The owls are not what they seem

Jatketaanpa laatusarjalla. Twin Peaks esitettiin Suomen televisiossa ensimmäisen kerran, kun olin lukiossa. Muut opiskelijat puhuivat siitä, ja minä olin muistaakseni aika pihalla, koska sarja jäi välistä tuolloin. Kun sitten näin sarjan, muistan, kuinka pelottava Bob mielestäni oli, varsinkin, kun hän ryömi kohti katsojaa sohvan ylitse.



Nyt keväällä sairastellessani ja parannuttuni käytin huomattavan määrän laatuaikaa siihen, että katsastin koko sarjan läpi. Fire Walk with Me -leffa pitäisi vielä katsoa, mutta minusta se ei ole tavallaan kiinteä osa televisiosarjaa.

Twin Peaks on mahtava! Minuun tuo outous, jossa kaikki on mahdollista, iskee aivan täysillä. Twin Peaksista jokainen, joka ei ole tiukkapipo tosikko, löytää itselleen jotain. Voi sanoa, että sarjan tärkeimpiä henkilöitä on sen miljöö. (Mm. Image viittaa tähän muutaman numeron takaisessa tekstissään.) Pikkukaupunki onkin viehättävä, ja hyvällä asenteella varustettu agentti Cooper ihastuu siihen – ja sen kahviin – välittömästi.



Kuten kaikki muistavat, tarinan laittaa liikkeelle se, kun Laura Palmer, lukiolaistyttö, löytyy murhattuna. Englanninkielinen Wikipedia kertoo huvittavasti, miten Sheryl Lee tuli valituksi ruumiin rooliin ja miten hänen näyttelijäsuorituksensa vaikutti David Lynchiin:

To save on money, Lynch intended to cast a local girl from Seattle "just to play a dead girl". The local girl ended up being Sheryl Lee. "But no one — not Mark, me, anyone — had any idea that she could act, or that she was going to be so powerful just being dead."

Mitäpä muuta voisi sanoa – Laura Palmer on koko televisiohistorian ikimuistoisin ruumis.



Dale Cooper ja sheriffi Harry S. Truman muodostavat toimivan aisaparin. Cooper on näistä kahdesta kiinnostavampi hahmo, sillä hän on omituisempi. Hänen valtava innostuksensa kahvia kohtaan ja täysin käsittämättömät tutkimusmenetelmänsä (syyllisen selvittäminen heittelemällä purkkeja kivillä) sekä sanelunsa Dianelle tekevät hänestä sopivan sekopäisen.



Myös sarjan absurdein kohtaus liittyy Cooperiin. Ensimmäisen tuotantokauden lopussa häntä ammutaan, ja toinen tuotantokausi alkaa siitä, kun hän makaa lattialla ja huonepalvelija saapuu. Cooper on tuskissaan ja pyytää tätä vanhaa miestä soittamaan ambulanssin, mutta huonepalvelija ei ole huolissaan muusta kuin siitä, että Cooperin maito jäähtyy, jos tämä ei nouse ylös lattialta juomaan sitä. Kohtaus on loistava, koska se on niin järjetön.



Suosikkipariskuntani sarjassa on Lucy Moran ja Andy Brennan. Näiden kahden jollain lailla reppanan suhde on ihastuttavan aito. Lucy osaa kuitenkin ottaa ohjat käsiinsä tarvittaessa, ja Andy on hänelle oikea mies (eikä se lipevä muka tyylikäs Dick Tremayne, toinen isäehdokas Lucyn lapselle).



Ed Hurleyn silmälappua pitävä vaimo Nadine on myös loistava hahmo. Hän on sekä ärsyttävä että huvittava. Huvittavaksi hän muuttuu viimeistään siinä vaiheessa, kun saa sellaisen tällin, että luulee olevansa lukioikäinen jälleen. Nainen alkaa käydä koulua ja pyrkii cheerleading-joukkueeseen mutta päätyy painijaksi. Toisaalta hänen hahmonsa esittää hyvinkin realistisesti (silloin kun ei ole tällä teini-ikävaihteella) aikuista, jonka mieli ei ole kunnossa.



Entäpä sitten Twin Peaksin oikeasti nuoret naiset? Heidän elämänsä on ehkä hieman normaalimpaa näin keskimäärin kuin sarjan varttuneempien hahmojen. Donna Hayward tutkii liiankin itsenäisesti Lauran murhaa, Audrey Horne on aluksi ärsyttävä, mutta sitten hänestä alkaa pitää, ja Shelly Johnson tekee idioottimaisen ratkaisun päättäessään hoitaa vihannekseksi muuttunutta pahoinpitelijämiestään kotona.



Niin, ja onhan siellä tuttu näyttelijä myös hieman myöhemmin kuvatusta suosikkisarjastani.



Twin Peaksissa on kiinnostavia hahmoja ja tapahtumia loputtomiin. Se on omanlaisensa vieläkin, vaikka on kulunut jo 20 vuotta siitä, kun se esitettiin ensimmäisen kerran televisiossa. Sen tapahtumat lilluvat omassa maailmassaan, muttei katsojalle silti tule sellaista oloa – ei ainakaan nyt, kun tietää odottaa omituisuuksia – ettei hän ymmärtäisi, miksi asiat tapahtuvat niin kuin tapahtuvat. Minulle kävi nimittäin siten Lynchin elokuvan Mulholland Drive kanssa: ensin pysyin ihan hyvin kärryillä, mutta sitten tipahdin totaalisesti. Mutta ehkäpä silloinkaan ei olisi pitänyt odottaa mitään loogista.

Jos kiinnostaa, miten sarjan näyttelijät muistelevat Twin Peaksia nyt 20 vuoden jälkeen, tässä on kiinnostava linkki.

True Blood kausi 2

16. kesäkuuta oli odotettu päivä, sillä silloin piti ilmestymän True Bloodin toinen tuotantokausi dvd-boksina. Olinpa ollut kaukaa viisas, kun tilasin boksin ennakkoon, sillä se saapui postiluukusta jo edellisenä päivänä. Katsomiseen meni noin neljä päivää ja nyt olen palannut kauden pariin jo uudelleen, koska mieheni jäi ensimmäistä katsomista vaille työmatkan vuoksi, eikä minulle tosiaankaan tuota vaikeuksia katsoa tätä sarjaa uudelleen. Aloitimme toisesta jaksosta, koska ensimmäinen oli tullut jo televisiosta, ja nyt mennään eteenpäin kiitettävää vauhtia. Tarkoitus ei ole spoilata kovin paljon – no mikä on paljon? – mutta jos et halua tietää mitään, lienee parasta olla lukematta.

True Blood on parasta, mitä televisiosta tulee tällä hetkellä. Paitsi että sitä ei kannata katsoa televisiosta, koska kerran viikossa tulevia jaksoja seuraamalla intensiteetti ihan oikeasti kärsii. Toinenkin tuotantokausi veti tehokkaasti mukaansa ja arvatkaa vaan, mikä soi päässä…



Toisella tuotantokaudella menee periaatteessa kaksi (tai kolme) isoa juonilinjaa. Ensiksikin seurataan, mitä ilmeisen pahaa Maryannilla on mielessään, ja toiseksi ihmetellään Dallasin sheriffin Godricin katoamista, joka kietoutuu kolmanteen juonilinjaan, siihen, mitä tapahtuu Jasonille, joka luulee löytäneensä Jeesuksen.

Pienemmistä juonenpalasista kiinnostavin on juuri ensimmäisen tuotantokauden lopulla vampyyriksi muuttuneen Jessican teiniangsti. Bill yrittää kasvattaa Jessicaa ja suojella ihmisiä häneltä, Sookie puolestaan ymmärtää Jessicaa sen perusteella, ettei vampyyriksi tuleminen ole oikeastaan sen kummempaa kuin teini-ikä. No, välillä kukin onnistuu ja välillä ei. Billin onnistumisen hetkiä on, kun Jessicalle löydetään sopiva True Blood -veriryhmäyhdistelmä – tytölle kun ei oikein keinoveri tahtoisi maistua.



Hellyttävä on myös Jessican suhde Hoytiin, ihmiseen. Hoyt on niin ihana – vaikka hänellä onkin kammottava äiti. Nuoripari etenee intiimiin kanssakäymiseen, mutta seksin kohdalla tulee aika erikoinen takaisku. Tuskia olisi mukava purkaa itkemällä, mutta vampyyrien kyyneletkin ovat verta, joten Jessicaa ei itkeminen oikein miellyttäisi.



Aikuiskatsojalle True Blood ei ole pelottava (joskin välillä se on yököttävä – varsinkin silloin, kun Sookie on saanut selkäänsä karmivat haavat ja niitä parannetaan). Pelottavaa toisessa tuotantokaudessa on oikeastaan vain Auringon veljeskunta, ääriuskovainen kirkko, jonka koulutuskeskukseen Jason lähtee. On huvittavaa, kuinka pihalla Jason on Raamatun sisällöstä (kuinka uskovainen voikaan olla, vaikkei tiedä, kuka oli Lasarus), mutta vaikka hän on sivistymätön, hänellä on hyvä sydän. Sisäinen kamppailu on kuitenkin kova, kun miehellä itsellään ei ole lainkaan huonoja kokemuksia vampyyreista ja ympärillä olevat uskikset jankuttavat näiden pahuutta.

Entäs sitten Maryann? Sam ei ole lainkaan iloinen siitä, että hän on tullut Bon Tempsiin, ja ikävä kyllä Maryannilla on juuri Samin pään menoksi ikäviä suunnitelmia. Nainen on kaunis mutta niin ylirakastava, ettei hänellä voi olla muuta kuin pahoja päämääriä. Aluksi hän kuitenkin järjestää lähinnä seksiorgioita, joiden tapahtumakulut unohtuvat ihmisten mielistä käsittämättömällä tavalla. Niin kaunis, niin ärsyttävä.



En periaatteessa välitä miehistä, jotka ovat kovin tärkeinä ulkonäöstään. Saman voisi katsoa koskevan vampyyreita, mutta annettakoon Eric Northmanille anteeksi. Olen alkanut tämän tuotantokauden myötä ymmärtää, miksi monet niin vinkuvat hänen peräänsä.



Niin, ja entäpä se ulkonäköjuttu? On aika hellyttävää nähdä Eric foliopalat päässään. Kai sitä hiukset harmaantuvat ja tarvitsevat väriä tuhannen vuoden kuluessa. Ai niin, eiväthän vampyyrit vanhene. No sitten tässä täytyy olla kyse vielä isommasta turhamaisuudesta…



Lopuksi pitää spoilata vielä yksi juttu. Tiedättekö, mikä on Louisianan vampyyrikuningattaren Sophie-Annen lempiajanviete? Yatzy!

Asiakas lienee huijari ja rikollinen

Sainpa taas ilokseni poiketa tänään työkkärissä tai mikä ihmeen nimi sillä nykyään on… Työ- ja elinkeinotoimisto. (No, onneksi ei enää Työvoimatoimisto, koska siellä vierailu ei varsinaisesti ole ainakaan mitenkään voimauttavaa.) Onneksi selvisin tällä kertaa pienellä poikkeamisella, toisin kuin muutama viikko sitten käydessäni…

Pamahdin taas vaihteeksi kesän ajaksi työttömäksi. Kuvittelin, että asia on aivan pihvi ja sen kuin esitän työtodistukseni ja alan nostaa korvauksia. Pieneen jonotukseen olin tietty varautunut, mutten koskaan uskonut, että selvä pässinliha muuttuu niin monimutkaiseksi kuin se muuttui.

Jouduin jonottamaan vuoroani kesäloman alun ratoksi kaksi tuntia. Kun viimein pääsin asiakaspalvelijan luo, tämä epäili ensi töikseen, että työtodistuksessani saattaa olla väärä päivämäärä. Olenko todellakin jäänyt työttömäksi todistukseen merkittynä päivämääränä? Näissä todistuksissa on aina kaikenlaisia virheitä. Voi ruma sana, en olisi varmasti istunut kahta tuntia odottamassa, jos palkka juoksisi. Ja kyllä sillä palkalla sen verran eläisi, etten jaksaisi nähdä vaivaa huijatakseni itselleni lisäksi vielä työttömyyskorvauksen.

Sitten virkailija väitti, ettei työtodistuksestani käy ilmi, oliko työ määräaikainen. Onneksi hän huomasi, että todistuksessa oli kuin olikin maaginen (ei positiivisessa mielessä) kirjainyhdistelmä vs. joka todisti, ettei minulla todellakaan ollut vakituista työpaikkaa. Olen siis sekä rikollinen (asiakirjan väärentäminen) että hullu (näin keskimäärin ei tulisi mieleen noin vain irtisanoutua vakinaisesta työstä ainakaan ennen kuin kesälomankin palkka on nostettu).

Ihastuksekseni virkailija löysi vielä koneeltaan merkinnän siitä, että olin aloittanut erään appron opiskelun avoimessa yliopistossa vuonna 2007. Selitin, että kokonaisuudesta puuttui vielä muutama kurssi, muttei todellakaan leikannut sen kahden tunnin jonottamisen jälkeen, että opinto-oikeus kestää kerrallaan vain 1,5 vuotta ja on taatusti jopa minun matematiikallani umpeutunut (tietysti voisi olettaa, että työkkärin virkailijakin saattaisi tällaisen tietää, kun näitä asioita työkseen pyörittelee). Virkailija vaati tietää, olenko kirjoilla oppilaitoksessa. Minä yritin selittää, ettei minusta millään saa päätoimista opiskelijaa.

Virkailija tarvitsi selvityksiä. Oikein neljä kappaletta. Minun olisi pitänyt toimittaa toimistolle opintorekisteriote, oppilaitoksen selvitys opintojeni tilasta sekä kaksi itse tekemääni selvitystä. Voivoi, kun ei taaskaan välähtänyt, että minähän olin selvitellyt oikeutta noiden opintojen tekemiseen mitä ilmeisimmin jo silloin aiemmin, koska olin hetken aikaa työttömänä opintoajastani tuolloin 2007-2008. Ja silloin oli selvitetty, ettei mitään estettä opintojen tekemiselle ja työttömyyskorvauksen nostamiselle samanaikaisesti pitänyt olla.

Mutta eipä tuolla olisi varmasti mitään vaikutusta tälle virkailijalle ollut, sillä hän selvästi epäili kaikkea, mitä sanoin. Minun piti oikein kysyä, miltä tilanteeni näytti, jos nyt sattumalta puhuin totta. Hän ei voinut ottaa kantaa.

Onneksi minulla oli jo tuolloin tiedossa syksyksi töitä. Jos ei olisi ollut, minun olisi vielä pitänyt varata tunnin aika työnhakusuunnitelman tekoon. Älkää nyt viitsikö! Silläkö se varmistetaan, että ihmiset osaavat hakea töitä ja todella hakevat niitä? Naurettavaa! Ei sellaisilla suunnitelmilla ole mitään virkaa ainakaan sellaiselle, joka on jo ollut pitempään työelämässä. Itselleni se olisi ollut vain pelleilyajanhukkaa.

No, kävin sitten avoimen yliopiston ihmisten pakeilla ja sain lapun, ettei minulla ole voimassa olevaa opinto-oikeutta. Toivotaan, että edes sitä paperia pidetään työkkärissä luotettavana…

Utopistista uutisointia ja käsittämättömiä kommentteja

Eilen saatiin tietää, että käräjäoikeus oli sitä mieltä, että Anneli Auer on syyllinen miehensä murhaan, joka tapahtui Ulvilassa vuonna 2006. Olen aika innokas seuraamaan tällaisia oikeudenkäyntejä, tiedä sitten miksi – jonkin alhaisen syyn vuoksi varmaan. No, joka tapauksessa nyt oli mielenkiintoista seurata myös mediaa ja nettikeskustelua.

Useampi tiedotusväline (netistä vastaan tulleiden tietojen mukaan Iltalehti, Aamulehti ja Kolmosen Huomenta Suomi) onnistui ensin pamauttamaan eetteriin uutisen, että Auer on vapautettu syytteistä. Iltalehti oli oikein saanut oikeudenperustelutkin tekstiinsä mukaan. Tokihan toimituksella on ollut valmiina versio sekä syyllinen- että syytön-päätöksestä, mutta sitä, millä perusteilla oikeus on päätynyt tuomioonsa, ei oikein ole voinut kirjoittaa etukäteen. Noloa joka tapauksessa sille, joka on väärän uutisen julkaissut. Ei luulisi tuollaisen kyllä/ei-päätöksen olevan vaikea ymmärrettävä – vai missä vaiheessa väärinkäsitys on tapahtunut.

Nettikeskusteluissa on tietysti otettu kantaa tuomioon. Niitä lukiessani olen tosin alkanut miettiä, enkö olekaan normaaliälyinen ihminen. Vastaan on tullut niin monta kommenttia, joita en ole ymmärtänyt, että jokin aivovaurio minulla täytynee olla. Vai mitä sanotte näistä?

”En ota kantaa onko ko.henkilö syyllinen tai tai [sic!] ei, mielestäni tärkeintä on mielentilatutkimus tässä asissa [sic!].”

Hyvä on, tämän minä kyllä tavallaan ymmärrän, mutta en sitä, että mielentilatutkimus voisi olla tärkeämpi kuin oikea tuomio.

”Pitkän tutkinnan lopputulos oli ettei murhaaja ollut ulkopuolinen, näiollen [sic!] tuomio oli väärä.”

Tätä ihmetteli joku keskustelupalstallakin. Kommentin mukaan murhaaja ei siis ole ulkopuolinen vaan talon sisällä ollut, siis Auer (vaikka nettikommentoija pelkäsikin, että lapsiako tässä aletaan epäillä), mutta tuomion olisi pitänyt olla vapauttava. Minusta tässä on jotain hämärää epäloogisuutta.

”Mummojen tilanteeseen viitaten, mietin onko oikein tuomita äiti jolla on monta lasta?
On niin surulliata [sic!]!

Olisiko parempi jättää tuomitsematta, ja äiti jatkaisi elämää lastensa kanssa, ikäänkuin mitään ei olisi tapahtunut? Ei, ei todellakaan! Mielestäni hän on syyllinen, toki mielentilatutkimus on paikallaan.”

Tässä viitattaneen venäläiseen ja egyptiläiseen mummoon, joiden oleskelusta Suomessa on ollut hulabaloota. Vai mihin mummoihin? Minusta ainakaan nämä mummot eivät liity tilanteeseen. Onko kommentin alku jonkinlaista ironista sävyä? Mikä on kommentoijan lopullinen kanta? Nainen on murhaaja ja hänet pitää pitää lukkojen takana?

”Vaikka olisi syyllinen, niin on "syytön", kun vain tarpeeksi peräänantamattomasti väittää, että on syytön. Pitää olla kovasti näyttöä syyllisyydestä, että tulee syylliseksi tuomituksi. Usein vielä syyllinen on "mukava" ihminen, jota on vaikea uskoa kenenkään syyllliseksi. Siten voi salassa jatkaa pahan tekemistä. Jos syytön on heikompi, tavalla tai toisella, hänet on helppo leimata syylliseksi, vaikkei sitä olekaan.

Jotkut käyttävät tätä häikäilemättömästi hyväkseen! Viis välittävät siitä, että syyttömästä tehdään sijaissyyllinen! Näin kävi mm. Jeesukselle! [- -]”

Tämä vertaus Jeesukseen kalahti aika kovaa. Jos Anneli Auer on syytön, tämä on tietysti kauhea oikeusmurha, mutta on aika vaikea löytää yhteyksiä Jeesuksen tapaukseen. Koko maailman syntien puolesta kuoleminen ja sitä rataa. Näkyy olevan totta, että anonyymina voi pullauttaa julkisuuteen mitä tahansa.

Romantiikkaa ja räiskettä

Koska olen romantikko, oli minun tietenkin seurattava lauantaina Victorian ja Danielin häitä. Olivatpa satuhäät, ei voi muuta sanoa, ja kaikista ihaninta oli se, että hääparista paistoi Suomeen asti rakkaus ja onnellisuus ihan oikeasti.

Muistan, että kun olin 8-vuotias, silloinen paras ystäväni kertoi, että televisiosta tulevat isot prinsessahäät ja niitä pitää katsoa. Siksi minäkin katsoin Dianan ja Charlesin satuhäitä, vaikken tainnut ollakaan asiasta yhtä perillä kuin 7-vuotias ystäväni. Nyt hieman varttuneempana ymmärrän joitakin asioita paremmin. Ei Dianan ja Charlesin liittoa olisi edes ikinä pitänyt solmia. Mutta Victoria ja Daniel… Jotenkin tuntuu siltä, että he ihan oikeasti ovat oikeita toisilleen.

Hääparista näkyi koko juhlan ajan läheisyys ja toisesta välittäminen. Victoria oli niiiiin rakastuneen näköinen koko ajan, että vähemmästäkin kotikatsomossa itkettiin onnesta. Kliseistä sanoa näin, mutta ei sellaista onnea voi näytellä.



Suudelmia nähtiin niin paljon, että varmaan yhdestä pitäisi laittaa kuva, mutta koska kuva kertoo vähemmän kuin filmi, tässä suudelma liikkuvana:



Tuossa videonpätkässä on ihanaa nähdä, kuinka vapautuneen onnellinen Victoria on. Hän tietää, että on hänen ja Danielin päivä, eikä hänen tarvitse pingottaa. Daniel puolestaan näyttää jäyhemmältä, kuin keskittyisi siihen, että pitää varmasti kiinni etiketin mukaisesta käytöksestä.

Hääkakku oli huima! Oli myös hauska nähdä, kuinka innoissaan Victoria esitteli leikkaamaansa kakkupalaa.



Hieman jo väsytti, kun juhlat alkoivat venyä ja häävalssia jouduttiin odottelemaan. Mutta kannatti valvoa, sillä valssi oli niin romanttinen!



Toden totta toivotan onnea avioliittoon tälle pariskunnalle, vaikken heitä tunnekaan. Paljon hyviä yhteisiä vuosia, lapsia sopivasti ja rakkautta hirmuisen paljon!

Sunnuntaina vaihdoin toisenlaisiin tunnelmiin. Piti lähteä käymään Provinssirockissa. Tavoite oli pysyä tolpillaan Rammsteinin keikan ajan, sillä helmikuussa se ei ollut onnistunut (syy huippaukseen ei kyllä silloinkaan ollut alkoholi). No, tällä kertaa näin koko keikan. Tai näin ja näin, ihmismeren keskellä on vähän hankalaa, kun on tällainen normaalimittainen.

Keikka oli hieno! Se oli hieno! En osaa hehkuttaa nyt yksityiskohtaisemmin.



Sitten esimerkki idiotismista. Inhoan jo valmiiksi ihmisiä, jotka eivät tule ajoissa etsimään itselleen hyvää paikkaa ja sitten myöhemmin – pahimmillaan, kun keikka on jo alkanut – tunkevat väkijoukkoon ja vaativat, että heidän pitää päästä puimaan nyrkkiä eturiviin, kun ovat kerran niin kovia faneja. Mikä on tätä vielä ärsyttävämpää ja alhaisempaa? Tämä: Pari tyyppiä oli sotkenut itsensä päästä varpaisiin kuraan ja ilmeisesti johonkin ruuantapaiseen (luulin ensin, että toisen naama oli verinen, mutta ilmeisesti se oli sotkettu johonkin tomaattipohjaiseen) ja tunki ihmisjoukossa menemään lähemmäksi lavaa sanoen, että menkää pois tieltä, voi likaantua. Voi helevetti, olisi vaan pitänyt seistä siinä eikä välittää. Mutta arvatkaa vaan, väistivätkö ihmiset. Tämän tapauksen kerrottuani joudunkin lisäämään tunnisteisiin ”Maailman virheet”. Se ei sitten todellakaan viittaa aiemmin puheena olleen pariskunnan onneen…

Naisellisen kieroutuneet jalat

Satuin näkemään, kun etnologi Mirja Tervoa haastateltiin televisiossa. Hän kertoi työstään newyorkilaisessa kenkäsalongissa. Kenkien myyminen ei ehkä kuulosta kirjan arvoiselta asialta eikä varsinkaan etnologin koulutusta vastaavalta työltä, mutta Tervo kirjoitti kuitenkin kokemuksistaan Huimaavat korot -Luksuskenkien vaarallinen viehätys -nimisen kirjan, joka oli haastattelun näkemisen jälkeen pakko lukea ja jossa todellakin on etnologin näkökulma. Ja kyllä kirjaa lukiessa alkoi myös valaistua, ettemme todellakaan pysty tietämään ammateista, joissa emme itse ole työtä tehneet.

Tervon työpaikassa myytiin ainoastaan jumalattoman kalliita kenkiä. Siksipä salongissa kävi jumalattoman tärkeitä naisia, joiden miehet maksoivat ostetut kengät. Naisilla itsellään ei sitä rahaa olisi ollutkaan, mutta oli tärkeää, että miehen rinnalla käveli edustava nainen. Salongissa kävi myös naisia, jotka halusivat sovittaa kenkiä mutta joilla ei ollut varaa niiden ostoon. Ja naisia, jotka veivät kenkiä kotiinsa ja toivat ne sitten takaisin. Sekä mies, joka nukkuili salongin sohvalla, kun hänen vaimonsa sovitti kenkiä – mies saikin nukkua viiden tunnin ajan.

Kenkäsalonki oli kapitalismin pahin kukkanen: millään muulla kuin rahalla ei ollut väliä. Oli turha kuvitella saavansa peruspalkkaa – sellaista ei ollut. Jos asiakas ei ostanut mitään, hänen kanssaan vietetty aika oli aivan turhaa. Siksi myyjät osasivat näppärästi jakaa asiakkaat kasteihin ja tiesivät, kenen kimppuun kannatti syöksyä eli keneltä sai parhaat myyntitulokset dollarimääräisesti.

Huimia korkoja voisi ihastella, sillä kyllähän ne tuntuvat naisellisuuden huipulta. Kirjan lukeminen olisi voinut myös olla kurkistus luksuksen keskellä elävien asiakkaiden elämään, josta voisi hetken unelmoida (vaikkakin uskon, että luksuselämä on keskimäärin tylsää). Niin, näin olisi voinut olla, jollei Tervo olisi antaumuksella ja aivan aiheesta kuvaillut vääntyneitä jalkoja ja kipua sekä saanut minut uskomaan, että korkokengät todellakin ovat olemassa aivan muuta kuin kävelyä varten. En ikinä voisi kuvitella, että rajoittaisin jatkuvasti liikkumistani siksi, että kengilläni ei voi kävellä! Juhlissa minullakin voi olla korkoa, mutta joudun silloin todellakin kärsimään naisellisuudestani.

Korkokenkien sovittajien jaloista lukeminen saa minut ajattelemaan myös, voinko ikinä enää sovittaa kenkiä rauhallisella mielellä. Tervo kuvaa nimittäin mm. joidenkin asiakkaiden jalkojen voivan niin huonosti, että näitä asiakkaita palvellessaan myyjäkin ryntää välillä pesemään kätensä pöpöjen pelossa.

Mutta jotain luksustietouttakin iskostui mieleeni lukiessani kirjaa. Nyt tiedän, että Louboutinin kengissä on aina punainen pohja…



Kirja oli valtavan mielenkiintoinen. Ainoa pikku miinus on annettava omituisesta Tuhkimo-sadun tulkinnasta. Tervo väittää, että Tuhkimon etsiminen lasikengän avulla kertoo prinssistä sen, että tämä tahtoo valita naisen vain kengän sirouden perusteella, että ensin olisi ikään kuin kenkä ja sitten sille halutaan löytää sopiva nainen: ”Lasikengät eivät olleet tietyn tytön mittatilauskengät vaan tuote, jolle etsittiin käyttäjää. Jos valmis kenkä sopi jalkaan, tyttö oli sovelias prinsessaksi.” Miten niin? Kenkähän oli tehty – tai taiottu – nimenomaan Tuhkimon jalkaan ja siksi sen sopivuuden testaaminen oli varma keino löytää juuri se nuori nainen, johon prinssi oli rakastunut.

Kepeä kummitustarina

Kesäloman alkajaisiksi lukaisin loppuun jonkin aikaa melkoisen syrjässä olleen Hänen varjonsa tarinan, jonka on kirjoittanut Audrey Niffenegger. Hänen ensimmäistä kirjaansa Aikamatkustajan vaimo kuulee kehuttavan joka taholta, joten nähtävästi sekin pitää jossain vaiheessa lukea, koska tämä kakkoskirja miellytti ihan mukavasti.

Hänen varjonsa tarinan keskiössä ovat chicagolaiset kaksoset Julia ja Valentina, jotka perivät kuolleen tätinsä asunnon. Asunto sijaitsee sattumalta Lontoossa aivan Highgaten hautausmaan vieressä, ja niinpä parikymppiset tytöt vaihtavat mannerta. Muuton yhteydessä he saavat tietenkin uudet naapurit: Robertin, heidän kuolleen tätinsä miesystävän, ja Martinin, erittäin pahoista pakko-oireista kärsivän miehen, joka ei uskalla tulla ulos asunnostaan ja jonka hollantilainen vaimo on juuri lähtenyt kotimaahansa, koska hänen voimansa sairaan miehen kanssa ovat loppuneet. Lisäksi tytöt saavat kämppiksen: heidän kuolleen tätinsä Elspethin aaveen.

Kirja on täynnä kiinnostavia jännitteitä. Ensiksikin tyttöjen saamalla perinnöllä on varsin omituinen ehto. Sen mukaan tytöt eivät saa päästää vanhempiaan käymään uudessa asunnossaan. Elspethin ja tämän kaksoissiskon Edien, tyttöjen äidin, välit ovat aikanaan napsahtaneet kokonaan poikki. Nuorempien kaksosten välit eivät myöskään ole ongelmattomat. Julia kutsuu Valentinaa hiirulaiseksi ja tahtoo symbioottista yhdessäoloa. Valentina puolestaan haluaisi oman elämän, ja tämä toive johtaa lopulta äärimmäisen epätoivoiseen tekoon.

Tyttöjen suhteet ympäristöön suuntautuvat hieman eri tahoille: Valentina nimittäin rakastuu tätinsä exään Robertiin ja Julia puolestaan tutustuu paremmin Martiniin ja alkaa juonia, miten saisi tämän parantumaan pakko-oireistaan. Mutta koska Elspeth kummittelee, ei voi oikein sanoa, että Robert olisi todella jättänyt hänet taakseen.

Highgaten hautausmaa on teoksessa merkittävässä roolissa, ja todellakin tekisi mieli päästä sinne käymään. Se kuulostaa myyttiseltä. Rakastan muutoinkin vanhoja hautausmaita, joten voin vain kysyä, miksi ihmeessä en ole keksinyt käydä tuolla hautausmaalla, vaikka olen käynyt Lontoossa kolme kertaa?





Kirja on kepeä luettava, mutta siinä on silti aika kiintoisia vakavia teemoja. Myönnettäköön kuitenkin, että Martinin pakkohäiriön kuvaaminen tai ainakin siitä parantumisen kuvaaminen jää hieman pinnalliseksi – ketään ei varmaan yllätä, että Martin uskaltaa lopuksi astua asunnostaan jopa kulkuvälineeseen, joka vie hänet vaimon luo Hollantiin.

Elspeth-kummitus on sekä viehättävä että raivostuttava ja itsekeskeinen. Hänen omapäisyytensä on kyllä helppo ymmärtää, koska paljastuu, ettei hänen ja hänen siskonsa taustassa ole mitään nauramista. Mutta loppuratkaisun tullessa Elspeth sai minulta huutia. Ei noin voi tehdä, vauhkosin, kun luin kirjan viimeisiä sivuja.

Hänen varjonsa tarina sopii hyvin kevyeksi kesälukemiseksi. Se solahtaa läpi kuin itsestään. Ainoa kielellinen moite tulee siitä, että kirjailija toistaa rasittavasti henkilöiden nimiä silloinkin kun voisi luontevasti käyttää pronomineja. Mutta se on pientä. Harvoin nimittäin näin kepeä kirja voi antaa niin paljon mietittävää kuin tämä.

Ei sitten kierrätetä enää

Kevään viimeisten työponnistusten keskellä, stressaantuneena, väsyneenä on vaikea ymmärtää, mistä kaikesta ihmiset jaksavat valittaa. Harmillista sinänsä, että toisten valitus johtaa tämän blogin kirjoittajan valitukseen – olemme käsittämättömässä kierteessä.

Laura Honkasalo kirjoittaa Helsingin Sanomien yleisönosastossa (3.6.) otsikolla ”Moni käsityöläinen lisää maailmaan turhaa roinaa”. En näin keskimäärin ymmärrä, miksi erikseen pitäisi olla kauhuissaan siitä, että käsityöläiset tekevät käsitöitä ja että siitä työstä syntyy jokin konkreettinen esine, mutta vielä enemmän suu loksahtaa, kun huomaa Honkasalon kirjoittavan nimenomaan kierrätyskäsitöistä.

Honkasalon – joka muuten itsekin ilmoittautuu ”käsityöharrastajaksi”, vaikkakin tämän jälkeen on vaikea keksiä, miten hän oikein voi harrastustaan harrastaa – mielestä kierrätysmateriaaleista tehdään turhakkeita, ja siksi kierrätysmateriaalien käyttäminen käsitöissä onkin hänen mielestään hyvin usein ”silkkaa viherpesua”, mikä ilmeisesti tarkoittaa sitä, että ihmiset tuntevat mukavasti olevansa hyviä ihmisiä, kun ovat ekologisia, vaikkeivät olekaan. Turhia tavaroita ovat Honkasalon mukaan mm. kananmunanlämmittimet, pussukat ja legoukkeleista tehdyt korut (varsinkin, kun legoukkelit pitäisi kierrättää lapsille, eikä aikuisilla ole siis oikeutta leikkimielisyyteen ja leluihin). Tarpeellisia tavaroita ovat kynnysmatot ja kahvipussipärekorit. Niitä olisi sitten hyvä tehdä kierrätysmateriaaleista, jotta roskat menevät hyvään tarkoitukseen.

Olen hyvin hämmästynyt. Eikös kierrätyksen tarkoituksena ole, että se, mikä olisi menossa roskaksi, päätyy jonnekin muualle esineeksi, jota edelleen käytetään. Kyllähän meillä on paljon tavaraa ennestään, mutta jos joku tekee kierrätysmateriaaleista korun, korun omistaja saa siitä paljon iloa, eikä materiaali päädy pöhöttymään kaatopaikalle. Missä sen käytetyn kankaanpalan, napin tai helmen sitten olisi parempi olla? Pussukat eivät mielestäni ole turhakkeita lainkaan, niissähän voi kuljettaa mukanaan tarvittavia tavaroita – minusta se on hyödyllistä.

Niin tai näin päin, aina pitää olla huonolla omallatunnolla. Nyt ei saa nauttia edes kierrätysmateriaalitavaroista. Voi tietysti lopettaa ostamisen, mutta sitten pitää olla potea huonoa omatuntoa siitä, että suomalaisilla ei ole töitä, koska minä en osta heidän valmistamiaan tuotteita ja tarjoamiaan palveluita. Joudun myös tuntemaan huonoa omatuntoa siitä, jos löydän kirpparilta kivaa käytettyä tavaraa, enkä haluakaan tehdä siitä kynnysmattoa, vaan jotain, millä ei tee mitään. Tervemenoa tekemisen, ideoimisen ja kaiken muunkin ilo.


Esimerkki syntisestä kierrättämisestä