Kirja alkaa kohtauksella erään kustantamon saaristohuvilalta. Ollaan vuodessa 1941, ja kustantamolle on tulossa salainen vieras. Päästyäni pidemmälle kirjassa oivallan, etten ole ollut kovinkaan hereillä ensimmäistä lukua lukiessani. Vieraan henkilöllisyydestä annetaan niin paljon vinkkejä, että heikottaa: tulee Saksasta, julkaissut ”poliittisen järkäleen”, on kasvissyöjä, ei juo alkoholia… Kuinka unessa lukija voikaan olla. Useimmille kuitenkin selviää jo kirjan alkusivuilla, että kyseessä on historiankirjoihin pysyvästi jäänyt nimi.
No, pian päästään 1950-luvulle, jossa suurin osa tarinasta tapahtuu, tarkemmin vuoteen 1956. Saara muuttaa miehensä Juhanin ja lapsensa Eliaksen kanssa Töölöön. Siellä hän kotirouvaillessaan tutustuu yläkerrassa asuvaan Elisabethiin, jolla on jännittävä menneisyys ulkomailla asumisia myöten. Kukaan ei ylläty, kun naisille kehittyy suhde. Saara kuvittelee pystyvänsä olemaan kunnollinen vaimo, sellainen kuin Juhani haluaisi tai sellainen kuin hän kuvittelee kunnollisen vaimon olevan. Saara selvästikin elää niin kuin oletetaan, ei niin kuin haluaisi. Hän on mm. lopettanut opintonsa mennessään naimisiin. Elisabeth ei sen sijaan kuvittele, että hänen pitäisi olla jotain muuta kuin on. Hän houkuttelee Saaran mukaan asioihin, jotka vaativat uskallusta.
Vähitellen avataan niin Saaran kuin Elisabethinkin menneisyyttä. Lukijalle selviää, että kummankin menneisyydessä on ollut merkityksellinen nainen. Elisabeth kirjoittaa kirjeitä Isabellalleen ja pohtii niissä elämäänsä mutta myös kertoo laittamistaan ruoista. Teoksen jokaisen luvun nimi onkin jokin ruoka-annos: ”Mateenmaksaa ja sillikaviaaria paahtoleivällä”, ”Appelsiini-korinttikakku” tai ”Rapuja August Strindbergin tyyliin”. Sillä, että luvut on nimetty näin, on tietenkin tarkoitus.
Naisten välisestä rakkaudesta puhutaan eri tavoin kuin nykyään, kuin kierrellen. Vaikuttaa siltä, että Parkkinen on ottanut ajan puhetavasta selvää perusteellisesti. Aluksi lukija voisi ollakin huomaamatta, että Elisabethin erilaisuus on juuri lesbous – ellei takakansi ehkä turhaankin paljastaisi asiaa puhumalla Saaran ja Elisabethin kohdalla rakkaudesta.
Lopulta kirjassa palataan myös kustantamon saaristohuvilan tapahtumiin vuonna 1941. Hieman vähemmän vetävän keskiosan – ei siinä sinänsä mitään vikaa ole, lukija ei vain ole pakotettu lukemaan eteenpäin – jälkeen kaikki salaisuudet paljastuvat. Ikävää on se, että paljastukset jäävät irrallisiksi. Ehkä niihin on ollut vinkkejä matkan varrella tai sitten tämä lukija on todellakin ollut horroksessa, mutta jotenkin vain tuntuu, että Saaran ja Elisabethin rakkaustarina voisi kietoutua paremmin yhteen tarinassa olevien arvoitusten kanssa. Hienot ainekset sisältävässä kertomuksessa lukija ei jotenkin edes aavista, että tarinassa on arvoituksia, joiden ratkeamista voisi jännittää. Sitten lopussa arvoitukset vain yhtäkkiä ratkeavat.
Mutta täytyy kuitenkin vielä kerran todeta, että nähtävästi havaintokykyni ei ollut tätä lukiessa parhaimmillaan, joten saatan olla ihan hakoteilläkin kriittisissä näkemyksissäni. Kaikkinensa Säädyllinen ainesosa on kuitenkin lukemisen arvoinen sukellus 1950-luvun lesborakkauteen. Ehkä vaadinkin liikoja, sillä Galtbystä länteen tosiaan teki minuun niin suuren vaikutuksen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti