Mafiosoja maailma pullollaan

Jotta joulun odotus ei olisi liian sadunomaista, muistelenpa tässä vähän aikaa sitten lukemaani kirjaa Mafia Export, jonka on kirjoittanut italialainen mafia-asiantuntija Francesco Forgione. Kyllä, Italia-kiinnostukseni sisältää lähes kaiken maahan liittyvän italodiscoa lukuun ottamatta.

Aiemmin lukemani mafiaa käsittelevä kirja Gomorra (kirjoittanut Roberto Saviano) keskittyi tarkastelemaan Camorraa, Napolin alueen mafiaa. Kirja oli harmillisen sekava esitys aiheesta, vaikka kiinnostava olikin. Odotin kuitenkin Forgionen kirjalta selkeämpää otetta aiheen kiinnostavuuden lisäksi. Mafia Export onkin helppolukuisempi, vaikkakin lukemattomien mafiamiesten nimet tekevät siitäkin ajoittain vaikeasti seurattavan.

Forgione tarkastelee Camorran, Cosa Nostran (Sisilian mafian) sekä 'Ndranghetan (Calabrian alueen mafian) enemmän ja vähemmän rikollista toimintaa Italian ulkopuolella. (Jos joku nyt ihmettelee, se "vähemmän" rikollinen toiminta sisältää lailliset yritykset - esimerkiksi pizzerian -, joissa pestään rahaa, jota enemmän rikollisesta toiminnasta syntyy.) Mies on tehnyt huolellista työtä, sen verran yksityiskohtaisia hänen kertomansa tiedot ovat. Ikävä kyllä tällaisessa asiassa huolellisen työn tekeminen on johtanut siihen, ettei Forgionella ole enää paljon minnekään asiaa ilman turvamiehiä.

Mitä kirja sitten kertoo mafioiden tekemisistä ympäri maailmaa? No, ainakin sen, että Camorra, Cosa Nostra ja 'Ndrangheta ovat levittäytyneet suunnilleen joka maahan paitsi Suomeen. Sen, että elokuvista tuttu tunteeton tappaminen koston vuoksi on ihan totta. Sen, että yleisimpiä väärennettyjä artikkeleita, joita mafia tuottaa markkinoille, ovat mm. merkkilaukut ja – sähköporat. Sen, että mafiamiehet saattavat elää vankeudessakin leveästi ja johtaa bisneksiään sieltä, riippuu tosin hieman, kuinka se missäkin maassa onnistuu. Sen, että yllättäen huumeita eivät välttämättä salakuljetakaan aina epätoivoisesti rahaa tarvitsevat herkkäuskoiset tai muut huonon ratkaisun tekijät vaan mafiaperheiden vaimot. Sen, että mafioiden vaikutusta on mahdotonta kitkeä yhteiskunnasta, koska sitä tukevia ihmisiä istuu kunnanvaltuustoissa ja yhdessä jos toisessa hallituksessa. Ja senkin, että aika moni mafian mies tuntuu kuitenkin olevan halukas työskentelemään yhteistyössä poliisin kanssa ainakin kiinni jäätyään – tosin se voi johtaa sukulaisten tappamiseen tai muuhun epämukavaan.

Forgionella on nimiä, ei pelkästään asioita ja tapahtumia. Nimiä on tosiaan itse asiassa liikaakin. Ainakin minä menin sekaisin, kuka on keneenkin mafiosoon minkäkinlaisessa sukulaisuus- tai muussa suhteessa. Kirjan lopussa on lisäksi liite, jossa käydään maanosa maanosalta ja mafiajärjestö mafiajärjestöltä läpi, millaista toimintaa milläkin järjestöllä on milläkin alueella, minkänimisiä mafian toimijoita alueella on. Tämän lisäksi Forgione esittelee kymmeniä sivuja pitkän listan, jossa on lueteltu maailmalla kiinniotetut mafiosot. Itse en nähnyt tällä listalla kovinkaan paljon merkitystä tavalliselle lukijalle, sillä eiväthän nuo nimet sano useimmille mitään – ainut mielenkiintoinen asia listaa vilkaistessani oli se, että yksi kiinni jääneistä oli syntynyt täsmälleen samana päivänä ja vuonna kuin minä itse. Ei kovinkaan relevanttia...

On selvää, että järjestäytynyttä rikollisuutta vastaan on taisteltava. Jotenkin sitä kuitenkin tulee miettineeksi, kuinka tarpeellista jonkun on saattaa itsensä hengenvaaraan kirjoittamalla tällainen teos. Gomorra-kirjan kirjoittajan kohtalo on samankaltainen kuin Forgionen – hän joutui ottamaan turvamiehet jokapäiväiseksi seurakseen jo alle kolmekymppisenä. Yhtä kaikki, kirjoittajat ovat varmasti tienneet, mihin ovat ryhtyneet. Forgionen kirja on kiintoisaa luettavaa, ja se antaa valaisevan kokonaiskuvan mafioiden toiminnasta. Kirjassa olevien liitteiden asemasta/lisäksi olisin kaivannut pientä mafiasanastoa. Itse ainakin jouduin selvittämään muualta merkityksen sanalle kunnianmies. En usko, että sen tarkka semantiikka kuuluu ihan kaikkien muidenkaan tietämykseen.

Leffankatselu-urakan kohteita Vol. 2

Aquamarine

Olen lapsesta asti ollut innostunut merenneidoista, ja siksipä devarihyllyyni on joutunut myös elokuva Aquamarine, vaikken varsinaisesti tämän teinileffalta näyttävän elokuvan kohderyhmään kuulukaan. Ajattelin, että elokuva on nyt helppo katsastaa pois, koska sen takakannessa ilmoitettiin kestoksi arveluttavan lyhyt 1 tunti. Leffaa katsoessa paljastuikin, että se ei ollut elokuvan oikea kesto. Internet Movie Databasen ilmoittama 104 minuuttia onkin paremmin kohdillaan.

Elokuvan alku on imelä ja niin teini, että omaan teini-ikään ajatuksissa palaaminenkaan ei oikein auta sietämään sitä. Claire (Emma Roberts) ja Hailey (Joanna Levesque) ovat ystävykset, joiden aika kuluu siinä, kun he seuraavat ihkua hengenpelastajaa Raymondia (Jake McDorman). Tyttöjen ystävyyttä varjostaa se, että Haileyn on parin päivän päästä muutettava Yhdysvalloista Australiaan. Tätä vaihetta katsoessani olin varma, että voin luopua tästä elokuvasta, vaikka siinä merenneito onkin. Mutta ei, kun merenneito Aquamarine ilmestyy kuvaan, on selvää, että leffa pitää jättää hyllyyn.



Aquamarine on elänyt maailmassa, jossa ei ole rakkautta. Isä on järjestänyt Aquamarinelle puolison, mutta tytär on karannut ja päättänyt löytää rakkautta. Muutaman käänteen jälkeen Hailey ja Claire päättävät auttaa merenneitoa tekemään tuttavuutta Raymondin kanssa, koska häneenhän Aquamarinekin tietenkin iskee silmänsä. Tytöt saavat myös kuulla, että merenneitoja auttaneiden toive toteutetaan, ja he toivovatkin, että voisivat toivoa, ettei Haileyn tarvitsisi muuttaa Australiaan. Seurustelua kokemattomien tyttöjen miehenlähestymisvinkit ovat hupaisia, mutta toisaalta elokuva irvailee ihanasti Cosmopolitanin ja muiden lehtien ihmissuhdevinkeille, joissa käsketään leikkiä vaikeasti tavoiteltavaa.

Aquamarine on teinihupailu, jota katsoo mielellään. Ihmiselämästä tietämätön merenneito saa päiväksi jalat ja luikkii auringon laskiessa pakoon kuin Tuhkimo, jottei Raymond saisi selville, kuka hänen ihastuksensa kohde todella on. Aquamarinella on myös hauska simpukkapuhelin, joka todella on – tietenkin – simpukka sekä korvakorut, jotka ovat elävät meritähdet.



Aquamarine on kuitenkin eniten elokuva ystävyydestä. Claire ja Hailey ovat kuin paita ja peppu, ystäviä jopa liiankin kiinteästi: Hailey on nimittäin Clairen ainut ystävä. Tytöt oppivat, että ystävyys ei ole kiinni välimatkasta (vaikka aikuisilla onkin tästä yleensä kyynisempi näkemys, sillä he tietävät, kuinka vaikea on saada aikaiseksi pitää ystävyyttä yllä, jos toinen asuu kaukana) ja että suuretkin pelot voi voittaa, jos se on tehtävä ystävän tähden.



Tämä elokuva jää siis hyllyyni, sillä merenneitoja on vaikea vastustaa.

Elephant

Columbinen kouluammuntoihin perustuvan leffan Elephant olin nähnyt jo kerran aiemmin, mutta päätin tarkistaa, oliko se säästämisen arvoinen.

Elephant on vaikuttava elokuva. Sen voisi kuvitella kuvaavan jotain hyvin poikkeuksellista päivää, jolloin ilmassa roikkuu järkyttävän tulevan hetken uhka. Mutta ei. Tietenkin Elephant kuvaa tavallista koulupäivää, jossa lukion oppilaat käyvät tunneilla, kouluruokalassa, ovat arkisissa koulutöissään ja huolehtivat kuka isommista kuka pienemmistä ongelmistaan. Yhdellä on alkoholisti-isä, josta huolen pitäminen aiheuttaa pojan myöhästymisen koulusta. Ja tietenkin pojasta on koulussa jonkinlainen ongelmaopiskelijanäkemys. Eräs tyttö on liikuntatunnilla pitkissä housuissa ja opettaja puuttuu siihen. Tyttö arastelee selvästi jotain, mutta opettaja ei haluakaan ymmärtää, vaatii vain sortsien käyttöä. Pissisbestikset valittavat kaveriporukan seurustelevalle tytölle, että tämä viettää liikaa aikaa poikaystävänsä kanssa eikä anna ystävilleen tarpeeksi aikaa. Ruokailun jälkeen tytöt käyvät oksentamassa vessassa.



Samat tilanteet näytetään useaan kertaan, eri henkilöiden näkökulmista. Toisen kohtauksen päähenkilö on toisen näkökulmassa vain ohikulkija kuvan taustalla. Mielenkiintoista on, että jokaisesta nuoresta on pitkä otos, jossa seurataan hänen kävelyään takaapäin.

Kouluampujien päivää – tai pariakin, sillä elokuva rikkoo melko lailla aikarakennettaan – seurataan myös. On pysäyttävää seurata, kuinka toinen pojista soittaa pianolla mitä kauneimpia kappaleita hyvin herkästi. Kamera kiertää huonetta, toinen poika asettuu sängylle läppärin kanssa ja alkaa pelata peliä, jossa aseen piippu osoittaa suoraan hänestä itsestään poispäin. Veri roiskuu. Kun pojat ovat ammuntansa suorittaneet, pianoa soittanut poika kysyy, miten toisella sujui. Ennen kuin tämä ehtii vastata, pianistipoika ampuu hänet.



Tiedän, tiedän. Tämä elokuva ei tosiaankaan halua muka ottaa kantaa. Mutta se on asian ytimessä juuri siksi, että se ei keskity selittelemiseen vaan näyttämiseen. On karmivaa nähdä, kuinka tunteettomasti nuori mies ampuu ikätovereitaan. On karmivaa tietää, että elokuvan henkilöiden kaikki ongelmat pyyhkiytyvät aivan hetken kuluttua pois, kun kuolema korjaa heidät. Kuinka paljon oikeudenmukaisempaa olisi ollut, jos he olisivat saaneet elää normaalia teini-ikäisen ongelmallista elämäänsä (no, hyvä on, näyttää siltä, että osalla elokuvan opiskelijoista on ongelmia, joita olisi pitänyt hoitaa – siis muillakin kuin ampujilla).

Olen nähnyt Elephantin nyt kaksi kertaa. Uskallan luopua siitä – siis fyysisenä esineenä – mutta luulenpa muistavani sen siitä huolimatta, sen verran syvältä se viiltää.

Beatrix Potter – taiteilijaelämää

En ole koskaan lukenut Beatrix Potterin eläintarinoita, mutta Petteri Kaniinin ja hänen ystäviensä kuviin olen kyllä törmännyt. Mieskin oli Beatrix Potterin tarinasta kiinnostunut, joten istahdimme sohvalle katsomaan tätä elokuvaa, jossa Renée Zellweger esittää lahjakasta taiteilija-kirjailijaa.

Elokuvan alkaessa Beatrix Potter on jo yli 30-vuotias (joskin hänen lapsuuteensa palataan aika ajoin). Hänet kuvataan hieman höpsönä vanhanapiikana, joka pitää luomiaan piirroskuvia ystävinään. Tosissaan hän piirrostensa kanssa kuitenkin on ja vie ne kustantamoon, jossa luvataan kustantaa hänen kirjansa, vaikkei siihen uskotakaan. Itse asiassa perheyrityksen vanhemmat veljet nakittavat nuoremman veljensä Normanin (Ewan McGregor) hoitamaan lastenkirjan kustantamista.



Norman päättää tehdä Beatrixin kirjasta menestyksen. Hän haluaa jopa painattaa kuvat värillisinä. Norman myös tutustuttaa Beatrixin perheeseensä ja tämä ystävystyykin Normanin sisaren Millien (Emily Watson) kanssa. Lopulta Normanin ja Beatrixin välit ovat niin lämpimät, että Norman kosii naista. Beatrixin vanhempien mielestä Norman ei ole heidän tyttärelleen tarpeeksi hyvä, ja asia yritetään ratkaista kompromissilla, joka osoittautuu vääräksi ratkaisuksi.

Elokuva näyttää, kuinka poikkeuksellinen nainen Beatrix Potter aikanaan oli. Harva nainen oli noin omapäinen ja omatoiminen, vaikka nykykatsojasta saattaakin näyttää, että vanhempien mielipide ohjaa Beatrixia aivan liikaa. Hänen äitinsä on sitä paitsi melko vastenmielinen tapaus: hän ei usko missään vaiheessa, että tytär on taitava ja lisäksi kuuluisa sekä rikastunut tekemällä hellyttävän suloisia pikku kirjasiaan.



Suloisinta elokuvassa ovat piirrokset, jotka alkavat elää. Beatrix Potterin persoonassa korostetaan voimakastahtoisuutta ja luovuutta, sekä ulkopuolisuutta – kaikki eivät ymmärrä lahjakkuutta, vaikka ympärillä on laumoittain ihaileviakin ihmisiä. Mutta ne elävät piirrokset. Piirretyt kanit, jotka eivät suostu tottelemaan. Niiden takia tämä elokuva vähintäänkin on jätettävä hyllyyn. Mieheni mielestä saan myydä tämän korkeintaan hänelle.

Leffankatselu-urakan kohteita Vol. 1

Raakkasin jokin aika sitten devarihyllystäni pois elokuvia, joita en ole katsonut mutta jotka voisin kuvitella yhden katsomisen jälkeen myyväni kirpputorilla. Nyt olenkin sitten katsonut urakalla elokuvia, ja seuraavasta (= tämä ja seuraava postaus) selviää, mitkä rankattiin niin hyviksi, etten tahtonut niistä luopua. Vol. 2 ilmestyy pian.

Chapter 27

Chapter 27 kuvaa John Lennonin murhaajaa Mark Chapmania (Jared Leto). Tämä kertoo itse niistä päivistä, jolloin hän saapui New Yorkiin vuonna 1980 murhaamaan Lennonin. Elokuva liikkuu vain muutamilla New Yorkin kulmilla: se seuraa Chapmania kyttäämässä Lennonin asuinpaikan luona, milloin tämä tulee ulos tai menee sisään, sekä pohtimassa asioita hotellihuoneessa. Chapman käy jonkinlaista uskonnollista taistelua sisällään: vaimo kehottaa häntä puhelimessa aloittamaan ongelmien ratkaisun siitä, että ottaa Jeesuksen takaisin, mutta Chapman täydentää Raamattua lisäämällä vakain kirjaimin Johanneksen evankeliumin nimeen oman idolinsa nimen – Gospel of Johnista tulee Gospel of John Lennon.



Jared Leto tekee Chapmanista epäilyttävän, epäilemättä myös äkkiarvaamattoman vaarallisen mutta myös säälittävän. Mies hakee satunnaisista ihmisistä seuraa ja uskoo sen jopa estävän häntä murhanteossa. Lopulta hän kuitenkin päätyy toteuttamaan murhan – murhaamaan suuresti ihailemansa ihmisen, joka tuntuu hänestä petturilta, sillä Lennonhan lauloi kauniisti siitä, ettei olisi omaisuutta mutta omisti itse valtavan omaisuuden. Selvästikään Chapman ei kykene käsittelemään maailman ristiriitaisuuksia ja on aika lailla sekaisin oman mielensä kanssa.

Chapter 27 on kiintoisa elokuva, joka saa lukemaan vähintään Wikipediasta, kuinka John Lennonin murha oikeasti meni. Elokuvan päälleliimatuimmalta kuulostava repliikki, jossa Lennon kysyy nimikirjoitusta pyytävältä Chapmanilta, oliko tässä todellakin kaikki, mitä mies haluaa, perustuukin yllättäen tosiasioihin. Chapman olisi luultavasti vain hulluuteen asti Lennonia fanittava mies, ellei hän sattuisi olemaan hyvinkin pahasti mieleltään sairas.



Chapter 27 ei jää hyllyyni, mutta tulinpahan sen vuoksi tosiaan tarkastaneeksi, miten eräs 1900-luvun kuuluisimmista murhista meni. Itse asiassa on aika mielenkiintoista, ettei minulla ole asian tapahtumisajankohdasta minkäänlaista mielikuvaa. Olin vuonna 1980 lapsi, mutten kuitenkaan niin pieni, ettenkö olisi ymmärtänyt, mikä murha on. Ehkä minua vain suojeltiin tuollaisilta uutisilta – vanhempani nimittäin varmasti noteerasivat tapahtuneen, Beatlesin huippuvuosien nuoria kun ovat.

P. S. Karmiva yksityiskohta elokuvan castingissa on se, että John Lennonia esittää näyttelijä nimeltä Mark Lindsey Chapman. Eroa Lennonin murhaajaan on vain toisen nimen verran – hän kun oli Mark David Chapman.

Kuningattaren sisar (The Other Boleyn Girl)

Anne Boleynin kaikki tietävät: tämä nainenhan hurmasi Henrik VIII:n niin, että koko Englanti muuttui katolisesta anglikaaniseksi. Kirjailija Philippa Gregorya kiehtoi sen sijaan Annen sisar Mary, joka nähtävästi oli olemassa mutta jonka elämästä ei ole jälkipolville kerrottu aivan yhtä innokkaasti kuin Annen mestaukseen päättyneestä elämästä.

Gregoryn kirjasta tehtyyn elokuvaan on kerätty sellainen näyttelijäkaarti, että päätä huimaa. Annea esittää Natalie Portman, Marya Scarlett Johansson ja Henrik VIII:aa Eric Bana. Boleynin perheen pää saa tietää, että kuningas ei ole enää kovin kiinnostunut kuningatterestaan Katariina Aragonialaisesta, ja päättää, että toisen Boleynin tyttäristä on tehtävä itsestään kuninkaan rakastajatar. Tehtävä annetaan Annelle, sillä Mary on jo naimisissa. Kuningas ihastuu kuitenkin juuri Maryyn ja järjestää tälle hovineidon työn. Hoviin pääsee Maryn mieskin, mutta hänellä ei taida tämän käänteen jälkeen olla enää kummemmin oikeuksia vaimoonsa.



Kuten ihan historiallisten faktojenkin perusteella arvata saattaa, Anne saa kyllä vuoronsa. Ja sitten menee Annen vuoro, sillä niin kuin todellisuudessakin, myös elokuvassa hänen kaulansa katkaistaan miekalla. Sitä ennen seurataan sisarusten välien aaltoilemista ja ihmetellään, mitä Henrikiä oikein vaivaa. Voi olla tottakin, että tuon ajan maailma oli naisille hieman kusinen paikka, mutta tästä tulkinnasta todella näkee, että sen tekijä on nainen. Henrik VIII haikailee sairaalloisesti pojan perään ja Boleynin suvun miehet pakottavat sukulaisnaisensa ties mihin ajaessaan suvun – eli omaa – etuaan. Sanotaanko nyt, että voisivat kaikki olla ihan hissukeen, sillä mitä se Henrik olisi perillispojalla tehnytkään – saihan hän tytön, joka hallitsi Englantia sentään 45 vuotta. Sivumennen sanoen on hassua, että vasta nyt Englanti sai tietääkseni lain, jonka mukaan kruununperillinen voi olla tyttö. Siitä huolimatta naisia on valtaistuimelle silloin tällöin päässyt, ja kauan ovat siellä jaksaneet istua niin ensimmäinen Elisabet kuin tämä toinenkin, kuten myös kuningatar Viktoria.



Kuningatteren sisar on täynnä kauniita pukuja ja juonitteluja, oman edun ajamista, henkistä julmuutta. Mutta historiallinen draama on ilmeisen vaikea laji. Monesti – kuten nytkin – nämä pukudraamat jäävät helposti pelkiksi pukudraamoiksi, eikä katsoja oikein jaksa seurata, mitä henkilöille tapahtuu. Kuningattaren sisar kertoo kiehtovan tarinan kahdesta sisaresta, mutta sekään ei jää hyllyyni.

Näkemykseni Imaginaerumista

Olen jo ajat sitten ohittanut teinimäisen fanituksen hetkeni, mikä jossain mielessä on harmillistakin. Sen verran kuitenkin fanitan Nightwishia, että neljän vuoden odotuksen jälkeen ilmestynyt uusi albumi Imaginaerum piti heti sen ilmestymispäivänä (30.11.) käydä ensi tilassa ostamassa ja melkein harmitti, että tuo ensitila oli vasta neljän maissa. Aion nyt tehdä uuden aluevaltauksen musiikkikriitikkona, vaikken mitään musiikinteosta ymmärräkään. Tai no ehkä tämä on vain ensivaikutelmien ylöskirjaamista, miten sen nyt ottaa. Tässä tulee biisi biisiltä näkemykseni Imaginaerumista.



Taikatalvi

Aloitusbiisin nimestä tulee tietenkin ensiksi mieleen Tove Janssonin ihastuttava Taikatalvi-kirja, eikä mielleyhtymä varmasti synny sattuman vuoksi. Nimi sopiikin hyvin avauksen nimeksi, kun albumi kaikkinensa johdattelee kuulijan satujen maailmaan.

On tietysti rohkea veto aloittaa maailmanlaajuiseen levitykseen tarkoitettu levy suomenkielisellä biisillä, mutta toisaalta on ihanaa kuulla Nightwishin esiintyvän suomeksi, sillä ainakin minusta se viestii rakkaudesta Suomeen ja myös suomen kieleen (jota itse rakastan kovin paljon), vaikka bändi enimmän tuotantonsa englanniksi esittääkin.

Taikatalven laulaa Marco Hietala, jonka karskia ääntä biisistä tuskin tunnistaa. Jollain lailla Hietala laulaa eri tavoin kuin aiemmissa herkemmissä biiseissä, jotka olen kuullut hänen laulavan (Islander, While Your Lips Are Still Red). Voiko kieli vaikuttaa niin paljon?

Taikatalvi on kaunis biisi, jossa on sadun tunnelmaa ja jonkinlainen joululaulun henki – johtuisikohan siitä, että sen saa kuulla ensimmäistä kertaa juuri joulunodotusaikana?

Storytime

Storytime on menevä renkutus ja pidän kappaleesta, mutta on onnellista, ettei se ole albumin koko kuva. Mieheni mielestä tämä on täyttä Abbaa, eikä hänen mielipidettään voi kai täysin tyrmätäkään. Veljeni mielestä biisi on puolestaan ihan liian duurivoittoinen. Nämä asiat eivät paljoakaan haittaa minua, kunhan niitä synkempiäkin sävyjä on muualla tarjolla.

Videolla Anette on ihastuttavan mielipuolinen Lumikki, mutta biisissä ei ole aivan samaa mielipuolisuutta. Mutta kuten totesin - ei haitanne, kun tätä voi lauleskella mukana niin mukavasti.

Ghost River

Tässäpä tulee sitten tunnelmaltaan ehkä mielipuolisin Nightwish-biisi, joka on koskaan tehty. Kummitustarinoiden ystävä innostuu jo nimestä, ja biisi on nimensä veroinen. Rakastan metallimusiikkia, jota laulaa nainen – ja Anette on tosi ihana kaikin puolin - , mutta Ghost Riverissä Marco Hietala näyttää, mitä karskilla miesäänellä voi tehdä, jos sitä käytetään sekopäisesti. Hietalan mukana olo tuo tosiaan bändiin paljon muutakin hyvää kuin komean parran. Sekä nais- että miesäänen runsas ja monipuolinen käyttö on todellakin yksi Nightwishin musiikin isoista plussista.

Jo ensikuulemalta tämä biisi iskee minuun tosi kovaa. Toivotaan, että se kuulostaa vielä vuosienkin päästä komealta – uskon niin – sillä useinhan pitkäaikaisimmiksi suosikeiksi jäävät ne, jotka sielu ottaa omikseen hieman hitaammin.

Slow, Love, Slow

Aavejoen jälkeen tulee rauhallisempia tunnelmia. Tätä biisiä tullaan varmaan esittämään säännönmukaisesti keikoilla, mikä on mukavaa, sillä yksi Dark Passion Playn hitaammista biiseistä Eva jäi mielestäni keikkalistoilla liian vähälle huomiolle.

Slow, Love, Slow sisältää jopa jazzsävyjä (no ainakin minun korvaani), ja toisaalta siinä on myös selkäpiitä karmivia kuiskauksia sekä kohtalokasta laulua. Biisi on kaunis, mutta vaatii varmaan hiukan sulattelua. Voi olla, että kun sen ensi vuonna kohtaa livenä esitettynä, liikuttuu, tai sitten ei. Vielä en osaa sanoa.

I Want My Tears Back

Tunnelmasta toiseen: I Want My Tears Back on kelttivaikutteinen reipas rallatus. Se etenee kuin pikajuna, eikä siinä sinänsä ole mitään vikaa. Maalisjäniskin on mukana ja Mary Costa piti googlata (ihan ”tuttu” nainen löytyi). Biisiä kuunnellessa tulee sellainen olo, että pitäisi varmaan taipua irlantilaiseen kansantanssiin ja vielä kovassa tempossa. Tätä tulee luultavasti kuunneltua innokkaasti, mutta vielä on vaikea sanoa, kuinka suureksi Nightwish-suosikiksi se nousee.

Scaretale

Scaretale lupailee nimellään kauhusävyjä – ihanaa! Nopeatempoisesti jatketaan. Anettenkin ääni alkaa saada mielipuolisia sävyjä, kun hän laulaa kiljuvista sioista ja kertoo tarinaa morsiamesta, joka keittää ja syö sinut. Tämä on aito kauhubiisi, ajoittain kuin kauhu-cancan, joka tarjoaa jotain, mitä emme ole kuulleet Nightwishilta aikaisemmin. Ei varmaankaan yllätä ketään, että tykkään tästä todella paljon.

Arabesque

Myös Arabesque on menevä biisi mutta "pelkästään" instrumentaalinen. Jostain syystä instrumentaalibiisit harvoin nousevat suurimmiksi suosikeikseni. Arabesquekin saa varmasti minulta aivan liian vähän huomiota. Itse olen niin verbaalinen, että sanat ovat minulle aina tärkeitä.

Turn Loose the Mermaids

Merenneitoja – ihanaa! Olen aina rakastanut merenneitoja. Biisi on rauhallinen, ja rauhoittumista tässä kohdin levyä jo kaipaakin usean nopeatempoisen biisin jälkeen. Turn Loose The Mermaids on kaunis balladi, jota voisi parhaiten kuunnella merenrantamökissä kynttilän valossa. Minä kuulen biisissä ajoittain myös vaikutteita spagettiwesternien musiikista, joskin kotonani asuva Ennio Morriconen ihailija voi olla eri mieltä. Kansanmusiikkivaikutteita mukana on myös.

Rest Calm

Rest Calmin sävyt ovat ehkä eniten tuttua Nightwishia. Rauhallisemmat kohdat tuovat biisiin hieman kauneutta ja vaihtelua. Kokonaisuutena tämä kappale ei kuitenkaan iske niin kovaa minuun kuin monet muut levyn biisit – ainakaan näin kättelyssä. Vaikka kappaleessa on sekä mahtipontisuutta että herkkyyttä, se jää hieman etäiseksi.

The Crow, the Owl and the Dove

Dark Passion Playlla ollut Marco Hietalan säveltämä biisi Islander oli yksi levyn parhaista biiseistä, josta saimme kuulla sydämellisiä tulkintoja keikoilla. Tälle levylle Hietala on tehnyt biisin The Crow, the Owl and the Dove. Lintusymboliikan ystävälle tämäkin biisi tarjoaa ainakin nimensä puolesta kiinnostavia aineksia.

Hietala on säveltänyt jälleen kauniin, koskettavan kappaleen. Nopeasti googletettuna selvitin – vaikken kovin luotettavasta lähteestä – että Holopaisen sanoituksessa on pari säettä kymriäkin. Varmaa on, että englantia se ei ole. Iiri voisi olla toinen vaihtoehto.

Last Ride of the Day

Rauhallisen fiilistelyn jälkeen seuraa jälleen menevämpi, nopeatempoisempi kappale. Last Ride of the Day jää minulle samalla tavalla hieman etäiseksi kuin Rest Calm. Toisaalta jos se olisi julkaistu ensimmäisenä sinkkuna tältä levyltä, se varmasti soisi päässäni jo innokkaasti. Mutta ehkä siinä ei ole samanlaista oivaltavuutta kuin joissain muissa levyn biiseissä, samanlaisia uusia, yllättäviäkin sävyjä.

Song of Myself

Song of Myself on tämän levyn massiivinen, monesta osasta koostuva biisi. Näitähän Holopainen on säveltänyt jo monelle levylle, ja yllättäen Dark Passion Playn avasi The Poet and the Pendulum, joka on juuri tällainen biisi.

Song of Myself kestää 13 ja puoli minuuttia. Sanoituksetkin vievät kaksi sivua levyn mukana tulleesta vihkosesta. Biisi – tai jotenkin tuntuu, että tästä pitäisi käyttää sanaa teos – sisältää mahtipontisia kuoroja ja niin pitkään puhuttua tarinointia, että voi melkein olla varma, ettei tätä koskaan kuulla keikoilla. Itse en ole biisistä aivan vakuuttunut. Minuutteja kestävän puhejakson voi kuunnella kerran ihan mielenkiinnosta, mutta pahoin pelkään, että tämä tulee ainakin autokuuntelussa skipattua.

Imaginaerum

Levyn päättää Pip Williamsin Nightwish-musiikista luoma instrumentaali-medley. Kuulostaisi siltä, että tämän voisi kätevästi soittaa Imaginaerum-elokuvan lopputekstien aikana. Toki on mukavaa kuunnella Nightwish-musiikkia eri muodoissa, mutta tuoko tämä sinänsä kaunis kokonaisuus levylle mitään uutta?

Rakastan viittauksia satuihin ja niitä tällä levyllä on. Ilmaisu kasvatetaan kuorolla melkoisen mahtipontiseksi jo Storytime-biisissä, mutta onneksi Imaginaerumilta löytyy muitakin pienimuotoisia biisejä kuin avausraita Taikatalvi. Se pitää levyn tasapainossa. Monipuolisuus ja niin monen erilaisen sävyn ja tunnelman löytyminen on ollut Nightwishin vahvuus jo aiemmin, ja tämä levy on myös tuossa mielessä onnistunut. Pidän Imaginaerumista paljon, joskin mielestäni levyn vahvimmat hetket ajoittuvat enemmän levyn alkupuolelle. Kunnon tunnelman loppunostatus olisi tehnyt hyvää.

A way to taste the night
The elusive high
Follow the madness
Alice, you know once did

Suomalaista kauhukirjallisuutta: Saattaja

Kauhu on varsinkin elokuvien mutta miksei myös kirjojen kohdalla yksi suosikkilajeistani. Suomalaista kauhua ei ole tullut luettua kovin paljoa, joten olin varsin iloinen, kun huomasin Mia Vänskän julkaisseen kirjan Saattaja. Kirja nimittäin lupaili kauhuaineksia – joita jälleen hieman spoilaan, varoitukseksi vain.

Saattajan päähenkilö on Lilja, joka saa tarpeekseen miehensä uskottomuudesta, kun tämä löytyy jo omastakin kodista vieraan naisen kanssa. Lilja päättää muuttaa takaisin lapsuudenkotiinsa pienemmälle paikkakunnalle. Käy kuitenkin ilmi, että talossa on jotain outoa, ja muistellessaan lapsuuttaan Lilja oivaltaa, että tuo outous on ollut siellä aina. Kellarissa vuotaa vettä oudosti, ja kun remonttimies käy ongelmaa katsomassa, hän sekoaa ja tappaa naapurin naisen. Liljan äitikin vaipuu kellarissa tajuttomuuteen ja joutuu sairaalaan.

Liljan elämä ei siis näytä ruusuiselta. Mitä tehdä talolle, jossa selvästikään ei ole kaikki hyvin? Miten auttaa Kristiinaa, ystävää, jonka mies yltyy kännipäissä väkivaltaiseksi? Miten tukea uutta poikaystävää Juliusta, joka hänkin taistelee menneisyytensä ja alkoholinhimon kanssa?

Kummitustalotarinat kiehtovat minua jostain syystä. Tiedän, että ne usein toistavat itseään. Aaveilla on jokin menneisyyden palanen, jonka he haluavat kostaa tai jotain muuta jo moneen kertaan nähtyä ja kuultua. Silti tunsin suuren pettymyksentunteen, kun selvisi, mistä tässä tarinassa on kyse: Liljan pitää saattaa välitilassa olevat kuolleet kuolleiden maahan ennen kuin heidät imaiseen iso pahuus. Ja miten välitilaan pääsee: Liljan talon kellarin kautta tietenkin! Oi voi! ”I see dead people and I have to help them! Oh my God!”

Näin suureen pettymykseen ei kuitenkaan ollut oikeasti aihetta. Vaikka tuo yllätyksen yllätyksettömyys häiritsikin, Saattajassa on paljon positiivisia aineksia. Maailma, johon Liljan on mentävä tehtäväänsä suorittamaan, ammentaa suomalaisesta mytologiasta, jossa on aina ainesta hyvään tarinaan. Kuolleiden rannalla kävelee ylväästi karhu. Tähänkin palaseen olisin tosin toivonut hieman syvempää näkökulmaa. Kalevalaisesta maisemasta olisi voinut tehdä vieläkin kalevalaisemman. Aivan kuin mytologiaa ei olisi hyödynnetty niin paljon kuin mihin siinä olisi aineksia. Siitä huolimatta yrityksestä on nostettava hattua. Tunnemme ehkä liiankin hyvin toisten kulttuurien tarinoita mutta emme omiamme.

Vänskä pyrkii nostamaan esiin isojakin teemoja käsitellessään Kristiinan ja tämän tyttären Aavan tilannetta. Hän antaa ihmisille toivoa, uskoo ihmiseen, joka todella yrittää parantaa elämäntapansa. Kristiinan puoliso ja Aavan isä Lasse tekee kovasti töitä muuttuakseen. Toisaalta en tiedä, onko tämäkin kuitenkin niitä kirjoja, joissa on haukattu liian suuri pala. Suomalaisen alkoholismin käsittely olisi varmasti aivan riittävä teema yhteen romaaniin – ei siinä enää kummituksia tarvittaisi lisämausteeksi. Eivätkä kummitukset kaipaa perheväkivaltaa ja alkoholismia lisämausteekseen. Toisaalta ongelmat tekevät kirjan hahmoista elävämpiä, todempia, eivätkä he jää liian siloisiksi tai paperisiksi.

Kauhun luominen paperille on varmasti hankalampaa kuin sen luominen valkokankaalle. Siksi Mia Vänskä ansaitseekin hatunnoston hyvästä yrityksestä. Ehkäpä joku tekee Saattajasta joskus elokuvan. Tarina saattaisi nimittäin tiivistyä kuvallisessa muodossa tehokkaammin kuin kirjan kansien välissä.

Kissa nirvanassa

Kuten blogiani seuraavat tietävät, en yleensä harrasta parin rivin postauksia, vaan yritän saada aikaan jotain sanottavaa, vaikka se pinnallista olisikin. Nyt ajattelin kuitenkin piristää itseäni - ja ehkä jotakuta muutakin - vain antamalla kuvan puhua:

True Blood – 4. kausi

Yksi tämän vuoden parhaita päätöksiämme on Canal+:n hankkiminen. Game of Thronesin vuoksi se varsinaisesti hankittiin, mutta nytpä on yhtä lailla nähty mm. True Bloodin 4. tuotantokausi. Et välttäne spoilauksia, joten jos et ole nähnyt kautta ja tahdot katsoa sen rauhassa jännittäen, eteenpäin ei kannata lukea.

Tätä kautta mainostettiin alaotsikolla The Season of the Witch, ja sitä se todella onkin. Marnie-niminen noita alkaa todelliseen sotaan vampyyreja vastaan, kun häneen asettuu asumaan satoja vuosia vanha noita Antonia. Marnien joukkoihin eksyy myös mm. Tara, joka huomaa piakkoin, että tuli tehneeksi virheen.



Tuotantokauden alussa vie hetken ennen kuin tarinaan pääsee kiinni. Sookie on nimittäin ollut keijujen seurassa reilun vuoden ja kun hän palaa, hän luulee olleensa poissa vain hetken, mutta kaikki muut luulevat, että hän on kuollut. Sookien kotikin on myyty – Ericille! Tästä Sookie ei ole kovinkaan innoissaan, sillä miten pitää vampyyri poissa tämän omasta kodista. Toisaalta pian Eric on todella pysyvästi Sookien talossa: hän joutuu Marnien noitumaksi, menettää muistinsa ja joutuu piiloutumaan, ja Sookie on niin hyväsydäminen, että ottaa Ericin hoitaakseen. Tästä kehittyykin sitten oikea rakkaussuhde, vaikkakin ainakin naiskatsojat – sekä meillä asuva mieskatsoja – alkavat Ericin kaikenpuolisesta hellyydestä huolimatta pian kaivata vanhaa Ericiä takaisin. Ericin fanien onkin syytä varautua siihen, että Eric esiintyy huomattavan paljon pehmeämpänä suuren osan tästä tuotantokaudesta.



Louisianan vampyyrikuningatar Sophie-Anne kuoli harmillisesti – joskin näyttävästi – kolmannen tuotantokauden lopussa. Nyt Louisianaa hallitsee Bill. Eipä siinä mitään, komea kuningashan Bill on, hänen kannaltaan ongelma on vain se, että nyt hän joutuu hoitamaan kaikki ongelmat, mitä Marnien kanssa ilmenee. Ja niitä ilmenee. Pamkin muuttuu – tosin vain ulkonäöltään – sellaiseksi, että vanha Pam olisi hetimmiten tervetullut takaisin.



Huvittavinta neljännessä tuotantokaudessa on se, että järjen ääntä esittää useimmiten Jason Stackhouse. Hän työskentelee nyt ihan täysillä lainvalvojana, ja syytä onkin, että joku työskentelee, sillä Andy Bellefleur on riippuvainen v:stä, eikä oikein kykene työhönsä. Jasonilla ei onneksi enää ole joka ilta uutta naista, mutta naisongelmia hänellä silti riittää. Ihmispuuma Crystalin kanssa peuhaaminen ei olekaan niin ihanaa kuin Jason kuvitteli, ja kun Hojt eroaa Jessicasta ja Jason iskee silmänsä tähän, omatunto kolkuttelee miestä, joka haluaa parhaan ystävänsä exää.



Samilla on orastava suhde muodonmuuttaja Lunan kanssa, mutta suhde ei ole ongelmaton, sillä Lunan entinen mies on paikallisen ihmissusilauman johtaja eikä suvaitse uusia miehiä entisen vaimonsa ja tyttärensä lähettyville. Lisäksi Samilla on aivan liikaa harmia veljestään Tommysta, joka ajoittain tuntuu selvästi koko sarjan vastenmielisimmältä hahmolta.

Kauden lopussa on niin monta cliffhangeria, että päätä huimaa. Kuinka tässä nyt kykenee odottamaan, mitä tapahtui Taralle, joka on ammuttuna verissään Sookien sylissä, mitä seuraa siitä, että betoniin upotettu inha vampyyrikuningas Russell Edgington on päässyt pakoon, miten Lafaette selviää siitä, että tappoi poikaystävänsä ollessaan Marnien hengen vallassa? Ja mitä outoa ja vaarallista on Terry Bellefleurissa, josta Arlene saa varsin oudolta taholta varoituksen? Niin, ja valitseeko Sookie nyt Alciden, kun tuli ilmoittaneeksi, ettei ota Billiä eikä Ericiä, vaikka rakastaa molempia, ja kun Alcidekin on vapaa, sillä Sookie itse tappoi Debbien, jonka kanssa Alcide oli jo aloittanut ihan oikeasti suhteen uudelleen? Auttakaa.

Annaan voi tutustua aikuisenakin

Hassua kyllä, mutten ole uskoakseni lukenut L. M. Montgomeryn Anna-kirjoja ollessani pieni tyttö. No, ehtiihän sitä vanhempanakin, ja sen verran kovaksi klassikoksi Anna-kirjat voidaan lukea, että otan nyt lukemani Annan nuoruusvuodet mukaan 10 klassikkoa -haasteeseen, joka on valitettavasti aika huonossa jamassa.

Annan nuoruusvuodet alkaa melkein kuin satu, jossa vanha pariskunta haluaa lapsen: Vihervaarassa asuvat Matthew ja Marilla Cuthbert – vanhat yhdessä asuvat sisarukset – haluavat tilalleen pojan, joka voisi auttaa maataloustöissä. Pojan pitäisi sitten olla tulossa lastenkodista, mutta eipä tulekaan poikaa, vaan melkoisen poikamainen tyttö Anna Shirley.

On helppo ymmärtää, että Anna on suuri tyttökirjasuosikki. Hän menee eikä meinaa ja tekee varmasti sellaista, mitä jokainen tyttö haluaisi uskaltaa tehdä, mutta ei tee, koska on niin kiltti. Anna pysyy kuitenkin kiltin tytön puolella niin selvästi, että aikuslukijaa se saattaa ärsyttääkin. Annan kohellukset johtuvat enimmäkseen tietämättömyydestä: hän tulee mm. laittaneeksi kakkuun vahingossa Marillan reumatismilinimenttiä, sillä Marilla on laittanut linimenttinsä vaniljapulloon.

Minun on helppo löytää Annasta itseni: Anna on haahuileva haaveilija, joka rakastaa mielikuvituksen voimaa ja juuttuu hetkeen ihastelemaan tai ihmettelemään asioita. On ihastuttavan hupaisaa, kuinka hän keksii Vihervaaraan saapuessaan jokaiselle paikalle romantiikkaa huokuvan nimen, kuten Suloisuuden valkea tie tai Tumma päilyvä aallokko. Ystävyttyään Diana-nimisen tytön kanssa Annan mielikuvitus alkaa jos mahdollista lentää vieläkin vauhdikkaammin.

On hauska seurata Matthew'n ja Marillan suhtautumista Annaan. Matthew ihastuu Annan seuraan jo hakiessaan tätä asemalta Vihervaaraan. Marilla alkaa rakastaa Annaa hieman hitaammin eikä halua näyttää välittämistään yhtä suoraan. Hän yrittää olla tiukka kasvattaja, mutta tämän tästä hänen on yritettävä piilotella huvittuneisuuttaan, kun Anna koheltaa tai muutoin vain rypee kasvamisentuskissaan.

Mielenkiintoista on myös odotella, kuinka Anna lähentyy Gilbert Blythe -nimisen pojan kanssa. On ilmiselvää, että kyräilevä en-voi-sietää-tuota-poikaa-asenne tulee muuttumaan. Oletettavasti minun on myös luettava kirjasarjaa eteenpäin nähdäkseni, kuinka romanssi etenee.

Kaiken kaikkiaan Annan elämä vaikuttaa idylliseltä. Jollain lailla Annalla on epäuskottavankin hyvä sydän, mutta kyllä sellainen tyttökirjaan sopii. Suuret surutkin – kuten Matthew'n kuolema – käsitellään kirjassa hyvin lämpimästi, niin elämänmyönteinen teos on. Ja täytyy sanoa, että pidin Annan nuoruusvuosista, vaikka olenkin jo liiankin kyynistynyt. Jonkinlaisen pikkutyttövaihteen tämä tietysti vaatii, sillä aikuisen silmiin Annan elämä on niin siloista, mutta pikkutytöksi onkin välillä aivan mainiota palata.

Halloween Frankensteinin parissa

Vietimme miehen kanssa halloweenia katsastamalla Frankenstein-filmatisointeja oikein urakalla. Samalla sain monella elokuvalla eteenpäin projektiani, jonka tarkoituksena on katsoa kaikki kauhuelokuvat, jotka on esitelty kirjassa 101 kauhuelokuvaa jotka jokaisen on nähtävä edes kerran eläessään. Frankenstein-vertailu oli sen verran hauskaa, että suosittelen sitä lämpimästi kaikille muillekin.

Frankenstein (1931)

Aloitimme vuonna 1931 valmistuneesta James Whalen ohjaamasta elokuvasta Frankenstein, joka esittelee ikoniseksi nousseen Boris Karloffin hirviötulkinnan. Elokuva vetikin aivan uskomattomasti mukaansa, vaikka on 80 vuotta vanha ja tietenkin jollain lailla kömpelö nykyelokuviin verrattuna. Hyvä tarina, vaikka se olisi yksinkertainenkin, tekee elokuvasta toimivan. Lisäksi elokuvan hirviö on tavattoman koskettava hahmo.

Elokuva on lyhyt, joten se lähtee liikkeelle selittelemättä tiedemies Henry Frankensteinin (Colin Clive) taustoja sen kummemmin, kuin että hän on kyllästynyt yliopistoon ja lähtenyt yksinäisyyteen tekemään kokeitaan. Kaikki – Frankensteinin morsian Elisabeth (Mae Clarke), miehen ystävä Victor (John Boles) sekä entinen opettaja tohtori Waldman (Edward Van Sloan) - ovat kättelyssä huolissaan Frankesteinista, mutta tämä vain kaivelee hautoja ja rakentaa ihmistään. Mikään ei saa muuttamaan hulluksi tulkitun tiedemiehen päätä.

Hirviöstä tulee hirviö vasta sitten, kun ihmiset alkavat suhtautua häneen vihamielisesti. Henkiin herättyään hirviö on varovainen, mutta Frankensteinin apurina oleva hieman yksinkertainen mies pelottelee häntä tulella, ja kun hirviö tietenkin peloissaan muuttuu hieman aggressiivisemmaksi, hänestä tulee ihmisten mielissä paholainen.



Kaikki menee itse asiassa pieleen vain siksi, että ihmiset suhtautuvat Frankensteinin luomaan olentoon hirviönä. Vain pieni tyttö nimeltä Maria (Marilyn Harris) saa hirviön iloiseksi leikkiessään tämän kanssa hetken. Harmillisesti hirviön väärinkäsitys johtaa siihen, että hän heittää Marian järveen ja tyttö kuolee. Hirviö on teostaan sanoinkuvaamattoman kauhistunut, mutta sitä tunnetta ei kukaan ole näkemässä, ja niinpä hirviö on ihmisten mielissä vertajanoava lapsentappaja.



Lopulta, kun hirviö on aiheuttanut useammankin ihmisen kuoleman ja käynyt – täysin epäloogisesti, sillä miten hän voisi edes tietää, minne mennä etsimään muita tarinan henkilöitä – pelottelemassa Elisabethia, traagista hahmoa lähdetään tappamaan koko kylän voimin. Elokuvan lopussa hirviö jääkin palavaan myllyyn ja katsoja todennäköisesti päättelee, että hän kuolee sinne.

Elokuva hyödyntää varjoja, pimeyttä ja myrskyä luodessaan painostavaa tunnelmaa. Frankenstein kokee olevansa aluksi väärin ymmärretty nero, joka ei välitä edes hullun leimasta, jos onnistuu kokeessaan herättää henkiin ruumiiden kappaleista koottu ihminen. Hyvin nopeasti hän kääntää kuitenkin kelkkansa, joten katsojallekin viestittyy hyvin selvästi Jumalan leikkimisen järjettömyys. Kaiken sympatian saa kuitenkin hirviö, joka tuskin tahtoisi kenellekään pahaa, ellei löytyisi niin monta, jotka tahtovat hänelle pahaa.

Frankensteinin morsian (1935)

Edelleen James Whalen ohjaaman Frankensteinin morsiamen alussa paljastuu tietenkin, että hirviö on edelleen elossa palavassa myllyssä. Tarinan pyörteisiin päästään mukaan, kun jonkinlaisen kehystarinan lordi Byron (Gavin Gordon) alkaa kuvailla paikalla olleelle Percy Shellylle (Douglas Walton) ja tämän vaimolle Marylle (Elsa Lanchester) Maryn kirjoittaman tarinan kauheutta. Tällä tavoin kerrataan Frankenstein-elokuvan tapahtumat. Mary Shelley intoutuu jatkamaan tarinaa, ja niin päästään näkemään, kuinka kauheudet jatkuvat.

Kauheuksiin syyllinen ei tällä kertaa itse asiassa ole niinkään Henry Frankenstein (Colin Clive) kuin hänen entinen opettajansa, yliopistolta pois potkittu tohtori Pretorius (Ernest Thesiger). Hän saapuu tapaamaan Frankensteinia uhkaavan varjon saattelemana, ja katsoja ymmärtää heti, että Frankensteinin olisi hyvä kieltäytyä Protoriuksen yhteistyötarjouksesta. Hassua on se, että Protorius on itse asiassa tieteentekemisessään Frankensteinia pidemmällä: hän on onnistunut luomaan kaikin puolin toimivia hahmoja ihmisistä merenneitoihin, vaikka hahmot eivät olekaan oikeiden ihmisten kokoisia vaan selvästi pienempiä. Todennäköisesti Protorius on pantu esittelemään edistyksellistä tiedettään vain siksi, että elokuvantekijät ovat päässeet esittelemään aikaan nähden edistyksellisiä erikoistehosteitaan. Mutta mikäpä siinä – on mainiota katsella, kun Protorius nostaa Henrik VIII:n näköisen pikku ihmisen pinseteillä ilmaan.

Protorius on kuitenkin sisimmältään itse piru. Hänen tavoitteenaan on luoda Frankensteinin hirviölle morsian, ja saadakseen tavoitteensa toteutettua hän on valmis käyttämään alhaisia keinoja. Lopulta hän laittaa hirviön kaappaamaan Elisabethin (Valerie Hobson), jotta saa Frankensteinin auttamaan itseään. Frankenstein puolestaan esitetään sisäistä kamppailua käyvänä tiedemiehenä, jota tieteen rajojen rikkominen edelleen kiinnostaa mutta joka haluaisi päästä eroon kaikista vaikeuksista, joihin on tieteensä takia joutunut.

Hirviö on edelleen hyvin traaginen ja surullinen hahmo. Häntä pelätään niin, että noitavaino vain jatkuu. Hirviön ulkonäkö pelottaa mm. paimenessa olevan naisen, joka putoaa jokeen. Kun hirviö pelastaa naisen hukkumasta, tämä kirkuu jälleen niin kovaa, että hirviötä jahtaavat miehet tulevat paikalle. Kukaan ei ymmärrä hirviön tapaa kommunikoida – hän aiheuttaa ainoastaan kauhua.

Kuten ensimmäisessä Frankenstein-elokuvassa myös Frankensteinin morsiamessa löytyy kuitenkin joku, joka ymmärtää hirviötä. Tällä kertaa se on metsän keskellä asuva yksinäinen mies, joka on sokea. Mies suhtautuu hirviöön liikuttavan lempeästi. Hän toivottaa tämän tervetulleeksi taloonsa, eikä vaadi hirviötä kertomaan, millaisissa vaikeuksissa tämä on. Muutoin hirviön kohtelu on vieläkin pahempaa kuin ensimmäisessä elokuvassa: hänet mm. sidotaan paaluun ja hänen siinä ollessaan häntä heitellään tavaroilla.

Mutta entäpä hirviön morsian? Hän on niin vaikuttava hahmo, että elokuva kannattaa katsoa loppuun, vaikka se ehkä välillä muuten voi vaikuttaakin kouhotukselta. Hauskasti morsianta esittää sama näyttelijätär kuin Mary Shellyä elokuvan alussa: Elsa Lanchester.



Frankensteinin kirous (1957)

Frankensteinin kirous on Hammer-yhtiön tuotantoa ja se ohjasi Terence Fisher. Tällä kertaa Frankenstein (Peter Cushing) kertoo itse tarinansa. Elokuvan alussa hän on vankilassa, ja aika jännittävää onkin, että aiemmissa elokuvissa yhteiskunta ei ole laittanut Frankensteinia minkäänlaiseen vastuuseen siitä, mitä tämä on tehnyt. Syy kauheuksiinhan on itse asiassa Frankenstein, ei hirviö itse.

Frankensteinin kirouksessa Frankenstein palaa nuoruuteensa, jossa hänellä oli innoittava kotiopettaja. Jo nuoressa Frankensteinissa näkyy kuitenkin piru, joka ajattelee vain itseään ja on valmis tekemään mitä tahansa päästäkseen päämääräänsä. Luodessaan hirviötään Frankenstein lopulta tappaa ilman tunnontuskia erään professorin saadakseen luomalleen olennolle mahdollisimman älykkäät aivot. Hän matkustaa myös toiselle paikkakunnalle hankkimaan äskettäin kuolleen kuvanveistäjän kädet. Vaikka tarina ruumiiden palasista eloon herätetystä olennosta on epäuskottava joka tapauksessa, tuntuu hassulta, kuinka Frankenstein kuljettaa ihmisenpalasiaan. Irti leikatut kädet on kääritty kankaaseen, ja siinä kaikki. Tuskinpa niitä kukaan enää sen jälkeen saisi toimivasti istutettua keneenkään. Onneksi nämä yksityiskohdat eivät vie tarinasta sen kiehtovuutta – eihän Frankensteinin tarina millään tavoin käsittele tieteellistä uskottavuutta vaan mm. tieteenteon etiikkaa sekä ihmisen halua päästä Jumalan paikalle.

Frankensteinin apuri ja ystävä Paul Krempe (Robert Urquhart) alkaa ymmärtää, millaisiin kauheuksiin Frankensteinin tekoset ovat johtamassa. Hän yrittää suojella Elisabethia (Hazel Court), mutta tämä ei suostu jättämään Frankensteinin taloa. Lopulta Elisabeth tietenkin kohtaa hirviön.

Christopher Lee näyttää hirviönä siltä kuin hänellä olisi runsas kerros käsittämätöntä kasvonaamiota kasvoillaan. Vaikutelma on maskeeraushaavojen kanssa melkoisen kuvottava ja monen mielestä varmasti myös tahattoman koominen. Ikävää tässä hirviötulkinnassa on kuitenkin se, ettei käsikirjoitus anna hirviölle minkäänlaisia sympatiapiirteitä. Hirviö on alusta asti aggressiivinen: hän käy Frankensteinin kurkkuun kiinni ja jatkaa väkivaltaisella linjalla. Tästä syystä Frankensteinin kirouksen hirviö ei olekaan yhtä kiinnostava hahmo kuin vanhempien katsomieni elokuvien hirviö, joka oli väärinymmärretty, syrjitty yksilö, joka tuskin olisi tappanut kärpästäkään, jos ihmiset olisivat kohdelleet häntä inhimillisesti.



Mary Shelleyn Frankenstein (1994)

Mary Shelleyn Frankenstein on puolestaan Kenneth Branaghin ohjaama ja Frankensteinin rooli yhtä lailla hänen näyttelemänsä. Elokuva pohjustaa Frankensteinin ratkaisut paremmin kuin aiemmat elokuvat. Frankenstein menettää äitinsä sekä opiskeluaikaisen opettajansa professori Waldmanin (John Cleese) sekä lopulta morsiamensa Elisabethin (Helena Bonham Carter). Tämä kaikki saa hänet taistelemaan kuolemaa vastaan niin, että sopii hyvin kysyä, meneekö hän liikaa Jumalan toiminta-alueelle. Mutta niinhän on tarpeen kysyä aika useinkin lääketieteen ja muunkin tieteen kohdalla. Frankensteinin tarina todellakin käsittelee edelleen ajankohtaisia teemoja.

Hirviö (Robert de Niro) on syntyessään niin rujo ja väkivaltainen, ettei hänestä uskoisi löytyvän inhimillistä puolta, mutta niin vain löytyy, kun hirviö pääsee karkuun ja alkaa eräässä mökissä elävän perheen hyväntekijäksi. Hän nostaa sadon routaisesta maasta ja saa hyväksyvää ja kiittävää huomiota, kun ei näyttäydy. Sitten, kun hän viimein uskaltautuu perheen sokean isoisän puheille ja tämä ottaa hänet ystävällisesti vastaan, väärinkäsitys tuhoaa kaiken.



Tässä vaiheessa hirviö tajuaa lopullisesti, ettei tule hyväksytyksi. Hän kiroaa Frankensteinin ja aiheuttaa Frankensteinin pienen veljen kuoleman mutta lavastaa syylliseksi viattoman, joka joutuu murhasta hirteen. Hirviö ei usko, että kukaan muu kuin toinen hänen kaltaisensa voisi hyväksyä hänet, ja tästä syystä hän pyytää Frankensteinia tekemään hirviövaimon. Frankenstein kieltäytyy. Kostonhimossaan hirviö ilmestyy paikalle Frankensteinin hääyönä ja Elisabeth kuolee. Frankenstein on jo niin syvästi hullu, että päättää herättää morsiamensa henkiin. Tämä onnistuukin, mutta siitä huolimatta on ilmiselvää, että tarinan loppu tulee olemaan onneton sekä Frankensteinin että hirviön kannalta.

Ilmeisesti Mary Shelleyn Frankenstein pyrkii näistä neljästä elokuvasta uskollisimmin noudattelemaan elokuvien pohjalla olevaa alkuperäisteosta. Se keskittyy kuvaamaan sitä, kuinka Frankenstein vajoaa syvemmälle ja syvemmälle epätoivoon ja hulluuteen. Se kuvaa myös Frankensteinin ja Elisabethin rakkautta, joka on yhtä aikaa voimakas ja hauras. Ja lisäksi se kuvaa hirviön, joka huomaa, ettei ystävällisyydellä saa itseään onnelliseksi. Silloin on valittava toinen tie – ikävä kyllä.

Onnen tunti

Anna-Leena Härkösen uuden romaanin Onnen tunnin keskushenkilö on Tuula, jolla on onnellinen perhe, mies ja poika, mutta joka saa yhtäkkisen idean hankkia sijaislapsi. Uskomattoman helposti hän saa miehensä Harrin – joka on joka tilanteessa käsittämättömän ymmärtäväinen ja kärsivällinen – mukaan näkemykseensä uudenlaisesta elämästä. Niinpä melkein alta aikayksikön Tuulan, Harrin ja 10-vuotiaan Roopen luo muuttaa kaksi sijaislasta, Venni, joka on 5-vuotias ja Luke, joka on 8 vuotta.

Kovia kokeneiden huostaanotettujen lasten sijaisäitinä oleminen ei ole tietenkään helppoa. Venni-tyttö hakee huomiota enemmänkin kuin olisi normaalia, ja yliherkkyyskin häntä vaivaa. Luke puolestaan on sulkeutunut koviskuoreensa, joka kyllä ajoittain onneksi hieman murenee, jotta poikaan saa jonkinlaisen kontaktin. Tuulalle selviää pian, millainen on sosiaalihuollon todellisuus: hän jää lasten kanssa eteen tulevine ongelmineen aika lailla yksin. Sossuntäti Sarikin vain huokailee, koska on niin väsynyt näkemään surullisia ihmiskohtaloita.

Tuula yrittää selvästi täyttää hieman pienempien lapsien aukon elämässään. Häntä pelottaa, että Roope on kasvamassa niin isoksi, että äiti ei enää olekaan niin tärkeä. Tätä aukkoa on tietysti hieman outoa lähteä korvaamaan sijaislapsilla, ja aluksi näyttää siltä, että Roopekin lähtee entistä kauemmas äidistään, kun Luke muuttaa taloon. Lisäksi Tuula alkaa muistella entistä enemmän omaa lapsuuttaan alkoholistiäidin kanssa.

Härkönen kuvaa mielestäni uskottavasti Tuulan tunteiden ailahtelua ei-niin-yksioikoisessa tilanteessa. Kirjan tapahtumien aikana lapset ehtivät olla Tuulan ja Harrin hoteissa vasta reilun kuukauden, mutta kaikkea ehtii tapahtua: on niin hyviä kuin epätoivon hetkiä, pitää miettiä, mitä Vennin ja Luken vanhemmista pitäisi ajatella, pitää kuunnella lapsenkasvatusjeesusteluja, jotka alkavat tositilanteessa tuntua aivan joltain muulta kuin järkevältä avulta.

Onnen tunnin henkilöt ovat aitoja. Tuulakin oppii, ettei hänen alkuperäinen käsityksensä Vennin ja Luken oikeista vanhemmista oikein kelpaa lopulliseksi tuomioksi. Ainoastaan Harri on jotenkin outo: hänellä on ollut niin onnellinen lapsuus, että nyt aikuisenakin hän on jotenkin ärsyttävän virheetön tatuointiyrittäjä, joka tietää joka tilanteessa, miten toimia niin, että kaikki säilyttävät kasvonsa. Erityisen positiivista on se, että vaikka Tuula on tarinan kertoja, tekstistä välittyvät selvästi myös varsinkin lasten mutta myös lapsensa sijaiskotiin menettäneiden vanhempien tuntemukset.

Vaikka Tuula on kirjan lopussa vieläkin sijaisäitiytensä alussa, kirjan loppu on toiveikas. Tietenkin voi ajatella, että seesteinen vaihe on vain hetkellinen, mutta toisaalta Tuula on tehnyt työtä, jonka soisi kantavan hedelmää – vaikkakin hänen päätöstään ottaa sijaislapsia voi alun perin hieman päivitellä, niin äkkinäisesti hän päätöksen tekee.

Härkösen tapa kirjoittaa on hauskan kärjekäs myös silloin kun kyseessä ovat vakavat tai surulliset asiat. Hän on myös siitä harvinainen kirjailija, että saa suoruudessaan minut välillä ärsyyntymään. Ehkä hän tökkii aika useinkin ihmisten arkoja paikkoja – eikä tämä ole mikään negatiivinen kommentti. Monetkaan kirjailijat – vaikka hyvin kirjoittaisivatkin – eivät saa aikaan todellisia tunnereaktioita.

Kokemuksia kirpputorilta

Jokin aika sitten myin ensimmäistä kertaa tavaroitani kirpputorilla. Lähellä kotiamme on varsin mainio kirpputori, jonka piha on aamusta iltaan täynnä autoja, ja kauppa tosiaan kävi hyvin. Kokemus oli niin positiivinen, että ajatuksena on laittaa lisää tavaraa myyntiin vielä ennen joulua. Mukava yllätys kun oli sekin, että ennakkoon vaikeina myytävinä pitämiäni kirjoja ja dvd-elokuvia ostettiin todella mukavasti.

Kirpputoreilla käyminen on monelle elämäntapa. On hauskaa lähteä penkomaan kirpparipöytiä ja löytää tavaroita, joita ei kuvitellut olevan olemassakaan. Ikävä kyllä kirppuritoripöydän pitäjän näkökulmasta penkominen ei ole yhtä hauskaa. Tai saahan sitä penkoa, mutta ei luulisi olevan kovin vaikeaa katsoa, että pöytä on kohtuullisen siisti senkin jälkeen, kun sitä on pengottu. Ostajan olisi hyvä muistaa, että käsittelee koko ajan jonkun toisen omaisuutta. Omassa myyntipöydässäni osa devareista ajelehti siististä rivistöstä alemmalle hyllylle sekaiseen kasaan jätettyjen vaatteiden sekaan. Pöytää sai todellakin käydä päivittäin järjestelemässä, jotta se ostajan kannalta näytti edes hieman houkuttelevalta.

No, on jossain määrin ymmärrettävää, ettei pöytä pysy siistinä, kun tavaroita katsastellaan ja ostopäätöksiä mietitään. Sen sijaan on uskomatonta, kuinka vähän ihmiset välittävät siitä, minne tavara joutuu, jos mielessä tehty ostopäätös peruuntuukin. Omasta pöydästäni löytyi lukemattomia toisten pöytien tavaroita, jotka joku oli ilmeisesti vain jättänyt siihen käsistään, kun oli päättänyt, ettei osta tavaraa. Osa tavaroista oli kulkeutunut pöytääni toiselta puolelta kohtuullisen isoa kirpparihallia. Kuinka niiden omistaja olisi ikinä voinut löytää ne, jollen minä sattuisi olemaan sen verran kiltti, että kiikutin ne takaisin oikeaan pöytään? Paljonko kirpparitavaraa häviää ostajien laiskuuden vuoksi? Jos ottaa mukaansa kirpparitavaran, eikä aiokaan lopulta ostaa sitä, on mahdottoman pieni vaiva viedä se takaisin omaan pöytäänsä.

Kokonaisuutena kirpparimyynti oli kuitenkin positiivinen kokemus – ehkä sen vuoksi, että onnistuin saamaan siitä ihan mukavan summan rahaa. Nyt sitten pitäisi vain kerätä lisää myytävää ja katsoa, kelpaavatko minun tavarani muille edelleen.

Suhteeni Aleksis Kiveen

Tänään on Aleksis Kiven päivä ja korkea aika päivittää tätä blogia. Siksipä otinkin Kiven aiheekseni, vaikkei minulla mikään erityisen läheinen suhde häneen ole. Ja puhutaan Kivenkin osalta nyt sitten lähinnä siitä ainoasta romaanista, jonka hän kirjoitti.

Olen lukenut Seitsemän veljestä kolmesti. Ensimmäinen kerta lukion ensimmäisellä luokalla takkusi todella pahasti osin omasta syystäni, osin varmaan Kivenkin syystä. Teos ei tehnyt mitään erityistä vaikutusta. Lähinnä se oli pakkopullaa, jonka luin läpi, koska olin niin tunnollinen oppilas.

Luin Seitsemän veljestä toisen kerran jossain kahden- ja kolmenkympin välimaastossa. Silloinkin sen lukemisen määräsivät olosuhteet – tuskin olisin itse kirjaan tarttunut. Mutta nyt aloin tajuta kirjan arvon. Sen kieli on viehättävää ja hauskaa, ja metsässä miehiksi kasvavissa veljeksissä on tarinaa varmasti yhdeksi romaaniksi. On noloa, jos suomalainen ei ole kuullut teoksen klassisista kohtauksista, kuten hiidenkivellä härkien keskellä odottelusta tai veljesten saunan palamisesta. Tällä hetkellä uskoisin itseäni kiinnostavan eniten Simeonin hahmon, jossa on ehkä eniten ristiriitaisuutta uskonnollisuuden ja rajun ryyppäämisen vuoksi.

Kolmas lukukerta vakuutti minut siitä, että Seitsemän veljestä on mestariteos, josta voi innostua kovastikin. Siitä huolimatta sitä ei tule kovin usein hehkutettua, eikä se luultavasti koskaan tule nousemaan ykkössuosikkieni joukkoon, vaikka loistoteos onkin. Mutta hassua on se, että se kulkee mukana jollain lailla koko ajan meidän suomalaisten elämässä. Meillä on Seitsemän veljestä -langasta neulotut sukat ja jokainen tuntee monta veljesten kaimaa. Eikä ainakaan minulta unohdu koskaan, kuinka ala-asteen musiikinopettaja muokkasi uskonnollisuutensa vuoksi veljesten elämästä kertovaa pilkkalaulua:

Simeoni, liuhuparta,
Valittaa se “ihmisparka,
Syntinen, lallallaa, kurja”.

Syvimmältä sielusta ottaa varmasti muitakin kuin minua Sydämeni laulu:



Eipä tainnut Aleksis olla aivan turha kirjailija.

Simon Lelic: Katkeamispiste

Simon Lelicin romaani Katkeamispiste kuvaa hieman erilaisen kouluampumisen taustoja. Eräänä aamuna koulun historianopettaja ottaa päivänavauksessa esiin aseen ja ampuu neljä muuta sekä itsensä. Tilanne näyttää poliisivoimienkin – ainakin päällystön – mielestä varsin selvältä, mutta nuorehko naispoliisi Lucia May tuntee, etteivät teon taustat ole niin yksinkertaiset, etteikö asiaa kannattaisi kaivella ihan tosissaan.

Pian Lucialle selviää, että ampujaopettajaa on kohdeltu sekä opettajien että oppilaiden taholta todella epäinhimillisesti, eikä koulun rehtori ole edes yrittänyt tehdä asialle mitään. Lucia haastattelee suurta määrää ihmisiä, ja moni teoksen luvuista koostuukin vain haastateltavien puheesta, joka on ajoittain melkoisen karua. Esimerkiksi rehtori tuo heti alussa esiin, ettei pidä historiaa mitenkään järkevänä oppiaineena. Hänen asenteensa sekä tuota oppiainetta että sen opettajaa kohtaan on lähtökohtaisesti karmivan negatiivinen.

Ampuja Samuel Szajkowski alkaa puolestaan vähitellen näyttää lukijan silmissä sosiaalisesti kömpelöltä, lähes Asperger-tapaukselta, mistä syystä hänen kiusaamisensa tuntuu vielä karmeammalta. Ampumista ei voi oikein hyväksyä, mutta kyllä lukija tuntee suurta sympatiaa Szajkowskia kohtaan. Kiusaaminen menee nimittäin mm. niin pitkälle, että oppilaat katkaisevat hänen jalkansa tahallaan jalkapallopelissä.

Lelic aloittaa romaaninsa tehokaasti ja pohtii mielenkiintoista asiaa – sitä, kuinka paljon ihmisen on kestettävä ja voiko ampujaa tässä pitää ainoana syyllisenä tapahtuneeseen. On karmeaa, etteivät kiusaajat lainkaan mieti, että kiusatulla voi tulla raja vastaan ja silloin voidaan joutua näkemään liian rajuja tapoja yrittää pitää omaa puoltaan.

Kuitenkin Lelic tunkee kirjaansa liikaa aineksia. Lucia on myös kiusattu työpaikallaan, mutta ei mielestäni vertaudu Szajkowskiin tarpeeksi, vaikka kiusaaminen onkin rajua: yksi työkaveri mm. esittelee penistään Lucialle ja tälle on jätetty pöydälle kirjekuori, jossa on työkavereiden perskarvoja. Ehkä Lelic yrittää näyttää, että Lucia on samanlaisessa tilanteessa kuin epätoivoisen ratkaisun tehnyt Szajkowski, mutta minusta tuntuu vain siltä, että kirjan tarinaan on yritetty ympätä kaikki, mitä mieleen tulee. Jo sen, että opettaja avaa tulen työpaikallaan, pitäisi riittää yhden romaanin aiheeksi.

Onneksi kirjan loppuosa rullaa jälleen keskiosaa paremmin. Kokonaisuutena teos ei kuitenkaan nouse ikimuistoisten joukkoon, vaikka se nostaakin esiin tärkeitä näkökulmia kiusaamisesta ja onnistuu liikuttamaan lukijan tunteita – kiusaamisesta ja ihmisten ikävistä asenteista lukemisesta tulee nimittäin ahdistava olo. Ja on huimaa ajatella, että siitä tulee tätä kirjaa lukiessa ahdistavampi olo kuin ampumisesta, vaikkei tuota äärimmäistä väkivaltaa hyväksykään. On kuitenkin helppo huomata, miten Lelic haluaa lukijan tuntevan ja ajattelevan – joskus muka yksinkertaisen tilanteen taustalla on asioita, jotka nekin pitäisi muistaa.

Uskonnon parjaaminen on niiiiiiin halpa keino saada huomiota

Yllättäen päivän raflaavimmat otsikot löytyivät tänään Helsingin Sanomista. Ensiksi oli tämä:

Vampyyriksi itseään luullut hyökkäsi naisen kimppuun USA:ssa

Ja sitten tämä:

Puolalaisoikeus: Hevirokkari sai repiä Raamatun

Oletettavasti nainen, jonka kimppuun itsestään varma vampyyri hyökkäsi, ei pitänyt hyökkääjää Eric Northmanina. Siihen uutiseen ei tarvitse enempää kommentoida. Raamattu-juttu sen sijaan on mielenkiintoisempi.

Kysymyksessä on puolalaisen metalliyhtyeen Behemothin laulaja Adam Darski. Hän oli pistänyt Raamatun palasiksi eräällä keikalla neljä vuotta sitten. En tiedä miten, mutta asia oli joutunut oikeussaliin, jossa oli tarkasteltu sitä, loukkasiko Darski uskonnollisia tunteita. Mies oli vapautettu syytteistä.

Vilkaistuani Behemothin kotisivuja voin todeta, ettei näiden miesten ajatusmaailma osu oikein yksiin oman ajatusmaailmani kanssa. On tietysti vaikea tietää, kuinka pitkälle bändi on vain näytelmää ja kuinka pitkälle oikeasti käsittämätöntä ideologiaa. Joka tapauksessa on varmaa, että Darski on tiennyt Raamatun väkivaltaisen käsittelyn saavan automaattisesti huomiota – no hei, ainakin Puolassa, jossa katolisia on 95% väestöstä.

Uskonnollisten asioiden rienaaminen on varma keino saada julkisuutta. Muistetaan nyt vaikka 1980-luku, kun Madonna julkaisi upean biisinsä Like a Prayer, jonka videossa hän tanssi brunettina palavien ristien edessä ja suuteli Jeesusta, joka oli mustaihoinen. Ihan samaa yksinkertaista huomionherättämiskeinoa hän käytti Confessions-kiertueellaan: Live to Tell -biisin esittäminen ristillä “riippuen” ei voi olla muuta kuin provokaatiota. Niin, ja tottakai taiteellista ilmaisua, koska taide ei ole mitään, ellei siihen sotketa jotain, mikä herättää ainakin joissakuissa närkästystä.

Adam Darskikin vapautettiin syytteistä siksi, että Darski ilmaisi itseään taiteellisesti repiessään Raamattua. Tuomari ei myöskään suostunut ottamaan keneltäkään pois mahdollisuutta kritisoida uskontoa. Ja jos hän sen olisi tehnyt, oltaisiinkin menty aika lailla metsään. Kritisoida siis saa, ja taidettakin saa tehdä, vaikkei se olisi kovinkaan nerokasta tai korkeatasoista.

Se, mikä tässä on oikeasti jännittävää, on se, kuinka helppo kohua ja julkisuutta on saada aikaan vain viittaamalla uskonasioihin. Itse haluan ehdottomasti kunnioittaa ihmisten uskoa ja vakaumusta. En ymmärrä turisteja, jotka äärimmäisimmissä tapauksissa kuvaavat ripittäytyviä katolisia saadakseen matkamuistoksi jotain eksoottista. Silti minua hämmästyttää, miten ihmiset jaksavat hermostua siitä, että joku toinen jolle mitä ilmeisimmin Raamattu ei ole pyhä, repii sen ja sanoo, ettei sen sisältö ole totta. Vähän on vaikea kuvitella sitäkään, että Behemothin keikalla olisi tuolloin ollut kovin montaa harrasta kristittyä, joka olisi nähnyt esityksen ja pahoittanut mielensä. Varmasti monet uskovat kuuntelevat raskaampaa musiikkia, mutta luulenpa, ettei Behemoth ole heidän ykkössuosikkinsa. Ja jos on, Darskin Raamatun-käsittely on tuskin tullut näille faneille yllätyksenä.

“Ei vois vähempää kiinnostaa” voisi useinkin olla aivan käyttökelpoinen motto. Minun on vaikea kuvitella, että voisin minkään muun kuin oman itseni – nimenomaan juuri minun – verisestä loukkaamisesta haastaa ketään oikeuteen. Voimme pitää monenkinlaista käytöstä – ja monenlaisia ajatuksia – loukkaavana, mutta tiedä sitten, pitääkö siitä saada oikeuden päätös, mitä kukin saa itse hankkimalleen Raamatulle tehdä.

P.S. Tästä voi nauttia ihan provosoitumattakin:

Edistystä klassikkohaasteessa – ainakin vähän

Yritykseni lukea kymmenen klassikkoteosta tänä vuonna ei ole edistynyt kovin lupaavasti. Sainpahan kuitenkin parannettua tilannettani hieman lukemalla kaksi lyhyttä kirjaa jo aiemmin kesällä. Ja eihän tuo klassikon arvo pituudesta riipu, vai mitä? (Olisi toki vakuuttavampaa, jos olisin lukenut vaikkapa Alastalon salissa tai Karamazovin veljekset...)

Alicen seikkailut ihmemaassa

En ole varma, olenko aikaisemmin lukenut Liisasta ihmemaassa, mutta nyt ainakin olen. Alice Martinin suomennoksen nimi tosin on Alicen eikä Liisan seikkailut ihmemaassa, mutta sama klassikko on tietenkin kysymyksessä. Teoksen järjetön tarina on kaikille tuttu: Alice tippuu kaninkoloon ja sitten tapahtuu vaikka mitä, missä ei ole mitään järkeä. Alice käy nonsense-dialogia kaalimadon ja Irvikissan kanssa ja kasvaa suuremmaksi ja pienenee pienemmäksi juodessaan ihmelitkuja ja syödessään omituisia sieniä.

Täysin päättömässä tarinassa on parasta se, että se on täysin päätön. Mitään järjellistä juonta ei kannatakaan etsiä, ja on oikeastaan älytöntä, että Disney sellaisen teki uusimpaan Liisa-filmatisointiinsa. Jos juonetonta kirjaa on luettu melkein 150 vuotta innosta puhkuen, kai siitä nyt uskaltaisi tehdä juonettoman elokuvankin.

Olisi hyvä idea lukea toinenkin suomennos Liisan seikkailuista ja tehdä hieman vertailuja. Alice Martinin suomennoksessa ei ole mitään vikaa, mutta Liisaa ovat suomentaneet myös sellaiset kielitaiturit kuin Anni Swan, Eeva-Liisa Manner ja Kirsi Kunnas. Aiheellista olisi lukea myös Liisan seikkailut peilimaailmassa.

Lopuksi pieni esimerkki teoksen hillittömän hauskasta absurdiudesta. Kuninkaallisilla on ongelmana se, voiko Irvikissan, joka esiintyy sillä hetkellä pelkkänä päänä, pään katkaista. Liisa joutuu kuuntelemaan kunkin perustelut:

Pyövelin perustelu kuului, että päätä ei voinut katkaista ellei ollut ruumista josta sen katkaisisi, että hän ei ollut elämässään joutunut moiseen tehtävään, ja ettei hän aikonut näin vanhoilla päivillään ruveta opettelemaan.

Kuninkaan perustelu kuului, että jos oli olemassa pää, sen saattoi myös lyödä poikki, ja pyöveli olkoon höpisemättä.

Kuningattaren perustelu kuului, että jos jahkailu ei loppuisi siihen paikkaan niin hän mestauttaisi joka iikan.



Eläinten vallankumous

Alkuperäisessä 10 klassikkoa -haastelistassani on George Orwellin teos 1984. Nyt kuitenkin luin yllättäen saman kirjailijan teoksen Eläinten vallankumous. Tai sanoisiko sitä yllätykseksi, kun tämä kirja on lyhyempi ja saattaa minut siis nopeammin päämäärääni eli 10 klassikon lukemiseen. No, lyhyydestään huolimatta Eläinten vallankumous ei ole mikään kevyt teos. Itse asiassa se on karmiva kuvaus diktatuurista, oikein pahaa tekee lukea sitä.

Jones-nimisen miehen farmilla elää sika nimeltä Majuri. Se saa muut maatilan eläimet alkamaan uskoa vallankumoukseen. Tiedä sitten, kuinka tosissaan Majuri on, mutta sen kuoltua jälkeen jääneet eläimet todella ottavat tilan haltuunsa ja Jones saa lähteä. Siat ottavat ohjat käsiinsä, ja vähitellen valta nousee niiden päähän niin lujaa, että kaikki hyvät asiat, joiden puolesta eläimet tekivät vallankumouksensa, unohdetaan. Lopulta siat elävät Jonesin talossa kuin ihmiset ja kävelevät kahdella jalalla kuin ihmiset, vaikka juuri ihmisten piti olla kaiken pahan alku ja juuri.

Vallankumouksensa jälkeen eläimet kirjoittavat seinään säännöt, joiden pitäisi päteä siitä eteenpäin maatilalla. Säännöt eivät kuitenkaan pysy muuttumattomina, ja lopulta seinässä lukee tuo tunnettu, järjetön virke: “Kaikki eläimet ovat tasa-arvoisia, mutta jotkin eläimet ovat tasa-arvoisempia kuin toiset”. Se nyt on vanha juttu, että valta on vaarallinen asia, mutta Eläinten vallankumous näyttää tämän totuuden varsin tehokkaasti.

Kaikkein karmivinta on katsoa, miten käy työhevoselle nimeltä Jysky. Se uskoo vakaasti siihen, mitä sille sanotaan. Se on ottanut tehtäväkseen tehdä töitä, ja sen ratkaisu ongelmiin on aina lisätä työtekoa. Lopulta Jysky saa palkintona kaikesta uskollisuudesta: se viedään teuraaksi. Samoin aiemmin sankarina pidetystä siasta Lumipallosta, joka oli jopa haavoittunut taistelussa ihmisiä vastaan, tehdään petturi. Lumipallosta kerrotaan aina vain kieroutuneempia tarinoita, ja lopulta virallinen tarina – tai ainakin valtaa pitävien hyväksymä tarina – on se, että Lumipallo on koko ajan ollut ihmisten puolella eläimiä vastaan.

Niinpä niin: eläintenkään diktatuurissa ei ole mukava elää.

Lutkamarssi hämmentää

Aloitetaanpa nyt vaikka siitä, että rikokseen syyllinen on aina rikoksen tekijä ja että ihmisen pitää saada pukeutua haluamallaan tavalla. Näistä mielipiteistäni huolimatta eilen Helsingissä, Tampereella ja Turussa marssittu lutkamarssi hämmentää minua. Monenlaisia kommentteja on netissäkin nähty. Jonkun mielestä marssi voimauttaa naisia, jonkun mielestä se saa tuntemaan myötähäpeää. Joku sanoo, ettei sillä vähennetä raiskauksia – mikä varmaan onkin totta.

Raiskaustuomioissa on mitä ilmeisimmin parantamisen varaa, mutta välillä tuntuu, että naiset vaativat oikeutta saada toimia miten tahansa ja välttää silti joutumisen rikoksen uhriksi. Tottahan toki pitäisikin olla niin, että kuka tahansa voisi mennä umpihuppelissa keskellä yötä kotiin pimeän puiston läpi aivan turvallisesti, mutta tosielämässä meidän ihan oikeasti vain pitää välttää tilanteita, joissa on suuri riski joutua rikoksen uhriksi – huolimatta siitä, että rikoksen tekijä on se syyllinen, jos jotain ikävää tapahtuu.

Minusta on virhe, jos hakeutuu aivan tahallaan tilanteeseen, jossa voi joutua esimerkiksi raiskatuksi tai ryöstetyksi. Eikö silloin ole luontevaakin, että mieleen tulee sellaisia ajatuksia kuin “Miksi ihmeessä menin yksin sinne pimeään puistoon?” tai “Miksi pidin lompakkoa perstaskussa suurkaupungin metroruuhkassa, jossa erityisesti piti varoa taskuvarkaita?” Harvempi siinä varmaan ajattelee, että “Kyllä minulla oli OIKEUS mennä sinne puistoon.” No, se on tietenkin eri asia, että ulkopuoliset alkavat syyllistää. Raiskaaja tai varas on se rikollinen. Tuntuu vaan jotenkin, että lompakkonsa menettäneelle monikin voisi sanoa, että tyhmyydestä sakotetaan...

Keskustelupalstoilla monikin tuntuu uskovan, että itse asiassa pukeutumisella ei ole kovinkaan paljon merkitystä siinä, tuleeko raiskatuksi vai ei. Itsekin uskon tähän. Varmasti esimerkiksi humalatila ja se, missä liikkuu, vaikuttavat enemmän. Tästä olisikin mielenkiintoista nähdä jonkinlaisia tilastoja. Toki naisella on varmaan oikeus olla kaatokännissä – eri asia vain on, onko se kovin järkevää tai kaunista katseltavaa.

Mutta miksi itsesuojeluvaiston perään ei jakseta huutaa? En tiedä. Ehkä ne niin sanotut oikeudet ovat tärkeämpiä. Olen ihan liian vähän feministi jaksaakseni mesoa jossain määrin käsittämättömien oikeuksien puolesta. Oikeus päättää siitä, kuka koskee minuun, on aivan eri asia kuin oikeus käyttäytyä riskialttiisti.

Itse lutkamarssissa oli joiltain kadonnut myös asian ydin. Paperi-Hesarin isossa kuvassa yhdellä naisella on kyltti, jossa lukee “Slut Pride”, ja toisen naisen kyltissä lukee “Vittu haisee hyvälle.” Minun on vaikea ymmärtää, miksi pitäisi olla ylpeä lutkuudesta. Vitun haju tuntuu tässä yhteydessä menevän aivan ohi aiheen. Paremminkin viesti voisi olla soidinkutsu, vaikka se onkin todennäköisesti väärään paikkaan otettu sitaatti eräältä entiseltä kansanedustajalta.

Raiskaustuomioihin ja uhrien turhaan syyllistämiseen on varmaan ihan hyväkin kiinnittää huomiota. Jotenkin kuitenkin tuntuu, että jos marssitaan sen puolesta, ettei naisia saa raiskata, voisi yhtä hyvin marssia sen puolesta, ettei saa hakata naapuria kuoliaaksi kirveellä tai ettei saa varastaa kaupasta. Aika itsestäänselvistä asioistahan näissä kaikissa tilanteissa on kyse.