Uhrijuhla – kauhua päivänvalossa

Robin Hardyn ohjaama Uhrijuhla (The Wicker Man, 1973) on hämmentävä elokuva. Täytin aukon sivistyksessäni katsomalla sen jokin aika sitten, kun se tuli kahteenkin otteeseen televisiosta: ensin Yle Teeman Christopher Lee -teemaillassa ja sitten vielä uusintana eräänä yömyöhänä. En oikeastaan tiennyt kovinkaan paljon, mitä odottaa, paitsi että uskoin tietenkin näkeväni valtavan pajusta rakennetun hahmon, joka seistä törröttää kaikissa kuvissa, jotka elokuvasta olen nähnyt. Tuota hahmoa saa kuitenkin odotella aivan elokuvan loppuhetkille saakka.

Elokuvan alku on rauhallinen, joskin pahaenteinen. Ylikonstaapeli Howie (Edward Woodward) on saanut eristäytyneeltä skotlantilaiselta Summerislen saarelta kirjeen, jossa kerrotaan, että saarella on kadonnut tyttö nimeltä Rowan Morrison. Saavuttuaan paikalle selvittämään tilannetta Howie saa tutustua saarelaisten maailmankatsomukseen, joka iskee heti vastakkain Howien oman kristillisyyden kanssa. Saarelaiset ovat ystävällisiä mutta outoja. Vähän väliä Howie saa kuulla, että tarvitsisi milloin mihinkin asiaan luvan salaperäiseltä lordi Summerisleltä (Lee).

Yksi kirjahyllyni aarteista, pikkukirjanen nimeltä 101 kauhuelokuvaa jotka jokaisen on nähtävä edes kerran eläessään huomauttaa osuvasti, että elokuvan kerronta on epätavallinen: ” - - useimmat kohtaukset on sijoitettu kirkkaaseen päivänvaloon tai sisätiloihin, jotka eivät pelkoa aiheuta. Tämän lisäksi kohtauksiin ei ole liitetty aavemaista kauhusävellystä, vaan mielikuvia herättävä soundtrack, johon sisältyy monia yllättävän iloisia ja perinteisiä kansanlauluja.Uhrijuhla ei näytä eikä kuulosta kauhuelokuvalta. Kuitenkin sen edetessä se siirtyy ihon alle ja huipentuu ainutlaatuisen painajaismaiseen loppuratkaisuun.”

Kirjan näkemykset osuvat kohdilleen. Esimerkiksi Howien saapuessa majataloon hän saa nähdä kievarin vieraiden laulavan härskin kansanlaulun kievarinpitäjän tyttärestä – joka muuten yrittääkin yöaikaan saada Howien huoneeseensa ja vuoteeseensa myös ainakin siitä päätellen, ettei hänellä ole mitään vaatekappaletta päällään. Elokuvan tunnelma on outo, ei niinkään kauhistuttava. Siitä ei ole puhettakaan, että elokuvassa olisi säikyttelykauhun elementtejä. Ihon alle elokuva kyllä pääsee – ja pitää otteessaan jo ennen kuin katsojaa alkaa kuristaa.

On selvää, että saarella ei ole kaikki hyvin. Howielle selviää, että siitä huolimatta, että kadonnutta tyttöä ei muka tunneta lainkaan, tällä on ollut istumapaikka koululuokassa ja lopulta tämän hautakin löytyy – tosin arkussa ei ole tyttö vaan aivan muuta: jänis. Saarelaisten uskonnossa korostuu seksuaalisuus, ja se ahdistaa Howieta. Wikipedian mukaan saarelaisten uskonto on jonkinlaista kelttiläistä pakanuutta. Kelteiltä ainakin tuo pajunukke on peräisin.

Elokuvan loppuratkaisu on kieltämättä hieno. Muka kadoksissa olleen tytön kohtalo paljastuu Howielle, mutta sitten tulee onneksi vielä parempaan loppuratkaisuun johtava käänne. Hienoa loppuratkaisussa on myös se, että se on tietyllä tavalla väistämätön: on vaikea kuvitella, miten Howie olisi voinut toimia niin, ettei tarina olisi edennyt karmaisevaan loppuunsa.

Uhrijuhla on siis erilainen kauhuelokuva. Sen tarina on yksinkertaisuudessaan nerokas. Jos teillä on aukko sivistyksessänne, ettekä ole nähneet tätä elokuvaa, suosittelen sitä lämpimästi. Myöhemmin tehtyä toisintoa en sen sijaan ole kuullut suositeltavan, joten katsastakaa ainakin ensin tämä alkuperäinen 70-luvun tuotos.