Suomalaista kauhukirjallisuutta: Saattaja

Kauhu on varsinkin elokuvien mutta miksei myös kirjojen kohdalla yksi suosikkilajeistani. Suomalaista kauhua ei ole tullut luettua kovin paljoa, joten olin varsin iloinen, kun huomasin Mia Vänskän julkaisseen kirjan Saattaja. Kirja nimittäin lupaili kauhuaineksia – joita jälleen hieman spoilaan, varoitukseksi vain.

Saattajan päähenkilö on Lilja, joka saa tarpeekseen miehensä uskottomuudesta, kun tämä löytyy jo omastakin kodista vieraan naisen kanssa. Lilja päättää muuttaa takaisin lapsuudenkotiinsa pienemmälle paikkakunnalle. Käy kuitenkin ilmi, että talossa on jotain outoa, ja muistellessaan lapsuuttaan Lilja oivaltaa, että tuo outous on ollut siellä aina. Kellarissa vuotaa vettä oudosti, ja kun remonttimies käy ongelmaa katsomassa, hän sekoaa ja tappaa naapurin naisen. Liljan äitikin vaipuu kellarissa tajuttomuuteen ja joutuu sairaalaan.

Liljan elämä ei siis näytä ruusuiselta. Mitä tehdä talolle, jossa selvästikään ei ole kaikki hyvin? Miten auttaa Kristiinaa, ystävää, jonka mies yltyy kännipäissä väkivaltaiseksi? Miten tukea uutta poikaystävää Juliusta, joka hänkin taistelee menneisyytensä ja alkoholinhimon kanssa?

Kummitustalotarinat kiehtovat minua jostain syystä. Tiedän, että ne usein toistavat itseään. Aaveilla on jokin menneisyyden palanen, jonka he haluavat kostaa tai jotain muuta jo moneen kertaan nähtyä ja kuultua. Silti tunsin suuren pettymyksentunteen, kun selvisi, mistä tässä tarinassa on kyse: Liljan pitää saattaa välitilassa olevat kuolleet kuolleiden maahan ennen kuin heidät imaiseen iso pahuus. Ja miten välitilaan pääsee: Liljan talon kellarin kautta tietenkin! Oi voi! ”I see dead people and I have to help them! Oh my God!”

Näin suureen pettymykseen ei kuitenkaan ollut oikeasti aihetta. Vaikka tuo yllätyksen yllätyksettömyys häiritsikin, Saattajassa on paljon positiivisia aineksia. Maailma, johon Liljan on mentävä tehtäväänsä suorittamaan, ammentaa suomalaisesta mytologiasta, jossa on aina ainesta hyvään tarinaan. Kuolleiden rannalla kävelee ylväästi karhu. Tähänkin palaseen olisin tosin toivonut hieman syvempää näkökulmaa. Kalevalaisesta maisemasta olisi voinut tehdä vieläkin kalevalaisemman. Aivan kuin mytologiaa ei olisi hyödynnetty niin paljon kuin mihin siinä olisi aineksia. Siitä huolimatta yrityksestä on nostettava hattua. Tunnemme ehkä liiankin hyvin toisten kulttuurien tarinoita mutta emme omiamme.

Vänskä pyrkii nostamaan esiin isojakin teemoja käsitellessään Kristiinan ja tämän tyttären Aavan tilannetta. Hän antaa ihmisille toivoa, uskoo ihmiseen, joka todella yrittää parantaa elämäntapansa. Kristiinan puoliso ja Aavan isä Lasse tekee kovasti töitä muuttuakseen. Toisaalta en tiedä, onko tämäkin kuitenkin niitä kirjoja, joissa on haukattu liian suuri pala. Suomalaisen alkoholismin käsittely olisi varmasti aivan riittävä teema yhteen romaaniin – ei siinä enää kummituksia tarvittaisi lisämausteeksi. Eivätkä kummitukset kaipaa perheväkivaltaa ja alkoholismia lisämausteekseen. Toisaalta ongelmat tekevät kirjan hahmoista elävämpiä, todempia, eivätkä he jää liian siloisiksi tai paperisiksi.

Kauhun luominen paperille on varmasti hankalampaa kuin sen luominen valkokankaalle. Siksi Mia Vänskä ansaitseekin hatunnoston hyvästä yrityksestä. Ehkäpä joku tekee Saattajasta joskus elokuvan. Tarina saattaisi nimittäin tiivistyä kuvallisessa muodossa tehokkaammin kuin kirjan kansien välissä.