Leffankatselu-urakan kohteita Vol. 1

Raakkasin jokin aika sitten devarihyllystäni pois elokuvia, joita en ole katsonut mutta jotka voisin kuvitella yhden katsomisen jälkeen myyväni kirpputorilla. Nyt olenkin sitten katsonut urakalla elokuvia, ja seuraavasta (= tämä ja seuraava postaus) selviää, mitkä rankattiin niin hyviksi, etten tahtonut niistä luopua. Vol. 2 ilmestyy pian.

Chapter 27

Chapter 27 kuvaa John Lennonin murhaajaa Mark Chapmania (Jared Leto). Tämä kertoo itse niistä päivistä, jolloin hän saapui New Yorkiin vuonna 1980 murhaamaan Lennonin. Elokuva liikkuu vain muutamilla New Yorkin kulmilla: se seuraa Chapmania kyttäämässä Lennonin asuinpaikan luona, milloin tämä tulee ulos tai menee sisään, sekä pohtimassa asioita hotellihuoneessa. Chapman käy jonkinlaista uskonnollista taistelua sisällään: vaimo kehottaa häntä puhelimessa aloittamaan ongelmien ratkaisun siitä, että ottaa Jeesuksen takaisin, mutta Chapman täydentää Raamattua lisäämällä vakain kirjaimin Johanneksen evankeliumin nimeen oman idolinsa nimen – Gospel of Johnista tulee Gospel of John Lennon.



Jared Leto tekee Chapmanista epäilyttävän, epäilemättä myös äkkiarvaamattoman vaarallisen mutta myös säälittävän. Mies hakee satunnaisista ihmisistä seuraa ja uskoo sen jopa estävän häntä murhanteossa. Lopulta hän kuitenkin päätyy toteuttamaan murhan – murhaamaan suuresti ihailemansa ihmisen, joka tuntuu hänestä petturilta, sillä Lennonhan lauloi kauniisti siitä, ettei olisi omaisuutta mutta omisti itse valtavan omaisuuden. Selvästikään Chapman ei kykene käsittelemään maailman ristiriitaisuuksia ja on aika lailla sekaisin oman mielensä kanssa.

Chapter 27 on kiintoisa elokuva, joka saa lukemaan vähintään Wikipediasta, kuinka John Lennonin murha oikeasti meni. Elokuvan päälleliimatuimmalta kuulostava repliikki, jossa Lennon kysyy nimikirjoitusta pyytävältä Chapmanilta, oliko tässä todellakin kaikki, mitä mies haluaa, perustuukin yllättäen tosiasioihin. Chapman olisi luultavasti vain hulluuteen asti Lennonia fanittava mies, ellei hän sattuisi olemaan hyvinkin pahasti mieleltään sairas.



Chapter 27 ei jää hyllyyni, mutta tulinpahan sen vuoksi tosiaan tarkastaneeksi, miten eräs 1900-luvun kuuluisimmista murhista meni. Itse asiassa on aika mielenkiintoista, ettei minulla ole asian tapahtumisajankohdasta minkäänlaista mielikuvaa. Olin vuonna 1980 lapsi, mutten kuitenkaan niin pieni, ettenkö olisi ymmärtänyt, mikä murha on. Ehkä minua vain suojeltiin tuollaisilta uutisilta – vanhempani nimittäin varmasti noteerasivat tapahtuneen, Beatlesin huippuvuosien nuoria kun ovat.

P. S. Karmiva yksityiskohta elokuvan castingissa on se, että John Lennonia esittää näyttelijä nimeltä Mark Lindsey Chapman. Eroa Lennonin murhaajaan on vain toisen nimen verran – hän kun oli Mark David Chapman.

Kuningattaren sisar (The Other Boleyn Girl)

Anne Boleynin kaikki tietävät: tämä nainenhan hurmasi Henrik VIII:n niin, että koko Englanti muuttui katolisesta anglikaaniseksi. Kirjailija Philippa Gregorya kiehtoi sen sijaan Annen sisar Mary, joka nähtävästi oli olemassa mutta jonka elämästä ei ole jälkipolville kerrottu aivan yhtä innokkaasti kuin Annen mestaukseen päättyneestä elämästä.

Gregoryn kirjasta tehtyyn elokuvaan on kerätty sellainen näyttelijäkaarti, että päätä huimaa. Annea esittää Natalie Portman, Marya Scarlett Johansson ja Henrik VIII:aa Eric Bana. Boleynin perheen pää saa tietää, että kuningas ei ole enää kovin kiinnostunut kuningatterestaan Katariina Aragonialaisesta, ja päättää, että toisen Boleynin tyttäristä on tehtävä itsestään kuninkaan rakastajatar. Tehtävä annetaan Annelle, sillä Mary on jo naimisissa. Kuningas ihastuu kuitenkin juuri Maryyn ja järjestää tälle hovineidon työn. Hoviin pääsee Maryn mieskin, mutta hänellä ei taida tämän käänteen jälkeen olla enää kummemmin oikeuksia vaimoonsa.



Kuten ihan historiallisten faktojenkin perusteella arvata saattaa, Anne saa kyllä vuoronsa. Ja sitten menee Annen vuoro, sillä niin kuin todellisuudessakin, myös elokuvassa hänen kaulansa katkaistaan miekalla. Sitä ennen seurataan sisarusten välien aaltoilemista ja ihmetellään, mitä Henrikiä oikein vaivaa. Voi olla tottakin, että tuon ajan maailma oli naisille hieman kusinen paikka, mutta tästä tulkinnasta todella näkee, että sen tekijä on nainen. Henrik VIII haikailee sairaalloisesti pojan perään ja Boleynin suvun miehet pakottavat sukulaisnaisensa ties mihin ajaessaan suvun – eli omaa – etuaan. Sanotaanko nyt, että voisivat kaikki olla ihan hissukeen, sillä mitä se Henrik olisi perillispojalla tehnytkään – saihan hän tytön, joka hallitsi Englantia sentään 45 vuotta. Sivumennen sanoen on hassua, että vasta nyt Englanti sai tietääkseni lain, jonka mukaan kruununperillinen voi olla tyttö. Siitä huolimatta naisia on valtaistuimelle silloin tällöin päässyt, ja kauan ovat siellä jaksaneet istua niin ensimmäinen Elisabet kuin tämä toinenkin, kuten myös kuningatar Viktoria.



Kuningatteren sisar on täynnä kauniita pukuja ja juonitteluja, oman edun ajamista, henkistä julmuutta. Mutta historiallinen draama on ilmeisen vaikea laji. Monesti – kuten nytkin – nämä pukudraamat jäävät helposti pelkiksi pukudraamoiksi, eikä katsoja oikein jaksa seurata, mitä henkilöille tapahtuu. Kuningattaren sisar kertoo kiehtovan tarinan kahdesta sisaresta, mutta sekään ei jää hyllyyni.