True Blood kausi 2

16. kesäkuuta oli odotettu päivä, sillä silloin piti ilmestymän True Bloodin toinen tuotantokausi dvd-boksina. Olinpa ollut kaukaa viisas, kun tilasin boksin ennakkoon, sillä se saapui postiluukusta jo edellisenä päivänä. Katsomiseen meni noin neljä päivää ja nyt olen palannut kauden pariin jo uudelleen, koska mieheni jäi ensimmäistä katsomista vaille työmatkan vuoksi, eikä minulle tosiaankaan tuota vaikeuksia katsoa tätä sarjaa uudelleen. Aloitimme toisesta jaksosta, koska ensimmäinen oli tullut jo televisiosta, ja nyt mennään eteenpäin kiitettävää vauhtia. Tarkoitus ei ole spoilata kovin paljon – no mikä on paljon? – mutta jos et halua tietää mitään, lienee parasta olla lukematta.

True Blood on parasta, mitä televisiosta tulee tällä hetkellä. Paitsi että sitä ei kannata katsoa televisiosta, koska kerran viikossa tulevia jaksoja seuraamalla intensiteetti ihan oikeasti kärsii. Toinenkin tuotantokausi veti tehokkaasti mukaansa ja arvatkaa vaan, mikä soi päässä…



Toisella tuotantokaudella menee periaatteessa kaksi (tai kolme) isoa juonilinjaa. Ensiksikin seurataan, mitä ilmeisen pahaa Maryannilla on mielessään, ja toiseksi ihmetellään Dallasin sheriffin Godricin katoamista, joka kietoutuu kolmanteen juonilinjaan, siihen, mitä tapahtuu Jasonille, joka luulee löytäneensä Jeesuksen.

Pienemmistä juonenpalasista kiinnostavin on juuri ensimmäisen tuotantokauden lopulla vampyyriksi muuttuneen Jessican teiniangsti. Bill yrittää kasvattaa Jessicaa ja suojella ihmisiä häneltä, Sookie puolestaan ymmärtää Jessicaa sen perusteella, ettei vampyyriksi tuleminen ole oikeastaan sen kummempaa kuin teini-ikä. No, välillä kukin onnistuu ja välillä ei. Billin onnistumisen hetkiä on, kun Jessicalle löydetään sopiva True Blood -veriryhmäyhdistelmä – tytölle kun ei oikein keinoveri tahtoisi maistua.



Hellyttävä on myös Jessican suhde Hoytiin, ihmiseen. Hoyt on niin ihana – vaikka hänellä onkin kammottava äiti. Nuoripari etenee intiimiin kanssakäymiseen, mutta seksin kohdalla tulee aika erikoinen takaisku. Tuskia olisi mukava purkaa itkemällä, mutta vampyyrien kyyneletkin ovat verta, joten Jessicaa ei itkeminen oikein miellyttäisi.



Aikuiskatsojalle True Blood ei ole pelottava (joskin välillä se on yököttävä – varsinkin silloin, kun Sookie on saanut selkäänsä karmivat haavat ja niitä parannetaan). Pelottavaa toisessa tuotantokaudessa on oikeastaan vain Auringon veljeskunta, ääriuskovainen kirkko, jonka koulutuskeskukseen Jason lähtee. On huvittavaa, kuinka pihalla Jason on Raamatun sisällöstä (kuinka uskovainen voikaan olla, vaikkei tiedä, kuka oli Lasarus), mutta vaikka hän on sivistymätön, hänellä on hyvä sydän. Sisäinen kamppailu on kuitenkin kova, kun miehellä itsellään ei ole lainkaan huonoja kokemuksia vampyyreista ja ympärillä olevat uskikset jankuttavat näiden pahuutta.

Entäs sitten Maryann? Sam ei ole lainkaan iloinen siitä, että hän on tullut Bon Tempsiin, ja ikävä kyllä Maryannilla on juuri Samin pään menoksi ikäviä suunnitelmia. Nainen on kaunis mutta niin ylirakastava, ettei hänellä voi olla muuta kuin pahoja päämääriä. Aluksi hän kuitenkin järjestää lähinnä seksiorgioita, joiden tapahtumakulut unohtuvat ihmisten mielistä käsittämättömällä tavalla. Niin kaunis, niin ärsyttävä.



En periaatteessa välitä miehistä, jotka ovat kovin tärkeinä ulkonäöstään. Saman voisi katsoa koskevan vampyyreita, mutta annettakoon Eric Northmanille anteeksi. Olen alkanut tämän tuotantokauden myötä ymmärtää, miksi monet niin vinkuvat hänen peräänsä.



Niin, ja entäpä se ulkonäköjuttu? On aika hellyttävää nähdä Eric foliopalat päässään. Kai sitä hiukset harmaantuvat ja tarvitsevat väriä tuhannen vuoden kuluessa. Ai niin, eiväthän vampyyrit vanhene. No sitten tässä täytyy olla kyse vielä isommasta turhamaisuudesta…



Lopuksi pitää spoilata vielä yksi juttu. Tiedättekö, mikä on Louisianan vampyyrikuningattaren Sophie-Annen lempiajanviete? Yatzy!