Gialloklassikko Profondo rosso

Jos haluaa tutustua 1960- ja erityisesti 1970-luvulla kukoistaneeseen italialaiseen elokuvagenreen gialloon, Dario Argenton ohjaama Profondo rosso vuodelta 1975 on hyvä leffa, josta aloittaa. Siinä onkin sitten saman tien nähnyt yhden genren suurimmista klassikoista, ellei suurimman. Elokuva tunnetaan englanniksi nimellä Deep red, ja suomeksi sitä on kutsuttu nimellä Verenpunainen kauhu, mutta itse en osaa käyttää siitä muuta kuin tuota italiankielistä nimeä. Suonette tämän anteeksi.

Profondo rosso sisältää käytännössä kaikki giallo-elokuvalle tyypilliset piirteet. Siinä on yhteisön ulkopuolinen päähenkilö, joka näkee murhan ja alkaa selvittää sitä. Murhat tehdään teräaseella ja ne ovat varsin raakoja. Murhaajakin on riittävän sekaisin ollakseen giallo-tarinan murhaaja.

Päähenkilö on Italiassa väliaikaisesti oleva pianisti Marcus Daly (David Hemmings), joka näkee erityisen raa'an murhan tapahtuvan. Meedio Helga Ulmann (Macha Meril) tapetaan Dalyn kotitalossa: Daly seisoo kadulla ja näkee, kun ikkunan takana apua huutavaa naista lyödään lihaveitsellä niin, että tämä rikkoo ikkunalasin ja päätyy roikkumaan siihen kaulastaan. Daly syöksyy asuntoon ja näkee ikkunasta, että paikalta poistuu sadetakkiasuinen hahmo. Katsoja saa tietenkin nähdä myös murhaajan gialloille tyypilliset nahkahansikkaat. Sitten Daly alkaa selvittää tapausta, koska on mielestään huomannut jotain merkittävää mutta ei saa kiinni siitä, mitä. Mukaan iskeytyy toimittajanainen, Gianna Brezzi (Daria Nicolodi), joka yrittää iskeä miestä – siis nimenomaan Dalya – joka välissä, mutta ilmeisesti pianistilla on jokin käsittämätön esto (hypertiukka moraali tai homoseksuaalisuus), koska näiden kahden välillä ei tapahdu mitään eroottista.

Murhan melkein-toinen-silminnäkijä on Dalyn pahasti alkoholisoitunut ystävä Carlo (Gabriele Lavia), jota Daly käy vähän väliä tapaamassa. Onneton nuori mies asuu italialaiseen tyyliin äitinsä kanssa, ja niinpä Daly tutustuu myös hänen äitiinsä (Clara Calamai), jolle on ihan mahdotonta uskoa, että Daly on jazzpianisti eikä insinööri.

Murha alkaa jollain tavalla aueta Dalylle, kun murhaaja tunkeutuu hänen kotiinsa ja soittaa siellä häiritsevää lastenlaulua. Laulu puolestaan yhdistyy taloon, jossa näyttäisi kummittelevan. Häiriintyneen lastenlaulun lisäksi murhaaja käsittelee muitakin lapsuuteen liittyviä asioita häiriintyneesti, mm. vetää murhiensa edellä alastomia nukkeja hirteen. Jos useimpia murhaajia voi ihan lähtökohtaisestikin pitää sekopäinä – pysyvästi tai vähintään hetkellisesti -, gialloissa sekopäisyys on varmaa ja asteeltaan potenssiin kymmenen verrattuna keskivertoon henkirikoksentekijään.

Profondo rossossa ei ole pelkästään häiriintynyt murhaaja, vaan myös elokuvan kuvakerronta ja musiikki ovat häiriintyneitä. Väkivallan taustalla soi loputtomasti itseään toistava pop ja muukin äänimaisema koostuu äänistä, joita ihminen ei pysty kuuntelemaan. Murhaajan hansikas on kameralle fetissi, samoin kuin moni muukin asia. Kamera näyttää, kuinka hansikoitu käsi lähestyy, kuin murhaaja kulkisi tilassa näkökentässään oma kätensä (luin muuten, että se on ohjaaja Argenton käsi). Käsi osoittelee taskulampulla nurkkia, käsi avaa kuumavesihanan.

Jotta kokonaisuus olisi vielä oudompi, Profondo rossossa on omanlaistaan huumoria. Daly vääntää journalistinaisensa kanssa kättä (se taitaakin olla fyysisintä, mitä heidän välillään tapahtuu), ja naisen auto vasta hauska onkin: pelkääjän paikalla istuva vajoaa kirjaimellisesti alas rikkinäisen istuimen vuoksi ja autosta pitää poistua katon kautta.

Elokuvasta on useita, toisistaan suurestikin poikkeavia versioita. Tämä postaus perustuu 2 tuntia 3 minuuttia kestävään Director's Cut -versioon. Omalla tupla-dvd:lläni olevaa toista versiota nimitetään export-versioksi (kesto 1 h 40 min). Suosittelen lämpimästi vaikka jokaista versiota, jonka saatte käsiinne. 

Tämä elokuva jatkaa 101 kauhuelokuvaa -projektiani.