Bodomjärvellä vuonna 1960 tapahtuneet murhat ovat luonnollisesti innoittaneet elokuvaa, mutta siinä ollaan tarkemmin määrittelemättömässä nykyajassa. Wikipedian mukaan ”tapahtuma-aika on pidetty tietoisesti ajattomana”. Mikään ei kuitenkaan viittaa siihen, että oltaisiin kovin kaukana menneisyydessä, vaikka onkin erikoista nähdä neljä nähtävästi lukioikäistä nuorta, joista kukaan ei vilautakaan kännykkäänsä – ainakaan siinä vaiheessa kun ollaan mielipuolisen tappajan armoillla pimeässä metsässä. No, lajityyppiin kuuluu, ettei henkilöiden käyttäytyminen ole kovinkaan älyllistä, sillä muutenhan saattaisi ruumismäärä jäädä turhan pieneksi.
Jotta juoni ei olisi niin yksinkertainen, että Bodomjärven karmeat tapahtumat on vain siirretty lähemmäs nykyaikaa, on metsäjärven rannalle matkaavilla nuorilla tällä kertaa omanlaisiaan päämääriä. Atte (Santeri Helinheimo Mäntylä) on Bodom-friikki, joka haluaa lavastaa vuoden 1960 murhat ja kuolata siinä sivussa mukaan otetun tiukan uskovaisesta perheestä tulevan Idan (Nelly Hirst-Gee) perään. Elias (Mikael Gabriel) on Aten jonkinlainen kaveri, se pikkuisen vaarallisen näköinen poika, jonka kaikki tytöt haluavat. Nora (Mimosa Willamo) on puolestaan Idan ystävä, joka on tukenut tätä, kun koko koulu on nähnyt Idasta sammumisen jälkeen eräissä bileissä otetut alastonkuvat. Ida ei taida itse sitä oikein havaita, mutta nähtävästi hän on koulun tavoitelluin tyttö – tai ainakaan Atte ei ole ainut, joka pitää häntä vastustamattomana.
Neljä nuorta lähtee siis telttailemaan kuuluisalle murhapaikalle ja ilmassa on teinirakkautta – siinäpä on helppo arvata, mitä seuraa. Paitsi että nyt tulee spoilaus: tässä elokuvassa ei muhinoida, ainoastaan tapetaan nuoria ihmisiä niin, että veri valuu pitkin naamaa ja muitakin kehon osia. Tehdäänkö se sitten niin, että se jaksaa kiinnostaa katsojaa? Keskimäärin kyllä, tosin on pakko todeta, että minuakaan tämä elokuva ei pelottanut. (Wikipedian mukaan parikin kriitikkoa on pitänyt elokuvaa pelottavuuden osalta melkoisen mitättömänä.) Mutta tunnelma Bodomissa on ajoittain oikein hyvä, pimeässä metsässä oleva uhka tuntuu hetkittäin todelliselta. Kuvakin on komeaa,varsinkin kohtaus, jossa ollaan veden alla. Senkin voin sanoa, ettei tämän elokuvan nähtyään tule menneeksi kyytiin hinattavaan autoon. Helsingin Sanomien kriitikon mukaan elokuva saa näkemään liiman uudella tavalla. Itselleni tuli kyllä sellainen olo, että liimankäyttö, johon kritiikissä viitattiin, oli jo jostain ennestään tuttu juttu, en vain saa kiinni mistä.
Parasta Bodomissa on kuitenkin yllätyskäänne, joka löi ainakin minua pölkyllä päähän. Kaikkinensa pohdiskeltuna se on täysin epäuskottava mutta kyllä katsojan yllättämisestä pitää käsikirjoittajia kiittää, sen verran harvoin näitä yllätyksiä tapahtuu. Tämän käänteen jälkeen ei enää tapahdukaan mitään yllättävää. Viimeinen veriteko on tyylitelty tavallaan hyvin, vaikka toisaalta siitä tulee hieman sellainen olo, ettei ohjaaja Taneli Mustonen ole halunnut oikeasti kääntää katsojan vatsaa ylösalaisin.
Kauhufani voi viettää leppoisan puolitoistatuntisen Bodomin parissa, jos osaa päästää irti muutamasta ajatuksesta. Siitä, että jokainen tietää, ettei pimeässä, hiljaisessa, pudonneiden syksyn lehtien täyttämässä metsässä voi oikeasti liikkua niin, ettei siitä lähde mitään ääntä - kukaan suomalainen ei ole sellainen metsäintiaani, että se onnistuisi niin kuin tässä elokuvassa näyttää onnistuvan. Siitäkään ei kannata välittää, että on äärettömän epäloogista jäädä keskustelemaan pitkäksi aikaa alastonkuvista keskelle miljöötä, jossa tiettävästi liikkuu hullu murhaaja, jonka armoille on jo jätetty kaksi ystävää, joille ollaan menossa hakemaan apua. Vaikka tämä alastonkuva-keissi olisi jossain toisessa tilanteessa maailman tärkein asia, on oletettavaa, että Elias nostaisi edellä kuvatussa tilanteessa ennemmin esille vaikkapa hengissäselviämisen tavoitteen ja keskittyisi pakoonpääsyyn ja avun saamiseen. Ehtiihän tuon alastonkuva-asian käsitellä myöhemminkin – ja jos ei säily hengissä, ei sitä kai tarvitse sen kummemmin käsitelläkään. Henkilöhahmoista erityisesti Idassa on piirteitä, jotka eivät ainakaan minun mielessäni läpäise uskottavuustestiä: hän käyttäytyy luonteensa vastaisesti. Sitäkään ei kannata kummemmin miettiä, lähteekö autosta sen liikkuessa ääni ja minne asti se kuuluu (oman kokemukseni mukaan hiljaisessa ympäristössä lyhyesti sanottuna kauas). Onneksi slashereista pitävät ihmiset osaavat yleensä jättää epäloogisuudet huomiotta, jos elokuva vain saa aikaan kunnon kirkumista. Itse sanoisin, että tällä kertaa ne ehkä häiritsivät omaa katsomistani hieman liikaa. Kun niitä kunnon selkäpiitä karmivia väreitäkään ei tullut. Mutta hei, sekin on jo paljon, että Suomessa tehdään keskitasoisesti onnistunut slasher-elokuva.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti