Annaan voi tutustua aikuisenakin

Hassua kyllä, mutten ole uskoakseni lukenut L. M. Montgomeryn Anna-kirjoja ollessani pieni tyttö. No, ehtiihän sitä vanhempanakin, ja sen verran kovaksi klassikoksi Anna-kirjat voidaan lukea, että otan nyt lukemani Annan nuoruusvuodet mukaan 10 klassikkoa -haasteeseen, joka on valitettavasti aika huonossa jamassa.

Annan nuoruusvuodet alkaa melkein kuin satu, jossa vanha pariskunta haluaa lapsen: Vihervaarassa asuvat Matthew ja Marilla Cuthbert – vanhat yhdessä asuvat sisarukset – haluavat tilalleen pojan, joka voisi auttaa maataloustöissä. Pojan pitäisi sitten olla tulossa lastenkodista, mutta eipä tulekaan poikaa, vaan melkoisen poikamainen tyttö Anna Shirley.

On helppo ymmärtää, että Anna on suuri tyttökirjasuosikki. Hän menee eikä meinaa ja tekee varmasti sellaista, mitä jokainen tyttö haluaisi uskaltaa tehdä, mutta ei tee, koska on niin kiltti. Anna pysyy kuitenkin kiltin tytön puolella niin selvästi, että aikuslukijaa se saattaa ärsyttääkin. Annan kohellukset johtuvat enimmäkseen tietämättömyydestä: hän tulee mm. laittaneeksi kakkuun vahingossa Marillan reumatismilinimenttiä, sillä Marilla on laittanut linimenttinsä vaniljapulloon.

Minun on helppo löytää Annasta itseni: Anna on haahuileva haaveilija, joka rakastaa mielikuvituksen voimaa ja juuttuu hetkeen ihastelemaan tai ihmettelemään asioita. On ihastuttavan hupaisaa, kuinka hän keksii Vihervaaraan saapuessaan jokaiselle paikalle romantiikkaa huokuvan nimen, kuten Suloisuuden valkea tie tai Tumma päilyvä aallokko. Ystävyttyään Diana-nimisen tytön kanssa Annan mielikuvitus alkaa jos mahdollista lentää vieläkin vauhdikkaammin.

On hauska seurata Matthew'n ja Marillan suhtautumista Annaan. Matthew ihastuu Annan seuraan jo hakiessaan tätä asemalta Vihervaaraan. Marilla alkaa rakastaa Annaa hieman hitaammin eikä halua näyttää välittämistään yhtä suoraan. Hän yrittää olla tiukka kasvattaja, mutta tämän tästä hänen on yritettävä piilotella huvittuneisuuttaan, kun Anna koheltaa tai muutoin vain rypee kasvamisentuskissaan.

Mielenkiintoista on myös odotella, kuinka Anna lähentyy Gilbert Blythe -nimisen pojan kanssa. On ilmiselvää, että kyräilevä en-voi-sietää-tuota-poikaa-asenne tulee muuttumaan. Oletettavasti minun on myös luettava kirjasarjaa eteenpäin nähdäkseni, kuinka romanssi etenee.

Kaiken kaikkiaan Annan elämä vaikuttaa idylliseltä. Jollain lailla Annalla on epäuskottavankin hyvä sydän, mutta kyllä sellainen tyttökirjaan sopii. Suuret surutkin – kuten Matthew'n kuolema – käsitellään kirjassa hyvin lämpimästi, niin elämänmyönteinen teos on. Ja täytyy sanoa, että pidin Annan nuoruusvuosista, vaikka olenkin jo liiankin kyynistynyt. Jonkinlaisen pikkutyttövaihteen tämä tietysti vaatii, sillä aikuisen silmiin Annan elämä on niin siloista, mutta pikkutytöksi onkin välillä aivan mainiota palata.

Edistystä klassikkohaasteessa – ainakin vähän

Yritykseni lukea kymmenen klassikkoteosta tänä vuonna ei ole edistynyt kovin lupaavasti. Sainpahan kuitenkin parannettua tilannettani hieman lukemalla kaksi lyhyttä kirjaa jo aiemmin kesällä. Ja eihän tuo klassikon arvo pituudesta riipu, vai mitä? (Olisi toki vakuuttavampaa, jos olisin lukenut vaikkapa Alastalon salissa tai Karamazovin veljekset...)

Alicen seikkailut ihmemaassa

En ole varma, olenko aikaisemmin lukenut Liisasta ihmemaassa, mutta nyt ainakin olen. Alice Martinin suomennoksen nimi tosin on Alicen eikä Liisan seikkailut ihmemaassa, mutta sama klassikko on tietenkin kysymyksessä. Teoksen järjetön tarina on kaikille tuttu: Alice tippuu kaninkoloon ja sitten tapahtuu vaikka mitä, missä ei ole mitään järkeä. Alice käy nonsense-dialogia kaalimadon ja Irvikissan kanssa ja kasvaa suuremmaksi ja pienenee pienemmäksi juodessaan ihmelitkuja ja syödessään omituisia sieniä.

Täysin päättömässä tarinassa on parasta se, että se on täysin päätön. Mitään järjellistä juonta ei kannatakaan etsiä, ja on oikeastaan älytöntä, että Disney sellaisen teki uusimpaan Liisa-filmatisointiinsa. Jos juonetonta kirjaa on luettu melkein 150 vuotta innosta puhkuen, kai siitä nyt uskaltaisi tehdä juonettoman elokuvankin.

Olisi hyvä idea lukea toinenkin suomennos Liisan seikkailuista ja tehdä hieman vertailuja. Alice Martinin suomennoksessa ei ole mitään vikaa, mutta Liisaa ovat suomentaneet myös sellaiset kielitaiturit kuin Anni Swan, Eeva-Liisa Manner ja Kirsi Kunnas. Aiheellista olisi lukea myös Liisan seikkailut peilimaailmassa.

Lopuksi pieni esimerkki teoksen hillittömän hauskasta absurdiudesta. Kuninkaallisilla on ongelmana se, voiko Irvikissan, joka esiintyy sillä hetkellä pelkkänä päänä, pään katkaista. Liisa joutuu kuuntelemaan kunkin perustelut:

Pyövelin perustelu kuului, että päätä ei voinut katkaista ellei ollut ruumista josta sen katkaisisi, että hän ei ollut elämässään joutunut moiseen tehtävään, ja ettei hän aikonut näin vanhoilla päivillään ruveta opettelemaan.

Kuninkaan perustelu kuului, että jos oli olemassa pää, sen saattoi myös lyödä poikki, ja pyöveli olkoon höpisemättä.

Kuningattaren perustelu kuului, että jos jahkailu ei loppuisi siihen paikkaan niin hän mestauttaisi joka iikan.



Eläinten vallankumous

Alkuperäisessä 10 klassikkoa -haastelistassani on George Orwellin teos 1984. Nyt kuitenkin luin yllättäen saman kirjailijan teoksen Eläinten vallankumous. Tai sanoisiko sitä yllätykseksi, kun tämä kirja on lyhyempi ja saattaa minut siis nopeammin päämäärääni eli 10 klassikon lukemiseen. No, lyhyydestään huolimatta Eläinten vallankumous ei ole mikään kevyt teos. Itse asiassa se on karmiva kuvaus diktatuurista, oikein pahaa tekee lukea sitä.

Jones-nimisen miehen farmilla elää sika nimeltä Majuri. Se saa muut maatilan eläimet alkamaan uskoa vallankumoukseen. Tiedä sitten, kuinka tosissaan Majuri on, mutta sen kuoltua jälkeen jääneet eläimet todella ottavat tilan haltuunsa ja Jones saa lähteä. Siat ottavat ohjat käsiinsä, ja vähitellen valta nousee niiden päähän niin lujaa, että kaikki hyvät asiat, joiden puolesta eläimet tekivät vallankumouksensa, unohdetaan. Lopulta siat elävät Jonesin talossa kuin ihmiset ja kävelevät kahdella jalalla kuin ihmiset, vaikka juuri ihmisten piti olla kaiken pahan alku ja juuri.

Vallankumouksensa jälkeen eläimet kirjoittavat seinään säännöt, joiden pitäisi päteä siitä eteenpäin maatilalla. Säännöt eivät kuitenkaan pysy muuttumattomina, ja lopulta seinässä lukee tuo tunnettu, järjetön virke: “Kaikki eläimet ovat tasa-arvoisia, mutta jotkin eläimet ovat tasa-arvoisempia kuin toiset”. Se nyt on vanha juttu, että valta on vaarallinen asia, mutta Eläinten vallankumous näyttää tämän totuuden varsin tehokkaasti.

Kaikkein karmivinta on katsoa, miten käy työhevoselle nimeltä Jysky. Se uskoo vakaasti siihen, mitä sille sanotaan. Se on ottanut tehtäväkseen tehdä töitä, ja sen ratkaisu ongelmiin on aina lisätä työtekoa. Lopulta Jysky saa palkintona kaikesta uskollisuudesta: se viedään teuraaksi. Samoin aiemmin sankarina pidetystä siasta Lumipallosta, joka oli jopa haavoittunut taistelussa ihmisiä vastaan, tehdään petturi. Lumipallosta kerrotaan aina vain kieroutuneempia tarinoita, ja lopulta virallinen tarina – tai ainakin valtaa pitävien hyväksymä tarina – on se, että Lumipallo on koko ajan ollut ihmisten puolella eläimiä vastaan.

Niinpä niin: eläintenkään diktatuurissa ei ole mukava elää.

10 klassikkoa: Suuri illusioni

Uhosin lukevani tänä vuonna 10 klassikkokirjaa, ja nyt ensimmäinen kirja on luettu. Kunnian sai Mika Waltarin Suuri illusioni (1928), johon en erityisemmin ainakaan aiemmin uskonut hurahtavani, mutta toisinpa kävi. Kirja oli aina huvittavuuteen asti täynnä tunteen paloa ja kaupunkien bensiininkatkun sekä valomainosten ihannointia, mutta jotenkin se on niin aito kuva omasta ajastaan, nuoruudesta ja sen hulluudesta, ettei siihen voi kuin ihastua.

Toimittaja Hart ihastuu Helsingissä Caritas-nimiseen naiseen, mutta pian nainen häipyy muualle Eurooppaan. Naisen perään huokailee Hartin lisäksi kirjailija Hellas, ja jopa miesten Caritakselta saamien postikorttien tekstien vertaaminen saa Hartin mustasukkaiseksi. Lopulta Hart ja Hellas kuitenkin ystävystyvät, ja sehän se vasta paha juttu onkin. Hart valvoo yön sairaan Hellaan vierellä, mutta Caritaksen voi saada vain toinen.

Hart lähtee keväällä Pariisin naisen perään. Ulkopuolinen ymmärtää, ettei hänellä voi olla mitään syvempää sidettä Caritakseen, sillä heidän ystävyytensä on ollut varsin lyhyt, mutta nuori mies itse on huumassaan vankina. Ja sitten käykin ilmi, että Caritaksen elämän mies on Hellas. Tämä sairastaa kuitenkin syfilistä ja juuri kun olisi saamassa Caritaksen itselleen, tekee itsemurhan, koska ei tautinsa vuoksi voisi elää oikeaa avioliittoa.

Lukemani painos sisältää Mika Waltarin kirjoittaman esipuheen, joka on alun perin julkaistu 5. painoksen yhteydessä. Waltari lyttää teoksensa oikein kunnolla: ”Kirjana se on lapsekas, kehittymätön, sentimentaalinen. Juonesta voi tuskin puhua. Loppuratkaisu on epätodellinen - -.” Heti perään Waltari kuitenkin toteaa, että kirjassa on arvonsa eikä nuoruuttaan pidä häpeillä.

Juuri nuoruuden Suuri illusioni mielestäni näkeekin melkoisen kirkkaasti, varsinkin kun ottaa huomioon, että Waltari oli hädin tuskin 20-vuotias teoksen ilmestyessä.

”Nuoruus ei ole kyllin varma itsestään. – Sillä on, tai on ollut oma syntinsä, eikä se tunne kylliksi elämää, vaan pitää kaikkia muita itseään parempina. Se kääntyy armoa rukoillen ja nöyränä kenen puoleen tahansa. Se on kuin koira, joka tahtoisi hyväilyä. – Ja kuitenkin me kaikki kaipaamme omaa nuoruuttamme. Sen penikkamaisuutta, sentimentaalisuutta, elämän kipeyttä ja katkeruutta. Sen uhmaa, joka kuohuu erittelemättömänä ja sekavana, joka on valmis pikkuseikan puolesta uhraamaan ihmiselämän. Nuoruus on aina tyhmä, - se ei tunne, mitä elämä on. Nuoruus on kokonaisuudessaan illusioni. – Sentähden se on niin perin suloinen.” (s. 106)

Suuren illusionin nuoret ihannoivat kaupunkilaisuutta, ja kieltämättä romaanin lukeminen pistikin miettimään, kuinka uusia ihmeitä autot, mainosvalot ja elokuvateatterit olivat tuolloin 1920-luvulla, kun romaani kirjoitettiin (ja samaa aikaahan se kuvaakin). Waltari itse piti impressionistista tyyliä yhtenä teoksensa arvokkaimmista puolista, ja kyllä hän saakin kuvattua nimenomaan impressioita bensiinintuoksuisesta kaupungista. Siispä, jos haluatte tyyliesimerkin siitä, mitä tarkoittivat Tulenkantajien ideologia kaupunkilaisuuden ihannoinnista sekä iskulause ”Ikkunat auki Eurooppaan!”, tämän kirjan lukeminen ei liene huono vaihtoehto.

Hui hulluutta – hurahdin haasteisiin

Nytpä löysin Kuuttaren lukupäiväkirjasta ihastuttavan haasteen, johon tungen itseni mukaan heti. Ideana on lukea ennen kuin vuosi taasen vaihtuu 10 klassikkokirjaa.



Kirjat löytyivätkin mukavasti…

Mary Shelley: Frankenstein
Emily Brontë: Humiseva harju
Albert Camus: Sivullinen
Richard Adams: Ruohometsän kansa
Umberto Eco: Ruusun nimi
George Orwell: 1984
Mika Waltari: Suuri illusioni
Sylvia Plath: Lasikellon alla
Aino Kallas: Sudenmorsian
Timo K. Mukka: Maa on syntinen laulu

Yllätys yllätys: Kuuttaren lukupäiväkirjasta löytyi myös toinen kiintoisa haaste, jonka alkuperä on täällä. Ideana tässä haasteessa on lukea kirja ja töllöttää sitten kirjasta tehty elokuva. Sitten vain innokkaasti kirjoitetaan kokemuksesta.



Haasteeseen on mahdollisuus osallistua erilaisilla kirja-/elokuvamäärillä. Minä pöhköpää otin mukaan kahdeksan kirjaa, vaikka tiedän, että tuon edellisen haasteen ja tämän kanssa on yhteensä aika paljon tekemistä. Otin mukaan tarkoituksella pari höpsötyskirjaa – kun en esim. ole noita Twilighteja ollenkaan lukenut enkä elokuvanakaan nähnyt.

Listani on tässä:

Ian McEwan: Sovitus
Sophie Kinsella: Himoshoppaajan salaiset unelmat
Truman Capote: Aamiainen Tiffanylla
Stephanie Meyer: Houkutus
Audrey Niffenegger: Aikamatkustajan vaimo
Paolo Coelho: Veronika päättää kuolla
Agatha Christie: Kuolema Niilillä
Roald Dahl: Jali ja suklaatehdas