Ikonisin ruutu elokuvasta on kuva, jossa Carol Anne istuu lumisadetta näyttävän television edessä ja painaa kätensä ruutua vasten. Television lumisateesta kaikki alkaakin: Carol Anne nousee keskellä yötä vuoteestaan keskustelemaan televisiossa asuvien olentojen kanssa. Pian olennot pullahtavatkin ulos ruudusta, eikä aikaakaan, kun he kaappaavat Carol Annen mukaansa. Sen jälkeen perhe kommunikoi tytön kanssa tv-ruudun lumisateen läpi ja yrittää paranormaalien ilmiöiden asiantuntijoiden kanssa löytää keinon saada Carol Anne takaisin. Mukaan tarinaan sotketaan myös vanha hautausmaa, jonka tontille talo on rakennettu. Hautausmaa on mukamas siirretty pois rakennusten tieltä, mutta siirtoa ei ole tehty aivan sillä tavoin kuin olisi pitänyt.
Poltergeist näyttää hyvin 80-lukulaiselta, eikä siinä mitään. Se pistää räyhähenget heilumaan tosissaan, ja erikoistehosteet palkittiinkin aikanaan BAFTAlla, vaikka nykyään ne näyttävät kömpelöiltä. (Oscar erikoistehosteista meni kuitenkin E.T.:lle.) Mutta erikoistehosteet, joista aika on ajanut ohi, eivät haittaa, jos elokuva vetää muutoin mukaansa. Poltergeist onnistuu osittain pitämään katsojan mielenkiinnon yllä mutta sortuu hieman liikaa koheltamiseen. Ymmärrän kyllä, että räyhähenget ovat vimmaisia, mutta rajansa ilmavirrassa roikkumisella, sinisellä julmalla valolla ja luurankojen seassa uimisellakin - puhumattakaan kirkumisesta - on.
Kummittelu alkaa sopivan vaarattomasti mutta riittävän pelottavasti. Itsestään paikkaa vaihtavat keittiöntuolit saavat katsojan selkäpiin karmimaan, kun Dianen katsoessa hetken muualle tuolit ovat siirtyneet lattialta omituisen tasapainoiseen muodostelmaan pöydän päälle. Vaikka Diane säikähtääkin, liikkuvat tuolit alkavat kiinnostaa häntä ja hän esittelee niitä innoissaan Stevenille tämän tullessa töistä. Mies suhtautuu asiaan kuitenkin huomattavasti vakavammin eikä halua kenenkään menevän keittiöön ennen kuin omituiset ilmiöt ovat saaneet selityksensä. Tästä vanhempien ristiriidasta olisi voinut saada enemmänkin irti. Mutta ei - suunnilleen seuraavassa kohtauksessa räyhähenget ovat jo niin voimissaan ja vihoissaan, että saavat pihalla kasvavan puun repimään oksillaan Robbien sängystään ja kaappaavat saman tien Carol Annen. Siinä vaiheessa ne eivät perheen äidinkään mielestä ole enää kovin hupaisia. Tämä riehaantuminen pienestä tuolien siirtelystä kidnappaukseen onkin aivan turhan iso askel otettavaksi näin nopeasti. Mikä henget hermostutti?
Käsikirjoitus ei kaikilta osin muutoinkaan rullaa oikeaoppisesti. Irralliseksi jää kohtaus, jossa taloon saapuneen aavetutkijaryhmän jäsen Marty (Martin Casella) lähtee öisellä vahtivuorollaan hakemaan keittiöstä ruokaa ja näkee pihvin ryömivän pitkin pöytää. Pihvi alkaa käyttäytyä muutoinkin oudosti ja Martyn hetkeä aiemmin syömä kanankoipikin on iljettävien matojen peitossa. Niinpä Marty ryntää kylpyhuoneeseen ja alkaa pian peilin edessä raapia kasvojaan irti. Hetken kuluttua hän havahtuu normaalin näköisenä - kaikki olikin vain harhaa. Kohtauksen ainoa funktio näyttäisi olevan erikoistehosteiden esittely, joka ei mielestäni ole tarpeeksi vahva motiivi kohtauksen kuvaamiselle.
Poltergeist lankeaa kauhuelokuvien yleiseen ongelmaan: tunnelman kehittäminen ja jännityksen tihentäminen muodostuvat kiinnostavammaksi osaksi elokuvaa kuin loppukliimaksi. En tiedä, miten uhkakuvien toteutumisen voisi esittää vähemmän ylidramaattisesti ja koheltavasti. Ehkä Poltergeistia tehdessä on ajateltu, että kun pistetään kauheudet tarpeeksi isolleen, katsoja unohtaa miettiä, miten maan alta esiin pursuava hautausmaa voi olla vain yhden perheen talon alla ja aiheuttaa kauhuja vain tälle yhdelle perheelle. Melkoisen pieni hautausmaa, etten sanoisi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti