Naisellisen kieroutuneet jalat

Satuin näkemään, kun etnologi Mirja Tervoa haastateltiin televisiossa. Hän kertoi työstään newyorkilaisessa kenkäsalongissa. Kenkien myyminen ei ehkä kuulosta kirjan arvoiselta asialta eikä varsinkaan etnologin koulutusta vastaavalta työltä, mutta Tervo kirjoitti kuitenkin kokemuksistaan Huimaavat korot -Luksuskenkien vaarallinen viehätys -nimisen kirjan, joka oli haastattelun näkemisen jälkeen pakko lukea ja jossa todellakin on etnologin näkökulma. Ja kyllä kirjaa lukiessa alkoi myös valaistua, ettemme todellakaan pysty tietämään ammateista, joissa emme itse ole työtä tehneet.

Tervon työpaikassa myytiin ainoastaan jumalattoman kalliita kenkiä. Siksipä salongissa kävi jumalattoman tärkeitä naisia, joiden miehet maksoivat ostetut kengät. Naisilla itsellään ei sitä rahaa olisi ollutkaan, mutta oli tärkeää, että miehen rinnalla käveli edustava nainen. Salongissa kävi myös naisia, jotka halusivat sovittaa kenkiä mutta joilla ei ollut varaa niiden ostoon. Ja naisia, jotka veivät kenkiä kotiinsa ja toivat ne sitten takaisin. Sekä mies, joka nukkuili salongin sohvalla, kun hänen vaimonsa sovitti kenkiä – mies saikin nukkua viiden tunnin ajan.

Kenkäsalonki oli kapitalismin pahin kukkanen: millään muulla kuin rahalla ei ollut väliä. Oli turha kuvitella saavansa peruspalkkaa – sellaista ei ollut. Jos asiakas ei ostanut mitään, hänen kanssaan vietetty aika oli aivan turhaa. Siksi myyjät osasivat näppärästi jakaa asiakkaat kasteihin ja tiesivät, kenen kimppuun kannatti syöksyä eli keneltä sai parhaat myyntitulokset dollarimääräisesti.

Huimia korkoja voisi ihastella, sillä kyllähän ne tuntuvat naisellisuuden huipulta. Kirjan lukeminen olisi voinut myös olla kurkistus luksuksen keskellä elävien asiakkaiden elämään, josta voisi hetken unelmoida (vaikkakin uskon, että luksuselämä on keskimäärin tylsää). Niin, näin olisi voinut olla, jollei Tervo olisi antaumuksella ja aivan aiheesta kuvaillut vääntyneitä jalkoja ja kipua sekä saanut minut uskomaan, että korkokengät todellakin ovat olemassa aivan muuta kuin kävelyä varten. En ikinä voisi kuvitella, että rajoittaisin jatkuvasti liikkumistani siksi, että kengilläni ei voi kävellä! Juhlissa minullakin voi olla korkoa, mutta joudun silloin todellakin kärsimään naisellisuudestani.

Korkokenkien sovittajien jaloista lukeminen saa minut ajattelemaan myös, voinko ikinä enää sovittaa kenkiä rauhallisella mielellä. Tervo kuvaa nimittäin mm. joidenkin asiakkaiden jalkojen voivan niin huonosti, että näitä asiakkaita palvellessaan myyjäkin ryntää välillä pesemään kätensä pöpöjen pelossa.

Mutta jotain luksustietouttakin iskostui mieleeni lukiessani kirjaa. Nyt tiedän, että Louboutinin kengissä on aina punainen pohja…



Kirja oli valtavan mielenkiintoinen. Ainoa pikku miinus on annettava omituisesta Tuhkimo-sadun tulkinnasta. Tervo väittää, että Tuhkimon etsiminen lasikengän avulla kertoo prinssistä sen, että tämä tahtoo valita naisen vain kengän sirouden perusteella, että ensin olisi ikään kuin kenkä ja sitten sille halutaan löytää sopiva nainen: ”Lasikengät eivät olleet tietyn tytön mittatilauskengät vaan tuote, jolle etsittiin käyttäjää. Jos valmis kenkä sopi jalkaan, tyttö oli sovelias prinsessaksi.” Miten niin? Kenkähän oli tehty – tai taiottu – nimenomaan Tuhkimon jalkaan ja siksi sen sopivuuden testaaminen oli varma keino löytää juuri se nuori nainen, johon prinssi oli rakastunut.