Shutter Island

Elokuvalle on aina plussaa, jos se jättää olon hieman sekavaksi ja vaatii pohdiskelua. Viimeisin elokuvateatterissa näkemäni elokuva Shutter Island on juuri sellainen leffa, jota katsoessa katsoja on pitkään epävarma ja jonka jälkeenkin on hieman outo olo, kun ei tiedä, mihin uskoa ja mihin ei.

Martin Scorsesen ohjaama elokuva kertoo Teddy Daniels -nimisestä poliisista (Leonardo DiCaprio), joka on tarkoituksella ilmoittautunut lähtemään vankimielisairaalasaarelle etsimään sieltä karannutta Rachel-nimistä vankia. Eletään vuotta 1954. Teddyn taka-ajatuksena on kohdata Andrew Laeddis, vanki, joka on sytyttänyt tahallaan tulipalon, jossa Danielsin vaimo on kuollut. Teddy saapuu saarelle uuden työparinsa Chuck Aulen (Mark Ruffaro) kanssa.



Saarella paljastuu heti, että karanneen naisvangin etsiminen tulee olemaan työlästä. Vankilassa toimiva psykiatri Dr. Cawley (Ben Kingsley) ei näytä olevan kaikin puolin yhteistyöhaluinen, vaikka vakuuttaakin muuta. Eikä mene kauaakaan, kun Teddy jo ajattelee, että olisi paras häipyä saarelta: sieltä ei vain pääse mihinkään, koska meri myrskyää eivätkä laivat kulje.



Tärkeä henkilö tarinassa on myös Teddy Danielsin edesmennyt vaimo Dolores (Michelle Williams). Vaimo palaa miehensä ajatuksiin uudelleen ja uudelleen ja varoittaa tätä.



Teddy kärsii tuskaa vaimon menettämisestä, mutta hänen mieleensä palaavat yhtä lailla koko ajan karmivat muistot Dachaun keskitysleiriltä, sillä hän oli eräs amerikkalaissotilaista, jotka vapauttivat leirin. Teddyn valtava viha natseja kohtaan antaa jonkinlaista jännitettä elokuvan alulle, sillä eräs Shutter Islandin herra isoherroista on saksalainen, ja tietysti Teddy on valmis kaatamaan kaikki natsien teot hänen niskaansa.

Kaikkinensa nuo keskitysleiritraumat tuntuvat kuitenkin elokuvan tarinan kannalta tarpeettomilta. Lisäksi miinusta tulee siitä, ettei lähes mikään, mitä elokuvassa kerrotaan ja näytetään Dachaun keskitysleiristä ja sen vapauttamisesta, pidä henkilökohtaisen asiantuntijani mukaan paikkaansa (tuossa keskitysleirissä ei leirin vapauttamisen aikaan mm. ollut enää varsinaista komendanttia paikalla, vaikka elokuvassa Teddy kohtaa tämän). Kieltämättä itsellekin tuli outo olo elokuvaa katsoessa: olen käynyt Dachaussa, eikä se paikka tullut mieleen Shutter Islandin kuvia katsellessa. Ei olisi ollut varmaankaan kovin mahdotonta lavastaa paikka hieman uskottavammin - mm. tehdä keskitysleirin portista sen näköinen kuin se on eikä Auschwitzin portin näköistä.

Mutta tuo historian muuntelu on aika pieni miinus muutoin varsin onnistuneelle elokuvalle. Kuvaus luo näyttävää katsottavaa, vaikkei elokuva ole samassa mielessä visuaalinen elämys kuin juuri aiemmin näkemäni Burtonin Liisa Ihmemaassa. Kuvasta voisi sanoa, että se on kaunista, vaikkei Shutter Island itse asiassa kuvaa mitään kaunista.

Suurin plussa on kuitenkin se, että elokuva vie mukanaan ja saa aikaan kahtiajakoisen olon. Uskonko minä Teddyä vai noita toisia? Harvoin elokuva raastaa tällä tavalla. Ja aivan lopuksi – vaikka olen jo aika varma siitä, miten asiat menevät – olen edelleen epävarma.