Perheistä ei saa enää pitää

Nähtävästi kaikesta voidaan tehdä ongelma. Olen tässä ihmetellyt kohua, joka on aiheutunut kristillisdemokraattien perhekampanjan julisteista. Kuvissahan on puolueen puheenjohtajan Päivi Räsäsen Saara-tytär kihlattuineen. Nuoret on puettu 1950-luvun tyyliin, ja tarkoituksena on kiinnittää huomiota siihen, että perheunelmia elättelevillä nuorilla on ongelmana mm. työn löytyminen.



Kristillisdemokraatit järjesti eilen perheseminaarin, jossa Helsingin Sanomista syntyvän vaikutelman mukaan oli jälleen lytätty kampanja aivan maan rakoon. (Jotenkin kyllä ihmetyttää – jossainhan täytyy olla niitäkin, jotka kampanjasta pitävät… Esimerkiksi minusta kampanja on raikas ja kiinnittää aiheellisesti huomiota nuorten pelkoon joutua elämään ilman työtä.) Kaupunginvaltuutettu Kylli Kylliäistä kampanja tökkii, koska ” Suomessa on noin miljoona yksineläjää, joita kampanja ei puhuttele.” Eräs toinen nainen oli puolestaan joutunut tunnekuohun valtaan, koska ”kampanja ei puhuttele kriisiperheitä.” Hän kertoi, että onnellisten parien näkeminen oli sietämätöntä avioeron jälkeen. Hänen mielestään kristillisdemokraattien ”kampanja leikkii ”äärimmäisen vaarallisilla asioilla”.”

Olen hämmentynyt. Jos halutaan nostaa esille perhettä perustavat nuoret, silloin kampanjassa on hyväkin näyttää nuoria ihmisiä – vieläpä parillisia nuoria ihmisiä. Tässä kampanjassa puhutaan tästä, eikä se tarkoita, ettei puolue välitä yksinhuoltajista tai yksinäisistä lapsettomista ihmisistä. Mitä ovat ne ”äärimmäisen vaaralliset asiat”? Sekö, että ihmiset haluavat perustaa perheen? Sekö, että perheen merkitystä halutaan korostaa? Minusta on ok, että on muitakin hyväksyttyjä tapoja elää kuin ydinperhe, mutta pidän kyllä suuressa arvossa sitä, että mm. perheiden kasassa pysymiseen olla valmiita panostamaan. Jotkut ovat taas turhasta varpaillaan tyyliin ”jos tämä ei kosketa juuri minua, se syrjii minua”.

Ymmärrän toki, että monista tuntuu pahalta nähdä kuvia onnellisista ihmisistä. Mutta kielletäänkö sitten vaikkapa vauvojen ja vihittyjen kuvat lehdissä? Kyllä varmasti tulee monelle kyynel silmäkulmaan, kun omaa lasta tai puolisoa ei mitenkään ala elämään ilmestyä. Enkä todellakaan vähättele tätä. Itsekin olen tainnut itkeä aika monet surut siitä, ettei elämäni ole ollut aina sellainen kuin olisin halunnut.

Jos ajatellaan kampanjaa mainoskampanjana, kristillisdemokraattien perhekampanja näyttää mielestäni varsin onnistuneelta. Se kiinnittää huomion kohdistetusti yhteen asiaan, aivan kuin mainos kohdistuu yhteen tuotteeseen ja kohderyhmään. Se esittää jotain, mitä me suurin osa nuorina aikuisina toivomme: hyvän parisuhteen, mahdollisuuden perustaa perhe joskus tulevaisuudessa. Päivi Räsänen kommentoi kampanjaa seuraavasti: ”Tässä on tietoisesti haluttu tuoda esiin ikään kuin unelma perheestä, jota ei vielä ole edes perustettu. Että on unelma ja sitten todellisuuden tuomat ristiriidat.” Tässä tarkoituksessaan kampanja onnistuu.

Siksi tuntuukin todella omituiselta, että ihmiset vaativat siltä jotain muuta. Helsingin Sanomien haastattelema Anni Sinnemäki esimerkiksi toteaa: ”Näiden kuvien maailma on lähellä 50-luvun yhdysvaltalaisten elokuvien unelmaa ja siten ehkä aika kaukana siitä maailmasta, jossa ihmiset loskaisilla kaduilla vievät lapsiaan päivähoitoon tai jossa he kasvattavat lapsiaan, rakastavat puolisoitaan ja eroavat.” Ei kampanjan kuvien tarvitsekaan kuvata loskaisia katuja. Ei, tällä kertaa keskustelunaiheeksi halutaan nostaa jokin muu asia, toisella tavalla vaikeat, suuremmat asiat. Sillä kyllä ne loskaiset kadut kestää, jos vain nuorillakin vanhemmilla on hieman varmempi olo siitä, että on töitä, joista saa rahaa, jolla ruokkia lapsensa.