Uhrijuhla – kauhua päivänvalossa

Robin Hardyn ohjaama Uhrijuhla (The Wicker Man, 1973) on hämmentävä elokuva. Täytin aukon sivistyksessäni katsomalla sen jokin aika sitten, kun se tuli kahteenkin otteeseen televisiosta: ensin Yle Teeman Christopher Lee -teemaillassa ja sitten vielä uusintana eräänä yömyöhänä. En oikeastaan tiennyt kovinkaan paljon, mitä odottaa, paitsi että uskoin tietenkin näkeväni valtavan pajusta rakennetun hahmon, joka seistä törröttää kaikissa kuvissa, jotka elokuvasta olen nähnyt. Tuota hahmoa saa kuitenkin odotella aivan elokuvan loppuhetkille saakka.

Elokuvan alku on rauhallinen, joskin pahaenteinen. Ylikonstaapeli Howie (Edward Woodward) on saanut eristäytyneeltä skotlantilaiselta Summerislen saarelta kirjeen, jossa kerrotaan, että saarella on kadonnut tyttö nimeltä Rowan Morrison. Saavuttuaan paikalle selvittämään tilannetta Howie saa tutustua saarelaisten maailmankatsomukseen, joka iskee heti vastakkain Howien oman kristillisyyden kanssa. Saarelaiset ovat ystävällisiä mutta outoja. Vähän väliä Howie saa kuulla, että tarvitsisi milloin mihinkin asiaan luvan salaperäiseltä lordi Summerisleltä (Lee).

Yksi kirjahyllyni aarteista, pikkukirjanen nimeltä 101 kauhuelokuvaa jotka jokaisen on nähtävä edes kerran eläessään huomauttaa osuvasti, että elokuvan kerronta on epätavallinen: ” - - useimmat kohtaukset on sijoitettu kirkkaaseen päivänvaloon tai sisätiloihin, jotka eivät pelkoa aiheuta. Tämän lisäksi kohtauksiin ei ole liitetty aavemaista kauhusävellystä, vaan mielikuvia herättävä soundtrack, johon sisältyy monia yllättävän iloisia ja perinteisiä kansanlauluja.Uhrijuhla ei näytä eikä kuulosta kauhuelokuvalta. Kuitenkin sen edetessä se siirtyy ihon alle ja huipentuu ainutlaatuisen painajaismaiseen loppuratkaisuun.”

Kirjan näkemykset osuvat kohdilleen. Esimerkiksi Howien saapuessa majataloon hän saa nähdä kievarin vieraiden laulavan härskin kansanlaulun kievarinpitäjän tyttärestä – joka muuten yrittääkin yöaikaan saada Howien huoneeseensa ja vuoteeseensa myös ainakin siitä päätellen, ettei hänellä ole mitään vaatekappaletta päällään. Elokuvan tunnelma on outo, ei niinkään kauhistuttava. Siitä ei ole puhettakaan, että elokuvassa olisi säikyttelykauhun elementtejä. Ihon alle elokuva kyllä pääsee – ja pitää otteessaan jo ennen kuin katsojaa alkaa kuristaa.

On selvää, että saarella ei ole kaikki hyvin. Howielle selviää, että siitä huolimatta, että kadonnutta tyttöä ei muka tunneta lainkaan, tällä on ollut istumapaikka koululuokassa ja lopulta tämän hautakin löytyy – tosin arkussa ei ole tyttö vaan aivan muuta: jänis. Saarelaisten uskonnossa korostuu seksuaalisuus, ja se ahdistaa Howieta. Wikipedian mukaan saarelaisten uskonto on jonkinlaista kelttiläistä pakanuutta. Kelteiltä ainakin tuo pajunukke on peräisin.

Elokuvan loppuratkaisu on kieltämättä hieno. Muka kadoksissa olleen tytön kohtalo paljastuu Howielle, mutta sitten tulee onneksi vielä parempaan loppuratkaisuun johtava käänne. Hienoa loppuratkaisussa on myös se, että se on tietyllä tavalla väistämätön: on vaikea kuvitella, miten Howie olisi voinut toimia niin, ettei tarina olisi edennyt karmaisevaan loppuunsa.

Uhrijuhla on siis erilainen kauhuelokuva. Sen tarina on yksinkertaisuudessaan nerokas. Jos teillä on aukko sivistyksessänne, ettekä ole nähneet tätä elokuvaa, suosittelen sitä lämpimästi. Myöhemmin tehtyä toisintoa en sen sijaan ole kuullut suositeltavan, joten katsastakaa ainakin ensin tämä alkuperäinen 70-luvun tuotos.

Vartiotornin varjossa – Jehovan todistajan elämä eronneiden silmin

Lukion uskontotunneilla kävimme tutustumassa eri uskonnollisten yhteisöjen kokoontumisiin ja esittelimme niitä luokkakavereillemme. Minä kävin ortodoksisessa jumalanpalveluksessa, mutta jotkut uskaliaammat olisivat halunneet lähteä valtakunnansalille tutustumaan Jehovan todistajiin. Opettajamme kuitenkin toppuutteli heitä, ja retki jäi tekemättä. Ehkä ihan aiheesta, sillä luettuani Aila Ruohon kirjan Vartiotornin varjossa suhtaudun Jehovan todistajiin valitettavasti vieläkin ennakkoluuloisemmin kuin ennen.

Vartiotornin varjossa perustuu haastatteluihin, joista useimmissa haastateltava on Jehovan todistajiin aiemmin kuulunut mutta ei enää kuuluva henkilö. Tämän voi tietenkin katsoa vääristävän kirjan antamaa kuvaa yhteisöstä, sillä olisi tietysti tasapuolista kuulla myös niiden näkemyksiä, jotka kokevat yhteisön jäsenyyden hyväksi asiaksi omassa elämässään. Toisaalta yhteisöstä eronneiden tai erotettujen kirjassa esiin tuomat epäkohdat ovat niin järeitä, että tuntuu siltä, että vain ne, jotka eivät kerta kaikkiaan halua ajatella itse eivätkä häiriinny siitä, että heidän puolestaan ajatellaan valmiiksi, voivat tuntea olonsa hyväksi Jehovan todistajissa. Uskonnollinen yhteisö voi tuoda iloa ja turvaa, mutta ensisijaisesti voisi varmasti suositella jotain vähemmän kontrolloivaa yhteisöä, niin vähän yksityisyyttä tässä yhteisössä näyttäisi olevan.

Ruohon kirjassa suuren roolin saavat suorat lainaukset haastateltavilta. Ne luovat Jehovan todistajista kuvan yhteisönä, jossa ihmissuhteetkin perustuvat johonkin aivan muuhun kuin siihen, viihtyykö toisen seurassa. Jehovan todistajista kiinnostuneelle annetaan huomiota, koska tuon huomion antamisen voi laskea yhteisölle raportoitaviin julistamistunteihin. Erotetuille ja eronneille ei sitten pahimmassa tapauksessa sanota päivääkään, vaikka nämä olisivat läheisiä sukulaisia. Karmeimmasta päästä tällä karttamisen saralla on tarina, jossa haastateltava kertoo, mitä tapahtui hänen lapsensa synnyttyä: ”Kun sain poikani, niin äiti laittoi tekstiviestin synnytyksen jälkeen, että toivottavasti liityt takasin todistajiin, tai lapsesi kuolee. Ei minkäänlaista onnittelua tai muuta.”

Karttamisen raskaus näkyy yhteisössä ja siitä eronneissa/erotetuissa mielenterveysongelmina. Karttamisesta on kirjoitettu Vartiotorni-seuran lehdessä mm. näin: ”Kun sinä esimerkiksi kartat luopioita, niin heidän kieroutuneet ajatuksensa eivät johda sinua harhaan. Karttamalla samalla tavalla väärää ja moraalitonta seuraa ja huonoja tapoja sinä et todennäköisesti joudu syfiliksen, tippurin etkä eräiden muidenkaan sairauksien uhriksi.” Tästä haisee kauas se kieroutunut ajatus, jota Jehovan todistajat vaalivat: pahuus on heidän yhteisönsä ulkopuolella. Mikä järeä painostuskeino se onkaan: jos lähdet, joudut Saatanan valtaan, jos jäät, olet hyvien ihmisten seurassa. Mutta millaista ahdistusta aiheuttaakaan, jos yhteisön opeista alkaa tulla mieleen eriäviä ajatuksia, joita ei saisi ajatella ja joiden ajatteleminen tai ääneen lausuminen voi johtaa pahimmillaan siihen, että menetät kaikki läheiset ihmissuhteesi?

Juuri tuo ajattelun rajoittaminen ja kritiikin kieltäminen ovat häiritsevimpiä asioita. Kirja antaa voimakkaasti sellaisen kuvan, että Jehovan todistajana et voi elää itsesi näköistä elämää vaan on elettävä elämää, jonka laadun seurakunta määrittää. Lisäksi olet kirjan mukana Stasin toimintaa muistuttavan valvonnan alla 24/7. Jokaisella on velvollisuus ilmoittaa, jos sattuu näkemään jonkun toisen synnintekoja. Sittenpä synnintekijä voi joutua oikeuskomitean eteen keskustelemaan yksityiskohtaisesti vaikkapa seksielämästään. Miten kukaan muu kuin täysin alistettu ihminen suostuisi tällaiseen? Miten kukaan voi toisaalta olla niin peloissaan seuraamuksista, ettei uskalla olla kertomatta seurakunnan vanhimmille oman läheisensä yksityisiä asioita – ettei ole valmis säilyttämään tämän luottamuksella kertomaa salaisuutta?

Jehovan todistajat ei kannata pitkälle kouluttautumista – olisikohan siksi, että on helpompi hallita niitä, jotka eivät ole tottuneet ajattelemaan monimutkaisesti. Monimutkaisesti ajatteleminen ei tietenkään aina ole hyvä asia, mutta mielestäni myös se on aika vaarallisen yksinkertainen ajattelumalli, että joku ulkopuolinen sanoo kaikesta, mitä siitä pitäisi ajatella. Varsinkin, kun Jehovan todistajien opit muuttuvat aikojen kuluessa, eikä yhteisö edes kiellä sitä – ilmiötä vain kutsutaan uudeksi valoksi, kun oppi kirkastuu. Opin täsmentyminen on minusta kuitenkin eri asia kuin sen ylösalaisin kääntyminen, mikä sekin on Jehovan todistajien kohdalla mahdollista ainakin yhteisöstä eronneiden mukaan.

On varmasti moraalinen ongelma olla tekemisissä maallisten asioiden kanssa, jos kokee ne Saatanan houkutuksiksi, mutta kirjan perusteella tuntuu myös siltä, että ainakin minua yhteisön sisällä olevat moraaliset ongelmat ahdistaisivat vähintään yhtä lailla. Esimerkkejä näistä ovat esimerkiksi se, että raiskauksen syy on uhrissa (esim. hänen pukeutumisessaaan) tai että avioeroa ei saisi ottaa vaikkapa perheväkivallan vuoksi, vaan ainoa hyväksyttävä peruste erolle on aviorikos, joka sekin pitäisi pettäneen osapuolen tunnustaa. Itse koen myös hyvin ahdistavina kirjan tarinat, jossa jo pikkulapset pelkäävät ympäröivää maailmaa ihmisineen tai vähintäänkin demoneita, jotka voivat hyökätä heidän kimppuunsa mistä tahansa, vaikkapa esineistä, joihin ovat menneet asustamaan.

Mielestäni hullujakin asioita saa uskoa, vaikkapa sen, että maailmanloppu tulee huomenna. Ihmisellä pitäisi kuitenkin olla vapaus ajatella miten haluaa ilman että siitä seuraa julkista nöyryytystä tai rakkaiden ihmissuhteiden katkeamista siinä määrin, kuin Jehovan todistajien karttamiskäytännössä tapahtuu. Kirjan haastateltujen mukaan onkin melkoisen kauheaa, että Jehovan todistajien tiedotus väittää, ettei karttamiskäytäntöä ole, vaikkei sen olemassa olosta ole mitään epäselvyyttä, niin moni kun on karttamista katkerasti kokenut.

Aila Ruohon kirja on valaisevaa joskin järkyttävää luettavaa. Sen ansio on se, että haastatelvien oma ääni on etusijalla ja lainauksia on runsaasti. Sen verran kritiiikkiä on kuitenkin annettava, että vaikka itsekin pidän luterilaisuutta Jehovan todistajuutta parempana vaihtoehtona, Ruoho päästää tämän näkökulman – oman uskontonsa paremmuuden – ajoittain haiskahtamaan kirjassaan liian selvästi. En kuitenkaan halua hirveän paljon haukkua häntä tästä, sillä vaikka mielestäni eri maailmankatsomuksia pitääkin kunnioittaa yhtä hyvinä, en minäkään pysty millään hyväksymään ajattelun rajoittamista ja niin vahvaa kontrollia kuin Jehovan todistajilla. On vaikea uskoa, että kovin moni valitsisi aidosti sen, että joku toinen määrää elämästä, jota elät. No, täytyy tietenkin muistaa, että minä en millään usko, että Jehovan todistajien esittämä oppi olisi totuus maailmasta. On siis vaikea kuvitella itsensä asemaan, jossa uskoisi niin. Koska aito usko tuohon oppiin muuttaa tietysti paljon.

Kirjan lukemisen jälkeen on omituinen olo: jotenkin ei tiedä, miten Jehovan todistajiin pitäisi nyt yksilöinä suhtautua. Ruoho kannattaa asiallista ja luontevaa suhtautumista esimerkiksi silloin, kun Jehovan todistajat tulevat omalle ovelle. Hän muistuttaa joidenkin heistä pitävän kenttäpalvelusta vastenmielisenä pakkona. Tämä onkin varmasti hyvä muistaa, eikä auta sääliä ketään, vaikka kuinka olisi sellainen olo, että tuo ihminen on joutunut manipuloinnin kohteeksi valitessaan uskontonsa tai että hänellä on ollut huono tuuri, jos on syntynyt Jehovan todistaja -perheeseen. Minusta on hyvä sanoa selkeästi, ettei halua myöhemminkään keskustella uskonasioista, mutta yhtä kaikki senkin viestin voi sanoa monella tavalla.

Taivaslaulu on koskettava kuvaus uskosta ja epätoivosta

Uskonto ilmiönä on kiinnostanut minua iän kaiken. Itse karsastan yhteisöjä, joissa tiukasti määrätään, kuinka yhteisön jäsenten tulee elää. Yksityisimmille alueille tunkeutuminen ja tuomitseminen eivät minusta kuulu terveeseen uskoon, kuten ei myöskään helvetillä pelottelu. Ilmiönä tällainen manipulaatio on kuitenkin varsin kiinnostava.

Mediassa paljon esillä ollut Pauliina Rauhalan teos Taivaslaulu kertoo erään uskonkilvoittelun tarinan. Vilja ja Aleksi ovat vanhoillislestadiolainen nuoripari, joka saa lapsia niin kovaa tahtia kuin se yleensä ottaen on mahdollista. Taakka kasvaa liian suureksi, ja Viljan voimat loppuvat siihen viimeiseen pisaraan, että seuraavaksi – jo neljän synnytetyn lapsen jälkeen – tulossa on kaksoset.  

Taivaslaulu kuvaa koskettavasti sen, kuinka elämäniloa täynnä olevat nuoret murenevat hiljaa, kun lapsiluku kasvaa ja sisimmässä on tunne, ettei sille voi tehdä mitään: ei voi käyttää ehkäisyä eikä saisi oikein pidättäytyäkään seksistä. Vilja ei tiedä, kenen sanaan voisi luottaa, eikä, mitä omista ajatuksista pitäisi ajatella. Kaikki selviämiskeinot muuttuvat Viljan päässä merkiksi aidon uskon katoamisesta ja maailmallisuuden voitosta.

Koskettavaa on myös se, kuinka lapsenmieli käsittelee seuroissa kuulemiaan asioita. Yksi Viljan ja Aleksin lapsista menettää yöunensa, kun alkaa miettiä, mitä tapahtuu, jos ei ehdi pyytää syntejään anteeksi ja sitten kuoleekin yllättäen vaikkapa auton alle. Helvetin pelko on vallannut pienen lapsen mielen – niin pienen lapsen, ettei sen ikäisen tarvitsisi olla vielä edes kuullut helvetistä. Lapsensa kohdalla Vilja muistaa uskon lohduttavan puolen ja osaa rauhoittaa lapsen, mutta itseään kohtaan hän ei osaa olla armelias. Helvetti nimittäin pelottaa myös Viljaa. Hänen kauhukuvissaan syntymättömät lapset aiheuttavat ikuiset synnytyskivut tulen keskellä helvetissä. Uupunut Vilja taistelee mielessään vielä kadotuspelkojaan kohtaan, joten ei ole ihme, että hän lopulta romahtaa totaalisesti.

Vilja ja Aleksi ovat – tai ainakin Aleksi on – uuden polven lestadiolainen. Hänellä on usko, mutta hän pohtii sitä eikä päädy yhtä jyrkkään tulkintaan kuin seurakunnan johdossa on päädytty. Onkin karmivaa seurata, mitä Aleksille tapahtuu, kun hänen eriävät ajatuksensa tulevat julki. Onneksi mies on vahvaa tekoa.

Vilja horjuu pahemmin. Täysin uuvuksissa oleva nainen ei ole enää oma itsensä. Hänen sisällään on taistelu siitä, mitä voisi tehdä, jotta selviäisi hengissä muttei toimisi Jumalan tahtoa vastaan. Viljaa kalvaa myös häpeä, koska hän on näkevinään ympärillään vain jaksavia suurperheiden äitejä, mutta ei itse jaksa.

Uskoa ei sinänsä kuvata negatiivisena asiana. Viljakin saa voimaa, kun saa istahtaa hetkeksi seuroihin. Luultavasti usko olisi Viljalle ja Aleksille elämän tuki ja turva, jos lapsiasia ei ahdistaisi heitä romahtamistilaan saakka. Vilja kokee, että usko on vapauttanut hänet monista asioista, kuten ikuisista ulkonäköpaineista, joiden vankeja monet naiset ovat. Toisaalta jatkuva lasten synnyttäminen on kahle, josta ei voi vapautua. Tarinan loppu on kuitenkin toiveikas – ehkä Viljan ja Aleksin rakkaus ja lopulta myös luottamus Jumalan armeliaisuuteen pelastavat heidän perheensä parisuhteen ulkopuolelta tulevasta paineesta huolimatta.

Olisivatpa Rooman pakolliset kohteet ilmaisia ja vailla muita turisteja

Ilta-Sanomat esittelee innoissaan Roomaa matkailukohteena, johon on juuri nyt paras aika matkustaa. Koska kaupunki on minulle jonkin verran tuttu, minun oli tietenkin luettava teksti, jonka otsikko oli Ensi kertaa Roomaan? Nämä kohteet on pakko nähdä. Sittenpähän voisin vertailla, ovatko pakolliset kohteet mielestäni samat.

Juttu alkoi kuitenkin käsittämättömästi: se lupasi kertoa, miten Roomassa pääsee näkemään pakolliset kohteet ilman, että tarvitsee jonottaa tai maksaa mitään. Käsittämätöntä jutussa olikin se, etten ainakaan minä tiedä, että vaikkapa Colosseum – mitä ilmeisimmin Rooman-kävijän pakollinen kohde – järjestäisi avointen ovien päiviä, jolloin sisään pääsisi ilmaiseksi muttei tarvitsisi myöskään jonottaa. No, eipä järjestäkään. Jutun idea oli se, että käydään vain sellaisissa kohteissa, joissa ei ole pääsymaksua ja joissa – jossain määrin – voi uiskennella sekaan jonottamatta. Lista sisälsi seuraavat kohteet: Espanjalaiset portaat, Fontana di Trevi, Piazza Navona, Pietarinkirkko ja Pantheon (jota kirjoittaja väitti temppeliksi, vaikka se nykyisin on kirkko).

Kaikki mainitut ovat toki merkittäviä nähtävyyksiä, mutta jos pitää luetella Rooman “pakolliset” kohteet, on aikamoista asiantuntemattomuutta jättää Colosseum listalta pois. Forum Romanumiakin moni pitäisi ihan pakollisena. Sikstuksen kappelin kattofreskot ovat myös taidehistorian kannalta varsin pakollinen nähtävyys. Juuri Colosseumia ja Sikstuksen kappelia Ilta-Sanomien teksti kuitenkin kehottaa riviensä välissä välttämään. Onko se siis laisinkaan juttu “pakollisista” nähtävyyksistä?

Harmittaa vietävästi, kun törmää tällaiseen journalismiin. Ensiksikään ei ole mietitty, mikä on jutun pointti, se, mitkä nähtävyydet oikeastaan “pitäisi” nähdä vai se, miten voi kuljeskella katsomassa vaikuttavia paikkoja maksamatta pääsymaksuja. Jonottamiselta saattaa mainituissa paikoissa välttyä – ei tosin koske välttämättä Pietarinkirkkoa eikä Trevin suihkulähteen reunalle istahtamista – , mutta muita turisteja tulee tapaamaan enemmän kuin voi kestää näissäkin paikoissa, jotka Ilta-Sanomien teksti saa kuulostamaan jotenkin leppoisilta, kun ei tarvitse odotella jonossa tai maksaa naurettavia pääsymaksuja.

Puolivillaisen ketään hyödyttämättömän tekstin olisi saanut kuosiin valitsemalla jonkin järkevän näkökulman, esim.
1) mitä nähtävyyksiä voit nähdä Roomassa ilmaiseksi
2) mitkä ovat Rooman must-see nähtävyydet
3) miten voit nauttia Roomasta turistimassoja vältellen

Koska viimeinen saattaa vaikka jotakuta kiinnostaakin, annan pari toimivaa vinkkiä.

1) Jos rauniot kiinnostavat, mene Caracallan kylpylöiden raunioille. Valtavan rauniokompleksin historia on vähemmän verinen kuin Colosseumin, ja paikalla on puisto ja penkkejä, joilla on ihana syödä eväitä. Ruuhkasta puhutaan, jos alueella on lisäksesi enemmän kuin kymmenen turistia.

2) Jos haluat nähdä taidetta, mene Galleria Borgheseen. Sinne pitää tosin varata liput etukäteen, sillä sisäänpääsevien ihmisten määrää on rajoitettu. Joudut kohtaamaan muita turisteja, mutta vain rajallisen määrän, joka pääsee kanssasi yhtä aikaa galleriaan. Taide galleriassa on esiluokkaista: näytteillä on mm. käsittämättömän hieno Berninin veistos Apollo ja Daphne sekä Rafaelin Nuori nainen ja yksisarvinen. Galleriassa on myös mm. Caravaggion ja Tizianin maalauksia.

3) Kun kuitenkin haluat nähdä Colosseuminkin – sisältäpäin nimenomaan – mene paikalle vajaata puolta tuntia ennen kuin se aukeaa. Saat seistä sen ajan jonossa, mutta olet sisällä ensimmäisten joukossa ja näet massiivisen raunion melkein tyhjänä ennen kuin turistit valtaavat sen. Sama neuvo pätee kaikkiin muihinkin nähtävyyksiin, joissa joutuu jonottelemaan iäisyyden, jos menee sinne siihen aikaan kuin luonnollinen kello ajaa sängystä ylös.

4) Mene sisälle niihin kirkkoihin, joita ei ole mainittu matkaoppaassa. Roomassa ei taida rumia kirkkoja ollakaan. Random-kirkon ovesta sisään astuessasi saatat kohdata katoliset häät, messun tai vain tavattoman kauniin, rauhallisen paikan, jonne astumista et varmasti kadu.

Osataan sitä manata luterilaisissakin kirkoissa - valitettavasti

Satuin onnekseni huomaamaan, että eilinen MOT käsitteli riivaajia kirkossa. Miksi onnekseni? Siksi, että nyt lienee selvää, että minunkin on erottava evankelis-luterilaisesta kirkosta.

Siitähän on nähty useinkin lööppejä, kuinka joku artisti ei ole päässyt esittämään musiikkia kirkon tiloihin. Nostan hattua MOT-toimittajalle, joka toi esille, että joiltakuilta muiltakin olisi ehkä syytä estää pääsy kirkkoon. MOT - katsottavissa muuten Yle Areenassa - nosti esille maallikkosaarnaaja Pirkko Jalovaaran, jonka mielestä demonin riivaus aiheuttaa monia sairauksia - ilmeisesti mm. masennusta - ja joka ajattelee, että lääkkeiden käyttö päästää demonin syvälle ihmisen sisimpään. Tilaisuuksissaan Jalovaara sitten vapauttaa ihmisiä näistä demoneista. Ja kun asiasta oltiin tekemässä televisio-ohjelmaa, Jalovaara saarnasi toimituksen saaman sähköpostin mukaan, että MOT-toimitttajat ovat paholaisen lähettiläitä.

Pöyristyttävää. Jos aloitetaan tuosta pienemmästä jutusta, Jalovaaran kunnianloukkauksesta tv-toimittajia kohtaan, kannattaisi yksiselitteisesti nostaa asiasta oikeusjuttu. Ei ole ihan merkityksetöntä, jos kirkossa puhuessaan laukoo jostakusta, jota ei tunne, tuollaisia. Joskin voi olla melko varma, että suurin osa ihmisistä osaa ottaa tuollaiset kommentit oikealla tavalla.

Mutta entäpä puheet demoneista? Monien ihmisten mieli on kovin herkkä, ja voi tapahtua kauheita, jos sitä pelotellaan väärään suuntaan. Joku saattaa Pirkko Jalovaaraa kuunneltuaan jättää lääkkeensä ottamatta. Joku voi tappaa itsensä, kun kuvittelee kantavansa sisällään demonia, vaikka kyseessä onkin sairaus, jolle on olemassa hoitoa.

Jalovaara vetoaa siihen, että ihmiset itse kertovat olevansa riivattuja ja kokevansa kaikenlaista sen merkkinä, mm. kuulevansa ääniä. Itse sanoisin, että ihmismieli on ihmeellinen. Äänten kuuleminen on mahdollista, mutta ei sillä ole mitään tekemistä demonien kanssa. Ja usko on voimakas. Kun ihminen uskoo johonkin selitykseen, asialle on usein vaikea edes tehdä mitään. Itse olisin todella vakavasti huolissani sellaisen ihmisen mielenterveydestä, joka uskoo itsensä tai jonkun toisen olevan demonin riivaama.

Taisi luterilainen kirkko hätkähtää nyt hieman. Syytä onkin. Jonkin hieman maallisemman musiikin tuominen kirkkoon tuskin veisi kenenkään mielenterveyttä. Saatanalla pelottelu sen sijaan voi sen viedä.

Uskonnon parjaaminen on niiiiiiin halpa keino saada huomiota

Yllättäen päivän raflaavimmat otsikot löytyivät tänään Helsingin Sanomista. Ensiksi oli tämä:

Vampyyriksi itseään luullut hyökkäsi naisen kimppuun USA:ssa

Ja sitten tämä:

Puolalaisoikeus: Hevirokkari sai repiä Raamatun

Oletettavasti nainen, jonka kimppuun itsestään varma vampyyri hyökkäsi, ei pitänyt hyökkääjää Eric Northmanina. Siihen uutiseen ei tarvitse enempää kommentoida. Raamattu-juttu sen sijaan on mielenkiintoisempi.

Kysymyksessä on puolalaisen metalliyhtyeen Behemothin laulaja Adam Darski. Hän oli pistänyt Raamatun palasiksi eräällä keikalla neljä vuotta sitten. En tiedä miten, mutta asia oli joutunut oikeussaliin, jossa oli tarkasteltu sitä, loukkasiko Darski uskonnollisia tunteita. Mies oli vapautettu syytteistä.

Vilkaistuani Behemothin kotisivuja voin todeta, ettei näiden miesten ajatusmaailma osu oikein yksiin oman ajatusmaailmani kanssa. On tietysti vaikea tietää, kuinka pitkälle bändi on vain näytelmää ja kuinka pitkälle oikeasti käsittämätöntä ideologiaa. Joka tapauksessa on varmaa, että Darski on tiennyt Raamatun väkivaltaisen käsittelyn saavan automaattisesti huomiota – no hei, ainakin Puolassa, jossa katolisia on 95% väestöstä.

Uskonnollisten asioiden rienaaminen on varma keino saada julkisuutta. Muistetaan nyt vaikka 1980-luku, kun Madonna julkaisi upean biisinsä Like a Prayer, jonka videossa hän tanssi brunettina palavien ristien edessä ja suuteli Jeesusta, joka oli mustaihoinen. Ihan samaa yksinkertaista huomionherättämiskeinoa hän käytti Confessions-kiertueellaan: Live to Tell -biisin esittäminen ristillä “riippuen” ei voi olla muuta kuin provokaatiota. Niin, ja tottakai taiteellista ilmaisua, koska taide ei ole mitään, ellei siihen sotketa jotain, mikä herättää ainakin joissakuissa närkästystä.

Adam Darskikin vapautettiin syytteistä siksi, että Darski ilmaisi itseään taiteellisesti repiessään Raamattua. Tuomari ei myöskään suostunut ottamaan keneltäkään pois mahdollisuutta kritisoida uskontoa. Ja jos hän sen olisi tehnyt, oltaisiinkin menty aika lailla metsään. Kritisoida siis saa, ja taidettakin saa tehdä, vaikkei se olisi kovinkaan nerokasta tai korkeatasoista.

Se, mikä tässä on oikeasti jännittävää, on se, kuinka helppo kohua ja julkisuutta on saada aikaan vain viittaamalla uskonasioihin. Itse haluan ehdottomasti kunnioittaa ihmisten uskoa ja vakaumusta. En ymmärrä turisteja, jotka äärimmäisimmissä tapauksissa kuvaavat ripittäytyviä katolisia saadakseen matkamuistoksi jotain eksoottista. Silti minua hämmästyttää, miten ihmiset jaksavat hermostua siitä, että joku toinen jolle mitä ilmeisimmin Raamattu ei ole pyhä, repii sen ja sanoo, ettei sen sisältö ole totta. Vähän on vaikea kuvitella sitäkään, että Behemothin keikalla olisi tuolloin ollut kovin montaa harrasta kristittyä, joka olisi nähnyt esityksen ja pahoittanut mielensä. Varmasti monet uskovat kuuntelevat raskaampaa musiikkia, mutta luulenpa, ettei Behemoth ole heidän ykkössuosikkinsa. Ja jos on, Darskin Raamatun-käsittely on tuskin tullut näille faneille yllätyksenä.

“Ei vois vähempää kiinnostaa” voisi useinkin olla aivan käyttökelpoinen motto. Minun on vaikea kuvitella, että voisin minkään muun kuin oman itseni – nimenomaan juuri minun – verisestä loukkaamisesta haastaa ketään oikeuteen. Voimme pitää monenkinlaista käytöstä – ja monenlaisia ajatuksia – loukkaavana, mutta tiedä sitten, pitääkö siitä saada oikeuden päätös, mitä kukin saa itse hankkimalleen Raamatulle tehdä.

P.S. Tästä voi nauttia ihan provosoitumattakin:

Read the Book, See the Movie: Veronika päättää kuolla

Paolo Coelho taitaa olla kirjailija, jota toiset pitävät turhanpäiväisenä lässyttäjänä ja jota toiset jumaloivat. Itselläni on muutama Coelho hyllyssä, mutten ollut lukenut yhtään ennen kuin päätin ottaa asiakseni tutustua teokseen Veronika päättää kuolla. Dvd löytyi nimittäin sattumalta kirjastosta, joten pääsin lisäämään taas yhden kohdan Read the Book, See the Movie -haasteeseen.

Veronika päättää kuolla kirjana

Veronika päättää kuolla ei ole pitkä teos, mutta ikäväkseni on todettava, että tuotti hieman vaikeuksia saada luettua se loppuun. Perusasetelma kirjassa on kiinnostava: Veronika-niminen nainen yrittää itsemurhaa ja joutuu mielisairaalaan, jossa todetaan, että vaikkei itsemurha päättänytkään hänen elämäänsä, se tulee päättymään hyvin pian, koska Veronikan ottamat lääkkeet ovat vaurioittaneet hänen sydäntään.

Mielisairaalassa Veronika tutustuu muutamiin ihmisiin, joista merkittävin on skitsofreenikko Edvard, joka rakastaa kuunnella Veronikan pianonsoittoa. Lopulta on itse asiassa hieman vaikea sanoa, onko Veronika täysillä edes kirjan päähenkilö, koska näkökulma vaihtuu tarinassa salakavalasti ja ajoittain esitellään pitkästikin aivan jonkun muun kuin Veronikan pohdintoja elämästä.

Kirja pohdiskeleekin niin paljon, että välillä tuntuu kuin lukisi jotain hömpöttävää elämäntaito-opasta, joka latelee itsestäänselvyyksiä. Ihmisen pitää löytää se, mikä on hänelle tärkeää. Meille on laadittu valtava määrä sääntöjä, jotka kahlitsevat meitä ja joista irti päästessämme voisimme olla vapaita. Vain hullu voi olla vapaa. Hohhoijaa. Ei ole ihme, että Veronikakin keksii, että elämä voisi ollakin mukava juttu, sillä ei hänellä ole mitään ongelmatilannetta itsemurhaa yrittäessään. Hän on elänyt tavallisesti, ehkä ajatellut liian vähän itseään, mutta kyllästynyt ennen kaikkea. Veronika ei kuitenkaan vaikuta varsinaisesti masentuneelta – niin, tai mitä pitäisi sanoa ihmisestä, joka ottaa yhdeksi itsemurhan syyksi sen, että joku jossain ei tiedä, missä Slovenia on – joten hänen ajatuksensa elämän lopettamisesta tuntuu tavallistakin järkyttävämmältä ja epäuskottavammalta.

Veronika päättää kuolla henkii henkisyyttä. Siksikin se ehkä kuulostaa joltain jumaluudesta puhuvalta elämäntaito-oppaalta, vaikkei yhtä jumalaa suoraan tyrkytäkään. Tämän rinnalla se esittää, että masturbaatio on tie vapautumiseen. No, sekin ajatus tuntuu naiivilta. Kaikissa eniten ärsyttää ehkä kuitenkin se, että Coelho on tunkenut itsensä mukaan kirjaan siten, ettei sillä ole tarinan kannalta mitään merkitystä. Hän vilahtaa kirjassa ja häviää, ilmeisesti jonkinlaisena viittauksena siihen, miksi on kirjan kirjoittanut, mutta kaikkinensa tuo vilahdus on aivan turha. Kirjan lopussa on tämän kaiken lisäksi ns. yllätys, joka ei yllätä.

Täytyy sanoa, että Coelho ei siis kolahtanut, enkä erityisemmin odota kirjasta tehdyn elokuvan näkemistä. Aion kuitenkin katsoa sen, vaikka pelkäänkin, että se siirtää tarinan pois Sloveniasta ja on pitkäveteinen. Jospa elokuvantekijät olisivat kuitenkin kehitelleet jotain tapahtumista tarinaan dramatisointivaiheessa – mutta eivät nyt välttämättä sitä masturbaatiota ainakaan enempää kuin kirjassa oli.

Veronika päättää kuolla elokuvana

Ikävä kyllä Veronikasta ei ollut saatu tehtyä myöskään kovin vetävää elokuvaa. Sarah Michelle Gellar ottaa Veronikan roolin tosissaan ja esittää häntä herkkäeleisesti pienin vivahtein, mutta itse elokuva on muutoin pitkäveteisen junnaava. Lopussa Veronikan ja Edvardin karattua mielisairaalasta katsoja voi kokea jonkinlaista liikutusta, kun nämä nuoret ihmiset löytävät rakkauden ja elämänilon, mutta muuten kaikki on melkoisen latteaa.



Elokuvassa tarina on siirretty Yhdysvaltoihin – no yllätys – mutta side Sloveniaan on onneksi säilytetty siten, että Veronikan suvun juuret ovat siellä. Tosin Veronika itse toteaa taustastaan kysyttäessä melko lailla nyrpeästi, että hänen vanhempansa ovat muuttaneet USA:han jo ennen hänen syntymäänsä. Häntä ei siis Slovenia tunnu kovin kiinnostavan.

Pisteitä elokuvalle voi antaa siitä, että se yrittää tuoda kirjan sanomaa esiin mahdollisimman vähän henkisyydestä puhuen. Elokuvaa katsellessa ei synny siis vaikutelmaa uskonnollisesta aivopesuyrityksestä. Kaikkinensa on kuitenkin ikävä todeta, että elokuva ei pitänyt otteessaan. Huomasin vähän väliä ajattelevani muuta, ja kelailinkin useaa kohtaa takaisinpäin, eivätkä ne silti oikein saaneet minua keskittymään.

No, kokonaisuutena tästä kirjanluku-elokuvakokemuksesta jäi ainakin se hyöty, että nyt voin vapaasti esittää jonkinlaisen mielipiteeni Paolo Coelhon tuotannosta, koska olen lukenut yhden hänen kirjoittamansa teoksen. Liityn siis niiden joukkoon, jotka pitävät miestä itsestäänselvyyksien ja muun tarpeettoman lässyttäjänä.

Sytyttäkää roviot – ihmiset on saatava pelkäämään

Realistinen nykyajan kuvaus ei taida olla alaani, sillä vampyyritarinan rinnalla luin 1600-luvulle sijoittuvan romaanin Espanjan noitavainoista. Nerea Riescon kirjoittama Ars Magica oli virkistävä lukukokemus, sillä alkukieleltään espanjankielistä kirjallisuutta tulee luettua aika vähän eikä Espanjaan sijoittuvia tarinoitakaan ihan joka päivä käsissään pitele.

Ars Magican tarina seuraa eniten kahta henkilöä: Salazar-nimistä inkvisiittoria, joka kiertää Espanjaa vapauttamassa syyllisyydestä ja siunaamassa noitia, jotka haluavat tunnustaa noituutensa. Häntä seuraa Mayo-niminen nuori tyttö, jonka isän uskotaan olevan paholainen ja joka yrittää löytää kadonneen äitihahmonsa Ederran – biologiseen äitiinsä tytöllä ei ole suhdetta, sillä äiti käski tappaa paholaisen jälkeläisen tämän synnyttyä ja vain Ederran vuoksi Mayo on hengissä.

Tarina keskittyy pitkälti siihen, miten eräs vanha nainen, noitia ilmiantanut Juana de Sauri on kuollut. Hänet on nimittäin löydetty joesta, jonne hän näyttää itse hypänneen. Naisen jälkien perästä löytyy kuitenkin mm. pukinjälkiä, joten on syytä epäillä noitien jotenkin sotkeutuneen kuolemantapaukseen. Inkvisiittori Salazar ei tietenkään suoralta kädeltä usko maassa olevien jälkien kertovan itse saatanan olleen läsnä. Joka tapauksessa Juanan ilmiannon seurauksena aika moni on saanut surmansa Logroñossa pidetyssä autodafeessa tai ollessaan vankilassa odottamassa roviolle joutumista.


Francisco de Goyan näkemys noitasapatista (noin 1798)

Salazar ei ole kaikkinensakaan aivan tyypillisin inkvisiittori – tai itse asiassa en kyllä tiedä, millaisia ajatusmaailmoita inkvisiittoreilla keskimäärin oikeasti oli. Joka tapauksessa Salazar kyseenalaistaa Jumalankin olemassaolon. Hän etsii itse asiassa paholaista, koska uskoo, että pahan löytäessään pystyy löytämään Jumalankin. Mutta skeptikko mikä skeptikko – ei Salazar nyt erityisesti usko löytävänsä paholaista. Hänen asenteistaan seuraa harmeja, sillä kukapa kaipaa inkvisiittoria, joka haluaa mm. vapauttaa noitia.

Mayon kasvattaja Ederra on ollut parantaja. Mayo yrittää löytää hänen taitonsa ja teos sisältääkin paljon erilaisia taikoja tai vähemmän nykylääketieteellisiä parannusmenetelmiä. Esimerkiksi syyliä Mayo parantaa siten, että hieroo niitä omenalla ja käy sen jälkeen piilottamassa omenat. Sitten vain odotellaan omenien mätänemistä, sillä se saa aikaan syylien katoamisen. Mielenkiintoista on, että kirjan jälkisanoissa kerrotaan teoksessa esiteltyjen taikojen todella olleen aikoinaan käytössä. Taiat ovat tavallaan sivuosassa, mutta ne on nostettu jokaisen luvun ”ingressiin” tyyliin ”Kuinka noitia voi lepyttää lasten maitohampailla” tai ”Kuinka kaiken huoneessa voi muuttaa mustaksi ja kuinka huone saadaan näyttämään siltä, että se on täynnä käärmeitä”.

Jälkisanojen mukaan kirjan tarinalla on muutoinkin paljon yhteyksiä todelliseen historiaan. Logroñossa on todella pidetty merkittävä espanjalaisen inkvisition järjestämä noitaoikeudenkäynti 1600-luvulla. Nerea Riesco on selvästikin perehtynyt siihen hyvin ja saa aikaan sen, että Ars Magican lukenut alkaa haluta pieniin espanjalaisiin kyliin, kuten Zugarramurdiin, vaeltelemaan. Ja mikäs siinä, kirjan teemaan voisi siellä tutustua, sillä kylästä löytyy 1600-luvun noitia käsittelevä museo.

Teoksessa on historiallisten tosiasioiden lisäksi pieni annos taikuutta. Mayon mukana kulkee nimittäin aasi, jonka uskotaan olevan noiduttu mies. Mayo tietää, että oikeanlaisessa vedessä tuosta Beltrán-nimisestä eläimestä tulisi jälleen ihminen. Tämä magiaelementti on tavallaan turha. Koskaan ei selviä, onko aasin ihmisyys vain tarina vai onko aasi todella mies, joka on taian seurauksena saanut eläimen muodon. Tarina jää jotenkin irralliseksi, sillä Mayo ei tarvitsisi aasia välttämättä edes paikasta toiseen kulkemiseen – tai kai siihen kelpaisi vähemmänkin loihdittu aasi.

Sitä ei kuitenkaan käy kieltäminen, että 1600-luku näyttäytyy aika maagisena nykylukijalle joka tapauksessa. Mayon tekemät taiat sopisivat suoraan fantasiakirjaan. Uskomukset ovat ihmisissä tiukassa. Mutta mutta… Ars Magica on siitä viehättävä kirja, että uskonnon hallitsemassa maailmassa on Salazarin kaltaisia ihmisiä, jotka ovat skeptisiä ja jalat maassa. Ja miksi noitia loppujen lopuksi jahdataan? Ehkä ei lainkaan sen vuoksi, että uskottaisiin paholaisen todella olevan ihmisten keskuudessa. Kyllä 1600-luvullakin osattiin – ainakin tämän kirjan maailmassa – olla jumalattoman maallistuneita ja juonittelevia. No hitto, ei tämä taida niin kaukana meidän maailmastamme ja hulluuksistamme ollakaan.

Älä matkusta tai muuta Ranskaan burkassa äläkä niqabissa

Jos olet muslimi ja haluat käyttää burkaa tai niqabia, älä yritä asettua asumaan Ranskaan. Tästä päivästä lähtien niihin vaatetettuna saa Ranskan lain mukaan nimittäin tepsutella ainoastaan kotioloissa. Pari naista on jo palkittu sakkolapulla niqabin käyttämisestä, vaikkei laki ole ollut voimassa vuorokauttakaan. Asiasta kirjoittaa mm. Helsingin Sanomat.

Ei ole varmaankaan helppo laskea tarkalleen, kuinka paljon burkan ja niqabin käyttäjiä Ranskassa on, mutta määrän on arvioitu olevan parisentuhatta. Aika pieneltä tuo määrä kuulostaa, jos sitä verrataan esimerkiksi pelkän Pariisin asukaslukuun. Kannattaa todellakin käyttää energiaa siihen, että jahdataan tuota pientä ihmisryhmää ja kirjoitellaan burkan käyttäjille sakkoja, voi hyvänen aika.

Hesarin mukaan naistaan burkan käyttöön pakottava mies voi joutua maksamaan sakkoja niinkin paljon kuin 30 000 euroa. Hänelle voidaan määrätä myös vankeusrangaistus. Mutta eipä paljon lohduta, että burkaan pakottamisesta voidaan tuomita kovempaan rangaistukseen kuin sen käytöstä: kukaan ei saa ketään tuosta pakottamisesta kiinni, sillä kukapa pakotettu nainen nousisi aviopuolisoaan tai sukulaismiehiään vastaan – ja vielä vähemmän kukaan ilmiantaa itseään.

On tavallaan helppo ymmärtää, että ihmisten ei haluta kulkevan kaduilla ns. naamioituneina. Jos joku tekee jotain rikollista, naamioituminen estää rikollisen tunnistamista. Jos joku kävelee kadulla kommandopipo päässä, on ihan kiva, että poliisi menee kyselemään, miksi ihminen, joka nähtävästi ei käytä aina ulos astuessaan kommandopipoa, on tällä kertaa valinnut sellaisen asusteekseen.

On kuitenkin aika äärimmäistä, että kaikissa olosuhteissa voidaan kieltää pukeutuminen, joka on osa naisen arkipäivää, ainoa tapa, millä hän julkisilla paikoilla on koskaan pukeutunut – omasta tahdosta tai sitten ei. On aika selvää, että nämä naiset eivät kieltolain voimassa ollessa enää mene kotinsa ulkopuolelle, jos eivät voi mennä sinne burkassaan tai niqabissaan. Jos minulta kiellettäisiin esim. kaikenlaisten yläosien käyttö, tuskinpa lähtisin rinnat paljaina kävelemään kadulle. Koska olemme tottuneet piilottamaan tietyt ruumiinosat, emme mene ulos peittämättä niitä. Uskoisin saman koskevan burkan ja niqabin käyttäjiä. Vaikka minun onkin vaikea ymmärtää, miksi edes hiukset pitäisi peittää, puhumattakaan koko vartalosta, voin ymmärtää sen, että joku voi vaikkapa ilman huiviaan tuntea olonsa samanlaiseksi kuin minä tuntisin oloni julkisella paikalla ilman paitaa.

Pienet ovat ranskalaisten ongelmat, kun joutavat tällaisia lakeja siellä säätelemään.

Suorat ja epäsuorat sanat abortista

Timo Soinia on viime päivinä hiillostettu aborttikannasta – lähinnä siitä, pitäisikö abortti sallia, jos raskaus on alkanut raiskauksesta -, ja niin hiillostettiin vielä kekseliäästi eilisessä Ylen vaalitentissä. Yleisökysymyksen esittäjä kertoi johdannoksi, että Soini on halunnut muidenkin joutuvan vastaamaan aborttikysymykseen. Sitten kysyjä kysyi aborttikantaa kaikilta neljältä (Kiviniemi, Urpilainen, Katainen ja Soini) vaalitentissä olleelta. Loistava oivallus!

Ikävä kyllä muut tentittävät antoivat selkeämmän vastauksen kuin Soini. Hän vastasi lyhyesti: ”Pidän ihmiselämää pyhänä.” Soinia yritettiin hiostaa sanomaan jotain suorempaan, mutta hän vain toisti tämän saman lyhyen kannanoton. Ehkä on liian vaikeaa sanoa suoraan, että kyllä raiskatun pitää synnyttää raiskaajalleen lapsi, jos kerran on sattunut raskaaksi tulemaan. Ihmiselämän pitäminen pyhänä johtaa mitä ilmeisimmin tähän päätelmään – vai johtaako?

Abortti ei ole mikään helppo aihe. Tuntuu kohtuuttomalta, että raiskatun pitäisi edes kantaa yhdeksän kuukautta raiskaajansa jälkeläistä, saati kasvattaa tämä aikuiseksi asti. Toisaalta eihän tuo ihmisenalku itse ole mitään pahaa tehnyt. Minusta ei ole tuomitsemaan abortin tehnyttä, joskin olen sitä mieltä, että ei aborttia ehkäisykeinona pitäisi käyttää. Se on jotenkin outoa, jos peruste aborttiin on vain se, että ehkäisyä ei käytetty ja nyt ei vaan huvita synnyttää lasta.

Soini olisi joka tapauksessa voinut sanoa mielipiteensä ihan suoraan. Toisinaan käy kuitenkin niin, että saa kuulla liiankin suoria mielipiteitä silloin, kun ei ole niiden paikka. Muistan loppuelämäni ysiluokalla tekemäni etiikankokeen. Siinä kysyttiin, mitä sanoisin tytölle, joka on tehnyt abortin. Vastasin, että pahinta, mitä voisin sanoa, oli, että hän teki väärin. Ajattelin lämminhenkisesti, ettei sellainen lausahdus voisi lohduttaa tyttöä yhtään. Miesopettajamme oli kirjoittanut vastaukseni viereen: ”Ehkä totuus olisi kuitenkin hyvä tietää.” Sillä perusteella varmaan sitten napsahtivat pisteetkin, tiedä häntä. Olin pohdiskellut asiaa eettisesti väärin.

Niin, eriävien mielipiteiden käsittely on vaikeaa. Joskus ne suoraan esitettyinä ärsyttävät, joskus ärsyttää se, ettei niitä ilmaista suoraan.

Kaspianin matka maailman ääriin

Lapsuudessa Narniaan hurahtaneelle ensimmäinen teatterilevitykseen tullut Narnia-filmi Velho ja leijona toimi oikein mainiosti. Prinssi Kaspian oli hieman liian sotainen ja vakava, mutta joulupäivänä ensi-iltaan tullut Narnian tarinat: Kaspianin matka maailman ääriin toimii taas kuin junan vessa.

Lucy (Georgie Henley) ja Edmund (Skandar Keynes) ovat serkkunsa Eustacen (Will Poulter) luona, kun muu perhe on matkannut jännittävään Amerikkaan. Eustace on sisarusten mielestä raivostuttava, ja he ovat Eustacesta raivostuttavia. Mutta yhtä kaikki nämä kolme joutuvat yhteiseen seikkailuun, kun seinällä roikkuva maalaus vetäisee heidät Narniaan, keskelle valtamerta.



Lucylle ja Edmundille ennestään tuttu Kaspian (Ben Barnes), joka nyt on Narnian kuningas, nappaa lapset mukaan laivaansa Sarastukseen. Kaspian on etsimässä seitsemää kadonnutta lordia ja matkaamassa vaarallisille vesille. Eikä niinkään yllätyksellisesti koko Narnia on jälleen pelastettava – se tosin jää avoimeksi, kuka kutsui muinaisten aikojen kuningattaren Lucyn ja kuninkaan Edmundin Narniaan, mutta yhtä kaikki heitä tarvitaan kuningaskunnan pelastamiseksi.

Kaspianin matka maailman ääriin on puhdasverinen fantasiaseikkailu ja sellaisenaan viehättävä. Läpinäkyvät kristilliset viittaukset (esim. Aslanin sanat, että hänet tunnetaan meidän maailmassamme toisella nimellä) ovat hieman häiritseviä, mutta menkööt, sillä niinhän C.S. Lewisin alkuteoskin on pohjimmiltaan hyvin kristillinen. Ja kyllähän Aslan Jeesus-hahmoksi sopii, varsin vaikuttava leijona kun on.

Mielenkiintoisena sivujuonteena ja sinänsä ainakin nuorempien katsojien kannalta ihan pätevänä teemana elokuvassa on sisarkateus. Lucy haluaisi olla yhtä kaunis kuin sisarensa Susan mutta huomaa, ettei kadehtimisesta seuraa muuta kuin murhetta ja pahaa oloa. Edmund puolestaan kokee epäoikeudenmukaiseksi sen, että on joutunut olemaan kakkoskuningas sen vuoksi, että on veljeään nuorempi. Kateus saa Edmundinkin toimimaan melkein niin, että kaikki tuhoutuu.



Eustace ei ole ensin sopeutua Narnian olosuhteisiin. Itse asiassa hän ei ensin edes usko olevansa missään toisessa maailmassa. Hän kirjoittaa vähemmän mairittelevia kommentteja päiväkirjaansa. Mutta sitten – tietenkin – juuri kömpelöstä reppanasta tulee sankari, joskin osittain hieman yllättävässä muodossa. Mutta ei siitä sen enempää, sanotaan nyt vaikka vain niin, että jokainen kunnon fantasiaseikkailu tarvitsee lohikäärmeen...



Elokuva tavoittaa hyvin sadun taikavoiman, enkä voi kiistää, että on ihanaa, ettei lapsuudessa koettu lumo ole kadonnut. Narnia sopii kaikkinensa paremmin myös hieman pienemmille perheenjäsenille kuin vaikkapa Harry Potter -sarja, joka on synkistellyt jo pidempään ihan liian synkästi pienten lasten katsottavaksi. Vaikka täytyy kyllä myöntää, että lopun taistelu merikäärmeen kanssa tekee Kaspianin matka maailman ääriin -leffastakin vähän isompien lasten elokuvan. Silti en ehkä olisi laittanut sille ja uusimmalle Harry Potter -elokuvalle samaa ikärajaa – nyt molemmilla on Suomessa K11-luokitus.



Oma ehdoton suosikkini uusimmassa Narnia-filmatisoinnissa on joka tapauksessa hiiri. Riipitsiip on kaikkien rapiirisankareiden kuningas. Itse kyllä en lähtisi ottelemaan rapiirilla kovinkaan monenlaisia miekantapaisia aseita vastaan, mutta minä en olekaan Riipitsiip. En tiedä, onko tämä ensimmäinen kerta, mutta nyt ainakin itkin elokuvassa hiiren vuoksi. Leffan lopussa Riipitsiip siirtyy Aslanin maahan, ja se oli kyllä pitkään aikaan liikuttavin elokuvassa näkemäni kohtaus.



Niin, lopussa todellakin Lucy, Edmund, Eustace ja Kaspian saapuvat hiirisankarimme kanssa maailman viimeiselle laidalle, jossa he tapaavat Aslanin. Kaunis hiekkaranta, jonne soudetaan kukkameren läpi, on ihastuttava mutta surumielinen paikka, josta ei pääse eteenpäin, jos vielä tahtoo palata. Seikkailut Narniassa loppuvatkin tuolle rannalle paitsi Riipitsiipin myös Lucyn ja Edmundin osalta.



Onneksi elokuvan loppuun on ujutettu kaksikin vihjettä siitä, että elokuvasarja saattaa kuitenkin jatkua. Seuraava looginen askel olisi Hopeinen tuoli -teokseen perustuva elokuva. Toivottavasti ainakin se tehdään, koska sen tarina on jälleen kunnon fantasiaseikkailu, jossa hiukset saattavat välillä nousta sopivassa määrin pystyyn. Ja minulle ainakin tekee välillä hyvää palata lapsuuden satujen lumoavaan maailmaan.

Suosi kristittyä

Olen pitkin matkaa arvostanut Päivi Räsästä ihmisenä, vaikka oma maailmankatsomukseni on hyvin erilainen kuin hänen. Räsänen on jämäkkä nainen, joka seisoo mielipiteidensä takana ja osaa esittää ne selkeästi. Pidän tätä suuressa arvossa. En myöskään yhdy siihen käsitykseen, että Ylen homoillassa nimenomaan Räsänen olisi ollut se keskustelija, joka aiheutti kirkosta eroamisten tsunamin. Keskustelussa oli mukana myös suoraan kirkkoa edustaneita, joiden mielipiteet saivat varmasti monen pään tuottamaan höyryjä.

Räsänen oli kuitenkin se keskustelija, joka on saanut perustella yhä uudelleen omaa näkemystään julkisuudessa. Ja nyt hän saa perustella varmasti erästä toistakin näkemystään. Ylioppilaslehden haastattelussa Räsänen toteaa, että ”Suomi ei voi ottaa kaikkia maailman pakolaisia. Sopeutumisen kannalta olisi järkevää valikoida sellaisia ryhmiä, jotka kulttuurisesti ja uskonnollisesti sopeutuvat tänne, eli asettaa etusijalle esimerkiksi vainotut kristityt.” Kristillisdemokraattien linjaa kuvataan haastattelussa humaaniksi mm. tällä perusteella.

On totta, että maailmassa on niin paljon pakolaisia, etteivät he kaikki mahdu Suomeen, vaikka kuinka haluaisimme auttaa. Uskonto kuitenkin vaikuttaa omituiselta perusteelta pakolaisten valinnassa. Totta kai kulttuurishokki on pienempi, jos muuttaa asumaan ympäristöön, jossa on oman uskonnon ympäröimänä – vaikka uskonto onkin vain osa kulttuuria. On kuitenkin vaikea uskoa, että vaikkapa muslimipakolainen kokisi Suomen huonoksi vaihtoehdoksi itselleen siksi, että täällä on enemmän kristittyjä kuin muslimeita.

Myös Räsäsen ajatus siitä, että vainottu kristitty löytää yhteyden seurakunnasta ja sopeutuu siksi paremmin, kuulostaa omituiselta. On Suomessa sen verran muslimejakin, että hekin voivat löytää oman ryhmänsä, joka tukee heitä. Räsänen on myös sitä mieltä, että ”Se [muslimien eristäytyminen suomalaisesta yhteiskunnasta] yhdessä syrjimisen kanssa voi johtaa radikalisoitumiseen.” Onko se huolestuttavaa eristäytymistä, että muslimit haluavat viettää aikaansa niiden kanssa, jotka esimerkiksi puhuvat samaa kieltä kuin he, tai viettää omissa porukoissaan omia uskonnollisia juhliaan? Kuulostaa siltä, että Räsänen väittää nimenomaan kristillisyyden yhdistävän ihmisiä hyvällä tavalla. Ovatko siis kaikki suomalaisetkin, jotka eivät kuulu kristillisiin yhteisöihin, vaarassa toimia radikaalisti tätä yhteiskuntaa vastaan?

Minusta Räsäsen ajattelu on myös hyvin lähellä sitä, että asetamme kristityt muiden ihmisten yläpuolelle. Onko kyse kuitenkin siitä, että tilanne olisi meille suomalaisille helpompi? Meidän ei tarvitsisi sopeutua erilaiseen ajatteluun kuin omamme? (Ihan niin kuin me suomalaiset tai kristitytkään ajattelisimme keskenämme samalla tavalla...) Mielestäni ei voi sanoa, että tämä näkemys olisi humaani – humaanimpaa olisi se, että apua annetaan ensin niille, joilla on suurin hätä.

Saatko uskonnosta näppylöitä? – Kokeile siedätyshoitoa!

Paljon on puolustettu näkemystä, että Suvivirsi pitää säilyttää koulujen kevätjuhlissa ja että joulujuhlissa pitää saada esittää kristillisiä joulukuvaelmia. Mutta nyt teologian tohtori Soili Tiimonen esittää näille asioille perustelun, jonka kaltaista ainakaan minä en ole koskaan kuullut. Ne ovat hänen mukaansa allergian hoidossa käytettävän siedätyshoidon kaltaista toimintaa.

Tiimonen kirjoittaa aiheesta Helsingin Sanomien Sunnuntaidebatissa tänään. Olen hänen kanssaan samaa mieltä siitä, että monet ihmiset voisivat mielellään päästä eroon ”yliherkkyysreaktiostaan” kaikkea uskonnollisuuteen viittaavaa kohtaan. On järjetöntä, että nostetaan melua vaikkapa siitä, että jollakulla on kaulassaan ristiriipus. Mutta että kaikille annettaisiin Tiimosen kuvaamaa siedätyshoitoa, se on käsittämätöntä.

Tiimonen vertaa allergioiden hoidossa käytettyä siedätystä koulujen uskontokasvatukseen seuraavasti: ”Samankaltaista uskonnon siedätyshoitoa kaivattaisiin monikulttuurisuuden lisääntyessä myös kouluihin ja päiväkoteihin. Niiden juhlista ei pitäisi karsia suvivirren ja uskonnollisten joululaulujen kaltaisia perinteitä. / Myös joulu- ja kevätkirkko sekä uskonnolliset päivänavaukset ovat uskonnottomille vapaaehtoisia. Hyvin hoidettuina niistä olisi apua siedätyskasvatuksessa.”

Olen täysin hämmentynyt. Kuinka tällaista voisi perustella monikulttuurisuudella? Kysymyshän olisi siitä, että kaikille syötettäisiin pakolla kristinuskoa. Eikös se ole yksikulttuurista? Sitä paitsi käsitykseni mukaan maahanmuuttajia ei erityisemmin häiritse se, että suomalaisilla on oma uskontonsa. Heitä eivät haittaa suvivirret, vaan niistä pitävät meteliä syntyperäiset suomalaiset. Ehkäpä Tiimonen pelkääkin, ettei kristinusko pärjää monikulttuurisessa yhteiskunnassa, vai mistä on kyse? Monet täällä tarvitsisivat varmaan enemmän siedätyshoitoa siinä, että kestävät sen, että jollakulla toisella onkin huivi päässä, vaikka itsellä ei ole.

En todellakaan vastusta sitä, että koulussa käsitellään uskontoja. Olen myös sitä mieltä, että suomalaisten on tarpeen olla enemmän perillä kristinuskosta kuin muista uskonnoista, koska kulttuurissamme on niin paljon viittauksia nimenomaan kristinuskoon. Mutta jumalanpalveluksiin ei ketään voi pakottaa, sillä uskonnonharjoittamisen pitää kyllä olla oma asia. Minusta on myös häiritsevää, että kouluissa saa pitää uskonnollisia päivänavauksia, koska nekin ovat aina yhden uskonnon ja näkemyksen mukaisia. Nyt niistä meuhkaa pieni vähemmistö, mutta aika iso joukko alkaisi meuhkata, jos vaikkapa muslimit pitäisivät kouluissa islamin mukaisia aamunavauksia, joissa myös rukoiltaisiin (niin, niissä kristillisissäkin päivänavauksissa nimittäin rukoillaan, vaikka niin ei saisi tehdä).

Ketään ei minusta tarvitse siedättää johonkin uskontoon, sillä se on vain toinen sana pakkosyötölle, eikä sillä ole mitään tekemistä esim. suvaitsevaisuuskasvatuksen kanssa. Järkeä siedättämisessä olisi vain silloin, jos joku on uskonnollisuuden niin traumatisoima, että jokainen uskonnollinen viittaus (esim. kirkon ohi käveleminen) aiheuttaa niin pahan ahdistuksen, ettei normaalielämästä tule mitään. Mutta tuollaisessa tapauksessa siedätyshoidoksi ei voi todellakaan suositella joulukirkkoa, vaan ihminen tarvitsee pitkäaikaista terapiaa.

Perheistä ei saa enää pitää

Nähtävästi kaikesta voidaan tehdä ongelma. Olen tässä ihmetellyt kohua, joka on aiheutunut kristillisdemokraattien perhekampanjan julisteista. Kuvissahan on puolueen puheenjohtajan Päivi Räsäsen Saara-tytär kihlattuineen. Nuoret on puettu 1950-luvun tyyliin, ja tarkoituksena on kiinnittää huomiota siihen, että perheunelmia elättelevillä nuorilla on ongelmana mm. työn löytyminen.



Kristillisdemokraatit järjesti eilen perheseminaarin, jossa Helsingin Sanomista syntyvän vaikutelman mukaan oli jälleen lytätty kampanja aivan maan rakoon. (Jotenkin kyllä ihmetyttää – jossainhan täytyy olla niitäkin, jotka kampanjasta pitävät… Esimerkiksi minusta kampanja on raikas ja kiinnittää aiheellisesti huomiota nuorten pelkoon joutua elämään ilman työtä.) Kaupunginvaltuutettu Kylli Kylliäistä kampanja tökkii, koska ” Suomessa on noin miljoona yksineläjää, joita kampanja ei puhuttele.” Eräs toinen nainen oli puolestaan joutunut tunnekuohun valtaan, koska ”kampanja ei puhuttele kriisiperheitä.” Hän kertoi, että onnellisten parien näkeminen oli sietämätöntä avioeron jälkeen. Hänen mielestään kristillisdemokraattien ”kampanja leikkii ”äärimmäisen vaarallisilla asioilla”.”

Olen hämmentynyt. Jos halutaan nostaa esille perhettä perustavat nuoret, silloin kampanjassa on hyväkin näyttää nuoria ihmisiä – vieläpä parillisia nuoria ihmisiä. Tässä kampanjassa puhutaan tästä, eikä se tarkoita, ettei puolue välitä yksinhuoltajista tai yksinäisistä lapsettomista ihmisistä. Mitä ovat ne ”äärimmäisen vaaralliset asiat”? Sekö, että ihmiset haluavat perustaa perheen? Sekö, että perheen merkitystä halutaan korostaa? Minusta on ok, että on muitakin hyväksyttyjä tapoja elää kuin ydinperhe, mutta pidän kyllä suuressa arvossa sitä, että mm. perheiden kasassa pysymiseen olla valmiita panostamaan. Jotkut ovat taas turhasta varpaillaan tyyliin ”jos tämä ei kosketa juuri minua, se syrjii minua”.

Ymmärrän toki, että monista tuntuu pahalta nähdä kuvia onnellisista ihmisistä. Mutta kielletäänkö sitten vaikkapa vauvojen ja vihittyjen kuvat lehdissä? Kyllä varmasti tulee monelle kyynel silmäkulmaan, kun omaa lasta tai puolisoa ei mitenkään ala elämään ilmestyä. Enkä todellakaan vähättele tätä. Itsekin olen tainnut itkeä aika monet surut siitä, ettei elämäni ole ollut aina sellainen kuin olisin halunnut.

Jos ajatellaan kampanjaa mainoskampanjana, kristillisdemokraattien perhekampanja näyttää mielestäni varsin onnistuneelta. Se kiinnittää huomion kohdistetusti yhteen asiaan, aivan kuin mainos kohdistuu yhteen tuotteeseen ja kohderyhmään. Se esittää jotain, mitä me suurin osa nuorina aikuisina toivomme: hyvän parisuhteen, mahdollisuuden perustaa perhe joskus tulevaisuudessa. Päivi Räsänen kommentoi kampanjaa seuraavasti: ”Tässä on tietoisesti haluttu tuoda esiin ikään kuin unelma perheestä, jota ei vielä ole edes perustettu. Että on unelma ja sitten todellisuuden tuomat ristiriidat.” Tässä tarkoituksessaan kampanja onnistuu.

Siksi tuntuukin todella omituiselta, että ihmiset vaativat siltä jotain muuta. Helsingin Sanomien haastattelema Anni Sinnemäki esimerkiksi toteaa: ”Näiden kuvien maailma on lähellä 50-luvun yhdysvaltalaisten elokuvien unelmaa ja siten ehkä aika kaukana siitä maailmasta, jossa ihmiset loskaisilla kaduilla vievät lapsiaan päivähoitoon tai jossa he kasvattavat lapsiaan, rakastavat puolisoitaan ja eroavat.” Ei kampanjan kuvien tarvitsekaan kuvata loskaisia katuja. Ei, tällä kertaa keskustelunaiheeksi halutaan nostaa jokin muu asia, toisella tavalla vaikeat, suuremmat asiat. Sillä kyllä ne loskaiset kadut kestää, jos vain nuorillakin vanhemmilla on hieman varmempi olo siitä, että on töitä, joista saa rahaa, jolla ruokkia lapsensa.

Nukkuvan auringon synnit

Törmäsin Suomi24-keskustelussa outoon kysymykseen. Nimimerkki ”Herkkä omatunto” kyseli uskovilta ihmisiltä ratkaisua siihen, voisiko hän laulaa Nightwishin Sleeping Sun -kappaletta, jota hänen laulunopettajansa oli ehdottanut. Ennen kuin oli ehtinyt varsinaisia vastauksia saadakaan, kirjoittaja päätti itse, ettei kappale ole sopiva, koska ” laulussa on maailman henki. Laulu ei vie kauniista melodiasta huolimatta uskovaa ihmistä lähemmäksi Jumalaa, eikä rakenna hänen henkeään.”

Tästä pohdinnasta tulee surullinen olo. Miksi ihmisen pitää ahdistua kauniista balladista, miettiä, lankeaako syntiin, jos laulaa sitä? Mieleeni tulee myös oma nuoruuteni. Vietin paljon aikaa erään uskonnollisen isän tyttären seurassa (perheen äiti ei yllättäen ollut uskovainen). Ystäväni muuttui myös uskonnollisemmaksi, ehkä tuli uskoon, vaikka ensin tekikin salaa asioita, joita isä ei olisi hyväksynyt. Minuun, joka olin kovin herkkä, tuo kaikki vaikutti mm. niin, että pahimmillaan ahdistuin paljon Nightwishia kevyemmästä ja sisällöttömämmästä – sekä paljon huonommasta – musiikista. Luulin, että se tulee paholaisesta. Tuntemukseni olivat tällaiset huolimatta siitä, ettei minulla edes ole koskaan ollut mitään uskovaisaikaa.

Onneksi olen tässä mielessä tasapainoisempi nyt. Voin kuitenkin ymmärtää ainakin jossain määrin, miltä tuntuu, kun joutuu laittamaan itselleen luonnottomia rajoja, käymään sisäistä taistelua siitä, voiko pitää jotain aivan tavallista, vaaratonta osana omaa elämäänsä. Voiko pitää jostain musiikista, joka kuulostaa hyvältä vai onko se vain pahan houkuttelua? Voiko elämässä olla mitään sellaista, joka ei suoraan liity Jumalaan?

Nykyään voin olla aivan rauhassa, vaikka minulle soitettaisiin black metalia. En kannata sen musiikkilajin näkemyksiä maailmasta ja vastustan kirkkojen polttamista henkeen ja vereen, mutta toisaalta black metal on vain musiikkia, joka ei sinänsä vaikuta minuun mitenkään. En todellakaan usko, että jokainen, joka kuulee pätkän black metalia, sekoaa siihen paikkaan. Toisaalta en kiellä sitäkään, etteikö synkistelyyn voi vajota liian syvälle – vaikka ihan ilman musiikkiakin tai esimerkiksi Eino Leinoa lukemalla. (No, myönnettäköön kuitenkin, etten ala black metal -levyjä kyllä suosittelemaankaan.)

Mutta takaisin Nightwishiin. Sleeping Sun on sen verran kaunis kappale, että laitetaan se nyt kaikkien iloksi tähän:

Onko kaste epäoikeudenmukainen toimitus lasta kohtaan?

En ole kasvanut uskonnollisessa ilmapiirissä, mutta kyllä minut kirkon jäseneksi kastettu on. Ja edelleen kuulun evankelis-luterilaiseen kirkkoon, vaikka olen miettinyt eroamista ties kuinka kauan. Jonkin verran eroamista viivästytti ehkä se, että eräs nainen, joka oli eronnut kirkosta nettisivujen kautta, ei ollutkaan tullut virastossa kirjattua kirkosta eronneeksi vaan – kuolleeksi, mutta oikeasti minulla ei taida olla yhtään todellista syytä kuulua kirkkoon.

Uskon, että minun vanhemmillenikin kastejuhlani on ollut itse asiassa enemmän nimenantojuhla kuin kirkon jäseneksi liittämisjuhla. Niin se varmasti vielä useammille vanhemmille nykyäänkin on.

Tämän päivän Helsingin Sanomien Sunnuntaidebatissa Kari Enqvist kirjoittaa, ettei pieniä lapsi pitäisi ottaa kirkon jäseniksi lainkaan juuri siitä syystä, että ihmisen pitää olla riittävän vanha ymmärtääkseen, mitä tämän yhdistyksen jäsenyys tarkoittaa. Vähimpänä vaatimuksena hän pitää sitä, että lapsikasteessa saisi lapsijäsenyyden, joka ei kestäisi koko elämää. Tällöin jokainen ilmoittaisi 18 vuotta täytettyään, haluaako kuulua kirkkoon vai ei.

Täysi-ikäisyyden saavutettuaan voi halutessaan erota kirkosta, joten en tiedä, onko tuo lapsijäsenyys muuta kuin jonkinlainen kompromissi, johon Enqvistkään ei olisi tyytyväinen. Se hyvä siinä olisi, että jokainen joutuisi oikeasti pohtimaan omaa vakaumuksellista näkemystään – ainakin sitä, onko se evankelis-luterilaisen kirkon mukainen vai ei.

Nythän monet menevät kirkon toimitusten mukana tavan vuoksi: rippikouluun mennään, kun on kiva olla kavereiden kanssa leirillä ja häät pidetään kirkossa, koska kirkot ovat kauniita ja juhlallisia paikkoja. Itse kokisin lähinnä pyhäinhäväistyksenä, jos minä omine elämänkatsomuksineni menisin vihityttämään itseni kirkossa, vaikkei minulla mikään pahuutta julistava elämänkatsomus olekaan. Samanlaisen tunteen voisi kokea moni hääpari, jos oikeasti alkaisi miettiä omaa vakaumustaan. Jos Jumala ei tunnu läheiseltä muutoin, miksi Häneltä halutaan siunaus avioliittoon astuttaessa.

Enqvistin ehdotus, että kirkon jäseneksi kastettaisiin vasta myöhemmin, sopisi minulle mainiosti. Vaikka pelkäänkin, että uskonto hallitsee joidenkin pienempiin uskonnollisiin ryhmiin kuuluvien elämää liian suuressa määrin, pidän kuitenkin arvossa sitä, että aikuiskasteen ottaja on yleensä itse tehnyt valintansa liittyä uskonnolliseen yhteisöön.

Niin, ja Jumalan siunauksesta. Itse ajattelen, että jos Jumala on olemassa, hän ottaa ihmiset suojiinsa, pitää huolta avioliitoista ja ottaa kuoleman jälkeen luoksensa aivan riippumatta siitä, teemmekö ulkoisia kastetoimituksia, avioliittoon vihkimisiä tai hautaansiunaamisia kirkollisin menoin. Ei hyvin pieninä kuolleita lapsia, jotka eivät ehkä ole ehtineet saada kastetta, heitetä helvettiin. Enqvistkin pitää helvetillä pelottelua vastenmielisenä. Itse en usko, että kovinkaan moni vanhempi kastattaa lapsensa sen vuoksi, että se suojaisi helvetiltä – kovin moni kun ei taida helvettiin uskoa.

Menikö hyvä ostos sivu suun?

Nyt olisi ollut mahdollisuus sijoittaa 1500 euroa oudonlaisesti. Helsingin Sanomat kertoo nimittäin (kuten myös BBC, alunperin), että Uudessa-Seelannissa kaupattiin kaksi aavetta, jotka oli onnistuttu houkuttelemaan pulloihin. Aaveet olivat ilmeisesti lopettaneet riehuntansa, kun manaaja oli saanut ne pullotettua, mutta nainen, jota henkiolennot olivat piinanneet, oli kuitenkin halunnut laittaa aavepullonsa myyntiin. Sen verran kohtelias nainen kuitenkin oli, että halusi, ettei ostaja kohtelisi kummituksia huonosti.



Osa ostajakandidaateista oli pelännyt, että aaveet karkaavat pulloista, osa taas ”oli huolissaan toisen ihmisen hengen myymiseen liittyvistä moraalikysymyksistä”. (Hmm. Aika mielenkiintoista, että pelkän hengen voi myydä, mutta eihän aaveella ole ruumistakaan… Onko tämä siis ihmiskauppaa? Sieluilla käytävää kauppaa joka tapauksessa… Mikäli aaveilla on jokin aaveoikeusjärjestö, tähän puututaan varmasti.)

Aaveet päätyivät sähkötupakoita valmistavalle yritykselle. (Ja nyt pitäisi enää tietää, mikä on sähkötupakka…)

Itse en usko aaveisiin, mutten kuitenkaan haluaisi tuollaista pulloa kirjahyllyyni. Ja miksi ihmeessä pulloissa oleva neste on sinistä? Sen pitäisi olla vihkivettä, mutta eikös vihkiveden pitäisi olla aivan tavallisen näköistä vettä?



Mutta vihkivesihän nuo aaveet pullossa pitää, tuskin niitä itse pullo ahdistaisi, kun seinienkin läpi ymmärtääkseni kykenevät kulkemaan.

Rammmmm... stein

Nyt pitäisi sitten fiilistellä maanantaisen Rammsteinin keikan jälkitunnelmissa Provinssirockiin asti. Onnistunee siitä huolimatta, että kuumuus tai jokin sai pääni huimauskuntoon ja siksi en pystynyt nauttimaan keikasta aivan täysillä. No, Rammstein on kyllä yksinkertaisesti parasta, mitä on tarjolla.

On sinänsä hassua, että melkein kaikista bändeistä voidaan tehdä ns. halpakopio. Rammsteinia vaan on hieman vaikeaa kopioida, koska se on kaikkinensa niin massiivinen ja rautainen jokaiselta elementiltään. Kopioyritykset olisivat lähinnä naurettavaa piereskelyä. Eikä kovin monella riitä pokkaa pitää keikkaa ilman vaivaannuttavia spiikkejä, mutta Rammsteinin keikalla ei tarvitse kuunnella kuin loppukiitokset. Ihanaa, kun kukaan ei kysy, onko minulla hyvä meininki. Ihanaa, kun kukaan ei väännä typeriä vitsejä yleisön ryyppäämisestä.

Valoilla ja liekeillä luodut tunnelmat toimivat, vaikka yhden- jos toisenkinlaisia pyroja osasi odottaa. Rammsteinin show on häpeilemättömän tyylikäs. Ja sitä paitsi – hienon show’n lisäksi saa vielä hienoa musiikkiakin, jota ihan oikeasti voi kuunnella myös ilman tuota tulishow’ta. Amen.

Ei taaskaan osu maku yksiin Vatikaanin kanssa

Tässähän meinaa mennä sanattomaksi. Vanhan hyvän ajan (keskiajan) malliin (katolinen) kirkko ottaa taas kantaa kaikkeen, jopa musiikkiin. Se kertoo Helsingin Sanomien mukaan, että hyvää musiikkia ovat mm. seuraavat albumit:

The Beatles: Revolver
U2: Achtung Baby
Michael Jackson: Thriller
Pink Floyd: The Dark Side Of The Moon

Nyt nyppii. Itse en pääse hurmioon mitään näistä kuunnellessani. Vaikkei se kai nyt sitten mikään ihme ole, jos vaikkapa nämä suosikkini eivät ole päässeet Vatikaanin listalle:

Madonna



Jos alusvaatteiden ja morsiuspuvun sekoittaminen olisi vielä mennyt, levy olisi tippunut Vatikaanin listoilta viimeistään Like A Prayer -videon jälkeen.

Rammstein, joka esiintyy uusimman levynsä kannessa alastomana, tosin miesten päihin on liitetty naisten vartalot. Esitän tässä ennemmin levyllä mukana olevan puudelin:



En tiedä, oliko Vatikaanin tarkoitus esittää ajatuksensa pelkästään populäärimusiikista. Ehkä asia on näin, sillä luulisi nyt esimerkiksi Beethovenin pääsevän jopa Vatikaanin laatimalle suositeltavan musiikin listalle. No, varmasti monet pitävät minua hulluna, kun en kuuntele kummemmin näitä Vatikaanin suosikkeja. Kaikista hulluinta tässä onkin, että jokin instituutio – vieläpä uskonnollinen – antaa julkisuuteen näkemyksensä siitä, mitä musiikkia kannattaa arvostaa tai kuunnella.

Avatar – maailman ihanin paikka sekä hävitys ja kauhistus

Kun Avatarista alettiin kohista, en ollut kovin innoissani. Jotain ihme tieteishuttua, johon en hullaantuisi, ajattelin kai. Nyt olen viimein nähnyt elokuvan, ja täytyy sanoa, että yhdyn useiden arvioiden näkemykseen elokuvasta: sen sisältö ei ole kovin kummoinen, mutta Pandora-planeetan maailmaa katselisi vaikka iät ja ajat, niin lumoava se on.

Pyörätuolissa istuva Jake Sully (Sam Worthington) matkaa Pandora-planeetalle, josta ihmiskunta on kiinnostunut sen rikkauksien vuoksi ja jota pidetään paikkana, jossa hengissä pysyminen on luvassa vain kaikkein kestävimmille. Siellä Jake isketään avatar-ruumiiseen, jossa hänestä tulee na’vi-kansan jäsenten näköinen, sininen, pitkä ja laiha sekä hännällinen. Hänen on tarkoitus vakoilla tätä alkuperäiskansaa, mutta sitten hän tietenkin rakastuu na’vi-naiseen nimeltä Neytiri (Zoe Saldana).



Avatar vääntää sanomansa rautalangasta. Katsoja ei voi olla yhdistämättä na’vi-kansaa Pohjois- ja Etelä-Amerikan alkuperäiskansoihin, ja ihmisen himo rikkauksien perään vaikka sitten luontoa runnomalla tehdään kyllä niin selväksi, että varmasti tuntuu pahalta olla eurooppalainen, vaikkei vanhan siirtomaavallan edustaja olekaan. Elokuvan teemat eivät ole turhia, mutta niistä ei tuoda esille mitään uutta ja ne esitetään liian osoittelevasti.

Mutta kuten jo kerroin, Pandora on lumoava – lumoavin paikka, minkä olen nähnyt. Siellä on erikoisia kasveja ja eläimiä ja niin paljon voimakkaita värejä, ettei silmä voi kuin riemuita. Kun kuva siirtyy Pandoran viidakoista ihmisten värittömään tukikohtaan, tulee auttamatta kylmä olo: Tätäkö me haluamme? Istua tietotekniikan keskellä? Tämän takiako me haluamme kaataa metsiä? Jotta meillä olisi luonnonrikkauksia, vaikkemme välitä säilyttää luontoa, joka ne on synnyttänyt?

Avatarin loppujakso on suurimmalta osin sotaa, pommitusta, väkivaltaa. Se on tylsää katsottavaa, vaikka hyökkäys na’vi-kansaa kohtaan onnistuukin olemaan ajoittain riittävän karmaiseva ollakseen koskettava. Itselleni jäi myös ikävä olo siitä, että lopulta na’vit ottavat käyttöönsä samat aseet, jotka ihmisillä oli. Toisaalta se on todenperäisempi ratkaisu kuin jos he olisivat pysyneet hamaan ikuisuuteen kansana, jota mikään ei turmele. Pitkä taistelujakso syö myös aiempien kauniiden kuvien tehoa. Kaunis Pandora ei jää viimeiseksi katsojan mieleen, vaan hävitys. Mieluummin muistelen kuitenkin tällaisia näkymiä:



Vaikka Avatar ei siis sisällöltään yllätä, siitä on esitetty eräs yllättävä kommentti: Vatikaanin arvion mukaan se on huolestuttava elokuva, koska (Ylen mukaan) ”se markkinoi luonnon palvontaa vaihtoehtona uskonnolle” ja ” vaikka kyseessä ovatkin vain elokuva-arviot, heijastelevat ne paavi Benedictus XVI:n näkemystä vaaroista, jotka liittyvät luonnon nostamiseen uudeksi jumalaksi.” Miksi en itse näe siinä kovinkaan paljoa ongelmaa, jos ihmiset alkaisivat kunnioittaa luontoa samalla hartaudella kuin parhaimmillaan kunnioitetaan jumalia?