Tarinan alussa ollaan vuodessa 1899. Enni-tytöllä on ikävät oltavat: hän työskentelee Lundanin tehtaalla, joutuu koko ajan ikävästi kohdelluksi ja on vielä raajarikko. Isä on hänet hyljännyt eikä selvästikään ole palaamassa, vaikka Enni onkin ainakin joskus uskonut hänen paluuseensa. Ollaan oikein perinteisessä suomalaisen realismin asetelmassa. Mutta pian lukija saa muutakin kuin Minna Canthin kertomusten mielentiloja. Heti ensimmäisessä luvussa Enni löytää loukkaantuneen naakan. Kohtaaminen on taianomainen: Enni päättää, että hänen on pidettävä linnusta huolta. Aivan pian lintu kuitenkin kuolee – ja katoaa! Siitä jää jäljelle vain yksi valkoinen sulka, joka kuolleelta linnulta on tippunut Ennin pitäessä sitä käsissään.
Pian naakan kuoleman jälkeen Enni saa arvoituksellisen kirjeen, jossa on allekirjoittajana ”J”. Kirjeen mukana on lahja, soikea tuohirasia. Ennen kuin kirjeen ja lahjan arvoitus ratkeaa, tehdas, jossa Enni työskentelee, syttyy palamaan, ja nähtyään, ettei kukaan todella välitä hänestä edes hengenvaarallisen tulipalon hetkellä, Enni pakenee. Pian tämän jälkeen selviää, kuka J on, ja myös paljon muuta Ennin menneisyydestä ja tulevaisuudesta. Niin, ja Enni viedään salaperäisen Naakkamestarin luo.
Ennin tarina onnistuu yllättämään lukijan, vaikka kirjan takakansi lupaakin vaihtoehtohistoriaa ja steampunkia, eikä spefielementtien ilmestyminen siis sinänsä ole yllätys. Meresmaa on hyödyntänyt hauskasti Aamulehteä vuosisadan vaihteesta, muokkaillut ja sepittänyt lehtitekstejä. Reilut sata vuotta vanha sanomalehtikieli nostaa hymyn huulille.
Tampere sopii juuri tällaiseen työläisympäristöstä ponnistavaan tarinaan mitä mainioimmin. Se on myös Meresmaan kotikaupunki, joten voisi olettaa, että hänen on luonnollistakin sijoittaa tarinansa sinne. Olisikin mielenkiintoista tietää, miten tarina on muotoutunut, mitä kirjailija on tiennyt kotikaupunkinsa historiasta ennestään, mitkä asiat ovat tulleet vastaan taustatyötä tehdessä, mistä ensimmäinen idea Ennin tarinaan on saanut inspiraationsa. On esimerkiksi äärimmäisen mielenkiintoista, että tarinassa keskeisessä roolissa esiintyvä Juno-vuori on ollut todellinen paikka, joka on pistetty matalaksi rakennuksen tieltä juuri aikana, johon Ennin tarina sijoittuu. Yksin tällainen kadotettu vuori voisi varmasti antaa innoituksen kokonaiseen tarinaan.
Tekisi niin mieli kertoa enemmän Ennin ja Naakkamestarin suhteesta, mutta silloin pilaisin yllättymisen ilon niiltä, jotka eivät vielä ole lukeneet kirjaa. Sen voi kuitenkin sanoa, että kirjan luettuaan ainakaan naakkoja ei voi enää katsoa niin kuin ennen. Nyt voi miettiä, että ne ovat kuitenkin pian menossa Naakkamestarin luo.
Parasta on ehkä kuitenkin kirjan loppu – jota en totta vieköön paljasta tässä. Se herättää positiivisessa mielessä ristiriitaisia tunteita: ainakin minua se karmi, vaikka oli ikään kuin onnellinen. Olisinko ollut valmis samaan kuin Enni? Oliko tyttö rohkea vai uhrautuiko hän? Tarinan loppu jää pyörimään mieleen ja mietittämään. Se saa kylmät väreet menemään selkäpiitä pitkin varmasti vielä pitkään kirjan lukemisen jälkeen.
Naakkamestaria voi siis suositella. Sen lukaisee nopeasti, mutta se tarjoaa lukijalle lumoavan maailman, jossa on sopivasti tuttua ja sopivasti spefielementtejä sellaisellekin, joka ei ehkä ole lukenut vaihtoehtohistorioita tai steampunkia ennestään. Se on myös mittansa vuoksi helppo lukea uudestaan, ja toinen lukeminen kannattaa, sillä silloin teoksesta löytää uusia yhteyksiä asioiden välille. Voi hymyillä esimerkiksi sille, että vielä Lundanin tehtaalla yksin ollessaan Enni haaveilee saavansa siivet.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti