitiä, mutta samalle puolelle päätyvät naisten hörhelöistä kovasti pitävä poliisi Farrat (Hugo Weaving) ja Teddy McSwiney (Liam Hemsworth), jonka kanssa Myrtlelle tietenkin kehittyy suhde.

Kate Winslet on mainio tarvittaessa ulkoisesti itsevarmana naisena, joka näyttää siltä, että voi tehdä mitä tahansa. Kuitenkin menneisyys vaivaa häntä, eikä hän ole niin itsevarma ja haavoittumaton kuin miltä näyttää. Hollywood-tähdistä juuri Kate Winslet kykenee olemaan juuri niin glamöröösi kuin tarvitaan ja samalla uskottavasti myös se köyhän kyläpahasen tyttö, jota kukaan ei ole tottunut pitämään kauniina.

Muista näyttelijöistä jäävät mieleen välillä sopivasti irrotteleva Judy Davis ja Hugo Weaving, joka on aivan ihana Myrtleä suojelevana poliisina, jonka kanssa voi käydä kauppaa, jos vain omistaa postipaketin täynnä maailmalta tilattuja hepeneitä. Myöskään Liam Hemsworthia on vaikea unohtaa, mutta se johtuu eniten siitä, että yhdessä kohtauksessa hänet riisutaan melkein ilkosilleen. Kamera näyttää nuoren miehen Myrtlen ja hänen äitinsä silmille sellaisena, että vähemmänkin miesten kroppia yleensä kuolaava naiskatsoja tuntee olonsa vaivautuneeksi juuri sen kuolattavuuden vuoksi.

Melko pitkään katsoja saa uskoa, että elokuva päättyy komediallisen perinteen mukaisesti. Hauskat kohtaukset naurattavat, ja pakkohan on selvitä, ettei Myrtle ole tehnyt murhaa pikkutyttönä. Sitten koko pikkukaupunki voi antaa hänelle anteeksi ja hän voi naida Teddyn. Hurjaa kyllä elokuvan tarinankaaren päästyä loppusuoralle tulee käänne, joka järkyttää vähemmänkin heikkoja katsojia. The Dressmakerin mainoslauseena on ”Kosto on uusi musta”, ja tuohon yllätyskäänteeseen saakin odotella, miten tuo lause mahtaa toteutua.

Lopulta mainokselle saadaan vastinetta. Myrtle muuttuu oman elämänsä Carrieksi (enkä tässä tarkoita Carrie Bradshaw’ta) ja tarinasta tulee todellakin kostotarina. Mikäs sen paremmin sopisikaan Dungatariin, sillä koko kaupunki muistuttaa lännenelokuvien kaupunkeja, joiden ainoalla kadulla selvitetään olennaiset välit lopullisesti. Jos tekee mieli sekä nauraa että itkeä – ja vaikka järkyttyäkin – käykää ihmeessä katsomassa The Dressmaker.

Värittömän miehen vaellusvuodet – ystävyyden päättymisen traumoja

Ihastuin Haruki Murakamiin luettuani Kafka rannalla –teoksen. Tämänkertainen Murakamin teos – Värittömän miehen vaellusvuodet – ei ollut aivan yhtä mystinen mutta yhtä lailla hienoa kirjallisuutta. Teoksessa on kuitenkin se mielenkiintoinen lisä, että sen päähenkilö viettää tarinassa useita kymmeniä sivuja Suomessa. On aina hauska nähdä, kuinka tunnistettavaksi Suomi muotoutuu ja mihin asioihin ulkomaalainen siinä kiinnittää huomiota.

Tsukuru Tazaki on 36-vuotias tokiolaismies, joka suunnittelee työkseen asemarakennuksia ja niiden yksityiskohtia. Tsukuru on päässyt unelma-alalleen, mutta se on vaatinut sen, että hän on lukion jälkeen muuttanut pois kotikaupungistaan Nagoyasta, jossa hänellä oli neljän lukiolaisystävänsä kanssa tiivis porukka. Ensin ei näytä siltä, että ystävyys katkeaisi, vaikka Tsukuru asuukin eri paikkakunnalla kuin muut. Mutta sitten kaikki neljä muuta katkaisevat yllättäen välit Tsukuruun kysyen vain, eikö tämä todellakaan ymmärrä miksi. Tsukuru ei ole selvinnyt tuosta ystävyydenkatkeamistraumasta, vaikka tapahtumista on kulunut jo 16 vuotta. Vasta uusi tyttöystävä – tai ainakin mahdollinen uusi tyttöystävä – Sara vaatii miestä tapaamaan pitkän tauon jälkeen nuo ystävät, jotka ovat hylänneet Tsukurun.

Tästä syystä Tsukuru sitten päätyy Suomeen, kunhan on ensin tavannut kaksi muuta ystäväporukan jäsentä, jotka ovat jääneet töihin Nagoyaan. Näistä miehistä toisesta on tullut autokauppias ja toisesta epäilyksiä aiheuttavan koulutusseminaariyrityksen toimitusjohtaja. Järkytykseksi selviää, että toinen ryhmän kahdesta naisesta on kuollut henkirikoksen uhrina. Ja toinen naisista on tietenkin Suomessa. Kukaan ei peittele kysyttäessä, miksi ystävät hylkäsivät aikanaan Tsukurun. Ikävä kyllä syy liittyy kuolleeseen Shiroon, joka ei voi nyt kertoa omaa näkemystään tapahtumista.

Sara patistaa Tsukurun selvittämään traumansa, ja jollain lailla Tsukuru saakin mielenrauhan, vaikka toisaalta asioiden avautuessa jää mielikuva, että ystävyyden loppuminen oli tarpeetonta. Tsukuru voisi olla vihainenkin muttei ole. Toisten teko on julmakin, mutta kirjan kuvauksessa kaikki tuntuu vain surumieliseltä.

Sara vaikuttaa määrätietoiselta naiselta mutta jää arvoitukseksi monelta osin. Tsukuru ei voi olla varma, haluaako nainen hänen kanssaan suhteeseen, ja lukija suorastaan ahmii kirjaa saadakseen tietää, miten Tsukurulle ja Saralle käy. Nainen olisi varmasti riittävän suorasanainen kumppani Tsukurulle – toisaalta hän onnistuu muuttamaan miehen elämän, ainakin sisäisesti, jo ennen kuin kertoo, mitä todella haluaa Tsukurusta. Näiden kahden henkilön suhteen osalta kirjan loppu saattaa jäädä vaivaamaan lukijaa, jos asian nyt vaikka näin ilmaisisi paljastamatta liikaa.

Entäs se Suomi-kuva sitten? Murakamin Suomi on hyvin Suomen näköinen. Tsukuru lentää tietenkin Helsinkiin, mutta sitten selviää, että hänen ystävänsä Kuro – tai nykyään paremminkin Eri, koska hän ei halua enää itsestään käytettävän nuoruuden Kuro-nimeä – on perheensä kanssa mökillä lähellä Hämeenlinnaa. Tsukuru vuokraa auton ja ajaa läpi metsäisen maan. Jopa Suomen mystisyys tulee esille: Tsukurun lähtiessä järven rannalta takaisin kohti Helsinkiä Eri varoittaa häntä häijyistä maahisista. Ainut hieman hämmennystä aiheuttava seikka Värittömän miehen vaellusvuosien Suomi-näkemyksessä on, että suomalaiset näyttäytyvät tavattoman ystävällisinä. Ainoastaan maaseudulla Tsukuru tapaa jäyhän vanhuksen, joka hänkin on tosin omalla tavallaan hyvin avulias. Ehkä me emme olekaan niin epäkohteliaita ja vaisuja kuin mitä maineemme sanoo. #kirja-sivustolla olevan kirjan suomentajan Raisa Porrasmaan kolumnin mukaan Murakami kirjoitti Suomi-kuvauksensa vanhasta muistista: hänen matkansa 1980-luvulla oli ainoa konkreettinen kosketus Suomeen ennen Värittömän miehen vaellusvuosien kirjoittamista. On aika mielenkiintoista, ettei Suomi taida olla sinänsä kovin paljoa muuttunut noista ajoista. Suomalaisten ystävällisyyden ajattelisi sen sijaan kehittyneen paljonkin kolmessakymmenessä vuodessa. Joka tapauksessa on erikoista, että juuri erityisen kohteliaana pidettyyn kansaan, japanilaisiin, kuuluva Tsukuru kokee töksäyttelijöinä pidetyt suomalaiset kohteliaina ja ystävällisinä.

Tsukuru pitää itseään värittömänä persoonana, joka ei kiinnity mihinkään – tai ainakaan keneenkään, koska selvästi hän on yksinäinen eikä haluaisi olla. Eri muistuttaa häntä kuitenkin kesämökillään siitä, että hänessä on värejä, että ystävät ovat aikoinaan nimittäneet häntä värittömäksi, koska hänen nimessään ei ole värisanaa toisin kuin muiden ystäväporukan jäsenten nimissä. On melkoisen surullista, että Tsukuru ei näe omaa arvoaan ja sitä, ettei hän ole tylsän väritön persoona. Vanhojen ystävien tapaaminen ja pitkä matka Suomeen antavat hänelle itseluottamusta, mikä tekee kirjan lopusta valoisan, vaikkei kaikki selviäkään eikä Tsukurun eteen edelleenkään ilmesty ruusuja, joilla tanssia.

Hävitys aloittaa Eteläraja-trilogian lupaavasti

Mitä raskaammin tieteellistä scifiä, sitä vähemmän koen kirjasta yleensä ymmärtäväni. Oudot tieteellissävytteiset tieteistarinat mystisine kauhuolioineen X-filesin tyyliin kiehtovat kuitenkin minua. Niissä voi olla tiedemiehiä mutta tunnelma on ehkä tärkeämpi kuin tieteellisiin ”faktoihin” paneutuminen. Siksi Jeff Vandermeerin Hävitys, Eteläraja-trilogian avausosa sopikin minulle mainiosti.

Teos kertoo retkikunnasta, joka on lähetetty mystiselle X-alueelle. Odotettavissa ei ole helppo tutkimusretki, sillä aiempien 11 retkikunnan jäsenet eivät ole palanneet alueelta – tai ne, jotka ovat palanneet, eivät ole olleet ennallaan. Yksi tällainen jollain lailla palannut on tarinan päähenkilön aviomies, joka on kuitenkin kadonnut uudelleen. Nimetön päähenkilö, vain biologiksi kutsuttu, päättää lähteä mukaan X-alueretkikuntaan selvittääkseen asioita.

Biologin lisäksi retkikuntaan kuuluu psykologi, maanmittari ja antropologi. Ryhmään valittu kielitieteilijä ei sen sijaan lopulta ole matkaan lähtenyt - ilmeisesti yksinkertaisesti jänistettyään. Kielitieteilijälle olisi kuitenkin ollut töitä, sillä retkikunta löytää rakennelman, jonka sisässä on outoa seinäkirjoitusta, kuin pyhän kirjan tekstiä, Ilmestyskirjamaisia näkyjä. Tuosta rakennelmasta tuleekin tarinan kannalta keskeinen. Biologi näkee sen mielenkiintoisesti: hänestä se on torni, joka kasvaa maan sisään. Toiset eivät pysty pitämään rakennelmaa tornina nähtävästi siitä syystä, ettei se kohoa minnekään vaan tekee nimenomaan päinvastoin.

X-alue paljastaa omituisuutensa vähitellen. Melko pian biologille selviää kuitenkin, että alueella on outo elollinen olio, joka on hengenvaarallinen ja että jonkin matkan päässä oleva majakka on merkityksellinen. Tietenkin biologi löytää myös jälkiä miehestään. Liittoaan tämän kanssa hän pohtii myös takaumissa.

X-alue jättää jälkeensä sopivasti arvoituksia – eihän trilogian ensimmäisessä osassa olekaan tarkoitus paljastaa kaikkea. Tunnelman perusteella voisi tosiaan seuraavaksi soittaa Mulderille ja Scullylle: biologi pääsee lähelle mutta ei saa kuitenkaan vielä keinoja todistaa mitään. Ehkä hieman yllättäen teos on myös taitava kuvaus parisuhteesta, jossa biologi ja tämän mies eivät ole päästäneet toisiaan niin lähelle kuin olisi ollut tarpeen. Biologi ei ole tiennyt miehensä haaveista ja toisaalta hän itse on piilottanut mieheltään itselleen tärkeän asian: aution tontin, jolla on käynyt tutkimassa luonnonilmiöitä. Mutta pariskunta rakastaa toisiaan ja se ajaa biologinkin varmasti lopulta X-alueelle. On mahdotonta olla rauhallinen tai edes tietää, mitä pitää tuntea, jos ei tiedä, onko toinen edes elossa.

Saa nähdä, mitä trilogian kaksi muuta osaa paljastavat X-alueesta. Itseäni viehätti – ja huvitti – X-filesissa juuri se, että mikään ei koskaan paljastunut. Toisaalta lopetin Lostin katsomisen aikanaan yhteen kauteen siksi, ettei ensimmäisen kauden lopussa paljastunut mitään. En jaksanut odottaa pidemmälle, kun olin toivonut, että arvoitusten ratkaisusta annettaisiin edes palanen. Ainakin alun perusteella Eteläraja-trilogia onnistuu arvoituksellisuustasapainottelussaan paremmin.

Luxus

Milja Kauniston Olavi Maununpoika -trilogiassa seikkailtiin historiallisessa Ranskassa, ja Kuusiston uusikin kirjasarja sijoittuu sinne, mikä ei ole yllätys – asuuhan kirjailija itse Ranskan-maalla. Nyt seikkaillaan Ranskan vallankumouksen vuosissa.

Tarina alkaa varsinaisesti vuodesta 1790, ja ensimmäisen kirjan ajan kuningas Ludvig XVI:lla ja Marie Antoinettella on vielä päänsä. Kaunisto nivoo tietenkin ovelasti mukaan niin Robespierren kuin Marat'nkin – sekä markiisi de Saden, jonka rooli on melkoisen isokin. Keskeisimpiä henkilöitä ovat kuitenkin tarinan pyövelin kisällinä aloittava Isidore Boreal ja Sancerren kreivitär Marie-Constance Renée de Lyonne de Boucard, toinen halveksitussa asemassa, toinen aatelinen, jonka asema ei sekään tuohon maailmanaikaan Ranskassa ole hyvä.

Isidoren ja Marien tiet kohtaavat, kun Marien mies teloitetaan. Nainen joutuu kaltoinkohdelluksi, ja Isidore on sen verran vastuuntuntoinen, että katsoo, ettei naista voi jättää. Niinpä kreivitär päätyy punkkaamaan pyövelin kisällin varsin vaatimattomaan asuntoon. Tästä alkaa jonkinlainen on-off-suhde Isidoren ja Marien välillä. Kaunistoa ei voi ainakaan mielikuvituksen puutteesta syyttää, kun hän kuljettaa Marien tavallisen ilotalon kautta markiisi de Saden luo, joka lopulta saa hänet houkutelluksi luksusilotalon emännäksi. Samaan puljuun päätyy myös Isidore.

Kauniston kieli on vähintään yhtä härskiä kuin hänen aiemmissa romaaneissaankin. Ja juuri kieli onkin yksi hänen kirjojensa rikkauksista. Toinen rikkaus on historian eläväksi tekeminen. Vaikka onkin ehkä epäuskottavaa, että tarinan henkilöt todistavat jokaista vallankumouksen käänteentekevää tapahtumaa ja että yhteyksiä mitä korkeimpiin tahoihin ja kaikkiin aikakauden merkkihenkilöihin löytyy, lukija pääsee vetävästi keskelle historiallisen käännekohdan kuohuja. Kaikki kouluhistoriasta tuttu tulee kyllä esille: Isidorekin tutustuu työn puolesta giljotiiniin, joka on vailla kauhistusta herättävää nimeään vielä. Mielenkiintoista onkin, että Isidore tietää, ettei uusi teloituslaite anna ihmisille, mitä nämä haluaisivat, sillä sillä tappaminen ei ole tarpeeksi veristä.

Luxuksen jälkimmäinen puolisko ei iskenyt minuun ehkä yhtä kovaa kuin alku, sillä mukaan tullut markiisi de Sade on melkoisen vastenmielinen hahmo – mikä varmasti on tarkoituksellista. Hän parjaa Marieta ja viettelee tätä melkein samanaikaisesti. Marie taas on kiinni ylellisessä elämässä ja haluaa sen takaisin, jos suinkin mahdollista. Toisaalta hän tuntuu sopeutuvan varsin helposti myös elämään ilotalossa - siis siinä rähjäisemmässäkin – joten ajoittain vaikuttaa siltä, että Marie pystyisi hyvinkin elämään ilman luksusta, johon on tottunut.

Olavi Maununpoika -trilogia innosti minua ehkä enemmän kuin tämä uuden Purppuragiljotiini-sarjan ensimmäinen osa. Se saattaa kuitenkin johtua henkilökohtaisista historia- ynnä muista mieltymyksistä. Luxus kannattaa kuitenkin ehdottomasti lukea, ja heti kun sarjan seuraava osa ilmestyy, tartun siihen innolla.