Olen lapsesta asti ollut innostunut merenneidoista, ja siksipä devarihyllyyni on joutunut myös elokuva Aquamarine, vaikken varsinaisesti tämän teinileffalta näyttävän elokuvan kohderyhmään kuulukaan. Ajattelin, että elokuva on nyt helppo katsastaa pois, koska sen takakannessa ilmoitettiin kestoksi arveluttavan lyhyt 1 tunti. Leffaa katsoessa paljastuikin, että se ei ollut elokuvan oikea kesto. Internet Movie Databasen ilmoittama 104 minuuttia onkin paremmin kohdillaan.
Elokuvan alku on imelä ja niin teini, että omaan teini-ikään ajatuksissa palaaminenkaan ei oikein auta sietämään sitä. Claire (Emma Roberts) ja Hailey (Joanna Levesque) ovat ystävykset, joiden aika kuluu siinä, kun he seuraavat ihkua hengenpelastajaa Raymondia (Jake McDorman). Tyttöjen ystävyyttä varjostaa se, että Haileyn on parin päivän päästä muutettava Yhdysvalloista Australiaan. Tätä vaihetta katsoessani olin varma, että voin luopua tästä elokuvasta, vaikka siinä merenneito onkin. Mutta ei, kun merenneito Aquamarine ilmestyy kuvaan, on selvää, että leffa pitää jättää hyllyyn.
Aquamarine on elänyt maailmassa, jossa ei ole rakkautta. Isä on järjestänyt Aquamarinelle puolison, mutta tytär on karannut ja päättänyt löytää rakkautta. Muutaman käänteen jälkeen Hailey ja Claire päättävät auttaa merenneitoa tekemään tuttavuutta Raymondin kanssa, koska häneenhän Aquamarinekin tietenkin iskee silmänsä. Tytöt saavat myös kuulla, että merenneitoja auttaneiden toive toteutetaan, ja he toivovatkin, että voisivat toivoa, ettei Haileyn tarvitsisi muuttaa Australiaan. Seurustelua kokemattomien tyttöjen miehenlähestymisvinkit ovat hupaisia, mutta toisaalta elokuva irvailee ihanasti Cosmopolitanin ja muiden lehtien ihmissuhdevinkeille, joissa käsketään leikkiä vaikeasti tavoiteltavaa.
Aquamarine on teinihupailu, jota katsoo mielellään. Ihmiselämästä tietämätön merenneito saa päiväksi jalat ja luikkii auringon laskiessa pakoon kuin Tuhkimo, jottei Raymond saisi selville, kuka hänen ihastuksensa kohde todella on. Aquamarinella on myös hauska simpukkapuhelin, joka todella on – tietenkin – simpukka sekä korvakorut, jotka ovat elävät meritähdet.
Aquamarine on kuitenkin eniten elokuva ystävyydestä. Claire ja Hailey ovat kuin paita ja peppu, ystäviä jopa liiankin kiinteästi: Hailey on nimittäin Clairen ainut ystävä. Tytöt oppivat, että ystävyys ei ole kiinni välimatkasta (vaikka aikuisilla onkin tästä yleensä kyynisempi näkemys, sillä he tietävät, kuinka vaikea on saada aikaiseksi pitää ystävyyttä yllä, jos toinen asuu kaukana) ja että suuretkin pelot voi voittaa, jos se on tehtävä ystävän tähden.
Tämä elokuva jää siis hyllyyni, sillä merenneitoja on vaikea vastustaa.
Elephant
Columbinen kouluammuntoihin perustuvan leffan Elephant olin nähnyt jo kerran aiemmin, mutta päätin tarkistaa, oliko se säästämisen arvoinen.
Elephant on vaikuttava elokuva. Sen voisi kuvitella kuvaavan jotain hyvin poikkeuksellista päivää, jolloin ilmassa roikkuu järkyttävän tulevan hetken uhka. Mutta ei. Tietenkin Elephant kuvaa tavallista koulupäivää, jossa lukion oppilaat käyvät tunneilla, kouluruokalassa, ovat arkisissa koulutöissään ja huolehtivat kuka isommista kuka pienemmistä ongelmistaan. Yhdellä on alkoholisti-isä, josta huolen pitäminen aiheuttaa pojan myöhästymisen koulusta. Ja tietenkin pojasta on koulussa jonkinlainen ongelmaopiskelijanäkemys. Eräs tyttö on liikuntatunnilla pitkissä housuissa ja opettaja puuttuu siihen. Tyttö arastelee selvästi jotain, mutta opettaja ei haluakaan ymmärtää, vaatii vain sortsien käyttöä. Pissisbestikset valittavat kaveriporukan seurustelevalle tytölle, että tämä viettää liikaa aikaa poikaystävänsä kanssa eikä anna ystävilleen tarpeeksi aikaa. Ruokailun jälkeen tytöt käyvät oksentamassa vessassa.
Samat tilanteet näytetään useaan kertaan, eri henkilöiden näkökulmista. Toisen kohtauksen päähenkilö on toisen näkökulmassa vain ohikulkija kuvan taustalla. Mielenkiintoista on, että jokaisesta nuoresta on pitkä otos, jossa seurataan hänen kävelyään takaapäin.
Kouluampujien päivää – tai pariakin, sillä elokuva rikkoo melko lailla aikarakennettaan – seurataan myös. On pysäyttävää seurata, kuinka toinen pojista soittaa pianolla mitä kauneimpia kappaleita hyvin herkästi. Kamera kiertää huonetta, toinen poika asettuu sängylle läppärin kanssa ja alkaa pelata peliä, jossa aseen piippu osoittaa suoraan hänestä itsestään poispäin. Veri roiskuu. Kun pojat ovat ammuntansa suorittaneet, pianoa soittanut poika kysyy, miten toisella sujui. Ennen kuin tämä ehtii vastata, pianistipoika ampuu hänet.
Tiedän, tiedän. Tämä elokuva ei tosiaankaan halua muka ottaa kantaa. Mutta se on asian ytimessä juuri siksi, että se ei keskity selittelemiseen vaan näyttämiseen. On karmivaa nähdä, kuinka tunteettomasti nuori mies ampuu ikätovereitaan. On karmivaa tietää, että elokuvan henkilöiden kaikki ongelmat pyyhkiytyvät aivan hetken kuluttua pois, kun kuolema korjaa heidät. Kuinka paljon oikeudenmukaisempaa olisi ollut, jos he olisivat saaneet elää normaalia teini-ikäisen ongelmallista elämäänsä (no, hyvä on, näyttää siltä, että osalla elokuvan opiskelijoista on ongelmia, joita olisi pitänyt hoitaa – siis muillakin kuin ampujilla).
Olen nähnyt Elephantin nyt kaksi kertaa. Uskallan luopua siitä – siis fyysisenä esineenä – mutta luulenpa muistavani sen siitä huolimatta, sen verran syvältä se viiltää.
Beatrix Potter – taiteilijaelämää
En ole koskaan lukenut Beatrix Potterin eläintarinoita, mutta Petteri Kaniinin ja hänen ystäviensä kuviin olen kyllä törmännyt. Mieskin oli Beatrix Potterin tarinasta kiinnostunut, joten istahdimme sohvalle katsomaan tätä elokuvaa, jossa Renée Zellweger esittää lahjakasta taiteilija-kirjailijaa.
Elokuvan alkaessa Beatrix Potter on jo yli 30-vuotias (joskin hänen lapsuuteensa palataan aika ajoin). Hänet kuvataan hieman höpsönä vanhanapiikana, joka pitää luomiaan piirroskuvia ystävinään. Tosissaan hän piirrostensa kanssa kuitenkin on ja vie ne kustantamoon, jossa luvataan kustantaa hänen kirjansa, vaikkei siihen uskotakaan. Itse asiassa perheyrityksen vanhemmat veljet nakittavat nuoremman veljensä Normanin (Ewan McGregor) hoitamaan lastenkirjan kustantamista.
Norman päättää tehdä Beatrixin kirjasta menestyksen. Hän haluaa jopa painattaa kuvat värillisinä. Norman myös tutustuttaa Beatrixin perheeseensä ja tämä ystävystyykin Normanin sisaren Millien (Emily Watson) kanssa. Lopulta Normanin ja Beatrixin välit ovat niin lämpimät, että Norman kosii naista. Beatrixin vanhempien mielestä Norman ei ole heidän tyttärelleen tarpeeksi hyvä, ja asia yritetään ratkaista kompromissilla, joka osoittautuu vääräksi ratkaisuksi.
Elokuva näyttää, kuinka poikkeuksellinen nainen Beatrix Potter aikanaan oli. Harva nainen oli noin omapäinen ja omatoiminen, vaikka nykykatsojasta saattaakin näyttää, että vanhempien mielipide ohjaa Beatrixia aivan liikaa. Hänen äitinsä on sitä paitsi melko vastenmielinen tapaus: hän ei usko missään vaiheessa, että tytär on taitava ja lisäksi kuuluisa sekä rikastunut tekemällä hellyttävän suloisia pikku kirjasiaan.
Suloisinta elokuvassa ovat piirrokset, jotka alkavat elää. Beatrix Potterin persoonassa korostetaan voimakastahtoisuutta ja luovuutta, sekä ulkopuolisuutta – kaikki eivät ymmärrä lahjakkuutta, vaikka ympärillä on laumoittain ihaileviakin ihmisiä. Mutta ne elävät piirrokset. Piirretyt kanit, jotka eivät suostu tottelemaan. Niiden takia tämä elokuva vähintäänkin on jätettävä hyllyyn. Mieheni mielestä saan myydä tämän korkeintaan hänelle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti