Kaikki varmaankin tietävät, että Lumikki on ensimmäinen Disneyn tekemä kokoillan animaatio. Kauan sen tekemisestä onkin, sillä se on peräisin vuodelta 1937. Se ei ole kunnolla edes minun vanhempieni lapsuuden piirretty, koska he syntyivät vasta vuosina 1945 ja 1949.
Lumikissa on ihanan vanhanaikainen tunnelma. Tuttu satu lumoaa kaikessa yksinkertaisuudessaan, sillä kovin monta käännettähän tarinassa ei ole. Lumikin pako metsään on dramaattinen kohta, samoin pahan äitipuolikuningattaren muuttuminen noita-akaksi. Kääpiöt ovat humoristisia, ihastuttavan höperöjä.
Ihaninta ovat kuitenkin mielestäni metsän eläimet, jotka lyöttäytyvät Lumikin seuraan ja auttavat tätä siivoamaan kääpiöiden mökin. Olen tässä jo monta päivää ihmetellyt, millainen työ niiden animoinnissa käsin on ollut – sen verran paljon erikokoisia eläimiä Lumikin jaloissa pyörii. Ja siitä olen kateellinen, etteivät minun siivoushetkeni koskaan tunnu niin hauskoilta kuin Lumikin siivoushetki noiden eläinten seurassa.
Jo elokuvan alussa Lumikki kohtaa prinssinsä. Kohtaaminen on lyhyt, mutta saduissa suuri kestävä rakkaus saa syttyä näin. Siitäkään ei tarvitse huolehtia, että Lumikille tapahtuisi jonkinlaista rapistumista lasiarkussaan. (Vaikka tavallaan on harmi, että tietää prinssin tulevan: eihän Lumikin kuolema silloin järkytä samalla tavoin, kuin jos loppuratkaisu olisi yllätys…)
Lumikki on mestariteos. Tuskin sen sympaattisuuteen enää tietokoneanimaatioiden aikakaudella päästään. Ja on vain hyvä, ettei elokuva ole yhtä vauhdikas kuin mitä nykyanimaatiot ovat. Niissä nimittäin kaikki herkkä ja kaunis hukkuu usein koheltamisen alle.
Siis höh, minä ainakin itken joka kerta kun Lumikki kuolee. Ja joka kerta olen yhtä iloinen kun hän herää taas henkiin. Kyllä, eläydyn elokuviin hyvin vahvasti. :-)
VastaaPoista