Rebecca (Teresa Palmer) joutuu ottamaan vastuun pikkuveljestään Martinista (Gabriel Bateman), kun yksinhuoltajaksi jäänyt, mieleltään järkkynyt äiti Sophie (Maria Bello) alkaa yhä enenevässä määrin viettää aikaa entisen ystävänsä Dianan (Alicia Vela-Bailey) kanssa. Tilanne olisi ehkä jotenkin ratkaistavissa, jos äiti olisi vain vaikkapa intoutunut shoppailemaan liikaa bestiksensä kanssa, mutta Dianan pitäisi kaikkien muiden käsityksen mukaan olla kuollut. Rebecca tietää, ettei ole aiheetta huolissaan. Diana on rikkonut hänenkin lapsuutensa. Ehkä tämän salaisuuden – tai jonkin muun vuoksi – Rebeccan poikaystävä Bret (Alexander DiPersia) joutuu käymään melkoista taistelua yrittäessään päästä lähemmäs Rebeccaa: jopa yhden sukan jättäminen naisen luo muistuttamaan sitoutumisesta tuntuu olevan ylivoimainen tehtävä.
Kauheat asiat tapahtuvat perinteisesti pimeässä, mutta Lights out hyödyntää pimeyden ja valon kontrastia astetta paremmin. Diana ei kestä valoa, ja siksi hänet voikin nähdä vain kun valot ovat poissa. Ikävä kyllä hän ei poístu valoisassa lopullisesti minnekään vaan muuttaa vain paikkaansa. Siksi selkäpiitä karmii myös silloin, kun valot ovat päällä, sillä katsoja tietää, että pian ne sammuvat ja pimeässä vaaniva hirviönainen voi olla jo aivan iholla. Vielä illalla kotona, turvassa peiton alla katsoja voi kurkistaa huoneen pimeimpään nurkkaan ja varmistaa, ettei siellä vaani takkutukkainen nainen, jonka iho on pahoilla palovammoilla siitä, kun joku on pakottanut hänet valoon. Ehkä Diana on seurannut juuri tätä katsojaa kotiin saakka.
Rebecca on ihana pikkuveljeään suojeleva rokkityttö, jonka kodin seinien Slayer-julisteiden ja pääkallokuvien muka järkyttävyys saa hymyn huulille. Olisi tietysti hauskaa joskus nähdä myös raskasta musiikkia kuunteleva, kauhukulttuurin kuvastoon viehättynyt henkilöhahmo, jota ei tällaisten harrastusten vuoksi pidettäisi epävakaana tai sopimattomana ottamaan vastuuta asioista, mutta oman päänsä pitävä, parhaansa yrittävä Rebecca on kokonaisuutena sen verran ihana, että annetaan valittamisen olla tällä erää.
Bret on puolestaan juuri sellaisen rentun näköinen, että hänen voisi kuvitella seuraavana yönä olevan jo toisen naisen vuoteessa, mutta ei: ihanan ristiriitaisesti Bret on aivan muuta kuin miltä näyttää, ihana poikaystävä, johon voi luottaa silloinkin, kun näyttää, että hän pakenee paikalta.
Sophie kamppailee mielisairautensa kanssa, uskoo, että hänen täytyy ottaa Diana huomioon, mutta tuntee yhtä kaikki vajoavansa yhä syvemmälle epätoivoon ja ahdistukseen. Hän tietää sisimmässään, että kyse on psyykkisestä möröstä tai ainakin möröstä, joka on sidottu hänen mielenterveytensä horjumiseen. Toisaalta hänen sairautensa on niin paha, ettei siitä selvitä järkevällä ajattelulla. Tai kun Sophie saa viimein loogisesta ajattelusta kiinni, hän ymmärtää, ettei Dianasta pääse eroon kovin kevein konstein. Näyttelijäsuorituksista voisikin sanoa, että vaativimmassa roolissa pääsee jälleen pisimmälle: Maria Bello on vakuuttava mielisairaana Sophiena.
Elokuvan kesto on ainoastaan tunti ja 21 minuuttia. Kun kauhea ongelma saa ratkaisunsa, Diana ei enää yllätä nurkan takaa, komerosta tai hautausmaan mullista. Hetkeksi katsoja hätkähtää – nytkö se tosiaan loppui? Kyllä, ja pian huomaa kiittävänsä ohjaajaa siitä, että tämä antoi Dianalle niin nopean lopun. Sillä kun hirviön ei näe nousevan haudasta kyllästymiseen asti, sen hiipiminen oman kodin hämärään seuraavana yönä on jopa todennäköisempää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti