En ole kasvanut uskonnollisessa ilmapiirissä, mutta kyllä minut kirkon jäseneksi kastettu on. Ja edelleen kuulun evankelis-luterilaiseen kirkkoon, vaikka olen miettinyt eroamista ties kuinka kauan. Jonkin verran eroamista viivästytti ehkä se, että eräs nainen, joka oli eronnut kirkosta nettisivujen kautta, ei ollutkaan tullut virastossa kirjattua kirkosta eronneeksi vaan – kuolleeksi, mutta oikeasti minulla ei taida olla yhtään todellista syytä kuulua kirkkoon.
Uskon, että minun vanhemmillenikin kastejuhlani on ollut itse asiassa enemmän nimenantojuhla kuin kirkon jäseneksi liittämisjuhla. Niin se varmasti vielä useammille vanhemmille nykyäänkin on.
Tämän päivän Helsingin Sanomien Sunnuntaidebatissa Kari Enqvist kirjoittaa, ettei pieniä lapsi pitäisi ottaa kirkon jäseniksi lainkaan juuri siitä syystä, että ihmisen pitää olla riittävän vanha ymmärtääkseen, mitä tämän yhdistyksen jäsenyys tarkoittaa. Vähimpänä vaatimuksena hän pitää sitä, että lapsikasteessa saisi lapsijäsenyyden, joka ei kestäisi koko elämää. Tällöin jokainen ilmoittaisi 18 vuotta täytettyään, haluaako kuulua kirkkoon vai ei.
Täysi-ikäisyyden saavutettuaan voi halutessaan erota kirkosta, joten en tiedä, onko tuo lapsijäsenyys muuta kuin jonkinlainen kompromissi, johon Enqvistkään ei olisi tyytyväinen. Se hyvä siinä olisi, että jokainen joutuisi oikeasti pohtimaan omaa vakaumuksellista näkemystään – ainakin sitä, onko se evankelis-luterilaisen kirkon mukainen vai ei.
Nythän monet menevät kirkon toimitusten mukana tavan vuoksi: rippikouluun mennään, kun on kiva olla kavereiden kanssa leirillä ja häät pidetään kirkossa, koska kirkot ovat kauniita ja juhlallisia paikkoja. Itse kokisin lähinnä pyhäinhäväistyksenä, jos minä omine elämänkatsomuksineni menisin vihityttämään itseni kirkossa, vaikkei minulla mikään pahuutta julistava elämänkatsomus olekaan. Samanlaisen tunteen voisi kokea moni hääpari, jos oikeasti alkaisi miettiä omaa vakaumustaan. Jos Jumala ei tunnu läheiseltä muutoin, miksi Häneltä halutaan siunaus avioliittoon astuttaessa.
Enqvistin ehdotus, että kirkon jäseneksi kastettaisiin vasta myöhemmin, sopisi minulle mainiosti. Vaikka pelkäänkin, että uskonto hallitsee joidenkin pienempiin uskonnollisiin ryhmiin kuuluvien elämää liian suuressa määrin, pidän kuitenkin arvossa sitä, että aikuiskasteen ottaja on yleensä itse tehnyt valintansa liittyä uskonnolliseen yhteisöön.
Niin, ja Jumalan siunauksesta. Itse ajattelen, että jos Jumala on olemassa, hän ottaa ihmiset suojiinsa, pitää huolta avioliitoista ja ottaa kuoleman jälkeen luoksensa aivan riippumatta siitä, teemmekö ulkoisia kastetoimituksia, avioliittoon vihkimisiä tai hautaansiunaamisia kirkollisin menoin. Ei hyvin pieninä kuolleita lapsia, jotka eivät ehkä ole ehtineet saada kastetta, heitetä helvettiin. Enqvistkin pitää helvetillä pelottelua vastenmielisenä. Itse en usko, että kovinkaan moni vanhempi kastattaa lapsensa sen vuoksi, että se suojaisi helvetiltä – kovin moni kun ei taida helvettiin uskoa.
Luulen, että Suomessa (ja pohjoismaissa noin yleensä) on aika paljon tapakristittyjä. Kirkolliset menot (kaste, ripari, avioliittoon vihkiminen) ovat enemmänkin tapa kuin uskonnollinen kokemus.
VastaaPoistaItse erosin kirkosta jokunen vuosi sitten, koska en pidä siitä tavasta jolla kirkko Jumalaa edustaa. En halua kuulua yhteisöön, joka riitelee keskenään siitä onko esim. homous syntiä jne.
Olen samaa mieltä, että aito usko ei edellytä mihinkään uskonnolliseen järjestöön kuulumista.
Minun mielestäni kyllä (siis vastaus tuohon otsikossa esittämääsi kysymykseen). Minun mielestä ihmisen kuuluu itse pystyä päättämään, mihin uskonnolliseen ryhmään haluaa kuulua, mikäli haluaa kuulua ollenkaan, ja lapsikasteessa tämä ei ole mahdollista.
VastaaPoistaOma tyttäreni sai nimensä muuten kuin kasteessa, koska minä erosin kirkosta heti kun se 18-vuotiaana oli mahdollista ja mieheni hieman myöhemmin. Minulle oli aina itsestäänselvää, että mahdollinen lapseni ei saa kastetta kirkon jäseneksi vaan hän saa itse valita oman elämänkatsomuksensa suunnan, kunhan on tarpeeksi vanha siihen.
Jälleen kerran yhdyn mielipiteeseesi.
VastaaPoistaItse en aio kastaa lastani kirkkoon kuuluvaksi. En siksi, etten itse kirkkoon kuulu, vaan siksi, että haluan, että hän voi ajan tullessa itse päättää elämänkatsomuksestaan. Minua ei haittaa, vaikka hän sitten kirkkoon itsensä kastatuttaisikin - pääasia on , että se olisi hänen oma päätöksensä. Tällöin minä en tekisi tuota päätöstä hänen puolestaan.
Erosin kirkosta, kun olin 16 vuotias. Äitini, jonka elämänkatsomus vastaa omaani melko kiitettävästi, antoi minun tehdä oma päätökseni. Isälleni sen sijaan piti asiaa melko tarkasti perustella. Hän kysyi vaan että "Miksi?" Piti siinä sitten perustella, että no siksi, ettei elämänkatsomukseni yhdy kirkon katsomuksiin, etten usko samalla tavalla kuin kristityt, ja että en mielestäni tarvitse kirkkoa tai pappia välikädeksi voidakseni uskoa jumalaan.
Sekin, että saa vasta 16-vuotiaana erota kirkosta JOS sattuu vanhemmiltaan saamaan luvan, on väärin. Jos vanhemmat ovat vannottuneita kristittyjä, eivät he mitä useimmin anna lapsensa erota kirkosta. Minusta kuitenkin jo alle 18-vuotiaalla on oma mielipiteensä, oma maailmankatsomuksensa. Hänellä tulisi siis olla oikeus päättää itse - ei hänen vanhemmillaan.
Heh - herätät päässäni paljon ajatuksia, kiitos inspiroinnista! ;)