Miten voi olla varma, että on kuollut?

Videovuokraamon uutuushyllystä löytyi yllättäen aiheeltaan kiinnostavan kuuloinen elokuva After.Life, josta en ollut koskaan kuullutkaan. Näyttelijöinä näyttivät olevan Christina Ricci ja Liam Neeson, joten ajattelin antaa leffalle mahdollisuuden, ja varsin mielenkiintoinen elokuva olikin.

Anna (Ricci) on alakoulun opettaja, joka seurustelee Paulin (Justin Long) kanssa. Pari tappelee koko ajan, eikä Anna vaikuta muutenkaan kovin onnelliselta. Hän näyttää mm. olevan riippuvainen pillereistä, joiden laatua ei tarkemmin paljasteta. Sitten Annan elämä muuttuu: hän kuolee auto-onnettomuudessa – vai kuoleeko? Joka tapauksessa hän joutuu hautaustoimistoon Eliot-nimisen miehen (Neeson) hoiviin. Anna avaa silmänsä, mutta Eliot esittää hänelle kuolintodistuksen, jonka mukaan hän on kuollut.



Eliotin mukaan Anna on välitilassa, valmistautumassa hautaan menoon. Anna alkaa taistella tätä vastaan: omasta mielestään hän ei voi olla kuollut. Epäilyksiä herää muillakin, sillä Annan oppilas Jack (Chandler Canterbury) näkee Annan Eliotin talon ikkunassa.



Mieheni käytti elokuvan tunnelmasta adjektiivia häiriintynyt. Se kuvaa mielestäni varsin osuvasti sitä, millaisen olon filmi katsojalle luo. Pystyykö Eliot todella keskustelemaan kuolleitten kanssa ja juttelee siksi Annalle, vai onko hautausurakoitsija sekopää, joka on lukinnut elossa olevan Annan neljän seinän sisään ja aikoo pistää tämän elävänä hautaan?

Elokuva käyttää hauskasti - joskaan ei erityisen mullistavasti - värejä. Punainen väri, joka edustaa verta, on vahvasti esillä muutoin kalseassa värimaailmassa. Anna värjäyttää hiuksensa elokuvan alussa punaisiksi, jolloin korostetaan hiuksista pestäessä irtoavaa väriä, kuin se olisi verta. Myöhemmin Anna makaa hautaustoimistolla punaisessa mekossa.



After.Lifessa on myös hauskoja kauhuefektejä. Kuollut nainen säikäyttää Annan tullessaan sanomaan tälle, ettei tämä ole vielä valmis kuolemaan/hautaan. Toisaalta Paul näkee Annasta unen, jossa tämä pitelee kädessään sykkivää sydäntään. Yliluonnolliset elementit onkin kätevästi sijoitettu uniin, mutta siitä huolimatta katsojalle jää epäily siitä, onko niissä jotain perää ja totuudellisuutta. Erityisesti minua jäi vaivaamaan Jack-pojan kotona koko ajan television ääressä istuva nainen, joka näytti täysin kuolleelta mutta liikautti päätään yhden kerran. Hän ei ollut unihahmo. Kykenikö myös Jack puhumaan kuolleiden kanssa, kuten Eliot hänelle väitti?

Vaikka elokuva päätyy periaatteessa selkeään loppuratkaisuun, se jää silti vaivaamaan minua. Viime yönäkin elokuva aiheutti jonkinasteista pyörimistä sängyssä. Oikeastaan se on hyvä merkki. Ne leffat, joissa kaikki on selvää, unohtuvatkin usein kovin nopeasti.

Eläköön ne, jotka rakastavat ruttuisia!

Iltalehti tempaisee jälleen älykkäällä nettigallupilla. Kysymys kuuluu seuraavasti: Saako kumppani rupsahtaa ja lihoa? Tätä kirjoittaessani vastanneita on yli 8000, ja heistä 25 % on sitä mieltä, ettei saa. Kysymyksen aiheen on innoittanut tänään alkanut Kauneusklinikka Tiina Jylhä -tosi-tv-ohjelma, jossa Jylhän aviomies kuvaa Iltalehden mukaan vaimonsa mahdollista lihomista naimisiinmenopainostaan tai rupsahtamista petokseksi.

No, tähän ei tietenkään pitäisi kommentoida mitään. Maailmassa on niin paljon ihmisiä, joilla ei oikein leikkaa, että mitäpä heitä jokaista kommentoimaan. Mutta koska yksi elämäni riemuista on sanoa mielipiteeni ja päivitellä, pakkohan sitä on jotain kirjoittaa.

Kuinka nyt ensiksikin joku luulee, että ihminen voi säilyä rupsahtamatta? Jos avioliiton aikana ei saa rupsahtaa, lienee parasta harrastaa vain pika-avioliittoja kaksikymppisten kanssa. Kymmenien vuosien liitot saa ainakin unohtaa.

Pitkien liittojen lisäksi saa unohtaa raskaudet. Niiden aikana luonnostaan ymmärtääkseni lihoo – se kai tarkoittaa samaa kuin painonnousu. Tiina Jylhän miehen mielestä yli viiden kilon lihominen on törkeä petos. Ne miehet, jotka omaksuvat tämän kannan, saavat sitten luopua jälkikasvuajatuksesta.

Muissakaan olosuhteissa en pitäisi viiden kilon lihomista vielä mitenkään hälyttävänä. Ja jos kilojen tullessa rakkaus lähtee kävelemään, herää väistämättä tunne, että rakkauden on alun perinkin sytyttänyt lähinnä ulkomuoto. Kuinka ihmisen, johon on oikeasti kokonaisena rakastunut, voisi heivata tämän lihoessa viisi kiloa tai vähän enemmänkin?

Onnea vain teille, jotka ette anna puolisojenne rupsahtaa. Ero on edessä. Niin, ja te puolisot. Jos ette tule järkiinne tai saa armastanne järkiinne, ainoa pelastuksenne taitaa olla Tiina Jylhä – rakkaus ei nimittäin ainakaan.

Read the Book, See the Movie: Houkutus/Twilight

Ennakkoluuloisesta asenteestani huolimatta lähdin perehtymään Stephenie Meyerin Houkutus-sarjan (vai onko se Suomessakin niin vääntynyt Twilightiksi, ettei kukaan enää muista tuota Houkutusta?) ensimmäiseen osaan Houkutus. Minusta se, että kirjasta on tullut ilmiö, on aivan riittävä syy lukea teos, sillä sittenpähän voi muodostaa siitä ihan oikeasti perustellun mielipiteensä. Samalla napsautan ensimmäisen osuman tuohon Read the Book, See the Movie -haasteeseen. Sen osalta aion menetellä jatkossakin niin, että luen kirjan ensin ja kirjoitan ajatukseni kirjasta ennen kuin katson elokuvan. Elokuvan katsottuani kirjoitan siitä ja lopuksi julkaisen molemmat tekstit samassa postauksessa.

Houkutus kirjana

Houkutus alkaa siitä, kun Bella, lukioikäinen tyttö muuttaa isänsä luo Forks-nimiseen pikkukaupunkiin. Pian hänen elämänsä täyttää vampyyri Edward, josta hän ei saa silmiään irti. Lopulta rakkaus ajaa Bellan hengenvaaraan, mutta Edvard tietenkin pelastaa hänet. Teoksessa on 500 sivua, mutta sen juoni on oikeastaan selostettu näillä muutamalla virkkeellä.

Jos olisin yläkouluikäinen tyttö, kuola voisi valua suustani lukiessani Houkutusta. Kirjassa mainitaan lukemattomia kertoja, kuinka ihqu (ei ole varmaan kaukana, että suomennoksessa todella käytettäisiin tuota sanaa) vampyyri Edward on, kuinka kaunis ja täydellinen hän on (vaikka ainakin minusta hänessä on itse asiassa ärsyttäviä piirteitä, joten miten hän siis voisi olla täydellinen kenenkään muun kuin täydellisesti lätkässä olevan Bellan mielestä). Aikuinen lukija lukee kirjaa helposti ahmien kuin teini-ikäinen, mutta ainakin minulle tuli välillä vaivaannuttava olo, enkä nyt tarkoita sellaista huippuunsa hiotusta eroottisesta jännityksestä johtuvaa kivaa vaivaantumista kuin vaikkapa True Bloodin kanssa. Oman vaivaantumisasteenne voitte testata seuraavasta sitaatista:

Samassa Edward kääntyi kopea hymy huulillaan, ja minä olin henkäistä ääneen. Hänen hihaton valkoinen paitansa oli rinnasta auki, niin että sileä valkoinen iho näkyi paljaana kaulasta aina marmorinvalkeaan rintakehään, jonka täydelliset lihakset eivät jääneet enää arvailujen varaan.

Melkoista Harlequin-romantiikkaa… Hyvä kun pystyin naputtelemaan tuon…

Houkutus on melkoisen sisäsiisti vampyyritarinaksi, jopa niin sisäsiisti, ettei siinä kertaakaan mainita torahammas-sanaa. En tosin tiedä, onko tämä suomentajan valinta vai onko todella niin, ettei Meyerkään käytä sanaa fang. Kirjailija yrittää kovasti luoda uhkaavaa tunnetta, mutta en oikein tiedä, onnistuuko hän. Edward ei muka pysty pitämään hampaitaan erossa Bellasta, ja on koko ajan olemassa vaara, että tämä ihana poikaystävä tappaa Bellan – tai muuttaa tämän vampyyriksi. Tosiasiassa on vain kyse siitä, että nuoret tytöt voivat samastua Bellaan ja kuvitella itsensä ikuisiksi ajoiksi ah-niin-komean poikaystävän käsivarsille. Mutta minusta tuntuu kuitenkin ennemminkin nolostuttavalta, että Edward vakuuttaa joutuvansa metsästämään oikein kunnolla (eläimiä, ei tietenkään ihmisiä, koska Edward on niiii-in kiltti vampyyri, että ruokailee eläimenverellä) ennen kahdenkeskisiä treffejään Bellan kanssa – muutoinhan voisi käydä köpelösti. Ikävä kyllä Edwardin toimista tulee auttamatta mieleen nuoren miehen masturbointi ennen treffejä – ettei vain alkaisi ikävästi seisoa väärässä kohtaa. Että se siitä romantiikasta.

Ainakaan pariin sataan sivuun kirjassa ei tapahdu mitään. Sitä vain lukee ja lukee, mutta sen ainoa sisältö on, että Edward on ihqu ja että Bella itse kuvittelee vain olevansa liian mitätön. Lisäksi koko ajan korostetaan sitä, kuinka kömpelö Bella on. Niin, tyttö on kömpelö ja avuton, mutta ainakin yritetään antaa sellainen kuva, että hän on taitava ruuanlaittaja. Tosin en ymmärtänyt sitä, kuinka se voi olla mahdollista, sillä valmistaessaan ruokaa vieläkin uusavuttomammalle isälleen Bella kypsensi ensin perunat kokonaan ja laittoi vasta sen jälkeen paistin uuniin. Mahtoivat olla perunat kylmiä, kun paisti oli viimein valmis. On jännittävä nähdä, miten elokuvassa tehdään Kristen Stewartista mitättömän oloinen kömpelys. Niin, vai tehdäänkö ollenkaan. Jo valmiiksi järkyttyneenä odotan puolestani sitä, miltä vampyyrien ihon loistaminen päivänvalossa tulee elokuvassa näyttämään. Jo lukiessa tuntuu suorastaan naurettavalta, että auringonvalo muuttaa vampyyri-ihon timantinkaltaiseksi.

Kirjan toisella puoliskolla alkaa tapahtua enemmän, ja teos muuttuukin mielenkiintoisemmaksi. Mutta ei tällainen neljääkymppiä lähestyvä varhaiskeski-ikäinen nainen osaa oikein ihquuntua mistään samalla tavalla kuin teini – paitsi ehkä Eric Northmanista…

Houkutus elokuvana

Tuosta kirjaa koskevasta vuodatuksesta voi olla hieman vaikea päätellä, että odotin Twilight-elokuvan katsomista kuitenkin aika innoissani. Leffa olikin minusta varsin onnistunut tulkinta kirjasta, joskin on myönnettävä, että sitä vaivasivat hieman samat ongelmat kuin alkuteostakin.

Sinänsä Houkutus-kirjasta on ollut varmasti helppo tehdä elokuvakäsikirjoitus, sillä siinä on niin paljon ihkuilutoistoa, että kaikki olennaiset tapahtumat saadaan helposti mukaan ilman että elokuva venyy kestämättömän pitkäksi. Kristen Stewart tekee Bellan, joka ainakin minun mielikuvaani sopii aivan mainiosti. Bella on kömpelö ja hänellä on huono itsetunto aivan turhaan. Eri asia on, ovatko vampyyrit sitten kaikkien mielestä maagisen kauniita. No, ehkä teini-ikäisten tyttöjen mielestä. Edwardin (Robert Pattinson) ihon timanttihehkuminen auringossa ei ollut niin järkyttävän näköistä kuin kuvittelin – meidän televisiossamme se oli lähinnä latteaa, mutta ehkäpä 37 tuumaakin on liian vähän, tiedä häntä.



Kirjan dramatisointi on mielestäni onnistunut oivallisesti, ja pidän hyvänä ideana sitä, että tarinassa mukana oleva toinen vampyyrilauma, jota johtaa James-niminen vampyyri, tulee tarinaan mukaan jo aiemmin kuin kirjassa. Jamesin vampyyrilauma tappaa elokuvassa pari forksilaista ennen kuin törmää Culleneihin ja Bellaan baseball-”kentällä”. Tämä tiivistää uhkaa, mitä kirjassa ei tapahdu, kun James vain yhtäkkiä pöllähtää baseballin pelaamisen keskelle joukkoineen. Näin elokuvan alkuosa ei ole aivan yhtä tapahtumaton kuin kirjan.

Häiritsevä yksityiskohta on puolestaan se, että niitä kirjassa kaihdettuja torahampaita ei näy elokuvassakaan. Tokihan vampyyrimyyttiä saa muokkailla ja uudistaa, mutta onhan se vähän liian siloiteltua, jos vampyyrin ilmeisintä tuntomerkkiä ei uskalleta näyttää.

Teiniromantiikkaa on sitten luvassa elokuvassakin oikein olan takaa, vaikkei Bellan ja Edwardin rakastumista oikeastaan motivoidakaan kovin perusteellisesti. Mutta hei! Tarvitseeko rakkaus jotain mielettömiä motiiveja? Elokuva tarjoilee ihania metsä- ynnä muita maisemia, joita voi ihastella, kun esim. seuraa tarinan rakastavaisten kiipeilyä puissa.



Elokuva ei luultavasti tehnyt lähtemätöntä vaikutusta, mutta sen verran se ilmeisesti hiljaisen naureskelun lomassa liikuttaa, että lopun tanssikohtaus vaikuttaa näin aikuisestakin söötin romanttiselta. Tiedä sitten, jos jatko-osat olisivat parempia, kun tuo rakastumisen toisteinen alkuhuuma on nyt sitten käsitelty. Vaikka voihan sitä tehdä toisteista tekstiä ja elokuvaa monesta muustakin asiasta…

Ymmärrykseni historiasta sekosi nyt kerta kaikkiaan

En ole varsinaisesti mikään satiirin ystävä, koska koen – ehkä turhaankin – etten ymmärrä ainakaan yhteiskunnallisesta satiirista mitään. No, Veikko Huovisen satiirinen näkemys Hitlerin elämästä kiinnosti kuitenkin, ja niinpä luin teoksen Veitikka – A. Hitlerin elämä ja toiminta vuodelta 1971.

En tiedä, miksi, mutta minusta tuo kirjan nimen alaotsikko on jotenkin hupaisa. ”Elämä ja toiminta”. Eikös toiminta kuulu elämään? Teosta itseäänkään ei ole tarkoitus ottaa kovin vakavasti. Se on eräänlainen hupailu historiankirjoituksista. Hitlerin elämä kerrotaan syntymästä – no ei kuolemaan, koska tämän historiankirjoituksen mukaan Hitler ei kuollut bunkkerissaan vaan lavasti sekä itsensä että Göbbelsin kuoleman ja karkasi bunkkerista kauniimpiin maisemiin.

Yhtenä Huovisen pääajatuksena on, että Saksa sai tasan, mitä tilasi. Hitler kirjoitti Mein Kampfin jo nuorena, ja sieltä olisi löytynyt, mitä hän ajoi takaa, mutta kukaan ei viitsinyt lukea. Toinen pääajatus on, että Hitler oli veitikka, joka itse asiassa vain huijasi kaikkia. Ei hän ollut sairas toisen maailmansodan lähetessä loppuaan, vaan hän voi hyvin ja oli jopa urheilullisesti todella hyväkuntoinen. Niinpä hän vain pilke silmäkulmassa suunnitteli perusteellisen huijauksen.

Veitikka on hämmentävää luettavaa, sillä Huovinen kirjoittaa osin ihan oikeaa historiaa, osin aivan omiaan. Joudun taatusti vielä tilanteeseen, jossa selostan innokkaasti – ja varsinkin tosissani – lukeneeni Hitleristä jotain, ja sitten yhtäkkiä tajuan, että lukemani tieto on peräisin Veitikasta eikä sillä ole mitään todellisuuspohjaa. Osa asioista on tietenkin helppo tulkita epätosiksi, mutta aika lailla hyvä olisi tuntea Hitlerin todellinen elämä, että pysyisi paremmin kärryillä tässä satiirissa – tai ainakin siitä irtoaisi varmasti sillä tavoin enemmän.

Huovisen teksti ei naurattanut minua ääneen, mutta kiinnostavaa luettavaa se on. Sen sijaan tekstin yhteyteen liitetyt kuvat ovat mustan huumorin karmivimpia näytteitä. Suurin osa niistä on jollain lailla manipuloitu – ainakin minusta näyttää, että Hitlerin pää on liitetty aivan muihin kuin hänestä otettuihin kuviin. Kuvatekstit ovat osittain teoksen hupaisinta antia. Mutta ainakin yksi kuva on mitä ilmeisimmin aito. Siinä Hitler pitää kädestä lapsia. Kuvateksti sanoo: ”Kysymys: Tämä mieskö antoi juutalaislasten kuolla kaasukammioihin? Oikea vastaus: Tämä mies, Adolf Hitler.” Kuvan ja tekstin yhdistelmä saa selkäpiin karmimaan.

Toisensa tasapainottavat elokuvat

Koska tiesin, että vietän ison osan syntymäpäivästäni (piti tässä taas vanhentua, eikä kukaan kysynyt minulta mitään) omissa oloissani, päätin juhlistaa tilannetta vuokraamalla pari elokuvaa. Minua kiinnostavat elokuvat laidasta laitaan, joten päätin ottaa kaksi toisistaan jossain määrin poikkeavaa elokuvaa katsottavakseni: The Manson Familyn, joka kertoo Charles Mansonin tapauksesta, ja Rakkauskirjeitä Julialle, joka kertoo kauan sitten hylätyn rakastetun etsinnästä. Keskimäärin katsomani elokuvat siis eivät varmaankaan olleet yltiöväkivaltaisia eivätkä yltiöromanttisia...

The Manson Family on näkemys 1960-1970-lukujen taitteessa voimiensa tunnossa olleesta perheeksi kutsutusta yhteisöstä, jota johti Charles Manson. Elokuvassa on muka-dokumentaarinen ote, vaikka se draama onkin. Tapahtumissa mukana olleet antavat ikään kuin haastatteluja suuren osan elokuvan käyttämästä ajasta. Haastattelut valottavat tietenkin henkilöiden ajatuksia - tai elokuvan tekijöiden näkemyksiä niistä - mutta jotenkin tapahtumien karmivuuden olisi varmasti saanut esiin pelkästään tavallisen draamaelokuvankin keinoin: silloin selitykset olisivat puuttuneet, mutta katsojalle olisi jäänyt enemmän omaa tulkinnanvaraa. Elokuvassa on lisäksi tarpeeton kehyskertomus, jossa eletään 1990-lukua ja valmistellaan dokumenttia Mansonin tapauksesta. Ideana on lopulta näyttää, että Charles Mansonia ihailevia ihmisiä on olemassa, vaikka Manson olisi istunut vankilassa jo iät ja ajat.

Charles Manson oli erikoistunut vankiloissa istumiseen jo ennen ns. perheensä perustamista. Perheensä johdosta hänestä sitten varsinaisesti tuli kuuluisa. Hän syötti seuraajilleen sekopäistä oppia ja johdatti nämä lopulta tekemään yltiöverisiä murhia.

The Manson Family tavoittaa mielestäni hyvin 1960-1970-lukujen vaihteen ajankuvan. Käsittämättömiin mittasuhteisiin mennyt hippeily huumeineen ja vapaine seksisuhteineen on tosin korostunut – tuskin kaikki todellakaan elivät kuten Manson perheineen tuolloinkaan. Verisyytensä, alastomuutensa ja täysin kieroutuneen ajatusmaailmansa takia elokuvalla on ihan aiheesta ikäraja K18. Elokuva on kuitenkin mielenkiintoinen kuva uskonnolliset mittasuhteet saaneesta kieroutuneisuudesta.

Rakkauskirjeitä Julialle on puolestaan Italiaan sijoittuva hieman romanttisempi elokuva. Sophie (Amanda Seyfried) pääsee matkaamaan ihanaan Veronaan, mutta vaikka kyseessä on jonkinlainen etukäteishäämatka, tuleva aviomies ajelee ympäri saapasmaata tryffeleiden ja viinien perässä, koska on perustamassa New Yorkiin italialaista ravintolaa. Uskomaton mies! Italialainen ruoka on jumalaista, mutta vielä jumalaisempaa on viettää aikaa yhdessä rakkaansa kanssa Veronassa, uskokaa minua!

Sophie päätyy nähtävyyksille yksin, ja kuuluisalle Julian talolle saapuessaan hän näkee naisten kirjoittavan Julialle (niin, sille Romeon Julialle) kyynelet silmissään kirjeitä. Sophie päättää seurata naista, joka lopulta tulee noukkimaan seinään kiinnitetyt kirjeet mukaansa. Hänelle selviää, että Julialta voi todella saada vastauksen kirjeeseensä. Koska Sophiella ei ole muuta tekemistä ja hänellä on romanttinen mieli, hän päätyy itsekin kirjoittamaan kirjeitä Julian nimissä, kun löytää yllättäen Julialle 50 vuotta aiemmin jätetyn kirjeen, jossa Claire-niminen englantilaisnainen (Vanessa Redgrave) kertoo siitä, kuinka ei uskaltanut heittäytyä rakkauteen italialaisen Lorenzon kanssa.

Kirje todella päätyy Clairelle, ja niinpä Sophie pääsee matkaamaan Toscanaan ja ympäri sitä löytääkseen Lorenzon. Mukana on Clairen lapsenlapsi Charlie (Christopher Egan), joka on ensin sitä mieltä, että isoäidin entisen heilan etsiminen on ihan hullua. No, mielen muuttuminenhan on ihan peruskauraa romanttisissa elokuvissa, joten ei hätää.

Rakkauskirjeitä Julialle on juuri sopiva elokuva Italiaa rakastavalle romantikolle. Italialaisia katuja ja viinitarhoja katsellessa voi taas alkaa himoita pääsyä Veronaan tai Sienaan ja romantiikkaa piisaa. Hieman ennen loppuratkaisua tirautin kyynelenkin. Onneksi leffa ei jäänyt vuokraamon hyllyyn. Luulin sitä nimittäin ensin ihan turhaksi hömpäksi, mutta sitten selvisi, että siinä ollaankin Italiassa…

Peippo vei, peippo toi

Luen todella vähän runoja. Aina silloin tällöin jokin runo tekee vaikutuksen. Kestosuosikkini ovat suomalaisen runouden tunnetuimmasta päästä: Kaarlo Sarkian Älä elämää pelkää ja Eino Leinon Elegia. Heli Laaksonen on runoilijaksi harvinaisen suosittu. Hänen uusin runokirjansa Peippo vei on niin herkun näköinen, että se oli pakko lukea, varsinkin kun sekin sattui tulemaan kirjaston viikkolainoissa vastaan. Tosin kirjan voisi ostaa omaksikin jo tuon ulkoasun perusteella: kannen aukosta kurkistava karhu on suloinen ja vihreä väri on maailmojasyleilevän luonnonläheinen (oho, tulikohan tuosta paradoksi?).

Heli Laaksosen runot käsittelevät melkein koko elämänkirjoa. Teoksen nimen mukaisesti myös luonto on vahvasti esillä. Teos vilisee lintuja, ja Laaksonen yhdistelee hupaisasti luontoelementtejä johonkin niin vähän luontoon liittyvään kuin mahdollista: esimerkiksi vasta vihitty sulhanen soutelee luonnon keskellä häälahjaksi saadun leivänpaahtimen kanssa etsimässä morsiantaan.

Eläimet kertovat toki ihmisistä. Itseäni liikutti kovin ”Kakssuuntanen kummisetä” -runo. Se alkaa:

Tunnen vaa yhren karhu
ja seeki o maanisdepressiivine.

Karhu on talvella levoton, vaikka pitäisi nukkua talviunta. Keväällä se puolestaan saa rauhan mieleensä, vaikka pitäisi herätä talviunilta. Mutta niinhän se on: milloin sitä olisi oikeassa mielentilassa ihminenkään, oikealla mielellä tekemään sitä, mitä juuri sillä hetkellä pitäisi tehdä.

Runot kertovat myös kasvamisesta, kasvamattomuudesta ja keskeneräisyydestä. Elämän vaatimukset iskevät joskus kovaa ja niihin hermostuu, mutta tuskinpa niitä pystyy kaikesta uhosta huolimatta toteuttamaan:

Tänä! Mää! Kehityn! Kerral!
Ruppen viraliseks ko mappi
asiallisemmaks ko aamukahreksan
tilan lehren misä o välikaustakkivertailu.

Runojen minä suhtautuu välillä pelokkaasti sekä menneisyyteen että tulevaisuuteen. Menneisyydestä on myös vaikea päästää irti, jopa niin vaikea, että kaikki toisen tekemä halutaan pitää ennallaan:

En haje pyykei sisäl.
Nee on sun ripustami
etkä ole enä ripustamas.
Keväse ilma jolkuttava ylitte.
Syyssumu laaha jalkojas.
Pakkasil lakana kilkutta toist vaste.

Runokokoelma on täynnään kaikenlaisia tunteita. Parisuhdetta käsitellään rakastumisesta eroon mutta myös muut tunteet, kuten kateus ovat esillä. Siitä kertoo ehkä hupaisin runon nimi, mikä teoksesta löytyy (vaikka näistä tunteista onkin hupaisuus kaukana): ”En ol kattene mut en sois kellä mittä oleva”.

Kaikenlaisten vaikeittenkin tunteitten käsittelystä löytyy usein huumoria, ja pilkahtaapa melkoinen optimistisuuskin runossa ”Isäl o asia”:

Ko päättä et kaik saa men niinko mene
kaik mene juur niinko o ajatellukki.

Sopi hyvi!

Black Swan järisytti minua

Balettitanssija Ninasta (Natalie Portman) kertova elokuva Black Swan oli minulle voimakkain elokuvakokemus pitkään aikaan. Se oli ahdistava ja vaikuttava elokuva, jonka voima ja viehätys on siinä, ettei asioita selitetä. Minuun sellainen vetoaa.



Äitinsä luona asuva Nina haaveilee isommasta balettiroolista. Hän on teknisesti täydellinen tanssija, mutta luonteeltaan viaton ja arka, eikä uskalla heittäytyä tanssiinsa. Ikävä kyllä baletti ottaa ohjelmistoonsa juuri Joutsenlammen, jossa pääroolin tanssijan pitäisi kyetä näyttämään myös pimeä puolensa mustan joutsenen tullessa estradille. Ninasta ei selvästikään ole rooliin, mutta hän saa sen silti, koska onnistuu näyttämään ohjaaja ja roolittaja Thomasille (Vincent Cassel), että hänessä on edes hieman särmää.



Thomas alkaa yrittää vapauttaa Ninaa ainakin ulkopuolisen silmin kyseenalaisilla metodeilla. Hän mm. kehottaa Ninaa menemään kotiin masturboimaan. Thomas nähtävästi tahtoisi Ninan pöksyihin, sillä hän on mitä ilmeisimmin ollut myös edellisen, nyt liiaksi vanhentuneen prima ballerina Bethin (Winona Ryder) pöksyissä.

Nina saa tuekseen ja kilpailijakseen Lilyn (Mila Kunis), jonka asenne elämään on paljon vähemmän kontrolloitu kuin Ninan. Lily on ehkä jopa Ninaakin kiinnostavampi hahmo, koska hänestä ei ota selvää. Hänen elämäntapansa ei ole ihailtava, sillä hän mm. tarjoaa huumeita Ninalle, mutta siitä huolimatta hän on aivan eri tavoin jalat maassa kuin Nina. Tästä huolimatta tai ehkä juuri tämän vuoksi hän heittäytyy ihailtavasti myös tanssiin. Kun liian ison ja vääränlaisen roolin tavoittelu ja harjoittelu alkaa murtaa Ninaa, hän kokee Lilyn vainoavan häntä. Toisaalta hän kuvittelee myös harrastavansa seksiä Lilyn kanssa ja todellakin raivaavansa tämän tieltään – eikä katsoja voi tietää varmaksi, pyrkiikö Lily todella kaikin keinoin syrjäyttämään Ninan Odetten osasta vai tahtooko tämä vilpittömästi tukea Ninaa.



Toki Ninakin on kiehtova henkilöhahmo, jonka herkkyyden ja pelon Natalie Portman tuo uskottavasti esiin. Nina elää vaaleanpunaisessa lapsenomaisessa huoneessa pehmolelujen keskellä, vaikkei ole enää pikkutyttö. Hänen äidillään ei näytä olevan muuta elämää kuin Ninan balettiuran seuraaminen, sillä äitikin on entinen ballerina, sellainen, joka ei koskaan päässyt päärooleihin. Odotettavissa on pahaa jälkeä, kun Nina viimeinkin alkaa murtautua aikuisuuteen – tai ainakin jonnekin pois äidin helmoista.

Ninalle alkaa ilmestyä fyysisiä oireita, joita ei selitetä. Hänen selkäänsä tulee ihottumaa, ja äiti väittääkin Ninan raapivan itseään. Verta vuotavaa kynsinauhaa repiessään Nina repii irti pitkän pätkän sormen ihoa, mutta hetken kuluttua sormi onkin aivan ok. Black Swan kuvaa tällaisen inhat yksityiskohdat todella selkäpiitä karmivasti. Lisäksi elokuvassa on jokunen tehokas säikäytys, eikä katsoja tiedäkään, kuinka syvälle kauhuelokuvamaiseen ilmaisuun sukelletaan, mikä saattaa tehdä katsomiskokemuksesta myös pelottavan.



Minua Black Swan värisytti tosissaan. Se saa taas ajattelemaan sitä ristiriitaa, joka on kunnianhimon ja järkevän käyttäytymisen välillä. Nina ei näe omia rajojaan vaan lähtee kohtalokkaasti rikkomaan niitä (vaikkakin äidistä olisi jo hyväkin itsenäistyä). Miksi pitää haluta jotain niin, että se saa menettämään järjen? Entä jos ei halua menestystä niin paljon? Voiko sitä järkevästi käyttäytymällä edes saavuttaa? Nina ei edes vaikuta kovin kunnianhimoiselta, paremminkin pakkomielteiseltä. Mutta liika kunnianhimo ja liika pakkomielteisyys johtavat ilmeisesti pahimmassa tapauksessa yhtä lailla tuhoon.

Voisin mennä katsomaan Black Swanin uudelleen vaikkapa elokuvateatteriinkin. Ainakin jonkinlaisena tallenteena se on hankittava, kunhan se kauppoihin ilmestyy. Onneksi mies osti jouluksi isomman televisionkin.

Vapiseva nainen: hermojeni tarina

Romaaneistaan paremmin tunnetun Siri Hustvedtin uusin suomennos, jonkinlainen tietokirja Vapiseva nainen löytyi kirjaston viikkolainoista, ja nappasin sen luettavakseni, koska erilaiset psyykkiset oirehdinnat kiinnostavat. Hustvedtin kirja lähtee liikkeelle hänen omasta elämästään ja käsittelee ihmisen mieltä ja siinä sivussa tai rinnalla fyysistä ruumistakin.

Hustvedt lähtee liikkeelle vapinakohtauksestaan, jonka hän sai pitäessään puhetta kuolleesta isästään. Holtiton yllättävä vapina sai hänet miettimään, mistä on kyse, mistä vapina johtuu. Tavallaan tämän pohtimista koko Vapiseva nainen on. Ikävä kyllä minä en ainakaan ymmärtänyt, että Hustvedt olisi päässyt johonkin lopputulokseen: hänelle ei selviä, aiheuttaako hän psyykensä vapinan vai ovatko sen takana hermot.

Vapiseva nainen oli minulle kahtiajakava lukukokemus. Välillä Hustvedtin kertomat tapauskuvaukset olivat todella kiinnostavia, välillä en ymmärtänyt neurologiahöpötyksestä yhtään mitään. Melkein koko ajan minulta oli myös hukassa se, miten asiat liittyivät Hustvedtin vapisemiseen.

Joka tapauksessa moni asia kirjassa oli kiinnostavakin. Hustvedt ottaa esille monia tapauksia, joissa ihmisen psyyke (tai sitten ne hermot) toimivat poikkeuksellisesti. Hän kertoo esimerkiksi ihmisestä, joka pystyi kirjoittamaan asiat muististaan paperille muttei pystynyt muistamaan niitä muulla tavoin, ja ihmisestä, joka hahmotti jokaisen hetken niin omakseen, että samakin asia, esimerkiksi koira, oli jo hetken päästä jotain uutta, uusi koira, koska se oli uudessa hetkessä.

Hustvedt pohtii, kuinka paljon hänen isänsä muisto on syynä hänen vapinaansa. Hän kertoo käynneistään lääkärillä ja tutkimuksista ja jopa taistelusta sairausvakuutuksen antaneen vakuutusyhtiön kanssa. On myös kiintoisaa lukea, mitä hän kertoo omasta herkästä luonteestaan ja kirjailijantyöstään. Hän on esimerkiksi sitä mieltä, että automaattikirjoitus on turhaan mystifioitu tai käsitetty joksikin yliluonnolliseksi tai pelottavaksi, sillä kirjailijat kyllä tietävät, että teksti voi virrata ihmisestä kuin itsestään.

Kokonaisuutena en kuitenkaan saanut Vapisevasta naisesta kiinni. En tosiaan saanut yhdistettyä asioita aina kirjan punaiseen lankaan. Vaikka teos oli ainakin tarkoitettu yleistajuiseksi, sen syvällinen ymmärtäminen olisi vaatinut minulta todellista keskittymistä, ja niinpä muistiini jäivät vain ne asiat, jotka oli helppo ymmärtää normaalikeskittymisellä. Teoksesta olisivat tehneet helpompilukuisen myös selkeämpi jaksotus (kirjassa ei ole yhtään alalukua, vaan koko teos on yhtä pötköä) ja lyhyemmät kappaleet.

On sinänsä jännä juttu, että oikeastaan kokemukseni ainoasta lukemastani Hustvedtin romaanista Kaikki mitä rakastin oli jollain lailla samanlainen: en jaksanut kiinnostua kaikesta, vaikka tavallaan teoksessa oli ansionsa. Lumous ja Amerikkalainen elegia odottavat hyllyssä. Saas nähdä, millaiselta lukukokemukselta ne aikanaan tuntuvat.

Enpä jää mistään paitsi vaikken ole Facebookissa

Helsingin Sanomat julkaisi tänään ison jutun siitä, mitä eri tutkimukset ovat saaneet irti Facebookista. Kuten itse edellisen postauksen tunnustuksissa kerroin, en ole itse Facebookissa, ja nuo tutkimustulokset luettuani huomasin, ettei hinkua päästä sinne ilmestynyt vieläkään.

Eräs tutkimus sanoo, että kun käytämme Facebookia, kuvittelemme muilla olevan hauskempi elämä. Siksi tulemme tuntemaan olomme ”yksinäisemmiksi ja onnettomammiksi kuin todella olemme”. Toisen tutkimuksen mukaan Facebookista ei löydä kavereita, jos niitä ei kykene muutoinkaan löytämään.

Entäpä miten Facebookissa olevien kuvien katselu vaikuttaa meihin? Kuulemma niin, että itsetunto nousee, kun katselee omia kuviaan, niitä valikoituja, joissa näyttää edustavalta. Sitten kun katselee toisten käyttäjien kuvia, unohtuukin tuo valikointiperiaate, ja alkaa morkkis, kun toiset näyttävät muka paremmilta, kuin miltä itse näyttää.

Sellaistakin tutkimuksissa on saatu selville, että Facebook lisää ahdistusta, koska ihmisille tulee paineita statusten päivittämisestä ja ”Facebook pitää [- -] käyttäjänsä neuroottisessa epävarmuuden tilassa samalla tavalla kuin uhkapelit.”

Kuulostaa siltä, ettei Facebookissa ole mitään hyvää. No, jos onnistuu pitämään sen luoman addiktion joissakin rajoissa eikä kerro itsestään liikaa tai käyttäydy sopimattomasti, kai se on kohtuullisen harmiton systeemi. Toisaalta on vaikea ymmärtää esimerkiksi ystäväkeräilyä. Miksi edes Facebookissa pitäisi kutsua ystävikseen sellaisia ihmisiä, joita ei muutoin kutsuisi ystävikseen? Ehkä olen vain huono ihminen, mutta itse asiassa minua ei kiinnosta pätkääkään, miten joku entinen koulukaveri jossain voi. Siispä en innostu edes Facebookin avusta vanhojen tuttujen löytämisessä.

Tämä bloginikaan ei perustu erityisemmin siihen, mitä minulle on tapahtunut, vaan siihen, mitä ajattelen. Tämä siksi, ettei minusta ole oikein tarpeellista raportoida aivan arkisia asioita koko kansalle. Käsi pystyyn, ketä kiinnostaa, että luin tänäänkin vessanpytyllä ja söin lounaaksi makaronilaatikkoa! Sitten kun jotain tapahtuu, kerron asioista mielelläni – suullisestikin. Tai miten sen ottaa – en taida tätä nykyä olla kovin innokas puhumaan omista asioistani, noin keskimäärin. Tuntuisi myös oudolta kytätä netistä koko ajan, kuka muu on syönyt makaronilaatikkoa tai tehnyt jotain muuta yhtä merkittävää. Mielelläni kuuntelen ystävieni kuulumisia mutta jokainen heidän tekonsa ei minusta ole kovin kiinnostava, niin ystäviäni kuin nämä ihmiset ovatkin.

Jotenkin tuntuu, että maailmassa on todella paljon järjellistä tekemistä – paljon enemmän kuin koskaan ehtisi tehdä. Miksi siis ihmiset käyttävät aikaansa sellaiseen, mikä ei tunnu järjelliseltä? Facebookissa roikkumista parempia rentoutumismuotojakin varmasti löytyy ja ystävät ilahtuvat varmasti enemmän vaikkapa teehetkestä tai puhelinsoitosta kuin jatkuvista tyhjänpäiväisistä päivityksistä.

No, ehkä olen vain onnellinen, etten ole hurahtanut Facebookiin, koska se veisi varmasti paljon minunkin aikaani. Mutta jotain mieleenpainuvaakin Hesarin artikkelista vielä löytyy. Internet-tutkija Sherry Turkle toteaa, että ”ihminen on tuomittu yksinäisyyteen, ellei hän opi olemaan oikeasti yksin. Yksinäisyys on epäonnistunutta yksinoloa.” Melko hyvä mietelause.

Sain tunnustusta!

Sain Teresitalta tunnustuksen (jo muinaisessa menneisyydessä)! Kiitoksia kovin paljon! Tästä hyvästä saatte sitten tietää minusta seitsemän lisäasiaa:

1) En osaa sitten yhtään hoitaa kasveja. Jos en kastele niitä, ne voivat huonosti. Jos kastelen niitä, ne voivat ihan yhtä huonosti.
2) Olen vieraillut kolmella eri keskitysleirillä: Sachenhausenin, Dachaun ja Auschwitz-Birkenaun keskitysleireillä. Nämä paikat eivät ole saaneet minua varsinaisesti ymmärtämään kansallissosialismia, mutten kyllä sitä odottanutkaan.
3) En ole lukenut Sinuhe egyptiläistä enkä Täällä Pohjantähden alla -teosta kokonaan, vaikka olen valmis kehumaan niitä ja vaikka molemmat ovat tehneet minuun vaikutuksen niiltä osin, miltä osin olen niihin tutustunut. Ja vaikka minun kai pitäisi olla jonkinasteisesti kirjallisuuteen perehtynyt.
4) En ole Facebookissa, enkä usko sinne menevänikään.
5) Minulle tulee tilattuna mm. seuraavat lehdet: Cross Stitch Collection, Image, Tieteen Kuvalehti Historia ja Helsingin Sanomat.
6) Olen lukenut koulussa ns. pitkänä kielenä ruotsin.
7) En kuvaisi itseäni varsinaisesti epäsosiaaliseksi, mutten erityisesti pidä esim. juhlista, joissa on paljon minulle vieraita ihmisiä, sillä en ole mitenkään erityisemmin innokas tutustumaan uusiin ihmisiin. Toisaalta en pistä kyllä yhtään pahitteeksi, jos elämä tutustuttaa ihmisiin, joiden koen ajattelevan asioista samansuuntaisesti kuin minä ja joiden kanssa on mukava viettää vapaa-aikaa.

Olipas vaikeaa keksiä! Teen saman tempun kuin aiemminkin: sinä, joka löydät blogisi sivupalkistani tai joka olet lukijani blogissani tai kommentoinut jotain blogipostaustani – ota tunnustus!

Yritin järkyttyä misseistä – ja läskiksi meni

Katsoin viikonloppuna piruuttani missikisoja. Lapsuudessa kisat olivat tärkeä instituutio, ja oma suosikki piti tietenkin valita. Missipaperinuket, jotka leikattiin Apu-lehdestä, olivat tärkeitä ja ystävän kanssa leikimme leikkiä, jossa sai voittaa kaikki maailman missikilpailut.

No, omat arvot ovat muuttuneet, ja aika hassultahan se tuntuisikin, jos voisin nyt jotenkin pitää esikuvanani missiä, joka on melkein puolet nuorempi kuin minä ja jossa lähinnä näkee nuoren naisen, joka yrittää vastata fiksumpia kuin mitä oikeastaan vielä ajattelee ja joka siksi sanoo enimmäkseen jotain ympäripyöreää, koska miettii tuskissaan, miten antaisi itsestään mahdollisimman hyvän vaikutelman.

Onhan se ihan hullua, että nuoret naiset keikistelevät kameran ja tuomariston edessä ja heitä arvioidaan ulkoisesti hyvinkin yksityiskohtaisesti. Eihän siinä mitään järkeä ole. Mutta luinpa Helsingin Sanomista, etteivät feministitkään enää jaksa vauhkota siitä, miten kauhea asia missikisat ovat. Itse olin kuitenkin valmistautunut lähinnä kammoksumaan järkyttävää ohjelmaa. Mutta mikä Miss Suomi -finaalissa sitten loppujen lopuksi oli järkyttävää?

Olin kovin yllättynyt siitä, etten oikeastaan jaksanut kummemmin herättää itsessäni minkäänlaisia tuntemuksia ohjelman aikana. Missien keikistelyn aikana soitettu musiikki oli tosin pahimmanlaatuista kuraa ja oli vaikea saada ketään missiehdokkaista jäämään mieleensä. Ehkä suurin yllätys olikin, kun Pia Pakarisen tultua valituksi uudeksi Miss Suomeksi huomasin, että olen valintaan tyytyväinen. Löytyihän sieltä massan joukosta kuitenkin sellainen luonnollisen näköinen suomalainen nuori nainen, jonka kelpaa missiksi valita – sen enempää spekuloimatta, mikä missi edes oikeastaan on. Joten oikein paljon onnea vain uudelle Miss Suomelle!

Lopuksi pitää tehdä vielä yksi huomio missien asustuksesta. Tuo Pialla oleva ristikoru on aika makea!