Nainen parvekkeella – kepeä dekkari taiteesta pitävälle

Eppu Nuotion ja Pirkko Soinisen yhteistyönä kirjoittama taideaiheinen dekkari Nainen parvekkeella on ensimmäinen kirja, jossa esiintyy Salome Virta, boheeminhomssuinen dokumenttientekijä, joka on kuitenkin näpsäkkä ja nopsakin silloin kun sitä tarvitaan. Hän jaksaa viihdyttää maalaustaiteesta kiinnostunutta lukijaa, ja kirjan viehätys perustuukin enemmän taidemaailman arvoitukseen kuin varsinaiseen rikosjuoneen, joka tuntuu lähinnä tarinan sivujuonteelta. Huippukepeiden dekkareiden ystäville tätä voi myös suositella, sillä väkivaltaa kirjassa on vähän, vaikkei täysin ilman sitä selvitäkään.

Salome Virta on tekemässä dokumenttia Albert Edelfeltin maalauksesta Nainen parvekkeella. Teos on valmistunut Pariisissa 1880-luvulla. Salome onnistuu jäljittämään taulun nykyisen omistajan, Arvo Samuel Joenmaan, joka kuitenkin kieltäytyy paitsi antamasta haastattelua dokumenttia varten, myös näyttämästä maalausta Salomelle. Näiden kahden välille syntyy kuitenkin sähköpostinvaihtoa, kun Salome yrittää jäljittää maalauksen luonnoksia Pariisissa. Salomella on kaupunkiin henkilökohtaisempikin side: hänen äitinsä on asunut siellä, ja Salome tahtoo selvittää, onko tämän kuolemassa jotain epämääräistä.

Ranskan pääkaupungissa asuu myös Arvo Samuelin poika Tuomas. Koska hän on kuitenkin parhaillaan Nizzassa, Arvo Samuel ohjaa Salomen majoittumaan jälkeläisensä asuntoon. Pariisiin palannut poika päätyy vakoilemaan kameroiden välityksellä kodissaan majailevaa naista. Samalla hän yrittää karkottaa kimpustaan Giuliaa, italiatarta, jonka kanssa hänellä on ollut kuuma suhde mutta joka nyt saisi jo jäädä taakse.

Näiden vuodessa 2015 tapahtuvien asioiden rinnalla seurataan 1800-luvulla pariisilaisen talon portinvartijan ja hänen vaimonsa elämää – tai oikeastaan portinvartijan vaimon silmin sitä, mitä yläkerran taiteilijamiehen ja tämän luona asuvan naisen ja lasten elämässä tapahtuu. Ei liene vaikea arvata, kuka tuo taitelijamies on.

Pidin kirjan kerrontaratkaisusta. Salomen ja Arvo Samuelin sähköpostien osalta se on kuin vanhanajan kirjeromaani siirrettynä nykyaikaan. 1800-luvun osuudet on kirjoitettu kolmannessa persoonassa ja Tuomaksen näkökulma ”tavallisena” minäkerrontana. Näistä kaikista rakentuu jonkinlainen totuus pikkuhiljaa. Ehkä parasta onkin se, ettei lukija aluksi tiedä, mihin luottaisi, esimerkiksi Arvo Samuelilla ja hänen pojallaan on nimittäin kovinkin erilainen käsitys siitä, missä mennään.

Myös Salomen kuva rakentuu hauskasti. Lähettämissään sähköposteissa hän vaikuttaa ihan täysjärkiseltä, mutta kun häntä tarkkaillaan Tuomaksen silmin kameroiden kuvaamana, hän alkaa näyttää epäilyttävältä tai vähintäänkin hieman arveluttavalta. Lopulta Salome osoittautuu naiseksi, jonka puuhailuista haluan ilman muuta lukea lisää.

Varsinainen kutkutus kirjassa herää – niin kuin kuuluukin – Edelfeltin maalauksesta. Myönnän, etten ole mikä Edelfelt-asiantuntija, vaikka toki olen hänen maalauksiaan nähnyt. Nainen parveekkeella -teoksen takana on kirjassa tietenkin kokonainen tarina, eikä ketään varmaan yllätä, että se on traaginen. Tavallaan olisi kiintoisaa tietää, mikä tarinassa on totta ja mikä täydennettyä. Toisaalta sillä ei ole väliä. Hyvä tarina on aina tarpeeksi.

Sarjan toinen kirja Sakset tyynyn alla liittyy 1940-luvulla maalattuun maalaukseen. Taiteen kanssa pääsee matkaamaan eri aikakausiin, eikä tosiaankaan haittaa, että sen voi tehdä myös tällä tavalla vetävän dekkarin muodossa.

Olisivatpa Rooman pakolliset kohteet ilmaisia ja vailla muita turisteja

Ilta-Sanomat esittelee innoissaan Roomaa matkailukohteena, johon on juuri nyt paras aika matkustaa. Koska kaupunki on minulle jonkin verran tuttu, minun oli tietenkin luettava teksti, jonka otsikko oli Ensi kertaa Roomaan? Nämä kohteet on pakko nähdä. Sittenpähän voisin vertailla, ovatko pakolliset kohteet mielestäni samat.

Juttu alkoi kuitenkin käsittämättömästi: se lupasi kertoa, miten Roomassa pääsee näkemään pakolliset kohteet ilman, että tarvitsee jonottaa tai maksaa mitään. Käsittämätöntä jutussa olikin se, etten ainakaan minä tiedä, että vaikkapa Colosseum – mitä ilmeisimmin Rooman-kävijän pakollinen kohde – järjestäisi avointen ovien päiviä, jolloin sisään pääsisi ilmaiseksi muttei tarvitsisi myöskään jonottaa. No, eipä järjestäkään. Jutun idea oli se, että käydään vain sellaisissa kohteissa, joissa ei ole pääsymaksua ja joissa – jossain määrin – voi uiskennella sekaan jonottamatta. Lista sisälsi seuraavat kohteet: Espanjalaiset portaat, Fontana di Trevi, Piazza Navona, Pietarinkirkko ja Pantheon (jota kirjoittaja väitti temppeliksi, vaikka se nykyisin on kirkko).

Kaikki mainitut ovat toki merkittäviä nähtävyyksiä, mutta jos pitää luetella Rooman “pakolliset” kohteet, on aikamoista asiantuntemattomuutta jättää Colosseum listalta pois. Forum Romanumiakin moni pitäisi ihan pakollisena. Sikstuksen kappelin kattofreskot ovat myös taidehistorian kannalta varsin pakollinen nähtävyys. Juuri Colosseumia ja Sikstuksen kappelia Ilta-Sanomien teksti kuitenkin kehottaa riviensä välissä välttämään. Onko se siis laisinkaan juttu “pakollisista” nähtävyyksistä?

Harmittaa vietävästi, kun törmää tällaiseen journalismiin. Ensiksikään ei ole mietitty, mikä on jutun pointti, se, mitkä nähtävyydet oikeastaan “pitäisi” nähdä vai se, miten voi kuljeskella katsomassa vaikuttavia paikkoja maksamatta pääsymaksuja. Jonottamiselta saattaa mainituissa paikoissa välttyä – ei tosin koske välttämättä Pietarinkirkkoa eikä Trevin suihkulähteen reunalle istahtamista – , mutta muita turisteja tulee tapaamaan enemmän kuin voi kestää näissäkin paikoissa, jotka Ilta-Sanomien teksti saa kuulostamaan jotenkin leppoisilta, kun ei tarvitse odotella jonossa tai maksaa naurettavia pääsymaksuja.

Puolivillaisen ketään hyödyttämättömän tekstin olisi saanut kuosiin valitsemalla jonkin järkevän näkökulman, esim.
1) mitä nähtävyyksiä voit nähdä Roomassa ilmaiseksi
2) mitkä ovat Rooman must-see nähtävyydet
3) miten voit nauttia Roomasta turistimassoja vältellen

Koska viimeinen saattaa vaikka jotakuta kiinnostaakin, annan pari toimivaa vinkkiä.

1) Jos rauniot kiinnostavat, mene Caracallan kylpylöiden raunioille. Valtavan rauniokompleksin historia on vähemmän verinen kuin Colosseumin, ja paikalla on puisto ja penkkejä, joilla on ihana syödä eväitä. Ruuhkasta puhutaan, jos alueella on lisäksesi enemmän kuin kymmenen turistia.

2) Jos haluat nähdä taidetta, mene Galleria Borgheseen. Sinne pitää tosin varata liput etukäteen, sillä sisäänpääsevien ihmisten määrää on rajoitettu. Joudut kohtaamaan muita turisteja, mutta vain rajallisen määrän, joka pääsee kanssasi yhtä aikaa galleriaan. Taide galleriassa on esiluokkaista: näytteillä on mm. käsittämättömän hieno Berninin veistos Apollo ja Daphne sekä Rafaelin Nuori nainen ja yksisarvinen. Galleriassa on myös mm. Caravaggion ja Tizianin maalauksia.

3) Kun kuitenkin haluat nähdä Colosseuminkin – sisältäpäin nimenomaan – mene paikalle vajaata puolta tuntia ennen kuin se aukeaa. Saat seistä sen ajan jonossa, mutta olet sisällä ensimmäisten joukossa ja näet massiivisen raunion melkein tyhjänä ennen kuin turistit valtaavat sen. Sama neuvo pätee kaikkiin muihinkin nähtävyyksiin, joissa joutuu jonottelemaan iäisyyden, jos menee sinne siihen aikaan kuin luonnollinen kello ajaa sängystä ylös.

4) Mene sisälle niihin kirkkoihin, joita ei ole mainittu matkaoppaassa. Roomassa ei taida rumia kirkkoja ollakaan. Random-kirkon ovesta sisään astuessasi saatat kohdata katoliset häät, messun tai vain tavattoman kauniin, rauhallisen paikan, jonne astumista et varmasti kadu.

Paheksuttava patsas

Sekä Ilta-Sanomat että Iltalehti ovat tänään raportoineet suomalaisen Tommi Toijan Ruotsin Örebrossa esillä olevasta taideteoksesta. Kyseessä on jonkinlainen patsas, jolla on kokoa 8 metriä ja joka pissaa veteen. Jotkut ovat hermostuneet patsaasta niin, että nyt pissasuihkun alla on taiteilija Toikan valokuva. Myös Ilta-Sanomien kommenteissa patsasta ja koko nykytaidetta on kauhisteltu varsin pitkällisesti.

Minusta patsas on hupaisa, ei paheksuttava, ruma tai pelottava, niin kuin monet muut tuntuvat ajattelevan. Voin myös sanoa muodostaneeni näkökulmani ilman lehtiotsikoiden luomia ennakkoasenteita, sillä tutustuin patsaaseen jo alkuheinäkuusta, kun Ruotsin-matkalla tuli käytyä Örebrossa. Siellä se yhtäkkiä törrötti joen toisella puolella pissaamassa aivan Örebron linnan lähistöllä. Vallihaudan luo oli viritelty kaikenlaista nykytaidetta, ja Toijan teos jäi vallihaudassa puvut päällä seisovien miesnukkejen ohella parhaiten mieleen. Valokuvatakin se piti, koska se oli niin hassu – ennemmin sillä lailla, että tuli hyvälle tuulelle, ei pahassa mielessä.

Näköjään olen taas vähemmistössä. Ei ole ensimmäinen kerta, kun joku paheksuu jotain, mitä minä en oikein jaksa pitää paheksuttavana. Mutta hauska sinänsä, että nyt, noin kuukausi patsaan näkemisen jälkeen, minulle selvisi, että sen tekijä on suomalainen ja että muutkin ovat tosiaan huomanneet sen. (No, se täytyy kyllä myöntää, että kahdeksanmetristä pissaavaa olentoa on vaikea olla huomaamatta.) Ja kuinkas ollakaan, nyt minusta patsas on vain entistä hauskempi.

Rahan käyttäminen musikaaleihin on hyvää rahankäyttöä

Sehän tiedetään, että toisen menestys aiheuttaa aina jossakussa toisessa tuohtumusta (lue: kateutta). Tuohtumus on vielä suurempaa, jos menestykseen on saatu muka aiheetonta rahallista tukea. Tällä kertaa Ryhmäteatterissa ollaan – tai ainakin sen johtaja Esa Leskinen on – tuohtuneita siitä, että Helsingin kaupunginteatteri saa Helsingin kaupungilta rahaa, jolla se sitten muka laittaa pystyyn vain maailmalta tuotuja musikaaleja, jotka eivät ole taidetta vaan pelkkää pinnallista viihdettä. Asiaa valaisi eilinen Hesari.

Helsingin kaupunginteatterin johtaja Asko Sarkola puolestaan muistuttaa, että tehdään hänen teatterissaan paljon muutakin kuin musikaaleja ja että musikaalit voivat tuottaa rahaa sen muun teatterin tekemiseen. Ihan hyvä pointti, kuten sekin, ettei teatterin ole järkevää pyrkiä miinustavoitteeseen, kuten Sarkola myös muistuttaa. Itselläni nousevat kuitenkin karvat pystyyn muista seikoista.

Minusta on vaarallista ottaa lähtökohdaksi se, että vain pienen piirin ymmärtämä ja katsoma teatteri tai muu luova työ on taidetta ja että massojen rakastamat teokset – esimerkiksi musikaalit – ovat vähempiarvoisia eivätkä siten voi olla taiteellisesti korkeatasoisia. On myös vaarallista ajatella, että verorahoin pitäisi tukea vain tuota ”oikeaa” taidetta ja että teatterimaailman pitäisi tuottaa viihteellisempi puolensa täysin kaupallisesti ilman yhteiskunnan verotulojen tukea.

Jos haluaa tehdä jotain hyvin, se vaatii taitoa, oli kyse sitten ultrapostpostmodernista teatterista tai keskimäärin helpommin ymmärrettävistä musikaaleista. Kuka sen sanoo, kumpi vaatii enemmän taitoa. Joku voisi ilkeästi jopa todeta, että nykytaiteen usein käyttämä ilmaisu, joka sisältää yleisön edessä alasti keikkumista ei ole välttämättä yhtä vaativaa kuin ison tai pienemmänkin musikaaliroolin laulaminen. Joku voisi olla jopa sitä mieltä, että jälkimmäinen on taiteellisempaakin. Vaikeaselkoisuus ei tee mistään hienompaa tai arvokkaampaa. Vaikeaselkoisuus johtuu yleensä siitä, että joku ei osaa ilmaista asioita selkeästi. On harhaa kuvitella, että vaikeaselkoinen olisi jotenkin hienoa ja arvokkaampaa. Ikävä kyllä monet luottavat itseensä niin vähän, että pitävät hienona kaikkea, mitä eivät ymmärrä.

Tietysti löytyy niitä, jotka eivät osaa arvostaa viihdyttävää teatteria, vaikka se olisi kuinka hyvin tehtyä. He voivat sitten tutkiskella mielessään vaikka sitä, mitä varten me maksamme veroja. Minun ymmärtääkseni siksi, että verovaroin voidaan turvata kaikille tiettyjä palveluita, kuten koulutus, terveydenhuolto ja kirjastot. Minulle käy hyvin myös se, että taidetta tuetaan verovaroin, sillä taide-elämyksillä voi olla suurikin merkitys ihmisten hyvinvoinnin kannalta. Mutta miksi verorahoin pitäisi tukea ennemmin taidetta, josta suuri yleisö ei ole kiinnostunut? Eikö olisi loogisempaa, että kansalaisten rahoja käytettäisiin sellaiseen taiteeseen, mitä he ovat kiinnostuneita näkemään?

Ymmärrän kyllä senkin, että on arvokasta tukea taide-esityksiä, jotka jäisivät ehkä ilman taloudellista tukea kokonaan tekemättä. Uskallan väittää, että näitä itse asiassa ovat myös ne suuret maailmanmenestysmusikaalit, joiden tuominen Suomeen ei ole halpaa lystiä. On ollut ilo nähdä esimerkiksi Wicked omalla äidinkielelläni esitettynä – varsinkin, kun sen pääosien esittäjät Maria Ylipään ja Anna-Maija Tuokon olisi oitis voinut siirtää West Endiin, sillä he eivät hävinneet siellä näkemälleni Elphaballe ja Glindalle tippaakaan. Ja jos olisin helsinkiläinen, en olisi tippaakaan itkenyt sitä, että maksamistani veroista oli osa luovutettu siihen, että kaupunginteatterin näyttelijöitä puetaan ja maalataan vihreiksi. Paljon huonompaankin voi rahoja käyttää. Toki jokainen voi kaipailla tänne West Endin ja Broadwayn tapaa tehdä kaupallista teatteria. Ikävä kyllä se tapa taitaa oikeasti toimia vain Lontoossa ja New Yorkissa, joissa on rahaa ja näyttelijöitä kuten myös katsojia aivan eri määrä kuin täällä Pohjolan perukoilla. Jos me sitten saamme edes verovaroin tuettuna nähdä musikaaleja, joista hyvin monet nauttivat, on vaikea ymmärtää, mikä tässä niin väärin olisi.

Kissa nirvanassa

Kuten blogiani seuraavat tietävät, en yleensä harrasta parin rivin postauksia, vaan yritän saada aikaan jotain sanottavaa, vaikka se pinnallista olisikin. Nyt ajattelin kuitenkin piristää itseäni - ja ehkä jotakuta muutakin - vain antamalla kuvan puhua:

Eurooppalainen kulttuurishokki

Pitänee vähitellen palata päiväjärjestykseen ja alkaa valittaa maailman virheistä – ja iloita oikeudenmukaisuuksista – mutta ensin on vielä muisteltava kesäloman toista matkaa. Olin nimittäin miehen kanssa hilpeässä Amsterdamissa.

Kaupunki oli täynnänsä kauniita rakennuksia, mukavia ihmisiä, herkullista ruokaa ja ihastuttavaa taidetta – sekä mummomallin mustia polkupyöriä. Esimerkiksi Van Gogh -museo on tällaiselle voimakkaista väreistä pitävälle taiteen ystävälle melkoisen hieno kokemus. Pelkkien auringonkukkienkin vuoksi sinne kannattaa mennä, mutta museossa on paljon muitakin vaikuttavia teoksia.



Rijksmuseumiin voi mennä, jos kaipaa lisää taidetta. Siellä tuleekin sitten vastaan shokki. Ensin voi seisoa ihastellen Rembrandtin Yövartion edessä, vaihtaa vähän paikkaa, katsoa teosta joka kulmasta…



… sitten huomaa, että samassa huoneessa on pieni kopio maalauksesta, ja siitä paljastuu, että mestariteoksesta on sahattu joka puolelta kaistale pois. Sattui teos aikanaan olemaan liian iso, kun sitä uudelle seinälle siirrettiin. Hullut! Hakatkaa vaikka ennemmin seinä nurin, että saatte taulun paikoilleen, kuin käpälöikää maalausta.

Tämä taideshokki pääsi yllättämään. Muihin kulttuurin erikoisuuksiin osasin varautua, koska jo Lonely Planet Amsterdamin lukeminen teki selväksi, että kaupunki todellakin on tunnettu synneistään. Opas esitteli kirkkojen ja taidemuseoiden joukossa yhtä lailla pornoluolia, joissa saattoi katsella seksiä livenä.

Punaisten lyhtyjen alueella olikin tietenkin seksikauppoja vieri vieressä, mutta enemmän hämmensivät prostituoidut, jotka seisoivat tai istuivat ikkunoissaan kuka minkäkin verran aktiivisen näköisenä – jotkut vain odottivat, jotkut viittoivat selvästi ihmisille kauppojen toivossa. Kapeilla kaduilla kävelimme alta metrin päästä noista ikkunoista. Jollain tavalla kuitenkin meininki oli selkeämpää kuin prostituoitujen päivystäminen kadun kulmassa. Ja bikineissä - kuten nämä ikkunaprostituoidut usein näyttivät olevan - nainen näyttää jossain mielessä mielestäni vähemmän irstaalta kuin miniminihameessa. Yllättävää oli tavallaan se, etteivät prostituoidut siis näyttäneet prostituoiduilta.



No, enemmän minua häiritsivät ja kulttuurishokkia aiheuttivat nämä:



Kuinka kannabista myyvän paikan nimi voi olla ”kahvikauppa”? Kuinka matkaoppaat voivat esitellä, mistä saa ostaa minkäkinlaatuista kannabista? Koska haluan pysyä niin kaukana huumeista kuin vain voin, coffeeshopit saivat tosiaan aikaan jonkin verran turhia paiseita (sillä eihän minun tarvitse niihin mennä, vaikka kuinka olisin Amsterdamissa). No, ainakin tiedän nyt, miltä kannabis haisee. Kun kävelee coffeeshopin ohi, haju tarttuu pahimmassa tapauksessa vaatteisiin, vaikket tosiaan ole edes nenääsi ovesta sisään laittanut. Ja Amsterdamissa tulee käveltyä coffeeshoppien ohi – niitä on nimittäin joka paikassa.

Muuten, näihin kannabiskahviloihin liittyy yksi huvittava piirre: niissä ei saa polttaa puhdasta tupakkaa – tupakkalaki kun sattuu Hollannissa olemaan hieman samantapainen kuin meillä Suomessa, ja se ajaa tupakan körssittäjät ulkoilmaan.

Mutta kaikkinensa Amsterdam on oikein viehättävä kaupunki, jossa voi nauttia olostaan varsin mainiosti, vaikkei olisikaan maksullisen seksin tai melkein laillisen kannabiksen perään. Ainakin tällaiselle taidepupulle ja juustohiirelle kaupunki on mitä mainioin matkakohde.

London

Lontoo on ihana kaupunki. Ihmisvilinästä en pidä, tai siis ainakaan varsinaisesta tungoksesta – se on aika stressaavaa – mutta kyllä monessa paikassa saa rauhassakin katsella ympärilleen. Meillä oli mukana useampi ensikertalainen, joten kävimme aika perinteisissä nähtävyyskohteissa mutta ehdimme piipahtaa myös muualla. Laitan tähän fiilispohjalta muutaman suosituksen.

1) Käy katsomassa kaimaani Tate Britainissa.



Minä pölvästi en pitkään tiennyt, että John Everett Millais’n maalaus Ofelia (1852) on tässä brittiläistä taidetta esittelevässä museossa. Ofelian ja mm. Dante Gabriel Rossettin maalausten jälkeen ei oikein brittiläinen nykytaide iske, mutta vanhempi osasto kannattaa kyllä katsastaa. Sitä paitsi museon kahviossa myydään ihania kolmen juuston sandwicheja.

2) Pistäydy Florence Nightingale -museossa.

Tämä pikkuruinen museo on viehättävä paikka, jossa oppii kätevästi, millainen nainen tämä sairaanhoidon edistäjä oli. Museossa on esineitä amputointisahasta Nightingalen lemmikkipöllöön, joka istuskelee vitriinissä täytettynä.

3) Eläydy Phantom of the Opera -musikaaliin.

Phantomin kanssa kannattaa laittaa päälle suuria tunteita sietävä musikaalimoodi. Sitten vain ihmettelemään. It’s simply magical! Katso esimakua tästä:



4) Tuijottele edessäsi liukuvia sushiannoksia ja maistelekin vähän Yo! Sushissa.



Liukuhihnasushiketju tarjoaa periaatteessa pikaruokaa, mutta mikset istuisi katselemassa susheja pidempäänkin. Siinähän on aina jännityksensä, ehtiikö joku napata valitsemasi annoksen ennen kuin se ohittaa taas sinut. Liukuhihnalta saa sushit, sashimit, salaatit ja myös jälkkärit. Erityisesti korianteritonnikalaa voi suositella.

5) Ihastele luontoa Emirates Stadionin vieressä Gillespie Parkissa.

Sattumalta löydetty luontohelmi lontoolaisasutuksen keskellä teki ainakin minuun vaikutuksen lummelampineen ja sudenkorentoineen. En ehtinyt nähdä kuin vilauksen tällä kertaa, mutta puisto kuuluu seuraavankin Lontoon-matkan ohjelmaan. Tällaista ei suurkaupungista uskoisi löytävänsä.

6) Shoppaile höpsöjä.

Minä ostin Harrodsilta itselleni lemmikin.

The owls are not what they seem

Jatketaanpa laatusarjalla. Twin Peaks esitettiin Suomen televisiossa ensimmäisen kerran, kun olin lukiossa. Muut opiskelijat puhuivat siitä, ja minä olin muistaakseni aika pihalla, koska sarja jäi välistä tuolloin. Kun sitten näin sarjan, muistan, kuinka pelottava Bob mielestäni oli, varsinkin, kun hän ryömi kohti katsojaa sohvan ylitse.



Nyt keväällä sairastellessani ja parannuttuni käytin huomattavan määrän laatuaikaa siihen, että katsastin koko sarjan läpi. Fire Walk with Me -leffa pitäisi vielä katsoa, mutta minusta se ei ole tavallaan kiinteä osa televisiosarjaa.

Twin Peaks on mahtava! Minuun tuo outous, jossa kaikki on mahdollista, iskee aivan täysillä. Twin Peaksista jokainen, joka ei ole tiukkapipo tosikko, löytää itselleen jotain. Voi sanoa, että sarjan tärkeimpiä henkilöitä on sen miljöö. (Mm. Image viittaa tähän muutaman numeron takaisessa tekstissään.) Pikkukaupunki onkin viehättävä, ja hyvällä asenteella varustettu agentti Cooper ihastuu siihen – ja sen kahviin – välittömästi.



Kuten kaikki muistavat, tarinan laittaa liikkeelle se, kun Laura Palmer, lukiolaistyttö, löytyy murhattuna. Englanninkielinen Wikipedia kertoo huvittavasti, miten Sheryl Lee tuli valituksi ruumiin rooliin ja miten hänen näyttelijäsuorituksensa vaikutti David Lynchiin:

To save on money, Lynch intended to cast a local girl from Seattle "just to play a dead girl". The local girl ended up being Sheryl Lee. "But no one — not Mark, me, anyone — had any idea that she could act, or that she was going to be so powerful just being dead."

Mitäpä muuta voisi sanoa – Laura Palmer on koko televisiohistorian ikimuistoisin ruumis.



Dale Cooper ja sheriffi Harry S. Truman muodostavat toimivan aisaparin. Cooper on näistä kahdesta kiinnostavampi hahmo, sillä hän on omituisempi. Hänen valtava innostuksensa kahvia kohtaan ja täysin käsittämättömät tutkimusmenetelmänsä (syyllisen selvittäminen heittelemällä purkkeja kivillä) sekä sanelunsa Dianelle tekevät hänestä sopivan sekopäisen.



Myös sarjan absurdein kohtaus liittyy Cooperiin. Ensimmäisen tuotantokauden lopussa häntä ammutaan, ja toinen tuotantokausi alkaa siitä, kun hän makaa lattialla ja huonepalvelija saapuu. Cooper on tuskissaan ja pyytää tätä vanhaa miestä soittamaan ambulanssin, mutta huonepalvelija ei ole huolissaan muusta kuin siitä, että Cooperin maito jäähtyy, jos tämä ei nouse ylös lattialta juomaan sitä. Kohtaus on loistava, koska se on niin järjetön.



Suosikkipariskuntani sarjassa on Lucy Moran ja Andy Brennan. Näiden kahden jollain lailla reppanan suhde on ihastuttavan aito. Lucy osaa kuitenkin ottaa ohjat käsiinsä tarvittaessa, ja Andy on hänelle oikea mies (eikä se lipevä muka tyylikäs Dick Tremayne, toinen isäehdokas Lucyn lapselle).



Ed Hurleyn silmälappua pitävä vaimo Nadine on myös loistava hahmo. Hän on sekä ärsyttävä että huvittava. Huvittavaksi hän muuttuu viimeistään siinä vaiheessa, kun saa sellaisen tällin, että luulee olevansa lukioikäinen jälleen. Nainen alkaa käydä koulua ja pyrkii cheerleading-joukkueeseen mutta päätyy painijaksi. Toisaalta hänen hahmonsa esittää hyvinkin realistisesti (silloin kun ei ole tällä teini-ikävaihteella) aikuista, jonka mieli ei ole kunnossa.



Entäpä sitten Twin Peaksin oikeasti nuoret naiset? Heidän elämänsä on ehkä hieman normaalimpaa näin keskimäärin kuin sarjan varttuneempien hahmojen. Donna Hayward tutkii liiankin itsenäisesti Lauran murhaa, Audrey Horne on aluksi ärsyttävä, mutta sitten hänestä alkaa pitää, ja Shelly Johnson tekee idioottimaisen ratkaisun päättäessään hoitaa vihannekseksi muuttunutta pahoinpitelijämiestään kotona.



Niin, ja onhan siellä tuttu näyttelijä myös hieman myöhemmin kuvatusta suosikkisarjastani.



Twin Peaksissa on kiinnostavia hahmoja ja tapahtumia loputtomiin. Se on omanlaisensa vieläkin, vaikka on kulunut jo 20 vuotta siitä, kun se esitettiin ensimmäisen kerran televisiossa. Sen tapahtumat lilluvat omassa maailmassaan, muttei katsojalle silti tule sellaista oloa – ei ainakaan nyt, kun tietää odottaa omituisuuksia – ettei hän ymmärtäisi, miksi asiat tapahtuvat niin kuin tapahtuvat. Minulle kävi nimittäin siten Lynchin elokuvan Mulholland Drive kanssa: ensin pysyin ihan hyvin kärryillä, mutta sitten tipahdin totaalisesti. Mutta ehkäpä silloinkaan ei olisi pitänyt odottaa mitään loogista.

Jos kiinnostaa, miten sarjan näyttelijät muistelevat Twin Peaksia nyt 20 vuoden jälkeen, tässä on kiinnostava linkki.

Ein kleines Monster

Kävin Amos Andersonin taidemuseossa katsomassa Stiina Saariston näyttelyn Ein kleines Monster. Olin nähnyt aiemmin kuvia Saariston teoksista, joten aivan shokeeraamaan näyttely ei päässyt, mutta suuren vaikutuksen teki kuitenkin.

Saariston taiteessa on kuvia naishahmoista, jotka ovat jollain lailla kasvoiltaan rujoja, eivätkä vartaloltaankaan vastaa naisihannetta. Samoista kuvista löytyy mm. raakaa väkivaltaa. Hyvä esimerkki on maalaus Tyttöjen välisestä ystävyydestä, jossa leikkikalut raatelevat nais/tyttöhahmoa.



Pidän siitä, kuinka Saaristo yhdistelee kiltteinä pidettyjä esineitä, kuten My Little Pony -hahmoja karmiviin elementteihin. Se pysäyttää, koska sen äkkiväärää maailmaa on pakko miettiä.

Hämmentävää Saariston töissä on myös tekniikka. Monet teoksista ovat varsin kookkaita, monimetrisiä. Kuitenkin useiden tällaisten töiden tekniikkana on – yllätys yllätys – lyijykynä paperille tai puuvärit. Aivan hurjaa! Tässä esimerkkinä lyijykynätyöstä teos nimeltä Juhlat.



Liikuttavinta tässä teoksessa on pieni lammashahmo oikeassa alakulmassa. Olen ostanut juuri samanlaisen kirpputorilta aikaa sitten. Mieheni kanssa luulimme sitä tosin ensin koiraksi…

Jos asutte Helsingissä tai liikutte sielläpäin, voin suositella lämpimästi Stiina Saariston näyttelyä. Tulette herkistymään ja järkyttymään samanaikaisesti.

Miksi tytöllä on korvassaan helmikorvakoru?

Satuin eilen illalla sattumalta huomaamaan Kuiskaus tuulessa -blogista, että televisiosta tulee Tyttö ja helmikorvakoru -elokuva. Hyvä, että huomasin. En ollut nähnyt elokuvaa aikaisemmin, ja se todellakin oli katsomisen arvoinen. Taide- ja historiavaikutteinen kulttuurinharrastus siis jatkuu.

Hollantilainen taidemaalari Johannes Vermeer maalasi 1600-luvulla maalauksen, joka tunnetaan suomen kielellä nimellä Turbaanipäinen tyttö. Maalauksen taustat ovat epäselvät, ja se on varmasti innoittanut Tracy Chevalieria kirjoittamaan romaaninsa Tyttö ja helmikorvakoru, johon samanniminen elokuva perustuu.

Elokuva on tarina Griet-nimisestä piiasta (Scarlett Johansson), joka työskentelee Vermeerin (Colin Firth) pingottuneita ihmissuhteita pursuavassa taloudessa. Vermeerin talossa eletään leveämmin kuin mihin olisi varaa. Samassa taloudessa asuva anoppi (Judy Parfitt) on huolissaan siitä, ettei taiteilija Vermeer maalaa taulujaan riittävän nopeasti ja rahantulo viivästyy. Vermeerin ja hänen vaimonsa (Essie Davis) suhde on hyvin etäinen, ja vaimo on lähinnä hysteerinen ja töksähtelevä kaikin puolin. Nuoren kauniin piian tulo talouteen ei auta asioita, varsinkin kun piika tuntuu ymmärtävän taiteen tekemistä paljon paremmin kuin taiteilijan vaimo. Lapsetkaan eivät pidä Grietistä, vaan yksi heistä varastaa äidiltään hiuslaitteen, jotta saisi tehtyä Grietistä syyllisen, josta pitää päästä eroon.

Taiteilija Vermeer pitää kuitenkin Grietistä ja lopulta maalaa tämän salaa vaimoltaan. Kun asia paljastuu, vaimo on raivoissaan, eikä vähiten sen vuoksi, että maalauksessa Grietin korvassa killuu vaimon helmikorvakoru.

Elokuva näyttää mielenkiintoisesti ristiriidan luovan työn ja rahan ansaitsemisen välillä. Samaan yhtälöön ne eivät tunnu kovin hyvin mahtuvan. Vermeer ei itse tyrkytä taiteilijanpalvelujaan, mutta anoppi yrittää saada mesenaatti Piet van Ruijvenin (Tom Wilkinson) tilaamaan aina vain uusia tauluja hänen vävypojaltaan.

Vermeerin ja Grietin välille ei kehity seksuaalista suhdetta, joka saisi minkäänlaista täyttymystä – itse asiassa Griet on rakastunut lihakaupan poikaan. Luottamus taiteilijan ja piian välille kuitenkin syntyy: Vermeer antaa Grietin jopa sekoittaa värejään ja käydä ostamassa niitä lisää. Anoppi suojelee tilannetta, kun Vermeer maalaa Grietin muotokuvaa, mutta vain rahan vuoksi.

Tyttö ja helmikorvakoru esittää kiehtovan tulkinnan maalauksesta, jonka taustoja ei tiedetä. Tuskin se oikeaan osuu, mutta ei sillä niin väliäkään ole, koska kiehtovalla tarinalla on aina arvonsa sen totuudenmukaisuudesta riippumatta – kunhan kaikki tietävät, että tarina on fiktiota. Jos on taiteesta kiinnostunut ja haluaa sukeltaa 1600-luvun maailmaan, jossa pyykinpesuvedeksi kelpaa Hollannissa kanavan vesi ja jossa sianpäät lilluvat keittiönpöydillä, kannattaa katsoa tämä elokuva. Se jättää mieleen kysymyksiä, mutta eihän taideteoksen tarvitsekaan selittää kaikkea auki.

Venetsia, tuo taiteen, lian ja vesimassojen kaupunki

Espanjalaisen Juan Manuel de Pradan kirja Myrsky antaa erilaisen kuvan Venetsiasta. Tarinan kertoja Alejandro Ballesteros näkee vain aqua altan, tulvivan Venetsian, ja kaiken sisäsiittoisuuden, joka kaupungissa valitsee. Venetsia on kaupunki, josta eräs sen asukas, Chiara-niminen nainen, johon Alejandro rakastuu, toteaa: ”Jonain päivänä lakkaamme olemasta kaupunki ollaksemme merenalainen hautausmaa, jossa on palatseja mausoleumeina ja isoja aukioita vainajien kävellä”. Venetsia on homeinen, synkkä kaupunki, ei romanttisen parin paratiisi, kuten se oli viime syksynä, kun siellä olimme, tai kuten se on tässä kuvassa:



Alejandro Ballesteros on tutkinut iät ajat Giorgionen maalausta Myrsky, ja hänen on saavuttava Venetsiaan, koska siellähän tuo teos pönöttää Galleria dell’Accademiassa. Matka ei kuitenkaan suju kovin leppoisasti, koska pian Alejandro näkee, kuinka hyvinkin kaupungissa tunnettu taideväärentäjä murhataan. Sitten vastaan tulee tuo Chiara, nainen, jota Alejandro ei voi vastustaa, hänen isänsä, Accademian johtaja, ja lopulta tämän ex-vaimo, joka järjestää melkoiset naamiaiset karnevaalien aikaan. Tarinassa on mielin määrin kiintoisia henkilöhahmoja myös näiden lisäksi.

Myrskyn kieli on nautinnollista. Accademian johtajan ex-vaimoa Giovanna Zanonia kertoja kuvaa seuraavasti: ”Giovanna Zanon käveli nivelten sijoiltaanmenon säätämällä tyylillä, tikkumaisen suloisesti kuin haikarat ja luurangot.” Teos on rikoskirja, mutta sen voi lukea yksin kielen runollisuuden vuoksi sellainenkin, joka ei välitä dekkareista.

Keskeisessä osassa on tietenkin Myrsky-maalaus. Minulle se oli ennestään vieras, mutta viime syksynä näin sen livenä tuolla Accademiassa, Venetsiassa. Maalaus näyttää tällaiselta:



Juan Manuel de Pradan teoksessa Myrsky esitetään maalauksena, jota kukaan ei osaa varmaksi tulkita. Myös suomenkielinen Wikipedia kuvaa taulua ”arvoitukselliseksi”. Pieni maalaus saa ihmiset ainakin kirjassa sekoamaan ja jopa löytämään itsensä taulusta. Muutoinkin taide on suuressa osassa teoksessa: romaani esittää jopa selityksen sille, minne Bellinin Madonna-maalaus on Madonna dell’Orton kirkosta kadonnut. Kirkossahan voi nähdä tyhjät kehykset, itse maalaus on varastettu.

Myrsky oli loistava kirpparilöytö. Onneksi Venetsian mainitseminen takakannessa sai minut kaappaamaan sen mukaani.

Virginie

Maanantaina ykköseltä tullut Anna Kortelaisen kirjaan perustuva tv-elokuva Virginie on kahden vaikean rakkaussuhteen kuvaus. En ole kauhean perehtynyt Albert Edelfeltiin ja vielä vähemmän hänen malliinsa Virginiehin. Siksi elokuva olikin varsin mielenkiintoista katsottavaa, vaikken osaakaan arvioida, kuinka totuudenmukaisena se esittää Edelfeltin ja Virginien suhteen.

Elokuvassa on kaksi pariskuntaa: Edelfelt ja hänen mallinsa Virginie sekä Virginiestä itselleen pakkomielteen tehnyt tutkija ja hänen miehensä. Tutkijanainen yhdistyy tietenkin katsojan mielessä Anna Kortelaiseen, mutta koska en tiedä hänenkään elämästään mitään, otan tutkijan vain elokuvan hahmona.

Elokuvassa on siis kaksi aikatasoa: välillä seurataan nykyajassa naistutkijan elämää Pariisissa ja Suomessa, ja välillä ollaan 1800-luvun Pariisissa ihmettelemässä, mitä Edelfeltille kuuluu. Minusta tämä ratkaisu toimii hyvin. Kahden pariskunnan elämät muistuttavat toisiaan sitä enemmän, mitä pidemmälle elokuva etenee.

Albert Edelfeltin maalaus Virginie on kiehtova kuva ihmisestä, joka näyttää tavattoman onnelliselta. Ei ole ihme, jos joku innostuu tutkimaan, kuka kuvan nainen on. Elokuva antaa Virginiestä kuvan naisena, jota kohtaan Edelfelt tuntee pohjatonta intohimoa mutta jonka kanssa tämä ei loppujen lopuksi tahdo elämäänsä jakaa. Virginie on ajoittain hyvin tasapainoton – silloin, kun hänen ja Edelfeltin suhde rakoilee. Elokuvan jälkeen onkin hieman ristiriitaista katsoa maalausta Virginiestä – kuva näyttää onnen hetken, joka ei ole kovinkaan paljon yhteydessä siihen, miten Virginie elämänsä kaikkinensa koki. Toisaalta voisi kuvitella, että Edelfelt maalasi Virginiensä maalaukseen juuri sellaisena, kuin halusi hänet aina muistaa.



Nykyaika tuntuu arkisemmalta kuin romanttiseltakin näyttävä 1800-luku, mutta toisaalta tutkijan ja hänen miehensä suhde on aivan yhtä kiinnostava kuin Virginien ja Edelfeltin. Suhde rakoilee, koska nainen ei pysty päästämään irti Virginiestä ja koska tämä on miehestä järjetöntä – naisenhan pitäisi väsätä väitöskirjaa! Kummastakin löytyy kuitenkin intohimoa toista kohtaan, mutta tunteet vaihtuvat hyvin pian, kun puhe tulee taas Virginiestä.

Intohimoinen kiinnostus jotain asiaa kohtaan on tavallaan kadehdittavaa. Kai jokainen haluaisi tuntea innostuksen, joka vie eteenpäin ja jota ei voi vastustaa, innostuksen, jonka avulla todella saa jotain aikaan – inspiraation. Toisaalta tuntuu siltä, kuin parisuhde ei olisi kovin tärkeä asia elokuvan tutkijanaiselle. Intohimoisessa innostuksessakin voisi olla rajat. Vai onko mies paha, kun ei anna naisensa tehdä sitä, mitä tämä eniten haluaa? Ainakin tuolle pariskunnalle tasapainon löytäminen näytti mahdottomalta – aivan kuten Edelfeltille ja hänen Virginielleenkin.

Picassoon tutustumassa

Kävin Ateneumin Picasso-näyttelyssä. Picasso ei ole ollut ykkössuosikkitaiteilijani koskaan, mutta koska taide kiinnostaa minua yleensä ottaen, pitää tuollaisen ison taiteilijastaran näyttely tietenkin käydä katsomassa. Sitä paitsi näyttelyn väliin jättäminen voi kaduttaa myöhemmin – olen vieläkin harmissani siitä, että en käynyt Helsingissä aikanaan olleessa Frida Kahlon näyttelyssä. Nyt sitten pitää kai harkita Meksikon-matkaa, jotta pääsee näkemään aitoja Kahloja…

Täytyy sanoa, että Picasso-näyttely oli hyvin rakennettu: se eteni Picasson uran alun tuotannosta sen loppuun saakka ja esitteli hyvin monentyyppisiä töitä maalauksista ja grafiikasta veistoksiin ja piirroksiin.

Näyttelyn ensimmäinen vaikutuksen tehnyt työ oli Celestina (Silmäpuoli) (1904).



Maalaus lienee hyvä esimerkki Picasson sinisestä kaudesta, sen verran sininen se on. Celestinan ilmettä on vaikea tulkita, vaikka ottaisi avuksi sen, että kyseessä on barcelonalaisen parittajan muotokuva. Hahmo on myös jollain lailla pelottava, mikä ehkä johtuu siitä, että Celestinan toinen silmä on sokeudesta lasittunut. Eihän sitä tarvitsisi pelätä, mutta enpä yhtään ihmettelisi, jos tämä Picasson malli olisi aikanaan saanut osan vaikutusvallastaan juuri siitä, että ihmiset eivät tienneet, miten suhtautua hänen toiseen silmäänsä.

No, suurin osa Picasson teoksista ei ainakaan Ateneumin näyttelyssä ollut yhtä realistisia kuin Celestina. Vuodelta 1925 peräisin oleva Suudelma on esimerkki tästä:



Oli jännittävä havaita, että Picassolla näytti olevan väreiltään hyvin neutraaleita töitä, jotka sisälsivät vain mustaa, harmaata, valkoista ja beigeä eri sävyissään, ja toisaalta hyvin värikylläisiä maalauksia kuten tuo Suudelma. Itse pidin enemmän näistä värejä pursuvista maalauksista, vaikka vähän tulikin sellainen vaikutelma – yhtään Picasson lahjakkuutta väheksymättä – että niissä oli menty siitä, missä aita on matalin: mitään varjostuksia ei ollut tehty vaan isot värialueet olivat tasavärisiä, nopeasti maalattavia.

Voisi siis ajatella, että Picasso ei ollut piipertäjä. Mutta entäs tämä työ?



Grafiikkatyö Minotauros hyväilee nukkuvan naisen kättä turvallaan (1933-1934) on Minotauroksen pään osalta uskomattoman pikkutarkkaa työtä. Ihmetykseni herätti jälleen se, kuinka loppuosa työstä on tehty aivan eri tyyliin, aivan kuin Picasso ei olisi jaksanut tehdä työtään loppuun.

Ehkä suurin suosikkini näyttelyn töistä oli Härkätaistelu: Toreron kuolema (1933). Se ei tosin johdu siitä, että pitäisin härkätaistelusta, vaan siitä, että maalaus on niin monen tyylin yhdistelmä.



Härän pää on niin realistinen että pelottaa. Hevonen on puolestaan kuvattu tyylitellymmin muttei vielä kovin ”oudosti”. Härkätaistelija itse sen sijaan muistuttaa jo hyvin paljon Picasson usein maalaamia kaukana realismista olevia henkilöhahmoja erityisesti kasvoiltaan. Kuva hämmentää, ja ehkä juuri siksi sen yksityiskohtia voisi katsoa vaikka kuinka pitkään.

Otetaan tähän lopuksi pari muotokuvaa, pari Picasson naista. Ensin on Marie-Thérèse Walter ja sitten Dora Maar.



Uskoakseni nämä naiset ihailivat Picasson taidetta siinä määrin, että olivat iloisia tulleessaan kuvatuiksi näin. Itsekin pidän näistä maalauksista, mutta silti herää ehkä eniten mielenkiinto sitä kohtaan, miltä nämä naiset näyttivät oikeasti.

Kokonaisuutena Ateneumin näyttely oli erittäin hyvä. Sain Picassosta monipuolisen kuvan ja harmi olisi sekin ollut, jos tämä näyttely olisi jäänyt näkemättä. Ei tosin niin harmi, kuin se muinainen Frida Kahlo -näyttelyn näkemättä jääminen.

Suvaitaanko?

Suvaitsevaisuus on siitä kiva asia, että itse asiassa yhteiskunta määrittelee etukäteen aika pitkälle, mitä on suotavaa suvaita. Ensin määritellään lakeja kirjaamalla, ettei tarvitse suvaita vaikkapa murhaajia (ihan hyvä laki) ja sitten määritellään jollain epämääräisellä yleisellä moraalilla, mitä niistä asioista, joita ei ole laissa kielletty, ei tarvitse suvaita.

Hesarin Nyt-liite uskoo, että ensi maanantai, joka on kansainvälinen suvaitsevaisuuden päivä, antaa meille mahdollisuuden suvaita myös niitä mielipiteitä, jotka muina päivinä ovat ikään kuin ”kiellettyjä”. Liite on sitten tehnyt koonnin tällaisista mielipiteistä. Lähteinä on käytetty omaa toimitusta, Facebookia ja ihmisiä Helsingin rautatieasemalla.

Omasta mielestäni osa Nytin esittämistä mielipiteistä ei ole mitenkään pannassa. Ei minusta katsota kieroon, jos esittää esim. jonkin seuraavista mielipiteistä:

Makkara maistuu paremmalta kuin tofu. (Ofelian kommentti: Tuskin tästä mielipiteestä hermostuisi kukaan muu kuin maailman vannoutunein kasvissyöjä, jolla olisi aimo annos hihhuliutta matkassa mukana. Suurin osa kasvissyöjistä syö kasviksensa aivan rauhassa eikä niinkään välitä siitä, jos joku sattuu pitämään enemmän lihatuotteista.)

Töissä on mukavaa. (Ofelian kommentti: No älkää nyt viitsikö! Kävisivätkö kaikki ihmiset sellaisessa työssä, josta eivät pidä?)

Kondomi on hankala. (Ofelian kommentti: Eihän se hankaluus estä käyttämästä kondomia silloin, kun sitä tarvitaan.)

Rakastan koriste-esineitä. (Ofelian kommentti: Koriste-esineitä on lähes joka kodissa. Kuka sitten jaksaisi häpeillä sitä, että pitää niistä?)

Miehet ja naiset ovat erilaisia. (Ofelian kommentti: Tietenkin ovat.)

Sen sijaan myönnän, että minua ärsyttävät seuraavanlaiset mielipiteet:

Sofi Oksasen Finlandia-palkittu Puhdistus on tylsä kirja, ja Puhdistus-näytelmä on uuvuttavan tylsä.
Quentin Tarantinon elokuvat ovat paskoja.

Mutta miksi? Eivätkös kirja- ja elokuvamaku ole makuasioita? Itse pidän sekä Oksasen kirjaa että Tarantinon elokuvia suunnilleen parhaana, mitä taide voi tarjota. Siksi ajattelenkin yksioikoisesti, että se, joka ei anna niille mitään arvoa, ei ymmärrä niitä. Uskon myös, että maailmassa on taideteoksia, jotka on absoluuttisesti upeita. Näitä on esimerkiksi Michelangelon maalaama Sikstiiniläiskappelin katto. Se, joka väittää näiden freskojen olevan arvottomia ja huonoja, on minusta ymmärtämätön moukka. Piste.


Kuva: Aaron Logan

No, löytyi Nyt-liitteestä sellaisiakin mielipiteitä, joita ei yleensä kehdata lausua ääneen. Niitä, joista moni on ehkä samaa mieltä, mutta joita vastustetaan esimerkiksi siksi, että näytettäisiin suvaitsevammilta tai että ei näytettäisi niin itserakkailta tai typeriltä. Siis kaikkinensa siksi, että näytettäisiin siltä, miltä kuuluu näyttää.

En liiku enkä aiokaan ryhtyä harrastamaan liikuntaa. (Ofelian kommentti: Jokaisen kuuluu olla kiinnostunut pitämään kunnostaan huolta – varsinkin ylipainoisten. Jos liikunta on vähissä, on syytä korostaa, että suunnittelee liikuntaharrastusta ja yrittää kävellä työmatkat ja on jo ostanut kuntosalikortin.)

Monitaiteelliset tapahtumat ovat tekotaiteellisia. (Ofelian kommentti: Esimerkiksi nykytanssia ei saa arvostella, koska se on korkeampaa taidetta, jota ymmärtävät vain fiksut. Jos yhdistetään kaksi lajia korkeampaa taidetta, vaikkapa nykytanssi ja runonlausunta, sitä saa vielä vähemmän arvostella. Unohdetaan, että tästä parhaista parhaimmastakin (no just joo) taiteesta löytyy sekä helmiä että paskaa.)

Yksityisautoilu on mukavaa. (Ofelian kommentti: Uskon, että monet pitävät oman auton lämmöstä ja siitä, ettei seurana ole satunnaista valikoimaa ihmisiä, jotka juttelevat kännykköihinsä mitä sattuu turhanpäiväisyyksiä. Mutta yksityisautoilusta ei saa pitää, koska se saastuttaa tämän maailman.)

Maahanmuuttajissa on kieroja ihmisiä. (Ofelian kommentti: Suomessa on jo sen verran maahanmuuttajia, että olisi aika epätodennäköistä, että kaikki heistä olisivat rehellisyyden perikuvia – eiväthän kaikki suomalaisetkaan ole. Ei se tee ihmisestä ulkomaalaisvihaajaa, jos hän sattuu väittämään yhtä maahanmuuttajaa kaikista Suomen maahanmuuttajista epärehelliseksi. Mutta rasistin leima saattaa iskeytyä ihmiseen aika helposti. Joka tapauksessa, jos otamme ihmiset ihmisinä, löydämme varmasti sekä suomalaisia että maahanmuuttajia, joiden kaikkia tekoja emme voi hyväksyä.)

Mitä enemmän BB:ssä pannaan, sen kiintoisampaa. (Ofelian kommentti: Aika monet ihmiset pitävät ”kohu”jutuista. Ihmisten on kuitenkin turvallisempaa paheksua BB-seksiä ja -ryyppäämistä kuin sanoa: ”On muuten tavattoman mukavaa, kun tissit näkyivät taas kunnolla ja olipa hauska nähdä, millaista se kännikohellus taas oli.” Sivistynyt ihminen ei nauti alhaisesti.)

Me siipeemme saaneet

Katsastin tänään pitkästä aikaa hieman pidemmän aikaa Hugo Simbergin maalausta Haavoittunut enkeli, kuvasta tosin vain, en Ateneumissa. Tavallaanhan se on kulunut kuva. Miksi minä sitä katselisin, kun kaikki ovat sen jo nähneet ja siitä on varmasti kaikki jo sanottu? Siksi, että siihen ei kyllästy.



Tänään maalauksesta tulee mieleen se, että vaikka pahin olo siinä on enkelillä, johon on sattunut, myös häntä kantavat pojat ovat kuin kuoleman kohdanneet. He kantavat paitsi enkeliä myös osaa tämän taakasta – ja ovat väsyneitä kuin perheenjäsenet ja ystävät, jotka joutuvat olemaan vaikeuksissa läheisensä tukena.

En tiedä, miksi kuva näyttää nyt yhä synkemmältä mitä kauemmin sitä katson. Aivan kuin enkelillä ei olisi mahdollisuutta selviytyä. Aivan kuin häntä vietäisiin vain jonnekin, missä hän voi rauhassa kuolla. Ennen en ole ajatellut niin, eikä tämä päivä ole ollut edes mitenkään erityisen synkkä, niin että se voisi selittää synkät ajatukseni. Jotenkin nyt vain iski ilmeisesti vakava hetki.

Mistä enkeli on saanut haavan siipeensä? Mistä me ihmiset saamme haavoja siipiimme? Melkein mistä vain. Yritämme parantaa ne useimmiten toisten ihmisten avustuksella. Tarvitsemme usein sitä, että toiset kantavat meitä. Kunpa niissä tilanteissa jaksaisimme jotenkin vaikuttaa siihen, ettei kantajien taakka olisi ylivoimainen. Kunpa ne tilanteet eivät kestäisi kovin kauaa. Ja vaikka en halua toivoa kenellekään ikäviä asioita, tunnen, että tasapuolista on se, että myös minä, joka useammin tarvitsen tukea, voin myös joskus olla tuen antajana.

Nightwish ritarilinnassa ja Joutsenkäärmeen surmaaja

Viime viikonloppuna koin kulttuuria. Olimme miehen kanssa Savonlinnan suunnalla, ja kävimme mm. Retretissä ja sen jälkeen Olavinlinnassa kuuntelemassa Nightwishia.

Retretin luolastot eivät petä koskaan, sen verran lumoava paikka esitellä taidetta ne ovat. Nyt löysin luolista itselleni uuden suosikkitaiteilijan, Kim Simonssonin, josta en ollut aiemmin kuullutkaan. Hänen teoksensa olivat keraamisia veistoksia, jotka esittivät manga-tyyppisiä hahmoja ajoittain melko karmaisevissakin tilanteissa. Tämä teos oli suosikkini: Joutsenkäärmeen surmaaja.



Tyttö pitää käsissään joutsenkäärmeeltä katkaisemaansa lohikäärmeen päätä, ja maassa makaa päätön joutsenen ruumis. Olisin voinut katsella tätä luolaston pimeydessä ties kuinka pitkään.

Tässä on vielä Norsutyttö.



Simonssonin teoksia näyttäisi olevan näytteillä Didrichsenin taidemuseossa 9. syyskuuta alkaen. Retretissä niitä on tämän kuun loppuun. Myös taiteilijan nettisivut tarjoavat suuren määrän kuvia hänen teoksistaan.

Sitten Nightwish. En ollut koskaan aiemmin käynyt Olavinlinnassa – ja pidän vanhoista linnoista kuin hullu puurosta – ja Nightwishinkin edellisestä näkemisestä oli kulunut reilu vuosi, joten aikamoista herkkua oli luvassa. Tajusivat vielä aloittaa 7 Days To The Wolves -biisillä, joka on yksi suurimmista suosikeistani. Mukavaa oli myös, että keikalla kuultiin Your Lips Are Still Red ja Escapist. Jäin kaipaamaan oikeastaan vain Slaying The Dreameria niistä vanhemmista kappaleista, joita Anette on keikoilla laulanut. Niin, ja olisi tietenkin ollut hienoa, jos hän olisi laulanut Kuolema tekee taiteilijan, sillä hän oli vetäissyt sen vain pari päivää aiemmin livenä toisessa tilaisuudessa. Aika hurjaa, eikä suomen ääntäminen ollut ollenkaan huonoa (YouTubesta löytyi).

Jotenkin tuntui, että Nightwish on tällä kertaa vihreä. Olkaa hyvät.

Yksi käyttötapa keramiikkamukille

On se kovaa, ettei pääse Ranskan kansalaiseksi. Vähintään sitä pitää mennä Louvreen mukin kanssa riehumaan.



Niin, joku nainen oli viskannut keramiikkamukin päin Mona Lisan näköä, kun oli saanut kuulla, ettei hänestä tullut ranskalaista. Aika typerää, koska…

1) Eihän se muki panssarilasista läpi mene.
2) Mona Lisa on oikeastaan ennemmin italialainen kuin ranskalainen, vaikka häntä on kai Ranskassakin maalattu, joten ranskalaisia kohtaan tuntemansa viha kannattaa suunnata muualle.
3) Muki on kerrassaan typerä esine tuollaiseen tarkoitukseen. Onhan sitä keksitty mädät kananmunat ja muut.
4) On ihan typerää vihata Mona Lisaa, vaikka hänen tyyneytensä saattaa jotakuta ärsyttääkin.
5) Ei kai kukaan tosissaan halua ranskalaiseksi?

Siis, älä koske taiteeseen, katso vain. Pelottavaa tässä on se, että monet korvaamattomat teokset eivät ole kestävien lasien takana – ja museoihin päästetään kaiken maailman taiteenvihaajatkin.

Nimimerkki ”Ei koskaan Mona Lisaa livenä nähnyt, joka tahtoisi hänet nähdä, koska pari muuta Da Vincin maalausta on tehnyt lähtemättömän vaikutuksen”