Päivi Bergin koululiikunnasta tekemä väitöskirja herättää keskustelua ainakin Helsingin Sanomien keskustelualueella. Berg on havainnut, että ” Koululiikunta suosii lapsia, joilla on rikkaat vanhemmat ja paljon ystäviä luokallaan”. Keskustelun lukeminen saa ahdistumaan. Liikunta koulussa ei todellakaan monien kohdalla ole ollut mitään liikkumisen riemua – eikä ollut minunkaan.
Perusongelma on varmaankin siinä, että pitäisi ymmärtää, ettei koululiikunta ole urheilua vaan liikuntaa. Ei siellä tarvitsisi kilpailla ja vertailla tuloksia, eikä koulun liikuntatuntien tavoitteena pidä olla se, että urheilua kilpailumielessä harrastavat esittelevät kykyjään, joita opettajakin sitten ihailee suu leveässä hymyssä. Tavoite ei myöskään ole koululaisten kasvattaminen huippu-urheilijoiksi. Ei äidinkielen tunneillakaan yritetä tehdä kenestäkään Nobel-tason kirjailijaa vaan esimerkiksi innostaa lukemaan kirjallisuutta, löytämään teksteistä jotain, mikä kiinnostaa.
Väitöskirja puuttuu myös liikuntatuntien joukkueidenmuodostamiseen. Itse olin aina niitä, jotka huudettiin joukkueeseen viimeisenä. Surullisinta noissa ”kapteenit valitsevat joukkueet” -menetelmissä on ehkä se, että kun joku vähemmän suosittu oppilas kerrankin pääsee kapteeniksi, hän saattaa huutaa ensimmäiseksi joukkueeseensa luokan suosituimman tytön tai pojan, koska hän luulee haluavansa olla tämän ystävä ja koska on mukamas kiva saada valita kerrankin se, jonka kaikki muutkin haluaisivat.
Väittelijä ottaa esille myös sen, että koululiikunnassa voidaan nähdä samaa ilmiötä kuin tosi-tv:ssä, jossa äänestysten kautta pudotetaan kilpailijoita jatkosta. Itse en ole kaikkea kilpailua vastaan, kunhan se ei ole kuolemanvakavaa, mutta kieltämättä on kammoksuttavaa katsoa, millaisissa asioissa ihmisiä kilpailutetaan. Räikein esimerkki on Suurin pudottaja, jossa ensin haastetaan ihmiset tekemään elämänmuutosta ja puhutaan terveydenedistämisestä, sitten laitetaan heidät pudottamaan painoa epäinhimillistä ja epäterveellistä tahtia ja sitten katsotaan, kun itkien lähtee kotiin se, joka on saanut pudotettua ”vain” kaksi kiloa viikon aikana. Mielenterveyden kasassapysymisestä ja tolkun säilyttämisestä kukaan ei puhu mitään.
Mutta takaisin koululiikuntaan. Yhdyn niiden käsitykseen, jotka pitävät koululiikunnan lisäämistä järjettömänä. On tärkeää, että lapset ja nuoret oppivat liikkumaan, mutta koska koululiikunta ei pysty tuottamaan kuin tuskaa meille kömpelöimmille, jotka eniten tarvitsisimme positiivisia kokemuksia, ei tuon tuskan määrällinen lisääminen uskoakseni saa aikaan mitään suurta liikuntaherännäisyyttä. Liikuntaa koskee ehkä vielä enemmän kuin muita aineita se totuus, että heikoimmat oppilaat tarvitsevat opettajaa eniten – hyvät pärjäävät vaikka ilman. Parasta olisi ensin miettiä, miten koululiikuntaa pitäisi muuttaa, jotta liikuntatunnit eivät olisi vain paikka, jossa tarjoutuu koko ajan mahdollisuuksia kiusaamiseen ja tilanteita itsensä huonoksi tuntemiseen.
Sinänsä Päivi Bergin väitöskirjan peruslöydökset eivät kuulosta kovin omaperäisiltä. Itsekin ajattelin, että olisin voinut sanoa nuo samat asiat aivan ilman tutkimustyötä. Mutta joka tapauksessa on hyvä, että asia nousee taas esille ja keskusteluun. Itse olen tosin aika skeptinen sen suhteen, että mikään muuttuisi.
torstai 28. tammikuuta 2010
keskiviikko 27. tammikuuta 2010
Collage Obsession #2
Päätin nyt sitten aloittaa inspiroitumisen. Viime viikolla alkoi Collage Obsession -haaste, ja tällä viikolla tulivat sitten toinen haastekuva ja sana. Haastekuvana oli tällainen talo:
Sanana puolestaan oli ”abandoned”, ”hylätty”.
Itse en oikein hoksannut tehdä talosta hylättyä, ja siksipä kollaasistani tulikin aika psykedeelinen… Kyllä se talokin sieltä löytyy, vaikkei muutoin kuin hakemalla…
Olen tällainen leikkaa-liimaa-askartelija. Ehkä joskus voisi kokeilla myös digitaalista kuvankäsittelyä, mutta koska muutoinkin pidän käsillä tekemisestä, se on ehkä enemmän minun juttuni. No, saa nähdä. Joka tapauksessa innostuin tekemään myös ensimmäisen kierreselkävihkoni, jonka aion sitten täyttää kollaaseilla. (Tuo pandakollaasi on ensimmäinen, joka pääsi kansien sisään.) Kollaasin kannen koristelussa on käytetty Itkupillin ilmaisen testiarkin kuvia. (Ne toimivat hyvin, joten seuraavaksi pitäisi kai osata valita Itkupillin kaupasta kaikista ihanimmat kollaasiarkit...)
Sanana puolestaan oli ”abandoned”, ”hylätty”.
Itse en oikein hoksannut tehdä talosta hylättyä, ja siksipä kollaasistani tulikin aika psykedeelinen… Kyllä se talokin sieltä löytyy, vaikkei muutoin kuin hakemalla…
Olen tällainen leikkaa-liimaa-askartelija. Ehkä joskus voisi kokeilla myös digitaalista kuvankäsittelyä, mutta koska muutoinkin pidän käsillä tekemisestä, se on ehkä enemmän minun juttuni. No, saa nähdä. Joka tapauksessa innostuin tekemään myös ensimmäisen kierreselkävihkoni, jonka aion sitten täyttää kollaaseilla. (Tuo pandakollaasi on ensimmäinen, joka pääsi kansien sisään.) Kollaasin kannen koristelussa on käytetty Itkupillin ilmaisen testiarkin kuvia. (Ne toimivat hyvin, joten seuraavaksi pitäisi kai osata valita Itkupillin kaupasta kaikista ihanimmat kollaasiarkit...)
maanantai 25. tammikuuta 2010
Taas nolailuja televisiossa
Tosi-tv:ssä näkyy olevan yleinen periaate se, että jonkun täytyy nolata itsensä. No, se on tietysti todellista, sillä niinhän tosielämässä käy – jokainen meistä nolaa joskus itsensä. Mutta siitä huolimatta – vaikka on tullut tosi-tv:tä nähtyä enemmän ja vähemmän – en lakkaa hämmästelemästä tuota itsensänolaamisintoa.
Eilen alkanut X Factor ei erityisemmin vakuuttanut. Itse asiassa olin aika pitkästynyt, kun jouduin katselemaan, kuinka tuomareitten elämäkertoja esiteltiin. Minusta kilpailijat ovat kuitenkin tärkeämpiä ja kiinnostavampia. Kilpailijoitten suorituksista näytettiin ”yllättäen” niiden laulamista, jotka ajattelivat osaavansa, vaikkeivät osanneetkaan. Osaa suorituksista näytettiin tosin noin kahden tahdin verran, mikä häiritsi – en halua edes musiikkivideoihin niin nopeaa leikkausta.
On jotenkin ymmärrettävää, että teini-ikäinen nuori ei välttämättä vielä tiedä, missä on hyvä ja missä ei. Surullista on se, että X Factor toi esiin myös selvästi vanhempia ihmisiä, keski-ikäisiä tai ainakin lähellä keski-ikää olevia, joiden käsitykset omista kyvyistään olivat täysin epärealistiset. Surullisin tapaus oli eräs nainen, joka tuntui koko olemuksellaan pelkäävän esiintymistä. Esiintyminen saa jännittää, mutta jos sen meinaa elämänuraksi, siihen täytyy olla sisäinen palo, sellainen halu, että kun astuu estradille, kaikki näkevät, että tuo tyyppipä nauttii esiintymisestä.
(No hyvä on, ehkä on vielä surullisempi asia: se, että mm. minä katson noita ohjelmia, jotta voisin päivitellä asioita.)
Tänään alkoi puolestaan Nelosella Matkaoppaat-sarja, joka kertoo Turkin Alanyassa työskentelevistä matkaoppaista. Siinä itsensä nolasivat paremminkin matkailijat. Miten voi olla mahdollista, että joku häipyy lentokentän kansainväliseltä puolelta tupakalle ennen kuin on saanut matkalaukkunsa ja kuvittelee, että pääsee niin vain takaisin?
Eri ammateista kertovat tosi-tv-sarjat ovat mielestäni ihan valaisevia. Itse ihailen aina palveluammatissa olevia, jotka osaavat säilyttää hermonsa, rauhallisuutensa ja kohteliaisuutensa kaikissa tilanteissa. Voin vain kuvitella, mitä esimerkiksi matkaoppaiden päässä liikkuu, kun he joutuvat selvittelemään yksinkertaisesti tyhmyydestä (no hyvä on, ehkä joskus myös tietämättömyydestä) johtuvia typeryyksiä. Omassa ammatissani saan onneksi puhua kohtalaisen suoraankin silloin kun tarve vaatii. Toisaalta suorakaan kohtelias puhe ei tunnu aina riittävältä keinolta ilmaista sitä, mitä ajattelee. Ja joskus vain tuntuu, että tuntuisi tärkeältä ilmaista omatkin tunteensa ihan niin kuin ne ovat. No, tässä kohtaa kai pitäisi vain kehittää ammattitaitoa – ammattilainen on aina rauhallinen, kun on tekemisissä niiden kanssa, joiden eteen tekee työtä. Vai onko?
Turistisoituneeseen rantalomakohteeseen seuramatkalla matkustaminen ei vastaa omaa kuvaani unelmalomasta. Toisaalta on totta, että kaikki eivät matkustele paljon, ja siksi on hyvä, että mahdollisia töppäilyjä korjaamassa on ammattiopas. Ja jos matka rentouttaa, ei ole väliä, vaikka kävisi joka ilta baarissa, jonka nimi on Kippis ja jossa saa laulaa karaokea suomeksi – sieltä ainakin Matkaoppaat-sarjan turistit aloittivat illanviettonsa Alanyassa. Myönnän, että olen tässä ahdaskatseinen. Itse kun ajattelen, että suomen kieltä saa kuulla Suomessakin ja että ulkomailta pitäisi löytää matkustusmaan kulttuuri- ja historianähtävyyksiä sekä paikallisia ruokaelämyksiä.
Luultavasti sekä X Factoria että Matkaoppaita tulee seurattua. Muuten televisiota onkin tullut aika vähän katsottua, joten toisaalta on ihan kiva saada jotain uutta katsottavaa. Ja saahan siinä tarkkailla omia tuntemuksiaan: olenko minä säälijä vai se, joka on vahingoniloinen?
Eilen alkanut X Factor ei erityisemmin vakuuttanut. Itse asiassa olin aika pitkästynyt, kun jouduin katselemaan, kuinka tuomareitten elämäkertoja esiteltiin. Minusta kilpailijat ovat kuitenkin tärkeämpiä ja kiinnostavampia. Kilpailijoitten suorituksista näytettiin ”yllättäen” niiden laulamista, jotka ajattelivat osaavansa, vaikkeivät osanneetkaan. Osaa suorituksista näytettiin tosin noin kahden tahdin verran, mikä häiritsi – en halua edes musiikkivideoihin niin nopeaa leikkausta.
On jotenkin ymmärrettävää, että teini-ikäinen nuori ei välttämättä vielä tiedä, missä on hyvä ja missä ei. Surullista on se, että X Factor toi esiin myös selvästi vanhempia ihmisiä, keski-ikäisiä tai ainakin lähellä keski-ikää olevia, joiden käsitykset omista kyvyistään olivat täysin epärealistiset. Surullisin tapaus oli eräs nainen, joka tuntui koko olemuksellaan pelkäävän esiintymistä. Esiintyminen saa jännittää, mutta jos sen meinaa elämänuraksi, siihen täytyy olla sisäinen palo, sellainen halu, että kun astuu estradille, kaikki näkevät, että tuo tyyppipä nauttii esiintymisestä.
(No hyvä on, ehkä on vielä surullisempi asia: se, että mm. minä katson noita ohjelmia, jotta voisin päivitellä asioita.)
Tänään alkoi puolestaan Nelosella Matkaoppaat-sarja, joka kertoo Turkin Alanyassa työskentelevistä matkaoppaista. Siinä itsensä nolasivat paremminkin matkailijat. Miten voi olla mahdollista, että joku häipyy lentokentän kansainväliseltä puolelta tupakalle ennen kuin on saanut matkalaukkunsa ja kuvittelee, että pääsee niin vain takaisin?
Eri ammateista kertovat tosi-tv-sarjat ovat mielestäni ihan valaisevia. Itse ihailen aina palveluammatissa olevia, jotka osaavat säilyttää hermonsa, rauhallisuutensa ja kohteliaisuutensa kaikissa tilanteissa. Voin vain kuvitella, mitä esimerkiksi matkaoppaiden päässä liikkuu, kun he joutuvat selvittelemään yksinkertaisesti tyhmyydestä (no hyvä on, ehkä joskus myös tietämättömyydestä) johtuvia typeryyksiä. Omassa ammatissani saan onneksi puhua kohtalaisen suoraankin silloin kun tarve vaatii. Toisaalta suorakaan kohtelias puhe ei tunnu aina riittävältä keinolta ilmaista sitä, mitä ajattelee. Ja joskus vain tuntuu, että tuntuisi tärkeältä ilmaista omatkin tunteensa ihan niin kuin ne ovat. No, tässä kohtaa kai pitäisi vain kehittää ammattitaitoa – ammattilainen on aina rauhallinen, kun on tekemisissä niiden kanssa, joiden eteen tekee työtä. Vai onko?
Turistisoituneeseen rantalomakohteeseen seuramatkalla matkustaminen ei vastaa omaa kuvaani unelmalomasta. Toisaalta on totta, että kaikki eivät matkustele paljon, ja siksi on hyvä, että mahdollisia töppäilyjä korjaamassa on ammattiopas. Ja jos matka rentouttaa, ei ole väliä, vaikka kävisi joka ilta baarissa, jonka nimi on Kippis ja jossa saa laulaa karaokea suomeksi – sieltä ainakin Matkaoppaat-sarjan turistit aloittivat illanviettonsa Alanyassa. Myönnän, että olen tässä ahdaskatseinen. Itse kun ajattelen, että suomen kieltä saa kuulla Suomessakin ja että ulkomailta pitäisi löytää matkustusmaan kulttuuri- ja historianähtävyyksiä sekä paikallisia ruokaelämyksiä.
Luultavasti sekä X Factoria että Matkaoppaita tulee seurattua. Muuten televisiota onkin tullut aika vähän katsottua, joten toisaalta on ihan kiva saada jotain uutta katsottavaa. Ja saahan siinä tarkkailla omia tuntemuksiaan: olenko minä säälijä vai se, joka on vahingoniloinen?
torstai 21. tammikuuta 2010
Collage Obsession Challenge #1
Elegia ja Itkupilli laittoivat pystyyn kollaasihaasteblogin nimeltä Collage Obsession. Kun näin ensimmäisen haastekuvan ja tekstin viime maanantaina, sain jonkin ihmeinspiraation ja askartelin levottomassa mielentilassa tämän kirjanmerkin:
Luovuus on minulle tärkeää, mutta sitä tulee ehkä liian vähän käytettyä. Nyt olisi kuitenkin tarkoitus seurata tuota haasteblogia ja saada aikaan lisääkin kollaaseja. Kirjanmerkit ovat suuri rakkauteni ja olen jo pitkään tehnyt niitä milloin milläkin tekniikalla. Ostelen niitä myös aika paljon. Itse tehtynä niitä saattaa kuitenkin syntyä lisääkin tuon haasteen puitteissa.
Luovuus on minulle tärkeää, mutta sitä tulee ehkä liian vähän käytettyä. Nyt olisi kuitenkin tarkoitus seurata tuota haasteblogia ja saada aikaan lisääkin kollaaseja. Kirjanmerkit ovat suuri rakkauteni ja olen jo pitkään tehnyt niitä milloin milläkin tekniikalla. Ostelen niitä myös aika paljon. Itse tehtynä niitä saattaa kuitenkin syntyä lisääkin tuon haasteen puitteissa.
maanantai 18. tammikuuta 2010
En tiennytkään, että tällaisiakin vaatekaappeja on…
Voi hyvin -lehti (8/09) kirjoittaa siitä, kuinka ”Kirja voi muuttaa elämän.” Olga Ketosen elämän muuttivat Topeliuksen kauneimmat sadut ja Anne Kortelaisen A.S. Byattin Riivaus: Romanttinen kertomus.
On harmillista, ettei kovinkaan usein tule vastaan kirjoja, jotka tekisivät valtavan vaikutuksen. On kirjoja, jotka tempaavat mukaansa, on kiehtovia kirjoja, mutta entäpä kirjat, joiden vaikutusta ei voi koskaan unohtaa? Kukaan ei varmasti kaipaa sitä, että jokainen luettu kirja keikauttaisi maailman ylösalaisin, mutta kunpa vastaan ei tulisi vain ”tosi hyviä kirjoja” vaan jotain enemmän.
Oman elämäni muuttanut lukukokemus oli C.S. Lewisin Velhon ja leijonan lukeminen joskus pienenä. Olin leirillä, ja siellä luettiin jatkokertomuksena kirjaa, jossa tyttö joutui vaatekaapin kautta aivan toiseen maailmaan. Olin lumoutunut. En ollut tiennyt, että sellaisiakin tarinoita on – että voi olla toisia maailmoja.
Kirjaa ei päästy loppuun saakka leirin aikana, mutta leirin vetäjä ja jatkokertomuksen lukija paljasti, mistä kirjasta oli kyse. Tepsuttelin kirjastoon, mutta tietenkin tuo Narnia-sarjan ensimmäinen osa oli yleensä lainassa. En tiedä, kuinka monta kertaa jouduin käymään kirjastossa, kunnes sain sen käsiini.
Mutta sitten… Sain lukea kirjan loppuun ja lumouduin. Piirsin kirjasarjan henkilöitä paperille, leikkasin ne irti ja leikin niillä. Koko maailmani oli muuttunut. Fantasia oli oikeasti mahdollista!
Olen kuljettanut Narniaa mukana aikuisuuteen asti. Yritän hankkia kirjat hyllyyni sen näköisinä, minkä näköisinä ne pienenä luin. Lisäksi minulla sattuu olemaan kaksi versiota, joista löytyy yksistä kansista koko sarja. Ja jos joskus pääsisin itse majavanpesään aterioimaan, se vasta olisi.
Mikä kirja on muuttanut sinun maailmasi?
On harmillista, ettei kovinkaan usein tule vastaan kirjoja, jotka tekisivät valtavan vaikutuksen. On kirjoja, jotka tempaavat mukaansa, on kiehtovia kirjoja, mutta entäpä kirjat, joiden vaikutusta ei voi koskaan unohtaa? Kukaan ei varmasti kaipaa sitä, että jokainen luettu kirja keikauttaisi maailman ylösalaisin, mutta kunpa vastaan ei tulisi vain ”tosi hyviä kirjoja” vaan jotain enemmän. Oman elämäni muuttanut lukukokemus oli C.S. Lewisin Velhon ja leijonan lukeminen joskus pienenä. Olin leirillä, ja siellä luettiin jatkokertomuksena kirjaa, jossa tyttö joutui vaatekaapin kautta aivan toiseen maailmaan. Olin lumoutunut. En ollut tiennyt, että sellaisiakin tarinoita on – että voi olla toisia maailmoja.
Kirjaa ei päästy loppuun saakka leirin aikana, mutta leirin vetäjä ja jatkokertomuksen lukija paljasti, mistä kirjasta oli kyse. Tepsuttelin kirjastoon, mutta tietenkin tuo Narnia-sarjan ensimmäinen osa oli yleensä lainassa. En tiedä, kuinka monta kertaa jouduin käymään kirjastossa, kunnes sain sen käsiini.
Mutta sitten… Sain lukea kirjan loppuun ja lumouduin. Piirsin kirjasarjan henkilöitä paperille, leikkasin ne irti ja leikin niillä. Koko maailmani oli muuttunut. Fantasia oli oikeasti mahdollista!
Olen kuljettanut Narniaa mukana aikuisuuteen asti. Yritän hankkia kirjat hyllyyni sen näköisinä, minkä näköisinä ne pienenä luin. Lisäksi minulla sattuu olemaan kaksi versiota, joista löytyy yksistä kansista koko sarja. Ja jos joskus pääsisin itse majavanpesään aterioimaan, se vasta olisi.
Mikä kirja on muuttanut sinun maailmasi?
sunnuntai 17. tammikuuta 2010
Avatar – maailman ihanin paikka sekä hävitys ja kauhistus
Kun Avatarista alettiin kohista, en ollut kovin innoissani. Jotain ihme tieteishuttua, johon en hullaantuisi, ajattelin kai. Nyt olen viimein nähnyt elokuvan, ja täytyy sanoa, että yhdyn useiden arvioiden näkemykseen elokuvasta: sen sisältö ei ole kovin kummoinen, mutta Pandora-planeetan maailmaa katselisi vaikka iät ja ajat, niin lumoava se on.
Pyörätuolissa istuva Jake Sully (Sam Worthington) matkaa Pandora-planeetalle, josta ihmiskunta on kiinnostunut sen rikkauksien vuoksi ja jota pidetään paikkana, jossa hengissä pysyminen on luvassa vain kaikkein kestävimmille. Siellä Jake isketään avatar-ruumiiseen, jossa hänestä tulee na’vi-kansan jäsenten näköinen, sininen, pitkä ja laiha sekä hännällinen. Hänen on tarkoitus vakoilla tätä alkuperäiskansaa, mutta sitten hän tietenkin rakastuu na’vi-naiseen nimeltä Neytiri (Zoe Saldana).
Avatar vääntää sanomansa rautalangasta. Katsoja ei voi olla yhdistämättä na’vi-kansaa Pohjois- ja Etelä-Amerikan alkuperäiskansoihin, ja ihmisen himo rikkauksien perään vaikka sitten luontoa runnomalla tehdään kyllä niin selväksi, että varmasti tuntuu pahalta olla eurooppalainen, vaikkei vanhan siirtomaavallan edustaja olekaan. Elokuvan teemat eivät ole turhia, mutta niistä ei tuoda esille mitään uutta ja ne esitetään liian osoittelevasti.
Mutta kuten jo kerroin, Pandora on lumoava – lumoavin paikka, minkä olen nähnyt. Siellä on erikoisia kasveja ja eläimiä ja niin paljon voimakkaita värejä, ettei silmä voi kuin riemuita. Kun kuva siirtyy Pandoran viidakoista ihmisten värittömään tukikohtaan, tulee auttamatta kylmä olo: Tätäkö me haluamme? Istua tietotekniikan keskellä? Tämän takiako me haluamme kaataa metsiä? Jotta meillä olisi luonnonrikkauksia, vaikkemme välitä säilyttää luontoa, joka ne on synnyttänyt?
Avatarin loppujakso on suurimmalta osin sotaa, pommitusta, väkivaltaa. Se on tylsää katsottavaa, vaikka hyökkäys na’vi-kansaa kohtaan onnistuukin olemaan ajoittain riittävän karmaiseva ollakseen koskettava. Itselleni jäi myös ikävä olo siitä, että lopulta na’vit ottavat käyttöönsä samat aseet, jotka ihmisillä oli. Toisaalta se on todenperäisempi ratkaisu kuin jos he olisivat pysyneet hamaan ikuisuuteen kansana, jota mikään ei turmele. Pitkä taistelujakso syö myös aiempien kauniiden kuvien tehoa. Kaunis Pandora ei jää viimeiseksi katsojan mieleen, vaan hävitys. Mieluummin muistelen kuitenkin tällaisia näkymiä:
Vaikka Avatar ei siis sisällöltään yllätä, siitä on esitetty eräs yllättävä kommentti: Vatikaanin arvion mukaan se on huolestuttava elokuva, koska (Ylen mukaan) ”se markkinoi luonnon palvontaa vaihtoehtona uskonnolle” ja ” vaikka kyseessä ovatkin vain elokuva-arviot, heijastelevat ne paavi Benedictus XVI:n näkemystä vaaroista, jotka liittyvät luonnon nostamiseen uudeksi jumalaksi.” Miksi en itse näe siinä kovinkaan paljoa ongelmaa, jos ihmiset alkaisivat kunnioittaa luontoa samalla hartaudella kuin parhaimmillaan kunnioitetaan jumalia?
Pyörätuolissa istuva Jake Sully (Sam Worthington) matkaa Pandora-planeetalle, josta ihmiskunta on kiinnostunut sen rikkauksien vuoksi ja jota pidetään paikkana, jossa hengissä pysyminen on luvassa vain kaikkein kestävimmille. Siellä Jake isketään avatar-ruumiiseen, jossa hänestä tulee na’vi-kansan jäsenten näköinen, sininen, pitkä ja laiha sekä hännällinen. Hänen on tarkoitus vakoilla tätä alkuperäiskansaa, mutta sitten hän tietenkin rakastuu na’vi-naiseen nimeltä Neytiri (Zoe Saldana).
Avatar vääntää sanomansa rautalangasta. Katsoja ei voi olla yhdistämättä na’vi-kansaa Pohjois- ja Etelä-Amerikan alkuperäiskansoihin, ja ihmisen himo rikkauksien perään vaikka sitten luontoa runnomalla tehdään kyllä niin selväksi, että varmasti tuntuu pahalta olla eurooppalainen, vaikkei vanhan siirtomaavallan edustaja olekaan. Elokuvan teemat eivät ole turhia, mutta niistä ei tuoda esille mitään uutta ja ne esitetään liian osoittelevasti.
Mutta kuten jo kerroin, Pandora on lumoava – lumoavin paikka, minkä olen nähnyt. Siellä on erikoisia kasveja ja eläimiä ja niin paljon voimakkaita värejä, ettei silmä voi kuin riemuita. Kun kuva siirtyy Pandoran viidakoista ihmisten värittömään tukikohtaan, tulee auttamatta kylmä olo: Tätäkö me haluamme? Istua tietotekniikan keskellä? Tämän takiako me haluamme kaataa metsiä? Jotta meillä olisi luonnonrikkauksia, vaikkemme välitä säilyttää luontoa, joka ne on synnyttänyt?
Avatarin loppujakso on suurimmalta osin sotaa, pommitusta, väkivaltaa. Se on tylsää katsottavaa, vaikka hyökkäys na’vi-kansaa kohtaan onnistuukin olemaan ajoittain riittävän karmaiseva ollakseen koskettava. Itselleni jäi myös ikävä olo siitä, että lopulta na’vit ottavat käyttöönsä samat aseet, jotka ihmisillä oli. Toisaalta se on todenperäisempi ratkaisu kuin jos he olisivat pysyneet hamaan ikuisuuteen kansana, jota mikään ei turmele. Pitkä taistelujakso syö myös aiempien kauniiden kuvien tehoa. Kaunis Pandora ei jää viimeiseksi katsojan mieleen, vaan hävitys. Mieluummin muistelen kuitenkin tällaisia näkymiä:
Vaikka Avatar ei siis sisällöltään yllätä, siitä on esitetty eräs yllättävä kommentti: Vatikaanin arvion mukaan se on huolestuttava elokuva, koska (Ylen mukaan) ”se markkinoi luonnon palvontaa vaihtoehtona uskonnolle” ja ” vaikka kyseessä ovatkin vain elokuva-arviot, heijastelevat ne paavi Benedictus XVI:n näkemystä vaaroista, jotka liittyvät luonnon nostamiseen uudeksi jumalaksi.” Miksi en itse näe siinä kovinkaan paljoa ongelmaa, jos ihmiset alkaisivat kunnioittaa luontoa samalla hartaudella kuin parhaimmillaan kunnioitetaan jumalia?
”Ken on heistä – ehkä, mahdollisesti – kaikkein kaunein?”
”Nuori hoikka nainen seisoo bikineissä. Tuomaristo, johon kuuluu myös vanhoja lihavia äijiä, istuu pöydän takana ja katsoo. Kaikki arvostelevat tämän yhden nuoren naisen ulkonäköä. Onko siinä mitään järkeä?” kirjoittaa Anne Moilanen Helsingin Sanomien Sunnuntaidebatissa missikisoista. Vastaus on helppo löytää: eihän siinä mitään järkeä ole.
Moilasen mielestä missikisat ovat jo aikaa sitten muuttuneet turhiksi. Siitä voi olla samaa mieltä. En oikein taida uskoa edes sitä, että nykyiset pikkutytöt ihailisivat missejä samalla tavalla kuin itse ihailin pienenä. Muistan, kuinka oli hirveän tärkeää nähdä Miss Suomi -televisiolähetys. Nykylapsilla on varmaan mielekkäämpää tekemistä.
Anne Moilasen teksti sai minut kuitenkin ärsyyntymään. Vaikka perusmielipiteeni missikisoista on sama, Moilanen esitti monta oudoksuttavaa näkökantaa. Missikandidaateista hän kirjoittaa seuraavasti: ”He ovat keskeyttäneet opintonsa, työnsä tai mitä ikinä elämässään tekevätkin, jotta voisivat laihduttaa, treenata lihaksiaan, harjoitella hymyilemistä ja kävelemistä.” Keskeyttäneet? Tuskinpa vain ainakaan kokonaan. Jos menestystä kisoissa tulee, seuraava vuosi tuskin pitää sisällään esimerkiksi opintoja, mutta voihan niiden pariin palata myöhemminkin. Tähän Moilanen ei tosin usko, koska hänestä useimmat missit eivät opiskele kunnolliseen ammattiin. Itse uskon, että ne opiskelevat, jotka eivät leipäänsä muutoin saa hankittua, ja jos töitä riittää, koulunpenkillä istuminen ei välttämättä houkuttele. Varsinkin kun nekin, joilla on koulutus ns. kunnolliseen ammattiin, saattavat joutua virumaan kortistossa.
Moilanen onnistuu mielipidetekstissään mollaamaan paitsi missikisoja myös niihin osallistuvia nuoria naisia. Hän kirjoittaa: ”Joukossa tuntuu joka vuosi olevan joku koulukiusaaja, myymälävaras, nisti tai tuleva alastonmalli. Ja miksi ei olisi? Missitarjokkaat tulevat pääosin lähiöistä, maalta tai maahanmuuttajien parista. Ei siellä mitään parhaiden perheiden eliittikoulut käyneitä tyttäriä näy.” Siis anteeksi mitä? Jos olet lähiöstä, maalta tai maahanmuuttaja, olet alempaa kastia? Olet vähemmän hyvä? Olet pohjasakkaa? Voi kun saisikin elää elämänsä ongelmattomien Helsingissä asuvien eliittikoulut käyneiden ihmisten seurassa, niin kyllä olisi ihanaa!
Moilanen ehdottaa myös, että missit naivat jääkiekkoilijoita rahan vuoksi, koska misseys ei tuokaan vuosien mittaan riittävästi rahaa. Ikävä kyllä niin kyyniseksi en ole vielä muuttunut, että uskoisin tuon. Tai sitten ihmiset eivät ihan oikeasti lainkaan välitä tunteista enää.
Moilasta ärsyttää myös se, että missikandidaatteja nimitetään tytöiksi. Myönnetään, että jos joku alkaa tytötellä minua, voin hermostua. Mutta minä olenkin syntynyt 1970-luvun alkupuolella. Itse en olisi kutsunut itseäni naiseksi parikymppisenä, enkä siksi ymmärrä, miksi noin 20-vuotiaan nuoren naisen kutsuminen tytöksi olisi erityisen loukkaavaa.
Moilasen mielestä missikisat ovat jo aikaa sitten muuttuneet turhiksi. Siitä voi olla samaa mieltä. En oikein taida uskoa edes sitä, että nykyiset pikkutytöt ihailisivat missejä samalla tavalla kuin itse ihailin pienenä. Muistan, kuinka oli hirveän tärkeää nähdä Miss Suomi -televisiolähetys. Nykylapsilla on varmaan mielekkäämpää tekemistä.
Anne Moilasen teksti sai minut kuitenkin ärsyyntymään. Vaikka perusmielipiteeni missikisoista on sama, Moilanen esitti monta oudoksuttavaa näkökantaa. Missikandidaateista hän kirjoittaa seuraavasti: ”He ovat keskeyttäneet opintonsa, työnsä tai mitä ikinä elämässään tekevätkin, jotta voisivat laihduttaa, treenata lihaksiaan, harjoitella hymyilemistä ja kävelemistä.” Keskeyttäneet? Tuskinpa vain ainakaan kokonaan. Jos menestystä kisoissa tulee, seuraava vuosi tuskin pitää sisällään esimerkiksi opintoja, mutta voihan niiden pariin palata myöhemminkin. Tähän Moilanen ei tosin usko, koska hänestä useimmat missit eivät opiskele kunnolliseen ammattiin. Itse uskon, että ne opiskelevat, jotka eivät leipäänsä muutoin saa hankittua, ja jos töitä riittää, koulunpenkillä istuminen ei välttämättä houkuttele. Varsinkin kun nekin, joilla on koulutus ns. kunnolliseen ammattiin, saattavat joutua virumaan kortistossa.
Moilanen onnistuu mielipidetekstissään mollaamaan paitsi missikisoja myös niihin osallistuvia nuoria naisia. Hän kirjoittaa: ”Joukossa tuntuu joka vuosi olevan joku koulukiusaaja, myymälävaras, nisti tai tuleva alastonmalli. Ja miksi ei olisi? Missitarjokkaat tulevat pääosin lähiöistä, maalta tai maahanmuuttajien parista. Ei siellä mitään parhaiden perheiden eliittikoulut käyneitä tyttäriä näy.” Siis anteeksi mitä? Jos olet lähiöstä, maalta tai maahanmuuttaja, olet alempaa kastia? Olet vähemmän hyvä? Olet pohjasakkaa? Voi kun saisikin elää elämänsä ongelmattomien Helsingissä asuvien eliittikoulut käyneiden ihmisten seurassa, niin kyllä olisi ihanaa!
Moilanen ehdottaa myös, että missit naivat jääkiekkoilijoita rahan vuoksi, koska misseys ei tuokaan vuosien mittaan riittävästi rahaa. Ikävä kyllä niin kyyniseksi en ole vielä muuttunut, että uskoisin tuon. Tai sitten ihmiset eivät ihan oikeasti lainkaan välitä tunteista enää.
Moilasta ärsyttää myös se, että missikandidaatteja nimitetään tytöiksi. Myönnetään, että jos joku alkaa tytötellä minua, voin hermostua. Mutta minä olenkin syntynyt 1970-luvun alkupuolella. Itse en olisi kutsunut itseäni naiseksi parikymppisenä, enkä siksi ymmärrä, miksi noin 20-vuotiaan nuoren naisen kutsuminen tytöksi olisi erityisen loukkaavaa.
keskiviikko 13. tammikuuta 2010
Asiallinen näkemys asiattomasta kolumnista
Enpä voi sanoa, että Tony Halme olisi ollut idolini. En ole kovin paljon edes lukenut uutisia hänen kuolemastaan. Halmeen kuolema ja sen aiheuttama uutisointi avasi kuitenkin siinä määrin Iltalehteen kirjoittavan Kaarina Hazardin hanat, että hänen kolumniaan täytyy kommentoida.
Hazard kritisoi sitä, että media on Halmeen kuoleman jälkeen tehnyt hänestä ihailtavan sankarin, jonka ongelmatkin ovat taistelua eivätkä mitenkään itsestä riippuvaisia vähemmän järkeviä valintoja. Yleisö on tuohtunut kirjoituksesta pahemman kerran. Mutta miksi? Sinänsä Hazardin mielipide on järkevä: Halmeen elämäntyylissä ei ilmeisesti ollut mitään ihailtavaa.
Tuohtuminen johtuu Hazardin tavasta kirjoittaa Halmeesta. Hän käyttää tästä mm. ilmauksia ”sikaniska”, ”niskamakkara” ja ”vaaraton möhkäleen muotoinen kotieläin” sekä ”olento” ja ”elukka”. Osassa näistä hän ilmeisesti yrittää viitata siihen, miten me suomalaiset ajattelemme Halmeesta, mutta kokonaisuutena teksti ei viittaa mihinkään muuhun kuin siihen, että tämä näkemys olisi yhtä lailla Hazardin oma – sitä paitsi on aika uhkarohkeaa olettaa, että suuret joukot näkisivät Halmeen hahmona, jota ei voi pitää edes ihmisenä.
Hazardin tekstin ongelma on se, että halutessaan kritisoida median toimintaa ja ihmisten perusteettomasti luomaa sankarikulttia kirjoittaja keskittääkin lukijan huomion siihen, miten hän kirjoittaa Tony Halmeesta. Vai halusiko Hazard päästä itse asiassa kuitenkin ensisijaisesti sanomaan suorat sanat itse Halmeen persoonasta?
Tiedä häntä. Tuntuu kuitenkin hyvin surulliselta, että jollakulla on tarve ilmaista mielipiteitään niin, että yksittäiseltä henkilöltä pitää viedä siinä samalla ihmisarvo. Kuten nimimerkki J.V. Iltalehden keskustelussa toteaa: ”Kaarina voisi esittää mediakritiikkinsä ihan asiallisestikin.” Niin, ehkäpä joku silloin ottaisi sen todestakin.
No, osa lukijoista on ilmeisesti ottanut jo nyt, sillä keskustelussa on paljon kommentteja, jotka ihailevat Kaarina Hazardin rohkeutta nostaa totuus esiin. Luulenpa kuitenkin, että ihmisiä ei vihastuta se, mitä Kaarina Hazard kirjoittaa, vaan heitä järkyttää se, että hän ei ole löytänyt yhtään sivistyneempää tapaa ilmaista asiaansa.
Hazard kritisoi sitä, että media on Halmeen kuoleman jälkeen tehnyt hänestä ihailtavan sankarin, jonka ongelmatkin ovat taistelua eivätkä mitenkään itsestä riippuvaisia vähemmän järkeviä valintoja. Yleisö on tuohtunut kirjoituksesta pahemman kerran. Mutta miksi? Sinänsä Hazardin mielipide on järkevä: Halmeen elämäntyylissä ei ilmeisesti ollut mitään ihailtavaa.
Tuohtuminen johtuu Hazardin tavasta kirjoittaa Halmeesta. Hän käyttää tästä mm. ilmauksia ”sikaniska”, ”niskamakkara” ja ”vaaraton möhkäleen muotoinen kotieläin” sekä ”olento” ja ”elukka”. Osassa näistä hän ilmeisesti yrittää viitata siihen, miten me suomalaiset ajattelemme Halmeesta, mutta kokonaisuutena teksti ei viittaa mihinkään muuhun kuin siihen, että tämä näkemys olisi yhtä lailla Hazardin oma – sitä paitsi on aika uhkarohkeaa olettaa, että suuret joukot näkisivät Halmeen hahmona, jota ei voi pitää edes ihmisenä.
Hazardin tekstin ongelma on se, että halutessaan kritisoida median toimintaa ja ihmisten perusteettomasti luomaa sankarikulttia kirjoittaja keskittääkin lukijan huomion siihen, miten hän kirjoittaa Tony Halmeesta. Vai halusiko Hazard päästä itse asiassa kuitenkin ensisijaisesti sanomaan suorat sanat itse Halmeen persoonasta?
Tiedä häntä. Tuntuu kuitenkin hyvin surulliselta, että jollakulla on tarve ilmaista mielipiteitään niin, että yksittäiseltä henkilöltä pitää viedä siinä samalla ihmisarvo. Kuten nimimerkki J.V. Iltalehden keskustelussa toteaa: ”Kaarina voisi esittää mediakritiikkinsä ihan asiallisestikin.” Niin, ehkäpä joku silloin ottaisi sen todestakin.
No, osa lukijoista on ilmeisesti ottanut jo nyt, sillä keskustelussa on paljon kommentteja, jotka ihailevat Kaarina Hazardin rohkeutta nostaa totuus esiin. Luulenpa kuitenkin, että ihmisiä ei vihastuta se, mitä Kaarina Hazard kirjoittaa, vaan heitä järkyttää se, että hän ei ole löytänyt yhtään sivistyneempää tapaa ilmaista asiaansa.
sunnuntai 10. tammikuuta 2010
Miksi tytöllä on korvassaan helmikorvakoru?
Satuin eilen illalla sattumalta huomaamaan Kuiskaus tuulessa -blogista, että televisiosta tulee Tyttö ja helmikorvakoru -elokuva. Hyvä, että huomasin. En ollut nähnyt elokuvaa aikaisemmin, ja se todellakin oli katsomisen arvoinen. Taide- ja historiavaikutteinen kulttuurinharrastus siis jatkuu.
Hollantilainen taidemaalari Johannes Vermeer maalasi 1600-luvulla maalauksen, joka tunnetaan suomen kielellä nimellä Turbaanipäinen tyttö. Maalauksen taustat ovat epäselvät, ja se on varmasti innoittanut Tracy Chevalieria kirjoittamaan romaaninsa Tyttö ja helmikorvakoru, johon samanniminen elokuva perustuu.
Elokuva on tarina Griet-nimisestä piiasta (Scarlett Johansson), joka työskentelee Vermeerin (Colin Firth) pingottuneita ihmissuhteita pursuavassa taloudessa. Vermeerin talossa eletään leveämmin kuin mihin olisi varaa. Samassa taloudessa asuva anoppi (Judy Parfitt) on huolissaan siitä, ettei taiteilija Vermeer maalaa taulujaan riittävän nopeasti ja rahantulo viivästyy. Vermeerin ja hänen vaimonsa (Essie Davis) suhde on hyvin etäinen, ja vaimo on lähinnä hysteerinen ja töksähtelevä kaikin puolin. Nuoren kauniin piian tulo talouteen ei auta asioita, varsinkin kun piika tuntuu ymmärtävän taiteen tekemistä paljon paremmin kuin taiteilijan vaimo. Lapsetkaan eivät pidä Grietistä, vaan yksi heistä varastaa äidiltään hiuslaitteen, jotta saisi tehtyä Grietistä syyllisen, josta pitää päästä eroon.
Taiteilija Vermeer pitää kuitenkin Grietistä ja lopulta maalaa tämän salaa vaimoltaan. Kun asia paljastuu, vaimo on raivoissaan, eikä vähiten sen vuoksi, että maalauksessa Grietin korvassa killuu vaimon helmikorvakoru.
Elokuva näyttää mielenkiintoisesti ristiriidan luovan työn ja rahan ansaitsemisen välillä. Samaan yhtälöön ne eivät tunnu kovin hyvin mahtuvan. Vermeer ei itse tyrkytä taiteilijanpalvelujaan, mutta anoppi yrittää saada mesenaatti Piet van Ruijvenin (Tom Wilkinson) tilaamaan aina vain uusia tauluja hänen vävypojaltaan.
Vermeerin ja Grietin välille ei kehity seksuaalista suhdetta, joka saisi minkäänlaista täyttymystä – itse asiassa Griet on rakastunut lihakaupan poikaan. Luottamus taiteilijan ja piian välille kuitenkin syntyy: Vermeer antaa Grietin jopa sekoittaa värejään ja käydä ostamassa niitä lisää. Anoppi suojelee tilannetta, kun Vermeer maalaa Grietin muotokuvaa, mutta vain rahan vuoksi.
Tyttö ja helmikorvakoru esittää kiehtovan tulkinnan maalauksesta, jonka taustoja ei tiedetä. Tuskin se oikeaan osuu, mutta ei sillä niin väliäkään ole, koska kiehtovalla tarinalla on aina arvonsa sen totuudenmukaisuudesta riippumatta – kunhan kaikki tietävät, että tarina on fiktiota. Jos on taiteesta kiinnostunut ja haluaa sukeltaa 1600-luvun maailmaan, jossa pyykinpesuvedeksi kelpaa Hollannissa kanavan vesi ja jossa sianpäät lilluvat keittiönpöydillä, kannattaa katsoa tämä elokuva. Se jättää mieleen kysymyksiä, mutta eihän taideteoksen tarvitsekaan selittää kaikkea auki.
_-_The_Girl_With_The_Pearl_Earring_(1665).jpg)
Hollantilainen taidemaalari Johannes Vermeer maalasi 1600-luvulla maalauksen, joka tunnetaan suomen kielellä nimellä Turbaanipäinen tyttö. Maalauksen taustat ovat epäselvät, ja se on varmasti innoittanut Tracy Chevalieria kirjoittamaan romaaninsa Tyttö ja helmikorvakoru, johon samanniminen elokuva perustuu.
Elokuva on tarina Griet-nimisestä piiasta (Scarlett Johansson), joka työskentelee Vermeerin (Colin Firth) pingottuneita ihmissuhteita pursuavassa taloudessa. Vermeerin talossa eletään leveämmin kuin mihin olisi varaa. Samassa taloudessa asuva anoppi (Judy Parfitt) on huolissaan siitä, ettei taiteilija Vermeer maalaa taulujaan riittävän nopeasti ja rahantulo viivästyy. Vermeerin ja hänen vaimonsa (Essie Davis) suhde on hyvin etäinen, ja vaimo on lähinnä hysteerinen ja töksähtelevä kaikin puolin. Nuoren kauniin piian tulo talouteen ei auta asioita, varsinkin kun piika tuntuu ymmärtävän taiteen tekemistä paljon paremmin kuin taiteilijan vaimo. Lapsetkaan eivät pidä Grietistä, vaan yksi heistä varastaa äidiltään hiuslaitteen, jotta saisi tehtyä Grietistä syyllisen, josta pitää päästä eroon.
Taiteilija Vermeer pitää kuitenkin Grietistä ja lopulta maalaa tämän salaa vaimoltaan. Kun asia paljastuu, vaimo on raivoissaan, eikä vähiten sen vuoksi, että maalauksessa Grietin korvassa killuu vaimon helmikorvakoru.
Elokuva näyttää mielenkiintoisesti ristiriidan luovan työn ja rahan ansaitsemisen välillä. Samaan yhtälöön ne eivät tunnu kovin hyvin mahtuvan. Vermeer ei itse tyrkytä taiteilijanpalvelujaan, mutta anoppi yrittää saada mesenaatti Piet van Ruijvenin (Tom Wilkinson) tilaamaan aina vain uusia tauluja hänen vävypojaltaan.
Vermeerin ja Grietin välille ei kehity seksuaalista suhdetta, joka saisi minkäänlaista täyttymystä – itse asiassa Griet on rakastunut lihakaupan poikaan. Luottamus taiteilijan ja piian välille kuitenkin syntyy: Vermeer antaa Grietin jopa sekoittaa värejään ja käydä ostamassa niitä lisää. Anoppi suojelee tilannetta, kun Vermeer maalaa Grietin muotokuvaa, mutta vain rahan vuoksi.
Tyttö ja helmikorvakoru esittää kiehtovan tulkinnan maalauksesta, jonka taustoja ei tiedetä. Tuskin se oikeaan osuu, mutta ei sillä niin väliäkään ole, koska kiehtovalla tarinalla on aina arvonsa sen totuudenmukaisuudesta riippumatta – kunhan kaikki tietävät, että tarina on fiktiota. Jos on taiteesta kiinnostunut ja haluaa sukeltaa 1600-luvun maailmaan, jossa pyykinpesuvedeksi kelpaa Hollannissa kanavan vesi ja jossa sianpäät lilluvat keittiönpöydillä, kannattaa katsoa tämä elokuva. Se jättää mieleen kysymyksiä, mutta eihän taideteoksen tarvitsekaan selittää kaikkea auki.
_-_The_Girl_With_The_Pearl_Earring_(1665).jpg)
keskiviikko 6. tammikuuta 2010
Venetsia, tuo taiteen, lian ja vesimassojen kaupunki
Espanjalaisen Juan Manuel de Pradan 
kirja Myrsky antaa erilaisen kuvan Venetsiasta. Tarinan kertoja Alejandro Ballesteros näkee vain aqua altan, tulvivan Venetsian, ja kaiken sisäsiittoisuuden, joka kaupungissa valitsee. Venetsia on kaupunki, josta eräs sen asukas, Chiara-niminen nainen, johon Alejandro rakastuu, toteaa: ”Jonain päivänä lakkaamme olemasta kaupunki ollaksemme merenalainen hautausmaa, jossa on palatseja mausoleumeina ja isoja aukioita vainajien kävellä”. Venetsia on homeinen, synkkä kaupunki, ei romanttisen parin paratiisi, kuten se oli viime syksynä, kun siellä olimme, tai kuten se on tässä kuvassa:
Alejandro Ballesteros on tutkinut iät ajat Giorgionen maalausta Myrsky, ja hänen on saavuttava Venetsiaan, koska siellähän tuo teos pönöttää Galleria dell’Accademiassa. Matka ei kuitenkaan suju kovin leppoisasti, koska pian Alejandro näkee, kuinka hyvinkin kaupungissa tunnettu taideväärentäjä murhataan. Sitten vastaan tulee tuo Chiara, nainen, jota Alejandro ei voi vastustaa, hänen isänsä, Accademian johtaja, ja lopulta tämän ex-vaimo, joka järjestää melkoiset naamiaiset karnevaalien aikaan. Tarinassa on mielin määrin kiintoisia henkilöhahmoja myös näiden lisäksi.
Myrskyn kieli on nautinnollista. Accademian johtajan ex-vaimoa Giovanna Zanonia kertoja kuvaa seuraavasti: ”Giovanna Zanon käveli nivelten sijoiltaanmenon säätämällä tyylillä, tikkumaisen suloisesti kuin haikarat ja luurangot.” Teos on rikoskirja, mutta sen voi lukea yksin kielen runollisuuden vuoksi sellainenkin, joka ei välitä dekkareista.
Keskeisessä osassa on tietenkin Myrsky-maalaus. Minulle se oli ennestään vieras, mutta viime syksynä näin sen livenä tuolla Accademiassa, Venetsiassa. Maalaus näyttää tällaiselta:
Juan Manuel de Pradan teoksessa Myrsky esitetään maalauksena, jota kukaan ei osaa varmaksi tulkita. Myös suomenkielinen Wikipedia kuvaa taulua ”arvoitukselliseksi”. Pieni maalaus saa ihmiset ainakin kirjassa sekoamaan ja jopa löytämään itsensä taulusta. Muutoinkin taide on suuressa osassa teoksessa: romaani esittää jopa selityksen sille, minne Bellinin Madonna-maalaus on Madonna dell’Orton kirkosta kadonnut. Kirkossahan voi nähdä tyhjät kehykset, itse maalaus on varastettu.
Myrsky oli loistava kirpparilöytö. Onneksi Venetsian mainitseminen takakannessa sai minut kaappaamaan sen mukaani.
kirja Myrsky antaa erilaisen kuvan Venetsiasta. Tarinan kertoja Alejandro Ballesteros näkee vain aqua altan, tulvivan Venetsian, ja kaiken sisäsiittoisuuden, joka kaupungissa valitsee. Venetsia on kaupunki, josta eräs sen asukas, Chiara-niminen nainen, johon Alejandro rakastuu, toteaa: ”Jonain päivänä lakkaamme olemasta kaupunki ollaksemme merenalainen hautausmaa, jossa on palatseja mausoleumeina ja isoja aukioita vainajien kävellä”. Venetsia on homeinen, synkkä kaupunki, ei romanttisen parin paratiisi, kuten se oli viime syksynä, kun siellä olimme, tai kuten se on tässä kuvassa:
Alejandro Ballesteros on tutkinut iät ajat Giorgionen maalausta Myrsky, ja hänen on saavuttava Venetsiaan, koska siellähän tuo teos pönöttää Galleria dell’Accademiassa. Matka ei kuitenkaan suju kovin leppoisasti, koska pian Alejandro näkee, kuinka hyvinkin kaupungissa tunnettu taideväärentäjä murhataan. Sitten vastaan tulee tuo Chiara, nainen, jota Alejandro ei voi vastustaa, hänen isänsä, Accademian johtaja, ja lopulta tämän ex-vaimo, joka järjestää melkoiset naamiaiset karnevaalien aikaan. Tarinassa on mielin määrin kiintoisia henkilöhahmoja myös näiden lisäksi.
Myrskyn kieli on nautinnollista. Accademian johtajan ex-vaimoa Giovanna Zanonia kertoja kuvaa seuraavasti: ”Giovanna Zanon käveli nivelten sijoiltaanmenon säätämällä tyylillä, tikkumaisen suloisesti kuin haikarat ja luurangot.” Teos on rikoskirja, mutta sen voi lukea yksin kielen runollisuuden vuoksi sellainenkin, joka ei välitä dekkareista.
Keskeisessä osassa on tietenkin Myrsky-maalaus. Minulle se oli ennestään vieras, mutta viime syksynä näin sen livenä tuolla Accademiassa, Venetsiassa. Maalaus näyttää tällaiselta:
Juan Manuel de Pradan teoksessa Myrsky esitetään maalauksena, jota kukaan ei osaa varmaksi tulkita. Myös suomenkielinen Wikipedia kuvaa taulua ”arvoitukselliseksi”. Pieni maalaus saa ihmiset ainakin kirjassa sekoamaan ja jopa löytämään itsensä taulusta. Muutoinkin taide on suuressa osassa teoksessa: romaani esittää jopa selityksen sille, minne Bellinin Madonna-maalaus on Madonna dell’Orton kirkosta kadonnut. Kirkossahan voi nähdä tyhjät kehykset, itse maalaus on varastettu.
Myrsky oli loistava kirpparilöytö. Onneksi Venetsian mainitseminen takakannessa sai minut kaappaamaan sen mukaani.
maanantai 4. tammikuuta 2010
Sekopää kreivitär
Näköjään kaikki lähiaikoina katsomani elokuvat perustuvat jossain määrin tositapauksiin. Julie Delpyn ohjaama Kreivitär lienee kuitenkin melkoisesti muunneltua totuutta.
Kreivitär kertoo Erzsébet Báthorysta, joka eli 1560-1614 ja joka jäi historiaan siksi, että hänen uskottiin kylpevän neitsyiden veressä. Julie Delpy esittää kreivitärtä, joka jää leskeksi ja rakastuu Istvan Thurzoon (Daniel Brühl), joka on Báthorya selvästi nuorempi. Näiden kahden rakkaus on intohimoista ja ”ihan oikeaa”.
Huonostihan siinä sitten tietenkin käy – juonittelujen vuoksi tosin – ja kreivitär tulee siihen tulokseen, että Thurzolle kelpaavat vain nuoret naiset. Nuoruutensa säilyttääkseen hän alkaa tapattaa nuoria naisia, joiden veri saa hänet pysymään nuorekkaana. (Tästä voi toki olla eri mieltä: ainakin elokuvassa kreivitär riutuu pahemman kerran ja näyttää lähinnä elähtäneeltä.)
Rakkaustarinan ymppääminen mukaan tarinaan johtuu varmasti siitä, että nykykatsojan on helpompi samastua romanttiseen rakkauteen. Rakkauden menetyksellä yritetään varmasti myös selittää, miksi kreivitär sekosi niin, että murhasi tolkuttoman määrän ihmisiä. Mutta jotenkin lässyttävät rakkaudentunnustukset eivät ainakaan tässä yhteydessä toimi. Tämä on harmillista, sillä Kreivittären alku on kiintoisa.
Erzsébet Báthory kuvataan jo lapsena erikoisena: hän hautaa kananpoikasen elävältä. Mielenkiintoista on myös se, että Báthory synnyttää nuorena lapsen, jonka joutuu antamaan pois. Tämä yksityiskohta perustuu ilmeisesti vieläpä tositapaukseen. Elokuvassa nämä lyhyet lapsuus- ja nuoruuskuvat jäävät aivan irrallisiksi. Kohdatessaan Istvan Thurzon elokuvan kreivitär näyttää jokseenkin normaalilta naiselta, jossa ei näy merkkejä käsittämättömästä pahuudesta.
Julie Delpy onnistuu sekoilemaan pääroolissa uskottavasti. Elokuva on raaka ja ahdistava, mutta jostain syystä se on kiinnostavimmillaan juuri noiden raakuuksien aikana. Kai nuo julmuudet ovat loppujen lopuksi uskottavampi osa tarinaa kuin uskomattoman imelät ajatukset rakkaudesta, ajatukset, jotka tuskin sopivat edes meidän aikaamme saati satojen vuosien päähän tästä ajasta. Mielenkiintoista on seurata myös, kuinka ihmiset kreivittären ympärillä toimivat. Heillä ei nähtävästi ole vaihtoehtoja, vaikka he pitävätkin emäntäänsä sekopäänä. Kreivittären palvelijoiden näkökulmaa olisi voinut tuoda esiin enemmänkin.
Näkökulmista puheen ollen: tarinan kertoo itse asiassa nuori rakastettu Istvan Thurzo. Niinpä loppuunkin saadaan vakuutus ikuisesta rakkaudesta ja epäilys siitä, millaisten salajuonien kohteeksi Erzsébet Báthory on joutunut. Oi voi, jos joku haluaa vaikkapa nyt lavastaa jonkun murhaaja-mielipuoleksi, kannattaisi yrittää jotain uskottavampaa tarinaa kuin satojen neitsyiden joukkomurhaa. Pienemmälläkin saadaan ihmisen maine pilattua.
Kreivitär kertoo Erzsébet Báthorysta, joka eli 1560-1614 ja joka jäi historiaan siksi, että hänen uskottiin kylpevän neitsyiden veressä. Julie Delpy esittää kreivitärtä, joka jää leskeksi ja rakastuu Istvan Thurzoon (Daniel Brühl), joka on Báthorya selvästi nuorempi. Näiden kahden rakkaus on intohimoista ja ”ihan oikeaa”.
Huonostihan siinä sitten tietenkin käy – juonittelujen vuoksi tosin – ja kreivitär tulee siihen tulokseen, että Thurzolle kelpaavat vain nuoret naiset. Nuoruutensa säilyttääkseen hän alkaa tapattaa nuoria naisia, joiden veri saa hänet pysymään nuorekkaana. (Tästä voi toki olla eri mieltä: ainakin elokuvassa kreivitär riutuu pahemman kerran ja näyttää lähinnä elähtäneeltä.)
Rakkaustarinan ymppääminen mukaan tarinaan johtuu varmasti siitä, että nykykatsojan on helpompi samastua romanttiseen rakkauteen. Rakkauden menetyksellä yritetään varmasti myös selittää, miksi kreivitär sekosi niin, että murhasi tolkuttoman määrän ihmisiä. Mutta jotenkin lässyttävät rakkaudentunnustukset eivät ainakaan tässä yhteydessä toimi. Tämä on harmillista, sillä Kreivittären alku on kiintoisa.
Erzsébet Báthory kuvataan jo lapsena erikoisena: hän hautaa kananpoikasen elävältä. Mielenkiintoista on myös se, että Báthory synnyttää nuorena lapsen, jonka joutuu antamaan pois. Tämä yksityiskohta perustuu ilmeisesti vieläpä tositapaukseen. Elokuvassa nämä lyhyet lapsuus- ja nuoruuskuvat jäävät aivan irrallisiksi. Kohdatessaan Istvan Thurzon elokuvan kreivitär näyttää jokseenkin normaalilta naiselta, jossa ei näy merkkejä käsittämättömästä pahuudesta.
Julie Delpy onnistuu sekoilemaan pääroolissa uskottavasti. Elokuva on raaka ja ahdistava, mutta jostain syystä se on kiinnostavimmillaan juuri noiden raakuuksien aikana. Kai nuo julmuudet ovat loppujen lopuksi uskottavampi osa tarinaa kuin uskomattoman imelät ajatukset rakkaudesta, ajatukset, jotka tuskin sopivat edes meidän aikaamme saati satojen vuosien päähän tästä ajasta. Mielenkiintoista on seurata myös, kuinka ihmiset kreivittären ympärillä toimivat. Heillä ei nähtävästi ole vaihtoehtoja, vaikka he pitävätkin emäntäänsä sekopäänä. Kreivittären palvelijoiden näkökulmaa olisi voinut tuoda esiin enemmänkin.
Näkökulmista puheen ollen: tarinan kertoo itse asiassa nuori rakastettu Istvan Thurzo. Niinpä loppuunkin saadaan vakuutus ikuisesta rakkaudesta ja epäilys siitä, millaisten salajuonien kohteeksi Erzsébet Báthory on joutunut. Oi voi, jos joku haluaa vaikkapa nyt lavastaa jonkun murhaaja-mielipuoleksi, kannattaisi yrittää jotain uskottavampaa tarinaa kuin satojen neitsyiden joukkomurhaa. Pienemmälläkin saadaan ihmisen maine pilattua.
sunnuntai 3. tammikuuta 2010
Camorraa ja terrorismia
Jos luin joululomalla lohdutonta kirjaa, katsoin myös pari lohdutonta, rikollisuutta kuvaavaa elokuvaa: Matteo Garronen ohjaaman Gomorran ja Uli Edelin ohjaaman Baader Meinhof Komplexin.
Gomorra
Gomorra perustuu Roberto Savianon samannimiseen kirjaan, jonka olen joskus aikaisemmin lukenut. Kirja selvittää Napolin alueen mafian, camorran, toimintaa. Sekä elokuvaa että kirjaa vaivaa kuitenkin samankaltainen sekavuus. Kirjan kohdalla se on itse asiassa aika erikoista, koska Saviano on toimittaja, ja yleensähän voisi olettaa ammattitoimittajan kirjoittavan sujuvasti.
Gomorrassa Saviano itse soluttautuu camorran tehtäviin selvittääkseen, miten järjestäytynyt rikollisuus toimii. Hän on hahmona myös elokuvassa, mutta elokuvan kerronta ei paljasta sitä katsojalle, vaan tämän täytyy tietää asia etukäteen. Elokuvan hahmo nimeltä Robertohan voisi olla kuka tahansa.
Gomorra alkaa teloituksella solariumissa, mutta minusta se on liian pieni viite siihen, että koko elokuva käsittelee rikollista toimintaa. Toisaalta kukapa ei alkaessaan katsoa tätä elokuvaa jo tietäisi, että camorrasta on kyse. Siitä huolimatta olen sitä mieltä, että elokuvan pitäisi olla taideteos, joka ei vaadi ulkopuolelta tulevia selityksiä ollakseen ymmärrettävä.
No, Gomorran tarkoituksena on tietenkin näyttää eikä selitellä. Se näyttää esimerkkejä: pienen pojan, joka haluaa mukaan porukkaan ja joka ajautuu lopulta tilanteeseen, jossa on pitkälti vastuussa siitä, että eräs nainen ammutaan; vaatturin, joka tekee laittomia kopioita vaatteista ja menee onnettomuudekseen auttamaan kiinalaisia, jotka tekevät samaa; jätteen”käsittelyn”, joka tehdään halvalla mutta joka ei kestä päivänvaloa.
Gomorran jaksaa katsoa helposti loppuun, mutta jotain siitä jää puuttumaan – vaikka tuskin se yrittääkään olla elokuva, jossa katsojan kuuluisi samastua henkilöihin.
Baader Meinhof Komplex
Baader Meinhof Komplex oli puolestaan paljon helpompi ”ymmärtää” sellaisellekin, jolla ei ollut paljon taustatietoja asioista (= minä). Olin melkoisen pieni (ja aluksi olematon), kun RAF toimi.
Baader Meinhof Komplex kertoo saksalaisesta terroristiryhmästä, jonka keskeisiä henkilöitä olivat mm. Ulrike Meinhof ja Andreas Baader. Elokuva näyttää, kuinka ryhmä toimi, kuinka sen ensimmäisen sukupolven jäsenet (juuri Meinhof ja Baader muiden muassa) joutuivat vankilaan ja kuinka nämä siellä protestoivat olojaan, kyllästyivät toisiinsa sekä lopulta kuolivat (useimmat oman käden kautta, mikäli se näkemys pitää paikkansa – jotkut nimittäin olivat asiasta eri mieltä).
Elokuvan alussa toimittajana toiminut Ulrike Meinhof on kirjoittanut kirjoituksen, jossa hän kritisoi šaahin puolison näkemystä siitä, että tämä viettää lomansa muiden persialaisten tapaan. Meinhof ottaa esille, ettei kaikilla persialaisilla ole sellaisia oloja, että he voisivat viettää lomansa aurinkorannoilla. RAF vastustaa myös mm. Vietnamin sotaa. Jotenkin on helppo ymmärtää, että maailmaa halutaan parantaa ja että keinojen vähäisyys aiheuttaa turhautuneisuutta. Huomion herättäminen terroritekoja tekemällä on kuitenkin käsittämätöntä, eikä Baader Meinhof Komplex auta ymmärtämään sitä (jos se nyt siihen pyrkiikään).
Elokuva antaa joka tapauksessa huolellisesti rakennetun näkemyksen siitä, miten RAF toimi. Mielenkiintoista on se, että vaikka ensimmäisellä sukupolvella oli vahva ideologia, keskittyivät toinen ja kolmas sukupolvi lähinnä siihen, että saisivat RAF:n jäseniä pois vankilasta. Ideologia oli siinä vaiheessa yhtä tyhjän kanssa.
Elokuva tuo suoraan esille ajatuksen siitä, ettei kirjoittaminen ole ratkaisu maailman ongelmiin vaan tarvitaan toimintaa. Ikävää on se, että terroriteoilla saa taattua huomiota. Vaikka kirjoittaisi kuinka hyvin, kuinka raflaavasti tahansa, ei koskaan voi saada yhtä paljon julkisuutta kuin räjäyttämällä pommin tai ampumalla niitä, jotka ovat jollain tavalla vastuussa – enemmän kauhua saa aikaan vain tappamalla viattomia sivullisia.
Baader Meinhof Komplexia voi suositella. Ainakin minulle se valaisi lähimenneisyyttä, sitä, millainen oli 1970-luku, jolloin olin tosi pieni.
Gomorra
Gomorra perustuu Roberto Savianon samannimiseen kirjaan, jonka olen joskus aikaisemmin lukenut. Kirja selvittää Napolin alueen mafian, camorran, toimintaa. Sekä elokuvaa että kirjaa vaivaa kuitenkin samankaltainen sekavuus. Kirjan kohdalla se on itse asiassa aika erikoista, koska Saviano on toimittaja, ja yleensähän voisi olettaa ammattitoimittajan kirjoittavan sujuvasti.
Gomorrassa Saviano itse soluttautuu camorran tehtäviin selvittääkseen, miten järjestäytynyt rikollisuus toimii. Hän on hahmona myös elokuvassa, mutta elokuvan kerronta ei paljasta sitä katsojalle, vaan tämän täytyy tietää asia etukäteen. Elokuvan hahmo nimeltä Robertohan voisi olla kuka tahansa.Gomorra alkaa teloituksella solariumissa, mutta minusta se on liian pieni viite siihen, että koko elokuva käsittelee rikollista toimintaa. Toisaalta kukapa ei alkaessaan katsoa tätä elokuvaa jo tietäisi, että camorrasta on kyse. Siitä huolimatta olen sitä mieltä, että elokuvan pitäisi olla taideteos, joka ei vaadi ulkopuolelta tulevia selityksiä ollakseen ymmärrettävä.
No, Gomorran tarkoituksena on tietenkin näyttää eikä selitellä. Se näyttää esimerkkejä: pienen pojan, joka haluaa mukaan porukkaan ja joka ajautuu lopulta tilanteeseen, jossa on pitkälti vastuussa siitä, että eräs nainen ammutaan; vaatturin, joka tekee laittomia kopioita vaatteista ja menee onnettomuudekseen auttamaan kiinalaisia, jotka tekevät samaa; jätteen”käsittelyn”, joka tehdään halvalla mutta joka ei kestä päivänvaloa.
Gomorran jaksaa katsoa helposti loppuun, mutta jotain siitä jää puuttumaan – vaikka tuskin se yrittääkään olla elokuva, jossa katsojan kuuluisi samastua henkilöihin.
Baader Meinhof Komplex
Baader Meinhof Komplex oli puolestaan paljon helpompi ”ymmärtää” sellaisellekin, jolla ei ollut paljon taustatietoja asioista (= minä). Olin melkoisen pieni (ja aluksi olematon), kun RAF toimi.
Baader Meinhof Komplex kertoo saksalaisesta terroristiryhmästä, jonka keskeisiä henkilöitä olivat mm. Ulrike Meinhof ja Andreas Baader. Elokuva näyttää, kuinka ryhmä toimi, kuinka sen ensimmäisen sukupolven jäsenet (juuri Meinhof ja Baader muiden muassa) joutuivat vankilaan ja kuinka nämä siellä protestoivat olojaan, kyllästyivät toisiinsa sekä lopulta kuolivat (useimmat oman käden kautta, mikäli se näkemys pitää paikkansa – jotkut nimittäin olivat asiasta eri mieltä).
Elokuvan alussa toimittajana toiminut Ulrike Meinhof on kirjoittanut kirjoituksen, jossa hän kritisoi šaahin puolison näkemystä siitä, että tämä viettää lomansa muiden persialaisten tapaan. Meinhof ottaa esille, ettei kaikilla persialaisilla ole sellaisia oloja, että he voisivat viettää lomansa aurinkorannoilla. RAF vastustaa myös mm. Vietnamin sotaa. Jotenkin on helppo ymmärtää, että maailmaa halutaan parantaa ja että keinojen vähäisyys aiheuttaa turhautuneisuutta. Huomion herättäminen terroritekoja tekemällä on kuitenkin käsittämätöntä, eikä Baader Meinhof Komplex auta ymmärtämään sitä (jos se nyt siihen pyrkiikään).Elokuva antaa joka tapauksessa huolellisesti rakennetun näkemyksen siitä, miten RAF toimi. Mielenkiintoista on se, että vaikka ensimmäisellä sukupolvella oli vahva ideologia, keskittyivät toinen ja kolmas sukupolvi lähinnä siihen, että saisivat RAF:n jäseniä pois vankilasta. Ideologia oli siinä vaiheessa yhtä tyhjän kanssa.
Elokuva tuo suoraan esille ajatuksen siitä, ettei kirjoittaminen ole ratkaisu maailman ongelmiin vaan tarvitaan toimintaa. Ikävää on se, että terroriteoilla saa taattua huomiota. Vaikka kirjoittaisi kuinka hyvin, kuinka raflaavasti tahansa, ei koskaan voi saada yhtä paljon julkisuutta kuin räjäyttämällä pommin tai ampumalla niitä, jotka ovat jollain tavalla vastuussa – enemmän kauhua saa aikaan vain tappamalla viattomia sivullisia.
Baader Meinhof Komplexia voi suositella. Ainakin minulle se valaisi lähimenneisyyttä, sitä, millainen oli 1970-luku, jolloin olin tosi pieni.
perjantai 1. tammikuuta 2010
Marko Kilven Kadotetut
Viime vuoden viimeiseksi luetuksi kirjaksi jäi Marko Kilven dekkari Kadotetut, joka oli oikein Finlandia-ehdokkaanakin. Siksi sen bongasinkin, koska pidän dekkareista ja koska kirjaa suositeltiin myös eräässä blogikommentissa.
Kilven tarinaa alkaa seurata intensiivisesti. Pääosassa on Olli Repo -niminen vanhempi konstaapeli. Hänen virka-alueellaan alkaa tapahtua yhtä sun toista: BB:ssä mukana ollut nuori mies kidnapataan, nuori nainen ajaa tuhatta ja sataa poliisia pakoon eikä pysähdy edes tiesulkuun vaan ajaa itsensä kuoliaaksi. Eräästä autotallista löytyy mies, joka haluaa nuorten poikien katselevan, kun hän kuristaa itseään arasta paikasta. Lisäksi on vielä kapakkapahoinpitely, jossa on tullut viimeisen päälle pahaa jälkeä.
Yksityiselämässään – johon ei kovin paljoa puututa – Olli on juuri joutunut vaimon jättämäksi. Työelämässä hänellä on riesanaan Heikki-niminen nuorempi konstaapeli, joka ei tunnu ollenkaan soveltuvan poliisin työhön äkkipikaisuutensa vuoksi. Sitten Olli pääsee eroon Heikistä ja saa parikseen Päivin, joka on kykenevä kaikkeen poliisintyössä – jopa kuolinviestin vieminen onnistuu häneltä paljon paremmin kuin kokeneemmalta Ollilta. Ongelmat Heikin kanssa eivät kuitenkaan lopu.
Marko Kilven teosta on mielenkiintoista lukea paitsi vetävänä rikostarinana, joka näyttää maailman lohduttomuuden, myös asiantuntevana kuvauksena poliisin työstä – Kilpi kun sattuu olemaan ammatiltaan poliisi. Jotakuta toimintatapojen selitys voi häiritäkin, mutta minusta se oli kiintoisaa, koska tämän kirjoittajan kohdalla voi luottaa siihen, että hän todella tietää, miten poliisi toimii.
Kirja antaa lohduttoman kuvan nuorista ihmisistä. Se kuvaa juuri niitä nuoria, joille julkisuus on jotain ihmeellistä, itsessään saavuttamisen arvoista. Lisäksi tärkeässä osassa ovat eräät vanhemmat, joille uran luominen sattuu olemaan paljon tärkeämpää kuin oma lapsi. Kirja näyttää sen, kuinka poliisi hakkaa päätään seinään: kaikki ei muutu hyväksi, vaikka mitä tehtäisiin, vaikka asioihin yritettäisiin puuttua.
Kadotetut on hengästyttäväkin rikosromaani. Kilpi osaa pitää jännitystä yllä ja kääntää tarinan ylösalaisin. Kun tarinan pahiksesta on ”selvitty”, edessä ovat vielä ahdistavimmat hetket. Minä ainakin luen mielelläni jatkossakin Kilven teoksia.
Kilven tarinaa alkaa seurata intensiivisesti. Pääosassa on Olli Repo -niminen vanhempi konstaapeli. Hänen virka-alueellaan alkaa tapahtua yhtä sun toista: BB:ssä mukana ollut nuori mies kidnapataan, nuori nainen ajaa tuhatta ja sataa poliisia pakoon eikä pysähdy edes tiesulkuun vaan ajaa itsensä kuoliaaksi. Eräästä autotallista löytyy mies, joka haluaa nuorten poikien katselevan, kun hän kuristaa itseään arasta paikasta. Lisäksi on vielä kapakkapahoinpitely, jossa on tullut viimeisen päälle pahaa jälkeä. Yksityiselämässään – johon ei kovin paljoa puututa – Olli on juuri joutunut vaimon jättämäksi. Työelämässä hänellä on riesanaan Heikki-niminen nuorempi konstaapeli, joka ei tunnu ollenkaan soveltuvan poliisin työhön äkkipikaisuutensa vuoksi. Sitten Olli pääsee eroon Heikistä ja saa parikseen Päivin, joka on kykenevä kaikkeen poliisintyössä – jopa kuolinviestin vieminen onnistuu häneltä paljon paremmin kuin kokeneemmalta Ollilta. Ongelmat Heikin kanssa eivät kuitenkaan lopu.
Marko Kilven teosta on mielenkiintoista lukea paitsi vetävänä rikostarinana, joka näyttää maailman lohduttomuuden, myös asiantuntevana kuvauksena poliisin työstä – Kilpi kun sattuu olemaan ammatiltaan poliisi. Jotakuta toimintatapojen selitys voi häiritäkin, mutta minusta se oli kiintoisaa, koska tämän kirjoittajan kohdalla voi luottaa siihen, että hän todella tietää, miten poliisi toimii.
Kirja antaa lohduttoman kuvan nuorista ihmisistä. Se kuvaa juuri niitä nuoria, joille julkisuus on jotain ihmeellistä, itsessään saavuttamisen arvoista. Lisäksi tärkeässä osassa ovat eräät vanhemmat, joille uran luominen sattuu olemaan paljon tärkeämpää kuin oma lapsi. Kirja näyttää sen, kuinka poliisi hakkaa päätään seinään: kaikki ei muutu hyväksi, vaikka mitä tehtäisiin, vaikka asioihin yritettäisiin puuttua.
Kadotetut on hengästyttäväkin rikosromaani. Kilpi osaa pitää jännitystä yllä ja kääntää tarinan ylösalaisin. Kun tarinan pahiksesta on ”selvitty”, edessä ovat vielä ahdistavimmat hetket. Minä ainakin luen mielelläni jatkossakin Kilven teoksia.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)