Näkemykseni Imaginaerumista

Olen jo ajat sitten ohittanut teinimäisen fanituksen hetkeni, mikä jossain mielessä on harmillistakin. Sen verran kuitenkin fanitan Nightwishia, että neljän vuoden odotuksen jälkeen ilmestynyt uusi albumi Imaginaerum piti heti sen ilmestymispäivänä (30.11.) käydä ensi tilassa ostamassa ja melkein harmitti, että tuo ensitila oli vasta neljän maissa. Aion nyt tehdä uuden aluevaltauksen musiikkikriitikkona, vaikken mitään musiikinteosta ymmärräkään. Tai no ehkä tämä on vain ensivaikutelmien ylöskirjaamista, miten sen nyt ottaa. Tässä tulee biisi biisiltä näkemykseni Imaginaerumista.



Taikatalvi

Aloitusbiisin nimestä tulee tietenkin ensiksi mieleen Tove Janssonin ihastuttava Taikatalvi-kirja, eikä mielleyhtymä varmasti synny sattuman vuoksi. Nimi sopiikin hyvin avauksen nimeksi, kun albumi kaikkinensa johdattelee kuulijan satujen maailmaan.

On tietysti rohkea veto aloittaa maailmanlaajuiseen levitykseen tarkoitettu levy suomenkielisellä biisillä, mutta toisaalta on ihanaa kuulla Nightwishin esiintyvän suomeksi, sillä ainakin minusta se viestii rakkaudesta Suomeen ja myös suomen kieleen (jota itse rakastan kovin paljon), vaikka bändi enimmän tuotantonsa englanniksi esittääkin.

Taikatalven laulaa Marco Hietala, jonka karskia ääntä biisistä tuskin tunnistaa. Jollain lailla Hietala laulaa eri tavoin kuin aiemmissa herkemmissä biiseissä, jotka olen kuullut hänen laulavan (Islander, While Your Lips Are Still Red). Voiko kieli vaikuttaa niin paljon?

Taikatalvi on kaunis biisi, jossa on sadun tunnelmaa ja jonkinlainen joululaulun henki – johtuisikohan siitä, että sen saa kuulla ensimmäistä kertaa juuri joulunodotusaikana?

Storytime

Storytime on menevä renkutus ja pidän kappaleesta, mutta on onnellista, ettei se ole albumin koko kuva. Mieheni mielestä tämä on täyttä Abbaa, eikä hänen mielipidettään voi kai täysin tyrmätäkään. Veljeni mielestä biisi on puolestaan ihan liian duurivoittoinen. Nämä asiat eivät paljoakaan haittaa minua, kunhan niitä synkempiäkin sävyjä on muualla tarjolla.

Videolla Anette on ihastuttavan mielipuolinen Lumikki, mutta biisissä ei ole aivan samaa mielipuolisuutta. Mutta kuten totesin - ei haitanne, kun tätä voi lauleskella mukana niin mukavasti.

Ghost River

Tässäpä tulee sitten tunnelmaltaan ehkä mielipuolisin Nightwish-biisi, joka on koskaan tehty. Kummitustarinoiden ystävä innostuu jo nimestä, ja biisi on nimensä veroinen. Rakastan metallimusiikkia, jota laulaa nainen – ja Anette on tosi ihana kaikin puolin - , mutta Ghost Riverissä Marco Hietala näyttää, mitä karskilla miesäänellä voi tehdä, jos sitä käytetään sekopäisesti. Hietalan mukana olo tuo tosiaan bändiin paljon muutakin hyvää kuin komean parran. Sekä nais- että miesäänen runsas ja monipuolinen käyttö on todellakin yksi Nightwishin musiikin isoista plussista.

Jo ensikuulemalta tämä biisi iskee minuun tosi kovaa. Toivotaan, että se kuulostaa vielä vuosienkin päästä komealta – uskon niin – sillä useinhan pitkäaikaisimmiksi suosikeiksi jäävät ne, jotka sielu ottaa omikseen hieman hitaammin.

Slow, Love, Slow

Aavejoen jälkeen tulee rauhallisempia tunnelmia. Tätä biisiä tullaan varmaan esittämään säännönmukaisesti keikoilla, mikä on mukavaa, sillä yksi Dark Passion Playn hitaammista biiseistä Eva jäi mielestäni keikkalistoilla liian vähälle huomiolle.

Slow, Love, Slow sisältää jopa jazzsävyjä (no ainakin minun korvaani), ja toisaalta siinä on myös selkäpiitä karmivia kuiskauksia sekä kohtalokasta laulua. Biisi on kaunis, mutta vaatii varmaan hiukan sulattelua. Voi olla, että kun sen ensi vuonna kohtaa livenä esitettynä, liikuttuu, tai sitten ei. Vielä en osaa sanoa.

I Want My Tears Back

Tunnelmasta toiseen: I Want My Tears Back on kelttivaikutteinen reipas rallatus. Se etenee kuin pikajuna, eikä siinä sinänsä ole mitään vikaa. Maalisjäniskin on mukana ja Mary Costa piti googlata (ihan ”tuttu” nainen löytyi). Biisiä kuunnellessa tulee sellainen olo, että pitäisi varmaan taipua irlantilaiseen kansantanssiin ja vielä kovassa tempossa. Tätä tulee luultavasti kuunneltua innokkaasti, mutta vielä on vaikea sanoa, kuinka suureksi Nightwish-suosikiksi se nousee.

Scaretale

Scaretale lupailee nimellään kauhusävyjä – ihanaa! Nopeatempoisesti jatketaan. Anettenkin ääni alkaa saada mielipuolisia sävyjä, kun hän laulaa kiljuvista sioista ja kertoo tarinaa morsiamesta, joka keittää ja syö sinut. Tämä on aito kauhubiisi, ajoittain kuin kauhu-cancan, joka tarjoaa jotain, mitä emme ole kuulleet Nightwishilta aikaisemmin. Ei varmaankaan yllätä ketään, että tykkään tästä todella paljon.

Arabesque

Myös Arabesque on menevä biisi mutta "pelkästään" instrumentaalinen. Jostain syystä instrumentaalibiisit harvoin nousevat suurimmiksi suosikeikseni. Arabesquekin saa varmasti minulta aivan liian vähän huomiota. Itse olen niin verbaalinen, että sanat ovat minulle aina tärkeitä.

Turn Loose the Mermaids

Merenneitoja – ihanaa! Olen aina rakastanut merenneitoja. Biisi on rauhallinen, ja rauhoittumista tässä kohdin levyä jo kaipaakin usean nopeatempoisen biisin jälkeen. Turn Loose The Mermaids on kaunis balladi, jota voisi parhaiten kuunnella merenrantamökissä kynttilän valossa. Minä kuulen biisissä ajoittain myös vaikutteita spagettiwesternien musiikista, joskin kotonani asuva Ennio Morriconen ihailija voi olla eri mieltä. Kansanmusiikkivaikutteita mukana on myös.

Rest Calm

Rest Calmin sävyt ovat ehkä eniten tuttua Nightwishia. Rauhallisemmat kohdat tuovat biisiin hieman kauneutta ja vaihtelua. Kokonaisuutena tämä kappale ei kuitenkaan iske niin kovaa minuun kuin monet muut levyn biisit – ainakaan näin kättelyssä. Vaikka kappaleessa on sekä mahtipontisuutta että herkkyyttä, se jää hieman etäiseksi.

The Crow, the Owl and the Dove

Dark Passion Playlla ollut Marco Hietalan säveltämä biisi Islander oli yksi levyn parhaista biiseistä, josta saimme kuulla sydämellisiä tulkintoja keikoilla. Tälle levylle Hietala on tehnyt biisin The Crow, the Owl and the Dove. Lintusymboliikan ystävälle tämäkin biisi tarjoaa ainakin nimensä puolesta kiinnostavia aineksia.

Hietala on säveltänyt jälleen kauniin, koskettavan kappaleen. Nopeasti googletettuna selvitin – vaikken kovin luotettavasta lähteestä – että Holopaisen sanoituksessa on pari säettä kymriäkin. Varmaa on, että englantia se ei ole. Iiri voisi olla toinen vaihtoehto.

Last Ride of the Day

Rauhallisen fiilistelyn jälkeen seuraa jälleen menevämpi, nopeatempoisempi kappale. Last Ride of the Day jää minulle samalla tavalla hieman etäiseksi kuin Rest Calm. Toisaalta jos se olisi julkaistu ensimmäisenä sinkkuna tältä levyltä, se varmasti soisi päässäni jo innokkaasti. Mutta ehkä siinä ei ole samanlaista oivaltavuutta kuin joissain muissa levyn biiseissä, samanlaisia uusia, yllättäviäkin sävyjä.

Song of Myself

Song of Myself on tämän levyn massiivinen, monesta osasta koostuva biisi. Näitähän Holopainen on säveltänyt jo monelle levylle, ja yllättäen Dark Passion Playn avasi The Poet and the Pendulum, joka on juuri tällainen biisi.

Song of Myself kestää 13 ja puoli minuuttia. Sanoituksetkin vievät kaksi sivua levyn mukana tulleesta vihkosesta. Biisi – tai jotenkin tuntuu, että tästä pitäisi käyttää sanaa teos – sisältää mahtipontisia kuoroja ja niin pitkään puhuttua tarinointia, että voi melkein olla varma, ettei tätä koskaan kuulla keikoilla. Itse en ole biisistä aivan vakuuttunut. Minuutteja kestävän puhejakson voi kuunnella kerran ihan mielenkiinnosta, mutta pahoin pelkään, että tämä tulee ainakin autokuuntelussa skipattua.

Imaginaerum

Levyn päättää Pip Williamsin Nightwish-musiikista luoma instrumentaali-medley. Kuulostaisi siltä, että tämän voisi kätevästi soittaa Imaginaerum-elokuvan lopputekstien aikana. Toki on mukavaa kuunnella Nightwish-musiikkia eri muodoissa, mutta tuoko tämä sinänsä kaunis kokonaisuus levylle mitään uutta?

Rakastan viittauksia satuihin ja niitä tällä levyllä on. Ilmaisu kasvatetaan kuorolla melkoisen mahtipontiseksi jo Storytime-biisissä, mutta onneksi Imaginaerumilta löytyy muitakin pienimuotoisia biisejä kuin avausraita Taikatalvi. Se pitää levyn tasapainossa. Monipuolisuus ja niin monen erilaisen sävyn ja tunnelman löytyminen on ollut Nightwishin vahvuus jo aiemmin, ja tämä levy on myös tuossa mielessä onnistunut. Pidän Imaginaerumista paljon, joskin mielestäni levyn vahvimmat hetket ajoittuvat enemmän levyn alkupuolelle. Kunnon tunnelman loppunostatus olisi tehnyt hyvää.

A way to taste the night
The elusive high
Follow the madness
Alice, you know once did