Tarina alkaa varsinaisesti vuodesta 1790, ja ensimmäisen kirjan ajan kuningas Ludvig XVI:lla ja Marie Antoinettella on vielä päänsä. Kaunisto nivoo tietenkin ovelasti mukaan niin Robespierren kuin Marat'nkin – sekä markiisi de Saden, jonka rooli on melkoisen isokin. Keskeisimpiä henkilöitä ovat kuitenkin tarinan pyövelin kisällinä aloittava Isidore Boreal ja Sancerren kreivitär Marie-Constance Renée de Lyonne de Boucard, toinen halveksitussa asemassa, toinen aatelinen, jonka asema ei sekään tuohon maailmanaikaan Ranskassa ole hyvä.
Isidoren ja Marien tiet kohtaavat, kun Marien mies teloitetaan. Nainen joutuu kaltoinkohdelluksi, ja Isidore on sen verran vastuuntuntoinen, että katsoo, ettei naista voi jättää. Niinpä kreivitär päätyy punkkaamaan pyövelin kisällin varsin vaatimattomaan asuntoon. Tästä alkaa jonkinlainen on-off-suhde Isidoren ja Marien välillä. Kaunistoa ei voi ainakaan mielikuvituksen puutteesta syyttää, kun hän kuljettaa Marien tavallisen ilotalon kautta markiisi de Saden luo, joka lopulta saa hänet houkutelluksi luksusilotalon emännäksi. Samaan puljuun päätyy myös Isidore.
Kauniston kieli on vähintään yhtä härskiä kuin hänen aiemmissa romaaneissaankin. Ja juuri kieli onkin yksi hänen kirjojensa rikkauksista. Toinen rikkaus on historian eläväksi tekeminen. Vaikka onkin ehkä epäuskottavaa, että tarinan henkilöt todistavat jokaista vallankumouksen käänteentekevää tapahtumaa ja että yhteyksiä mitä korkeimpiin tahoihin ja kaikkiin aikakauden merkkihenkilöihin löytyy, lukija pääsee vetävästi keskelle historiallisen käännekohdan kuohuja. Kaikki kouluhistoriasta tuttu tulee kyllä esille: Isidorekin tutustuu työn puolesta giljotiiniin, joka on vailla kauhistusta herättävää nimeään vielä. Mielenkiintoista onkin, että Isidore tietää, ettei uusi teloituslaite anna ihmisille, mitä nämä haluaisivat, sillä sillä tappaminen ei ole tarpeeksi veristä.
Luxuksen jälkimmäinen puolisko ei iskenyt minuun ehkä yhtä kovaa kuin alku, sillä mukaan tullut markiisi de Sade on melkoisen vastenmielinen hahmo – mikä varmasti on tarkoituksellista. Hän parjaa Marieta ja viettelee tätä melkein samanaikaisesti. Marie taas on kiinni ylellisessä elämässä ja haluaa sen takaisin, jos suinkin mahdollista. Toisaalta hän tuntuu sopeutuvan varsin helposti myös elämään ilotalossa - siis siinä rähjäisemmässäkin – joten ajoittain vaikuttaa siltä, että Marie pystyisi hyvinkin elämään ilman luksusta, johon on tottunut.
Olavi Maununpoika -trilogia innosti minua ehkä enemmän kuin tämä uuden Purppuragiljotiini-sarjan ensimmäinen osa. Se saattaa kuitenkin johtua henkilökohtaisista historia- ynnä muista mieltymyksistä. Luxus kannattaa kuitenkin ehdottomasti lukea, ja heti kun sarjan seuraava osa ilmestyy, tartun siihen innolla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti