Kepeä kummitustarina

Kesäloman alkajaisiksi lukaisin loppuun jonkin aikaa melkoisen syrjässä olleen Hänen varjonsa tarinan, jonka on kirjoittanut Audrey Niffenegger. Hänen ensimmäistä kirjaansa Aikamatkustajan vaimo kuulee kehuttavan joka taholta, joten nähtävästi sekin pitää jossain vaiheessa lukea, koska tämä kakkoskirja miellytti ihan mukavasti.

Hänen varjonsa tarinan keskiössä ovat chicagolaiset kaksoset Julia ja Valentina, jotka perivät kuolleen tätinsä asunnon. Asunto sijaitsee sattumalta Lontoossa aivan Highgaten hautausmaan vieressä, ja niinpä parikymppiset tytöt vaihtavat mannerta. Muuton yhteydessä he saavat tietenkin uudet naapurit: Robertin, heidän kuolleen tätinsä miesystävän, ja Martinin, erittäin pahoista pakko-oireista kärsivän miehen, joka ei uskalla tulla ulos asunnostaan ja jonka hollantilainen vaimo on juuri lähtenyt kotimaahansa, koska hänen voimansa sairaan miehen kanssa ovat loppuneet. Lisäksi tytöt saavat kämppiksen: heidän kuolleen tätinsä Elspethin aaveen.

Kirja on täynnä kiinnostavia jännitteitä. Ensiksikin tyttöjen saamalla perinnöllä on varsin omituinen ehto. Sen mukaan tytöt eivät saa päästää vanhempiaan käymään uudessa asunnossaan. Elspethin ja tämän kaksoissiskon Edien, tyttöjen äidin, välit ovat aikanaan napsahtaneet kokonaan poikki. Nuorempien kaksosten välit eivät myöskään ole ongelmattomat. Julia kutsuu Valentinaa hiirulaiseksi ja tahtoo symbioottista yhdessäoloa. Valentina puolestaan haluaisi oman elämän, ja tämä toive johtaa lopulta äärimmäisen epätoivoiseen tekoon.

Tyttöjen suhteet ympäristöön suuntautuvat hieman eri tahoille: Valentina nimittäin rakastuu tätinsä exään Robertiin ja Julia puolestaan tutustuu paremmin Martiniin ja alkaa juonia, miten saisi tämän parantumaan pakko-oireistaan. Mutta koska Elspeth kummittelee, ei voi oikein sanoa, että Robert olisi todella jättänyt hänet taakseen.

Highgaten hautausmaa on teoksessa merkittävässä roolissa, ja todellakin tekisi mieli päästä sinne käymään. Se kuulostaa myyttiseltä. Rakastan muutoinkin vanhoja hautausmaita, joten voin vain kysyä, miksi ihmeessä en ole keksinyt käydä tuolla hautausmaalla, vaikka olen käynyt Lontoossa kolme kertaa?





Kirja on kepeä luettava, mutta siinä on silti aika kiintoisia vakavia teemoja. Myönnettäköön kuitenkin, että Martinin pakkohäiriön kuvaaminen tai ainakin siitä parantumisen kuvaaminen jää hieman pinnalliseksi – ketään ei varmaan yllätä, että Martin uskaltaa lopuksi astua asunnostaan jopa kulkuvälineeseen, joka vie hänet vaimon luo Hollantiin.

Elspeth-kummitus on sekä viehättävä että raivostuttava ja itsekeskeinen. Hänen omapäisyytensä on kyllä helppo ymmärtää, koska paljastuu, ettei hänen ja hänen siskonsa taustassa ole mitään nauramista. Mutta loppuratkaisun tullessa Elspeth sai minulta huutia. Ei noin voi tehdä, vauhkosin, kun luin kirjan viimeisiä sivuja.

Hänen varjonsa tarina sopii hyvin kevyeksi kesälukemiseksi. Se solahtaa läpi kuin itsestään. Ainoa kielellinen moite tulee siitä, että kirjailija toistaa rasittavasti henkilöiden nimiä silloinkin kun voisi luontevasti käyttää pronomineja. Mutta se on pientä. Harvoin nimittäin näin kepeä kirja voi antaa niin paljon mietittävää kuin tämä.