Oh, I will follow the white rabbit!

Pitkään odottamani Tim Burtonin Liisa Ihmemaassa on nyt sitten nähty – ja ihana satuhan se on. Lisäksi täytyy sanoa, että tämä elokuva kannattaa käydä katsomassa nimenomaan 3D-versiona. Ennen en ole ollut niin vakuuttunut siitä, kannattaako elokuvia ollenkaan katsoa kaksien lasien kanssa, mutta tässä menettää jotain, jos näkee kaksiulotteisen version – elokuvan herkkä loppu ei ainakaan takuulla näytä samalta littanana. Eikä hurjan syvään kaninkoloon sitä paitsi voi tipahtaa yhdessä tasossa.

Liisa (Mia Wasikowska) on 20-vuotias tyttö, joka matkaa äitinsä kanssa juhliin, joihin ei halua mennä. Juhlissa Liisalle selviää, että nuo tylsät bileet ovat itse asiassa hänen juhlansa: aivan ärsyttävän tosikkomainen nuorimies nimeltä Hamish polvistuu Liisan eteen koko juhlakansan edessä kihlojen toivossa. Liisa pakenee paikalta valkoisen kanin perään ja joutuu tietenkin tämän koloon.



Ihmemaassa sitten ihmetellään, onko Liisa juuri se Liisa, joka tarvitaan. Kaikkien aikojen kalenteri näyttää nimittäin, että Liisa pelastaa Ihmemaan Punaisen kuningattaren hirmuvallalta tappamalla miekalla valtavan lohikäärmeen.

Ihmemaa on visuaalisesti riemastuttava, ja niin ovat sen hahmotkin. Punainen kuningatar (Helena Bonham Carter) on isoine päineen sekä huvittava että ehkä hieman pelottavakin. Hänen hallitsemansa linnan värimaailma on upea.



Hassu Hatuntekijä (Johnny Depp) on sopivan hullu, hassu ja surumielinen, eikä muuten lainkaan muistuta näyttelijäänsä, sen verran kovat ovat pakkelit. Jollain lailla elokuva on pyrkinyt säilyttämään Lewis Carrollin kirjan kielellisen leikittelyn, ja se näkyy parhaiten Hassun Hatuntekijän hahmossa, joka puhuu aivan mitä sattuu.



Irvikissa (äänenä Stephen Fry) on yhtä lumoava kuin Lewis Carrollin kirjassa, tosin hieman toisella tavalla. Kirjassa Liisa käy täysin absurdia keskustelua kissan kanssa, Burtonin elokuvassa kissa keskittyy vain hymyilemään ihanaisesti ja katoilemaan ja ilmestymään milloin mitenkin – leijuen ilmassa täysin mielensä mukaan. Hurmaava tapaus!



Punaisen kuningattaren sisar Valkoinen kuningatar (Anne Hathaway) on suloinen mutta jollain tavalla ärsyttävä hahmo. Hänen leijailunsa ympäriinsä kädet heiluen kuin perhosen siivet ja yliystävällisyytensä jotenkin vain saavat tympimään. Valkoinen kuningatar on ehkä liian valkoinen hahmo myös sielultaan – ei ainoastaan linnaltaan, joka on niin valkoinen, että vähemmästäkin häikäisee. Onneksi Valkoinen kuningatar osaa tarinan lopussa olla riittävän julma Punaiselle kuningattarelle. Niin, ja sekoittaahan hän Liisalle melkoisen pienennysjuoman, johon tulee mm. sormia. Ehkä kuningatar onkin itse asiassa jollain lailla kieroutunut noita – mutta hyville hän ei tahdo pahaa.



Liisa Ihmemaassa on väri-iloittelu, eikä siihen tosissaan ainakaan voi pettyä, jos pitää yleensä ottaen Burtonin tyylistä. Tässä elokuvassa riittää jopa tuo visuaalisuus – itse Liisa Ihmemaassa -kirjakin on niin hullu, ettei elokuvaankaan mennessä odota mitään järjellistä tarinaa – eikä se haittaa, että kantavaksi juoneksi valittu tarina maailman pelastavasta nuoresta sankarista on hieman kulahtanut. (Vaikkakin tällä kertaa täytyy myöntää, että Liisan taistelu hirviömäisen lohikäärmeen kanssa on varsin näyttävä.)

Niin, entäpä se herkkä loppu? Liisan Ihmemaassa tapaama Kaalimato (äänenä Alan Rickman) on muuttunut perhoseksi ja lähtee Liisan olkapäältä lentoon kohti katsojaa. Se tulee niin lähelle, että sen voisi poimia omalle kämmenelleen. Vaikuttavaa ja suloista! Niin, ja älkää pelätkö, kyllä mielikuvituksen voimaan luottava Liisa osaa torjua Hamishin kosinnan. Hänelle on tarjolla jotain paljon yllättävämpää kuin ikävä avioliitto harvinaisen tylsän lordin kanssa.