Uudenvuodenlupaus

En yleensä ole pitänyt tapana tehdä uudenvuodenlupauksia, mutta nyt tunsin sen tarpeelliseksi, sen verran tässä ovat jotkut asiat unohtuneet tai jääneet liiaksi. Niinpä lupaan itselleni juhlallisesti lisää viihdettä, vaikka jokaiselle päivälle. Viihde tarkoittaa tässä yhteydessä joko luettavaa tai katsottavaa, aikaa hyvän kirjan parissa tai laadukkaan televisiosarjan jakson katsomista. Hävettää suorastaan, kuinka vähän aikaa olen viettänyt viime aikoina näiden asioiden parissa.

Ongelmaa luettavan tai katsottavan löytämisessä ei liene. Kesken ovat ensinnäkin mm. nämä kirjat:

Malin Persson Giolito: Suurin kaikista
Artemis Kelosaari: Omenatarha eli kertomus huonoista miehistä
Katri Alatalo: Käärmeiden kaupunki
Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta

Ja jonossa vaikkapa nämä:

Erika Vik: Hän sanoi nimekseen Aleia
Juha Hurme: Niemi
Sarah Waters: Parempaa väkeä
Sadan vuoden unet: Satuja aikuisille
Sir Arthur Conan Doyle: Neljän merkki
Frank McDonough: Gestapo – Natsi-Saksan salaisen poliisin historia
Mia Myllymäki: Väkevä mieli
+ joitakin hyllymetrejä lisää

Televisiosarjoista olisi ajatuksena katsoa vaikkapa näitä, joitain jostain sarjan keskeltä, joitain alusta asti:

Bones
The Crown
Vikings
The Handmaid’s Tale
Big Little Lies
Mr Selfridge
Ripper Street
Alias Grace
Orange Is the New Black
The Fall
American Horror Story

Siinähän se vuosi 2018 sitten mukavasti meneekin.

Hyvää uutta vuotta kaikille!

Kyllä pitää olla huolissaan

Pitkään aikaan en ole paljoa muuta ns. televisiosta katsellut kuin Game of Thronesin uudet jaksot. Nyt on tullut kuitenkin nettipalveluista jotain katsottua, jopa suorana katsoin ensimmäisen jakson Pitääkö olla huolissaan? -ohjelmaa. Se sopii minulle kuin nenä päähän, sillä olen koko elämäni ajan ollut huolissani milloin mistäkin. Melkein luulen, että ohjelmaformaatin keksijät ovat vakoilleet minua ja saaneet sillä tavoin idean ohjelmaansa. Lisäksi ihmettelen, ettei minua ole pyydetty ohjelman tekijätiimiin. No syynä ehkä on se, että minun on vaikea useinkin vastata itse omiin pitääkö olla huolissaan? -kysymyksiini. Mutta jos tarvitsette hyvää toisaalta-toisaalta-ajattelua, täältä sellaista löytyisi.

Harmi että tämän tuotantokauden kysymykset on jo valittu ja mitä ilmeisimmin myös ohjelmat on jo kuvattu. Tajusin liian myöhään lähettää omia huolenaiheitani tarjolle. Olisi ollut niin kiva, kun joku muu olisi antanut vaikkapa näihin vastaukset:

1) Pitääkö olla huolissaan, kun jääkaapissa palaa valo, vaikka sen ovi on kiinni? (Lisähuomautus: en saanut valonpalamista selville sillä tavalla, mitä nyt kuvittelet.)
2) Pitääkö olla huolissaan, kun yhä useammin ei enää pätkääkään kiinnosta, mitä muut minusta ajattelevat?
3) Pitääkö olla huolissaan, kun haluaa tehdä päiväkävelynsä hautausmaalle?
4) Pitääkö olla huolissaan, kun on asettanut elämässään itselleen vain kaksi tavoitetta eikä kumpikaan niistä liity työ- eikä perhe-elämäään (no, sort of ei liity)?
5) Pitääkö olla huolissaan, kun miettii selviävänsä Lontoon-matkasta yhdellä tai korkeintaan kahdella teatterikäynnillä?
6) Pitääkö olla huolissaan, kun nelikymppisenä vaihdoin saunasiiderin saunaolueen?
7) Pitääkö olla huolissaan, kun ei tunnu, että pitäisi olla jostain huolissaan?

Miksi intoilen Game of Thronesista yhä vaan?

Taas on maailmalla vouhkattu urakalla Game of Thronesista, jonka seitsemäs, toiseksi viimeinen tuotantokausi päättyi toissapäivänä. On helppoa lähteä mukaan intoiluun, jota harrastetaan kaikissa maanosissa. Oikeastaan intoilussa kuuluu olla mukana, jos haluaa olla cool. Ja kun intoilee toisten kanssa ja keskittyy varomaan sitä, ettei kukaan ehdi spoilata uusinta jaksoa ennen kuin on itse sen onnnistunut näkemään, ei enää muista kyseenalaistaa sitä, onko sarjassa vouhkaamista. No, sanoisin, että on.

Luotan siihen, että koska uskalsit alkaa lukea tätä tekstiä, ymmärrät, että tässä saatetaan spoilata jotain sellaiselta, joka ei ole vielä katsonut uusinta tuotantokautta loppuun. Sitten eteenpäin.

Lyhyesti, en odottanut seitsemänneltä kaudelta kovin paljon. Tai no, odotin himmailua. En tiedä, ehkä se jonkun mielestä sellaista olikin, mutta minä olin innoissani ja kauhuissani ja ties mitä kautta katsoessani. Sain kokea suuria tunteita, joita odotankin, kun katson eeppistä fantasiaa. Sellaisia, joihin menee mukaan, vaikka välillä oikeudenmukaisuuden pohdinnan pateettisuus iskee kovaa vasten kasvoja. Miksi olen yhä niin innoissani?

1. Game of Thronesin henkilöhahmot ovat ilkeällä tavalla moniulotteisia. Ne, joita ensin inhoat, tulevat sinulle rakkaiksi. Ne, jotka vaikuttavat viattomilta tai typeriltä uhreilta, tulevat vahvoiksi. Ne, jotka ovat hyväsydämisiä, tulevat julmiksi. Käsi ylös, joka joskus elämässä ennen Game of Thronesia olisi sanonut, että tottakai siskolleen lapsia siittävä mies on joku, joka ymmärtää, mikä on oikea ja mikä väärä teko. Käsi ylös, joka uskoi, että typerä teini, joka rakastui maailman vähiten rakastettavaan poikaan, voisi raiskauksen ja muun elämänsä paskan jälkeen olla niin vahva, että pystyy huijaamaan koko tarinan kierointa miestä. Käsi ylös, joka olisi uskonut, että pikkutyttö tappolistan kanssa on jotain sympaattista.

2. Game of Thrones on yllättävä – ja toisaalta täysin ennalta-arvattava. Yllättävä se on silloin, kun pitkän aikaa on ollut rauhallista. Kaikki juonittelevat, mutta mitään muuta ei tapahdu. Juuri silloin takavasemmalta tulee joukkomurha. Seitsemännen kauden viimeisessä jaksossa ei puolestaan tapahtunut mitään yllättävää. Oli aivan selvää, että näemme kuolleista nousseen lohikäärmeen. Oli aivan selvää, että Jon Snow päätyy tätinsä kanssa vuoteeseen. Niinpä tietysti -hetkellä saattoi valita kauhistuksen tai innostuksen. Tai molemmat yhtä aikaa. Jotenkin kummasti sarja on käsikirjoitettu niin, että kaikki sekin, minkä arvaa tapahtuvaksi, raastaa sielua.

3. Game of Thrones rasittaa positiivisella tavalla ihmisen muistia, panee aivot raksuttamaan. Tuo henkilö sanoi tuolle toiselle noin. Kuinka kauas taaksepäin se viittaa? Kolmannelle kaudelle? Vielä aiemmas? Itselläni ei pysy tämä hallinnassa, mutta eipä se mitään.

4. Jos elämässä ei muutoin ole jännitystä, kerran viikossa saa sydän kurkussa jännittää, pysyykö oma suosikkihahmo hengissä. Olen kohtuullisen luottavainen Deaneryksen ja Tyrionin suhteen mutta… Älkääkä nyt sitten tappako Sansaakaan, sillä hänestä on tullut niin kova, ettei voi muuta kuin ihailla. Niin, Sansa on minulle itselleni täysi yllätyssuosikki (ks. kohta 1).

5. Lohikäärmeet vaan ovat ihan parhaita! Keksikää coolimpi eläin! Ette pysty!

Tähdet, tähdet on jälleen ollut nautinto

En ole varsinaisesti viihdeshow-ohjelmien ystävä. Tähdet, tähdet -ohjelmasta olen kuitenkin pitänyt alusta asti. Ulkoisesti kyseessä on kilpailu, jossa tunnetut suomalaiset musiikkialan osaajat heittäytyvät esittämään biisejä kaikista mahdollisista genreistä oopperasta heviin ja hiphopista musikaalimusiikkiin selvittääkseen, kuka on monipuolisin laulu- ja esiintymistaidoiltaan.

Todellisuudessa kilpailuaspekti ei ole mielestäni ohjelmassa kovinkaan keskeinen. Tärkeintä on sen sijaan se, että kaikilla on hauskaa, niin tekijöillä kuin katsojillakin. Ohjelma on hyväntuulinen ja siksi sen katsomisesta tulee hyvä mieli. On mukavaa nähdä, kuinka monipuolisia osaajia ja valovoimaisia esiintyjiä löytyy musiikkigenreistä, joita itse ei kuuntele. Aiemmilta kausilta esimerkiksi Jari Sillanpää ja Laura Voutilainen ovat olleet minulle hyviä esimerkkejä tästä. Ohjelmaa katsoessa voi myös vilpittömästi nostaa hattua kaikille, jotka ovat lähteneet mukaan, sillä ohjelmaan suostuminen kertoo siitä, ettei artisti suhtaudu itseensä liian vakavasti ja on valmis astumaan mukavuusalueensa ulkopuolelle. Samalla Tähdet, tähdet tutustuttaa mukavasti myös musiikkigenreihin, joita ei muutoin tule kuunneltua.

Harvemmin tulee siis odotettua jonkin tämänkaltaisen viihdeohjelman uutta kautta, mutta Tähdet, tähdet -aloitusta odotin tänäkin syksynä. Sitten selvisi, ketkä olivat mukana. Nyt nolona voin myöntää, että ajatukseni olivat typerän ennakkoluuloisia: ajattelin, ettei ohjelmassa ollut yhtään kiintoisaa artistia ja ettei siinä tulisi olemaan mitään nähtävää. No, onneksi katsoin ensimmäisen jakson. Ensimmäinen esitys koko kaudella oli Arttu Wiskarin tulkinta Lady Gagan Bad Romance -biisistä ja vaikkei se ehkä ollut yhtä hot kuin Saara Aallon X Factor UK:ssa esittämä versio samasta biisistä, se oli niin hillitön, että tiesin, että tämäkin Tähdet, tähdet -kausi kannattaa katsoa. (Voi myös olla, ettei esityksen ollut tarkoituskaan varsinaisesti olla hot.)

En tiedä, kenen idea on ollut ottaa Tähdet, tähdet -tuomaristoon Maria Veitola ja Juhani Merimaa, mutta he ovat ihana parivaljakko. Veitola on värikäs ja tunteellinen, Merimaa itseironinen ja lakoninen. Joka esityksen jälkeen oikeasti kiinnostaa, mitä tuomarit sanovat. Eivätkä he koskaan sano mitään latteaa, vaikka joutuvatkin välillä toistamaan itseään - jotkut kilpailijat kun sattuvat olemaan yhtä lumoavia joka kerta kun nousevat lavalle.

Nyt melkein itkettää, kun ensi sunnuntaina selviää tämän kauden voittaja. Sunnuntai-ilta on ollut mukava viettää sohvalla ensin katsoen puolitoista tuntia Tähdet, tähdet -ohjelmaa ja sitten tunnin verran Robaa. Välillä on ollut suuria tunteita ehkä liikaakin, mutta eihän elämä ole mitään ilman niitä. Kun kolmen kärki selvisi, ei ollut enää mitään väliä, kuka voittaa. Eniten katsojille antaneet kilpailijat olivat selvinneet pisimmälle. Ei harmittanut, että koko ajan mielettömän hyvin esiintynyt Arttu Wiskari tippui, koska jonkun oli vain tiputtava. Tai harmitti siinä mielessä, että kuten nähtävästi moni muukin, olisin toivonut, ettei kenenkään olisi enää tarvinnut tippua. Oli kuitenkin hienoa, että saimme kuulla Wiskarin tulkinnan Phantom of the Opera -musikaalin kappaleesta Music of the Night. Olipahan sekin komea tulkinta, ei voi muuta sanoa. Musikaalijaksossa Johanna Försti vetäisi Les Miserables -musikaalin On My Own -biisin niin riipaisevasti, että itkin sen kuullessani ehkä ensimmäisen kerran ja olen sentään nähnyt musikaalin kaksi kertaa Broadwaylla ja ehkä 4-5 kertaa West Endissä, kuten myös useita kertoja Suomessa, eikä voi väittää, ettei casting näissä esityksissä olisi koottu musikaaliteatterin varsin kelvollisista ammattilaisista. Pete Parkkonen on puolestaan ollut aivan suvereeni koko kisan alusta loppuun.

Nyyh siis, kun kisa pian loppuu. Mutta parempi finalisteista voittakoon. Siis aivan sama kumpi - olette molemmat ihan parhaita. 

Miten tehdään vakoojasarja, jonka äärellä naiskatsojakin viihtyy

Kesäkuussa Maikkarilla alkanut ja läpi subtrooppisten kuumien kesäöiden kestänyt vakoojasarja Yövahti päättyi viime keskiviikkona. Sarjan alkaessa sitä kehuttiin lehdistössä maasta taivaaseen ja niinpä päätin, että pitäähän tuo katsoa. Vakoojatarina, jossa yritetään käräyttää maailman pahin mies asekaupoista, ei varsinaisesti aiheena aiheuttanut minussa suuria väristyksiä, mutta toisaalta uskon, ettei niin kuvallisessa ilmaisussa kuin kirjallisuudessakaan itse aihe ole tärkein, vaan toteutus. Kehutulle sarjalle kannattaa yleensä siis mielestäni antaa mahdollisuus, vaikka sen aihepiiri hieman epäilyttäisikin. Sitä paitsi hyvää näyttelijätyötä katsoo aina mielikseen ja tuohon maailman pahimman miehen rooliin oli kiinnitetty Hugh Laurie, jonka osaamiseen voi aina luottaa. Muiden näyttelijöiden nimet eivät ennalta oikein sanoneet minulle mitään.

John Le Carrén kirjaan perustuva Yövahti lähtee liikkeelle hitaasti. Hotellin yövahti Jonathan Pine (Tom Hiddleston) saa henkilökohtaisen syyn kostaa asekauppaa käyvälle Richard Roperille (Laurie) ja tiedustelupalvelussa työskentelevä, Roperia jo iän kaiken jahdannut Angela Burr (Olivia Colman) pestaa Pinen soluttautumaan Roperin lähipiiriin. Ihan toivoton idea tämä ei ole, sillä Pinella on sotilastausta. Nyt hänelle rakennetaan myös rikollinen menneisyys, jotta hän menisi vielä paremmin täydestä uudessa tehtävässään.

Yövahti hiipii ihon alle salakavalasti. On aivan kuin siinä en ensiksi päästäisi yhtään mihinkään ja sitten yhtäkkiä jännite onkin niin kova, että katsoja on koukussa. Jännitettä on paitsi Pinen ja Roperin välillä, myös Pinen ja tätä alusta saakka epäilevän Roperin lähimmän miehen ”Corkyn” (Tom Hollander) sekä Pinen ja Roperin nuoren rakastajattaren Jedin (Elizabeth Debicki) välillä. Sanomattakin on selvää, että nämä jännitteet ovat laadultaan hieman erilaisia. Ja jännitteen kuvaamisessa Yövahti on mestarillinen. Oletettavasti sen voi katsoa uudelleen ja uudelleen ja löytää yhä uusia merkityksiä dialogin piiloista ja pienistä ilmeiden ja eleiden muutoksista.

Yövahdin on ohjannut Susanne Bier, joka on tanskalainen – ja siis nainen. Image-lehdessä (heinä-elokuu 2016) hän kertoo, että mietti ”todella paljon sitä, miten vakoojien hyvin miehisestä maailmasta kerrotaan niin, että naiskatsoja ei vieraannu”. Yksi ajatus on nähtävästi ollut lisätä naisten osuutta tarinassa: Jedin rooli on lukemani mukaan suurempi kuin kirjassa ja tiedustelupalvelun Burr on tv-sarjassa muutettu naiseksi, joka sattuu olemaan lisäksi raskaana, koska roolia näytellyt Olivia Colman sattui olemaan raskaana kuvausten aikaan. Angela Burr onkin jollain tapaa koko sarjan ihastuttavin hahmo: hän näyttää aivan muulta kuin vakoojia värväävältä, asekauppiaita jahtaavalta tiedustelupalvelun kovanaamalta, vaikka on näistä oikeastaan kaikkea, tai jos ei aivan kovanaama niin ainakin tosi kova luu. Jed puolestaan on kaunis, haavoittuva, epätoivoinen. Ja Richard Roper pelottava, vähäeleisen pelottava.

Vaikka tämänkin tietysti pitäisi olla riittävää laatua naiskatsojallekin, on pakko tunnustaa, että vielä enemmän ainakin tämän naisen – ja nettikirjoittelun perusteella aika monen muunkin – on maagisesti vanginnut ruudun ääreen Jonathan Pinea esittävä Tom Hiddleston. Image-lehdessä Susanne Bier vitsailee, että Hiddleston on niin uskottava, että ”Saattaa olla, että hän on oikeasti vakooja.” Ohjaaja kehuu miestä myös karismaattiseksi ja komeaksi. Niinpä hän on ottanut asiasta kaiken irti, ja eniten kohua näyttääkin nettikirjoitusten mukaan herättäneen Jonathanin ja Jedin seksikohtaus, jossa näkyy vain puolikas rinta mutta kokonainen miehen takapuoli. Haastatteluissa Bier on sitten todennut, ettei todellakaan tiennyt, että Hiddlestonin takapuolen näyttäminen voisi aiheuttaa sellaisen innostuksen. Hah, minä uskon, että hän tasan tarkkaan tiesi, mitä oli tekemässä. Parasta tässä tietenkin on se, että tuo seksikohtaus tosiaan räjäyttää pankin siitä yksinkertaisesta syystä, että sitä ennen tarinaan on kehitetty niin pirullisen kova jännite. Ja siksi, että sitä, että jotain peruuttamatonta Jonathanin ja Jedin välillä tapahtuu, on joutunut odottamaan niin kauan. Kohtaus on itse asiassa kovinkin vähäeleinen mutta epäilemättä kuumin pikapano, joka on koskaan elokuvassa tai tv-sarjassa kuvattu. Eikä se olisi sitä, jos katsoja ei olisi ensin tuijottanut ruutua tuntikausia näkemättä mitään muuta kuin katseita, epäilyjä ja muuta sellaista. Ihan totta, ei yhdestä takapuolesta voisi muutoin nousta niin iso kohu, vaikka samalla miehellä onkin vaatteista – anteeksi aseista riisuva hymy. Niin, ja vaikka kyseessä epäilemättä on takapuolien muotovalio.

Yövahdin näkee itse asiassa hyvinkin helposti naisen ohjaamaksi, jos hetkenkin miettii kuvia, joissa tarinan henkilöt ovat vähäpukeisia. Kamera selvästi rakastaa Elizabeth Debickin vartaloa, mutta lähinnä siten, että siitä välittyy se, mitä milloinkin pitääkin: viettelevyys, haavoittuvuus. Sen sijaan kun Jonathan makaa yksin sängyssä, alastomana, vain lakanan lieve peittämässä strategiset paikat, kamera kuvaa häntä ylhäältä päin ja on turha sanoa, että kohtauksen tarkoitus on kuvata Jonathanin kokemaa maailmantuskaa tai muuta sellaista. Jonathan on tarinan keskushenkilö, joten häntä ei myöskään kuvata missään kohtauksessa jonkun toisen tarinan henkilön silmin. Kaikki paljas pinta on siis ihan vain meitä naiskatsojia varten. Kiitos Susanne Bierille siitä!

Mutta Yövahdin tunnelma ja jännitteet pitävät kyllä mieskatsojankin takapuolen sohvassa kiinni. Oletettavasti ohjaaja on onnistunut juuri siinä, mitä on yrittänytkin: tekemään vakoojatarinan, johon molemmat sukupuolet voivat koukuttua. MTV3 sen sijaan teki kaikkensa palastellakseen sarjan mahdollisimman erilaiseksi kuin millaiseksi se on tehty. Kuusijaksoinen sarja oli pätkitty kahdeksaan osaan, jotta se mahtuu mainoskanavan tunnin ohjelmaslottiin. Lisäksi tietysti mainoskatkot katkaisivat pienin väliajoin huolellisesti rakennetun jännitteen. Toisaalta ihan pelottaa, millainen intensiteetti sarjassa on, jos sen katsoo ilman mainoksia, putkeen ensimmäisestä jaksosta viimeiseen. Saattaa aiheuttaa epätoivoa, kylmiä väreitä ja kiemurtelua.

P.S. Wumo-sarjakuva on ottanut omalta osaltaan kantaa sarjan vaikuttavuuteen. Realistisemmassa versiossa jäätelön tilalle tosin olisi jokin värisevä pattereilla toimiva laite. Tai mistä sen tietää, jos se on vain siveästi peiton alla piilossa.

The X-files is back!

Vaikka olenkin blogissani hehkuttanut monta nykytelevision sarjaa Game of Thronesista Downton Abbeyyn ja The Knickistä True Bloodin kautta Siltaan, koko elämäni merkittävin televisiosarja on luultavasti ollut - The X-files. Se oli kaksikymppiselle yhdeksänkymmentälukulaiselle nuorellenaiselle mullistava kokemus. Nykyään tehdään ehkä parempia sarjoja, mutta ne eivät kaikesta huolimatta avaa maailmaa aivan uudella tavalla. En ehkä yhdy "I want to believe" -lauseeseen, mutta kaikesta sydämestäni ajatukseen siitä, että totuus on tuolla jossain.

Kuten kaikki tietävät, The X-filesista on tehty nyt kuusi uutta jaksoa, jossa - ihanaa - ovat mukana ihan oikeat Dana Scully (Gillian Anderson) ja Fox Mulder (David Duchovny). Ensimmäiset kaksi jaksoa esitettiin Foxilla tiistaina ja lisää on luvassa ylihuomenna. Jos nuo ensimmäiset jaksot jäivät näkemättä, ne uusitaan vielä tänä iltana, joten mukaan pääsee mukavasti edelleen.

Jostain kummallisesta syystä kuvittelin, että kuuden jakson pituinen 10. tuotantokausi olisi lyhyytensä takia sisältänyt vain yhden tarinan, mutta ilokseni sain huomata, että salaliittopohdintojen - tosin hieman erilaisen salaliiton - lisäksi saamme nähdä viikon monstereita. Kahdesta ensimmäisestä jaksosta varsinkin toinen muistutti mukavasti vanhoja X-files-jaksoja: Mulder ja Scully alkavat tutkia omituisia elementtejä sisältävää tapausta, josta ei loppujen lopuksi selviäkään yhtään mitään, vaikka päästiin oi kuinka lähelle ratkaisua ja kaiken ymmärtämistä tahansa.

Jaksoissa käsitellään myös Scullyn ja Mulderin menneisyyttä ja paljastetaan, mitä heidän yhteiselle lapselleen on tapahtunut. On sinänsä jännittävää, että vanhana X-files-fanina minun pitäisi olla näistä juonellisista elementeistä innoissani mutta rehellisesti sanottuna haluaisin vain katsoa ikuisesti hyvin rullaavia viikon monsteri -tarinoita. Aiemminkin pidin niistä paljon enemmän kuin maailmoja syleilevästä salaliittojuonesta. Sinänsä on hyvä ratkaisu, että vaikka Mulderin ja Scullyn välille todellakin kaiken jännitteen jälkeen käsikirjoitettiin suhde, sen onnea on esitelty mahdollisimman vähän. Vaikka onni on se, mitä ihmiset oikeassa elämässä haluavat, draamassa sillä ei pitkäaikaisena ole juuri mitään käyttöä.

Nyt Mulder ja Scully ovat siis eronnut pari, jolla on muistoja mm. yhteisestä lapsesta, jota heillä ei enää ole. Tämä pari alkaa jälleen työskennellä yhdessä, ja tottakai kaikesta näkee, että he tuntevat toisensa hyvin ja ovat edelleen toisilleen tärkeitä. Mitä ilmeisimmin kaikki heidän aikansa ei kuitenkaan mene yhteisen menneisyyden tai nykysuhteen käsittelyyn. Ainakin kolmannen jakson nimi viittaa ihastuttavasti taas uuteen hirviöön: Mystisen ihmisliskon salaisuus. Kunpa olisi jo tiistai.

Zombielokuvien suurin klassikko

Zombielokuvakatselmusta ei voi tietenkään järjestää ilman George A. Romeron vuonna 1968 ohjaamaa zombikäsityksen mullistanutta Night of the Living Deadia. Niinpä mekin otimme sen katsottavaksi, kun jatkoimme mieheni kanssa zombielokuviin tutustumista.

Elokuvan juoni on antanut inspiraation kaikille sen jälkeen tulleiden zombirainojen juonille: elävät kuolleet jahtaavat ihmisiä ja niitä tulee koko ajan lisää - sen syvällisempää ongelmaa ei tarvita, vaan katsoja voi rauhassa keskittyä siihen, miten ihmispolot selviävät zombien aiheuttamasta uhasta.

Ensimmäiseen zombiin törmätään hautausmaalla, jonne ovat saapuneet sisarukset Barbra (Judith O'Dea) ja Johnny (Russell Streiner). He ovat vierailemassa haudalla, kun heidät yllättää oudosti lähemmäksi kävelevä mies, josta Johnny tekee pilkkaa mutta jota Barbra pelkää. Osoittautuu, että pelko on tässä tilanteessa hyödyllisempi tunne, sillä zombi käy Johnnyn kimppuun ja Barbra pääsee pakoon.

Paettuaan zombia melkoisen matkan Barbra piiloutuu taloon, joka näyttäisi olevan tyhjillään. Pian paikalle ilmestyy autollaan Ben (Duane Jones), ja hieman myöhemmin paljastuu, että kellarissa onkin piilotellut melkoinen joukko ihmisiä, mm. vakavasti sairastunut lapsi.

Tarina tapahtuu hautausmaakohtausta ja talossa olevien näkemiä uutislähetyksiä lukuun ottamatta talossa ja sen lähiympäristössä. Talossa olijat saavat uutisten välityksellä tietää, miten katastrofi ulkona etenee. Yhden kerran he yrittävät paeta, mutta karkaaminen zombeilta ei onnistu ihmisten itsensä tekemän virheen vuoksi. Tätä asetelmaa hyödyntää mm. Night of the Living Deadille erittäin paljon velkaa oleva The Walking Dead: kyllä zombeista selvittäisiin, jos ihmiset asettuisivat yhdessä niitä vastaan eivätkä töppäilisi ja riitelisi keskenään. Romeron elokuvassa kovin vastarannan kiiski on kellarissa puolikuolleena makaavan Karenin (Kyra Schon) isä Harry (Karl Hardman), joka on kerta kaikkiaan sitä mieltä, että kaikkien pitäisi piilotella zombeilta kellarissa, jossa hän on vaimonsa ja tyttärensä sekä toisen pariskunnan kanssa ollutkin piilossa.

Toimeliain ja fiksuin ratkaisunetsijä on Ben. Harryn vastustus vaikeuttaa Benin suunnitelmia, mutta hän saa tukea muilta. Ennen kellarissa piilotelleen väen saapumista Benillä ei mitään apua ollutkaan, sillä Barbra on järkyttynyt kokemastaan niin, ettei pysty muuta kuin olemaan shokissa. Wikipedian mukaan Barbaran avuttomuus ja katatonisuus aiheuttivat jopa närää feministeissä. Toisaalta olisi melkoisen epäuskottavaa, jos kaikista tulisi katastrofin ja traumaattisen kokemuksen äärellä selviytyjä-sankareita. Barbra osaa kuitenkin paeta ja muuttuu toimimiskyvyttömäksi vasta päästyään taloon jonkinlaiseen turvaan.

Elokuva on kohtuullisen rauhallinen pitkään, vaikka zombit huojuvatkin keskiössä olevan talon pihalla. Loppu lyökin sitten katsojaa todella kovaa. Ei ole vaikea arvata, mikä pikku Karenia vaivaa; yksikään katsoja tuskin yllättyy siitä, että tyttö muuttuu zombiksi. Lapsizombi on kuitenkin monin verroin aikuista järkyttävämpi sekä tappaessaan että tullessaan tapetuksi. Katsoja ei ylläty mutta järkyttyy kyllä. Järkytystä riittää muutoinkin: Barbra saa taas kohdata veljensä, ja zombit täyttävät talon.

On loogista, että ainoana zombien hyökkäyksestä selviää Ben, sillä hänen aivonsa toimivat loogisimmin stressaavassa tilanteessa. Ironista on se, että juuri kellarista tulee kuin tuleekin lopulta hänen piilopaikkansa. Se, mitä Benille tapahtuu aamun valjettua, onkin sitten elokuvan karmein tapahtuma, enkä aio tässä spoilata sitä. Night of the Living Deadin loppu ei ole suotta legendaarisen maineessa.

On aina hienoa nähdä, että pienelläkin budjetilla voidaan tehdä historiaan jäävää elokuvaa. Näkemys ja kekseliäisyys merkitsevät enemmän kuin raha. Night of the Living Deadissa on pysäyttäviä kuvia, eikä niitä tehdä minkäänlaisella rahalla, jos näkemystä ei ole.

Aikanaan elokuva aiheutti hämmennystä mm. siksi, että sen sankari on mustaihoinen. Ja jos tarkemmin ajattelee, melkein kaikkien länsimaisten nykyelokuvienkin päähenkilöt ovat valkoihoisia ja kaikkien muiden rotujen edustajat ovat vain sivurooleissa. 1960-luvulla Benin ihonväri oli kuitenkin iso asia, ja Night of the Living Deadin tekijöitä voi kiittää siitäkin, että heillä oli tosiaankin munaa toimia vallitsevien normien vastaisesti tekemättä siitä minkäännäköistä numeroa: elokuvassa kun ei kukaan viittaa Benin ihonväriin millään tavalla. Tätä ja muutakin mielenkiintoista elokuvan tekemisestä valaisee dokumentti Elävien kuolleiden synty, joka esitettiin halloweenina Ylellä elokuvan keralla ja joka on vielä vajaan viikon katsottavissa Yle Areenassa.

Syksyn parhaat ovat pian täällä

Television sarjatarjonta on ollut jonkin aikaa käsittämättömän köyhää, sillä useimmat mielisarjani ovat kesäisin tauolla. Mutta nyt kun lehdet värjäytyvät keltaisiksi ja punaisiksi ja ilma kylmenee, alkaa asia korjaantua. Tässäpä siis teillekin muutama vinkki, mihin aikaa kannattaa syksyn aikana sijoittaa.

Silta 

Ruotsalaisten ja tanskalaisten yhteistuotantona syntyneen Sillan kolmas kausi alkoi sunnuntaina. (Ei hätää, pääsette vielä mukaan, sillä avausjakso on nähtävissä Yle Areenassa ja uusitaan torstaina.) Jos sarja ei ole vielä tuttu, nyt ainakin kannattaa hypätä mukaan.

Kahdella ensimmäisellä kaudella sarjassa olivat keskiössä ruotsalaispoliisi Saga Norén (Sofia Helin) ja hänen tanskalaiskollegansa Martin (Kim Bodnia). Hieman reppanamainen Martin ymmärsi Sagaa, joka on sosiaalisesti todella kyvytön mahdollisesti siksi, että hänellä on Aspergerin oireyhtymä tai jokin sen sukulainen. Sagaa pidetään outona töksäyttelijänä, mutta työssään hän on äärimmäisen hyvä.

Rikokset, joita sarjassa ratkotaan, liittyvät yhtä lailla Ruotsiin ja Tanskaan, ja siksi eri maiden poliisien on tehtävä yhteistyötä. Siksi sarjalle nimensä antanutta Juutinrauman siltaa ajetaan eestaas antaumuksella.

Kolmas kausi alkoi jälleen vakuuttavasti. Murhattuna löytyi tällä kertaa tanskalainen julkilesbo, joka oli ajanut Tanskaan sukupuolineutraaleja päiväkoteja. Saga sai työparikseen tanskalaisen naispoliisin, jonka kanssa työ ei ollut sujua ollenkaan. Traagisen tapahtuman jälkeen kävi selväksi, että tämä työyhteistyö jäisi lyhyeksi. Tilalle tulisi seuraavassa jaksossa nuorempi mies, josta toivottavasti on johonkin - Sagan rinnalle kun ei voi latteaa hahmoa laittaa.

Martinin lähtö sarjasta hieman harmittaa, mutta onneksi Saga on palannut. Hän näyttää meille kaikille, ettei kömpelyys jossain asiassa tarkoita sitä, että olisi onneton tapaus jokaisella elämän osa-alueella. Ja lisäksi hän näyttää, että ulkoisesti tunteeton käytös ei tarkoita, ettei näin käyttäytyvällä ihmisellä olisi tunteita ja ettei häneenkin sattuisi ihan kuin meihin kaikkiin.

Downton Abbey 

Lokakuun 6. päivä alkaa puolestaan Downton Abbeyn viimeinen tuotantokausi. Toivokaamme, että tällä kaudella ketään ei ole tarpeen kirjoittaa traagisesti ulos sarjasta, sillä sarja tosiaan päättyy nyt nähtävien jaksojen jälkeen. (Nimimerkki "En ole vieläkään toipunut Matthew'n (Dan Stevens) kuolemasta, joka oli epäoikeudenmukainen ja julma")

Itse toivoisin onnellista loppua erityisesti Edithin (Laura Carmichael) sekä Annan (Joanne Froggatt) ja Batesin (Brendan Coyle) tarinoille. Edith on joutunut kokemaan turhaa ylimielisyyttä siskonsa Maryn (Michelle Dockery) suunnalta ja olisi oikeus ja kohtuus, että hän saisi elää avoimesti pienen lapsensa äitinä. Anna ja Bates ovat puolestaan koko sarjan sympaattisin pari, jolla on ollut niin paljon vastoinkäymisiä, että niiden loppumisen ajan voisi jo ajatella olevan. Toisaalta myös rouva Hughes (Phyllis Logan) ja herra Carson (Jim Carter) ovat ihastuttava pariskunta, ja heidän häistään tulee varmasti lämminhenkinen tapahtuma. Toivoisin myös, ettei käsikirjoittajatiimi olisi pitänyt tarpeellisena järjestää Lady Violetin (Maggie Smith) hautajaisia. Vanha kunnon matriarkka saisi seisoa tukevasti omilla jaloillaan myös sarjan päättyessä.

The Knick 

17. lokakuuta alkaa HBO Nordicilla ehkä syksyn eniten odottamani sarja, The Knick. Vuosi sitten jäin koukkuun sarjan ensimmäiseen tuotantokauteen yhtä kovaa kuin sarjan päähenkilö Tohtori Thackery (Clive Owen) oli koukussa kokaiiniin.

Steven Soderberghin ohjaama The Knick kertoo sairaalasta 1900-luvun alun New Yorkissa. Ajankohta on hyvin valittu, sillä huippulääkärit pyrkivät koko ajan kehittämään kirurgian menetelmiä, mutta niiden toimivuus on vielä kohtuullisen huono - draamaa leikkaussalissa syntyy siis tämän tästä. Lääkärien välillä on kova kilpailu, eikä kukaan katso hyvällä, kun sairaalaan tulee uusi mustaihoinen, Euroopassa huipuksi kehittynyt lääkäri Algernon Edwards (Andre Holland). Miehen kyvyt ovat mennä kokonaan hukkaan, mutta sitten hän keksii perustaa salaa oman klinikan sairaalan kellariin - mistä ei siitäkään hyvää seuraa.

The Knickissä riittää kiinnostavia hahmoja ja tapahtumia. Cornelia Robertson (Juliet Rylance) on sairaalan johtoryhmässä, jossa ei ole totuttu nuoriin naisiin vastaavissa asemissa - eikä varsinkaan Cornelian kaltaisiin toimeliaisiin naisiin. Sisar Harriet (Cara Seymour) on puolestaan katolinen nunna, jonka harrastuksena on auttaa aborttia tarvitsevia naisia.

Ensimmäisen tuotantokauden ajan tohtori Thackery painiskeli kirurgian ongelmiensa kanssa ja vajosi yhä syvemmälle ja syvemmälle kokaiiniriippuvuuteensa. Viimeisen jakson lopussa ongelma oli jo niin paha, että vain kovat keinot auttaisivat siihen. Ikävä kyllä kovista keinoista selvisi sen verran, etteivät ne tuohon aikaan välttämättä olleet kovin pitkäaikaisesti oloa helpottavia. Kieli pitkällä odotan, kuinka angstista herra Thackeryn elämä on toisella kaudella.

Penny Dreadful

1800-luvussa ja viktoriaanisessa ajassa on jotain taikaa. Ja koska olen kauhufani, viktoriaaniseen aikaan sijoittuvassa kauhussa on erityisesti taikaa. Siksipä Penny Dreadful -sarja oli minulle aivan must. Tallensimme ensimmäisen kauden Maikkarilta, ja toinen kausi tulee sitten katsottua luultavasti piakkoin HBO Nordicin ohjelmakirjastosta.

Penny Dreadful on saanut nimensä 1800-luvun kauhutarinajulkaisujen mukaan, jotka oli halpoina tuotteina suunnattu nuorille työväestön edustajille. Tv-sarja ammentaa kauhukuvaston lisäksi viktoriaanisen ajan yleisestä tunnelmasta ja useammasta 1800-luvun suuresta kauhuklassikosta. Ensimmäisen kauden jonkinlaisessa keskipisteessä on Mina Murrayn (Olivia Llewellyn) pelastaminen vampyyrien kynsistä. Kuten kaikki muistavat, Minahan on tuttu hahmo Bram Stokerin Draculasta. (Itse olisin tietenkin kaivannut sarjaan Lucy Westenraa, mutta häntä ei ole ainakaan vielä näkynyt.) Vaaralliseen pelastustehtävään ovat ryhtyneet Minan isä Sir Malcolm Murray (vakuuttavasti näyttelevä Timothy Dalton) ja Minan lapsuudenystävä Vanessa Ives (ajoittain hurjan fyysisen roolityön tekevä Eva Green). Avukseen he saavat amerikkalaisen pyssymiehen Ethan Chandlerin (Josh Hartnett), jolla on hellyttävä suhde kuolemansairaaseen prostituoituun nimeltä Brona Croft (Billie Piper).

Olisi kuitenkin väärin sanoa, että Minan etsiminen olisi selkeä pääjuoni Penny Dreadfulissa. Tarinassa on muitakin kirjallisuudesta tuttuja henkilöitä, jotka kuljettavat omia juonikuvioitaan. Dorian Gray (Reeve Carney) viettelee niin miehiä kuin naisia, myös Vanessa Ivesin. Hänellä on myös muotokuvansa, jota tosin ei näytetä katsojille ainakaan ensimmäisellä kaudella, mikä lienee aivan hyvä käsikirjoituksellinen ratkaisu.

Myös Victor Frankenstein (Harry Treadaway) asuu tällä kertaa viktoriaanisessa Lontoossa. (Ei anneta sen häiritä.) Hänellä on hirviönsä (Rory Kinnear), joka yrittää etsiä hyväksyntää ja löytääkin sen hetkellisesti teatterista. Herra Frankensteinille alkaa muodostua paineita, kun hänen hirviönsä alkaa vaatia morsianta. Juonikuvio ei ole kovin omaperäinen enää tässä vaiheessa maailmanhistoriaa, mutta sen käsittely on varsin mielenkiintoinen.

Kestää hetken ennen kuin Penny Dreadful vie mukaansa. Välillä se tuntuu unohtavan osan juonikuvioistaan ja toisaalta tuntuu hassulta, että niin monen romaanin hahmot on täytynyt tunkea samaan tarinaan - kenenkähän tässä vielä odottelisi saapuvan? Yllättäen Victor Frankensteinkin istuu kuitenkin ihan kätevästi uuteen miljööseensä. Ehkä kiehtovin hahmoista on kuitenkin Vanessa Ives, joka on kohtalokas, kaunis ja riivattu. Ensimmäinen tuotantokausi päättyykin neiti Ivesin osalta melko kutkuttavaan tilanteeseen, josta tuskin seuraa muuta kuin karmiva jatko.

Nyt kun Penny Dreadful on päässyt alkuun, toivon, että se vain paranee. Toisella tuotantokaudella saamme mitä ilmeisimmin nähdä, miten Vanessa Ives ratkaisee hänelle asetetun valintatilanteen ja miten käy hirviön morsiamen. Ehkä Sir Malcolmkin keksii jotain uutta ongelmaa selvitettäväkseen - Minan ongelmahan saatiin ratkaistua jo ykköskaudella.

Breaking Badin äärellä

Joidenkin televisiosarjojen seuraavaa jaksoa tulee odoteltua kuola valuen joka viikko. Jossain mielessä on kidutusta seurata sarjoja ajantasaisesti, pyrkiä siihen, että näkee uuden jakson aina mahdollisimman pian. Tiukkaan paikkaan jäänyt tarina ahdistaa myös - on julmaa laittaa katsoja odottamaan viikon verran (ja tuotantokausien välillä vielä paljon paljon pidempään), miten sankarille, antisankarille tai muulle tarinan tärkeälle ja rakastetulle hahmolle käy.

Onneksi joskus hyväkin sarja menee ohi ja siitä innostuu tai saa tietää vasta kun se on kokonaisuudessaan saatavilla dvd- ja bluray-muodossa. Näin minulle kävi Breaking Badin kanssa: luin siitä kai joskus viime vuonna jostain kolumnista, ja kun vilkaisin sarjasta kiinnostuttuani verkkokauppaan, löysin edullisesti boksin, joka sisälsi koko sarjan alusta loppuun. Ja pakko on myöntää, että jollain tapaa tämän tarinan seuraaminen oli varmasti nautinnollisempaa ja karmivampaa aivan omassa tahdissa, ei television lähetysaikataulujen määräämässä aikataulussa.

Internet Movie Data Basen käyttäjät ovat arvioineet Breaking Badin tasoksi 9,5/10. Se on käsittämättömän korkea luku. (Game of Thronesilla sattuu muuten olemaan sama lukema.) Sarja ansaitseekin kaikki pisteet. Sen tarina on omaperäinen ja se käsittelee ihmisen luonteen muuttumista paremmin kuin mikään muu sarja tai elokuva, jonka tiedän. Tarinalla on kiinnostavat lähtökohdat: Walter White (Bryan Cranston) saa 50 vuotta täyttäessään kuulla sairastavansa keuhkosyöpää, joka on vievä hänet hautaan alta aikayksikön. Walterilla ja hänen vaimollaan Skylerilla (Anna Gunn) on tiukkaa rahasta, eikä Walter halua jättää Skyleria yksin teini-ikäisen pojan, Walter Juniorin (RJ Mitte) ja pian syntyvän vauvan kanssa. Koska Walterilla on kemia hallussa - hän opettaa sitä koulussa - hän keksii ratkaisuksi rahaongelmiin alkaa kokata amfetamiinia entisen oppilaansa Jesse Pinkmanin (Aaron Paul) kanssa, joka on jo mukana huumebisneksissä. Mielenkiintoinen yksityiskohta alkuasetelmassa on myös se, että Walterin lanko Hank (Dean Norris) työskentelee huumepoliisissa ja on heti aivan saamaisillaan selville, kuka uusi tekijä on ilmestynyt alueen huumebisnekseen.

Huumebisneksessä Walterista tulee Heisenberg, mies, joka valmistaa puhtainta amfetamiinia kautta aikojen ja joka ei pelkää ketään. Heisenberg ei ole miellyttävä mies, Walt sen sijaan on - aluksi. Vähitellen Heisenberg alkaa saada enemmän ja enemmän tilaa, ja katsojan on vaikea päättää, milloin todella ylittyy se raja, ettei Waltin puolella voi enää olla. Aluksihan on helppoa asettua sympaattisen, perhettään rakastavan ja ajattelevan, kuolemaa tekevän kemianopettajan puolelle ja toivoa tämän onnistumista rahanhankinnassa, vaikka kyseessä kuinka on laiton ja täysin epäilyttävä toiminta.

Walterin vastapari Jesse Pinkman on puolestaan aluksi raivostuttava nuorimies, joka sotkee kaiken ja tekee elämässään ainoastaan virheitä. Walterin moraalin kadotessa Jessestä paljastuu - tai kasvaa - mies, jolla on moraalinen selkäranka ja joka kärsii kauheuksista, joita joutuu todistamaan. Tuotantokausien edetessä katsoja liukuu Walterin puolelta Jessen puolelle. Samanlainen ilmiö on havaittavissa Skylerin kohdalla. Walterin vaimo on aluksi kerrassaan raivostuttava kyttääjä ja ylihuolehtivainenkin. Sarjan loppuvaiheissa katsojan on kuitenkin pakko olla miestään pelkäävän Skylerin puolella.

Breaking Badissa on kaikki kohdallaan. Se pakottaa katsojan ajattelemaan - aluksi se saattaa huvittaa, mutta lopulta se ahdistaa takuuvarmasti. Sen päähenkilön elämäntilanne ja toiminta on sen verran kiinnostavaa, että katsojan on melkein vaikea myöntää, että Walter kadottaa vähä vähältä inhimillisen puolensa melkein kokonaan. Sivuhenkilötkin ovat vastustamattoman hyviä hahmoja. Asianajaja Saul Goodman (Bob Odenkirk) voittaa korkkiruuvin kieroudessaan mutta kiroaa pian itsekin sitä, että on luvannut hoitaa Walterin asioita. Huumepomo Gustavo Fring (Giancarlo Esposito) saa sarjassa puolestaan hienoimman poistumiskohtauksen koskaan. Eikä ole mitään mahdollisuutta, että spoilaisin tämän mestarillisen televisiosarjahetken niiltä, jotka eivät ole sitä nähneet. Sanottakoon vain, että Breaking Bad kannattaisi katsoa pelkästään Gus Fringin viimeisen hetken näkemisen vuoksi.

Käsittämätön testitulos

Täsmälleen yhdestä syystä voi eksyä tekemään kummallisia testejä internetin syövereissä: leipätyötä paetakseen. Tällä kertaa testin tekemiseen saattoi olla syynä myös se, että Game of Thronesin seuraavan kauden alkaminen lähestyy uhkaavasti. No, joka tapauksessa päätin tämän luotettavan testin avulla selvittää, mihin Game of Thronesin suvuista/taloista kuuluisin. Ja tässä on tulos:

Testin täytyy olla käsittämättömän virheellinen, sillä jos tätä maailmaa uhkaisivat yliluonnolliset voimat, en ihan ensimmäisenä kuvittelisi, että minut laitettaisiin suojelemaan kaikkia muita niiltä. Zombieapokalypsissakin ensisijainen toimintastrategiani olisi juosta pakoon. No, toisaalta voisin kyllä samaistua Samiin, joka hänkään ei tunne aina olevansa yövartiossa aivan oikeassa paikassa. Ja sekin on totta, että välillä tunnen monessakin seurassa, etten oikein kuulu joukkoon. Ehkä tällaiselle outolinnulle yövartio olisi sitten siinä mielessä oikea paikka.

Entä mihin sukuun haluaisin kuulua? Targaryen olisi ollut kiva. Mutta toisaalta lohikäärmeiden käsittelykään ei kuulu parhaisiin puoliini...

Suositellaan hiihtolomaksi

Etelä-Suomessa hiihtolomat on jo pidetty, mutta omassa kotikaupungissani hiihtoloma on tällä viikolla. Ulkona on onnettoman liukasta, joten kadulla liikkuessakin olisi hyvä olla jalassa luistimet. Jos ei halua harjoittaa tällaista liikuntaa, voin suositella esimerkiksi seuraavia aktiviteetteja:

1) Katso putkeen kaikki Game of Thronesin tuotantokaudet. Seuraavan kauden alkuun on vain puolisentoista kuukautta. Jos aloitat nyt - ja olet nopea - voit myös ehtiä lukea kaikki sarjan ilmestyneet kirjat ennen televisiosarjan seuraavan kauden alkua.

 2) Jos George R.R. Martin ei viehätä, voit kokeilla lukea jonkin näistä:

- Volter Kilpi: Alastalon salissa
- James Joyce: Odysseus
- Leo Tolstoi: Sota ja rauha

3) Kokkaa jotain näperrettävää ruokaa, kuten mahdollisimman monimutkaisia susheja tai hieman vähemmän näpertäen vietnamilaisia kesärullia.

4) Kokoa mahdollisimman iso palapeli.

5) Kuuntele läpi koko The Rolling Stonesin tuotanto. Älä unohda live- ja kokoelma-albumeita.

6) Lähde kerta kaikkiaan jonnekin, missä ei tarvitse liukastella. (Vaikkakin viimeisten tietojen mukaan ainakin Kanarian saarilla on tällä hetkellä kylmä. Mutta ehkä siellä ei kuitenkaan ole jäätä.)

True Blood -muisteloita

True Blood iski minuun täysillä heti kun näin sen ensimmäisen kauden ensimmäisen jakson aikanaan dvd:ltä. Nyt viikko sitten maanantaina katsoin C Morelta sarjan viimeisen jakson, joka tietysti onnistui itkettämään ja sai vähän miettimään sitäkin, pitikö kaiken päättyä niin kuin se päättyi. Joka tapauksessa lienee aika muistella tuota sarjaa, yhtä kaikkien aikojen suosikeistani.

Pikku varoitus tähän väliin on paikallaan: Muistelen tässä parhaita ja pahimpia paloja koko sarjan ajalta, joten jos haluat pitää juonenkäänteet salassa, älä lue eteenpäin, vaikka totuuden nimessä on sanottava, että muistoloni eivät muodosta kokonaisuutta vaan ovat pelkästään palasia sieltä täältä.

Ihanimmat vähemmän huomiota saaneet hahmot: Lafaette ja Arlene

Vaikka Bon Temps on täynnä muodonmuuttajia, vampyyreja, ihmispuumia tai keijujakin, ehkä värikkäimmät hahmot ovat kuitenkin Nelsan Ellisin esittämä Lafaette ja Carrie Prestonin näyttelemä Arlene, jotka molemmat ovat ihmisiä. Lafaette on unohtumaton persoona, joka joskus sekoilee ja joskus on järjen ääni, kun kenenkään muun aivot eivät enää toimi. Arlene puolestaan on hellyttävä hössö, joka näyttää niin epätoivonsa kuin onnensakin avoimesti.

Eniten suosiotaan sarjan edetessä kasvattaneet henkilöt: Eric ja Pam

Ericin (Alexander Skarsgård) kohdalla muutos tapahtui nopeammin - sitä auttoi varsin paljon siirtyminen lyhyeen hiusmalliin. Pam (Kristin Bauer van Straten) sen sijaan hiipi suosiooni vaivihkaa - yhtäkkiä huomasin, että pidän hänestä koko ajan enemmän ja enemmän. Pamin kyyninen ja ihastuttavan tyly ote asioihin tehoaa. Tylyys on tyylivalinta. Lisäksi takaumat Pamin menneisyyteen näyttävät hänestä inhimillisempiä puolia, mikä saa ihastumaan hahmoon vielä entistä enemmän.

 
Paras sisääntulo: Tara

Tara (Rutina Wesley), Sookien ystävä lapsuudesta saakka astuu näyttämölle kohtauksessa, jossa hän on myyjänä kaupassa. Taralta löytyy asennetta kaikkeen muuhun paitsi asiakaspalveluun, joten hän vaihtaa työpaikkaa hyvin pian. Kaikkinensa Taran tarina on varmasti yksi True Bloodin monipuolisimmista, ja niin paljon surua siihen sisältyy, että on mukava nähdä, kuinka Tara - ja jopa hänen äitinsä - päätyvät lopulta seesteiseen olotilaan, vaikkakin tietysti vasta 7. tuotantokaudella.

Hämäävin juonenkäänne: Ericin muistinmenetys

Neljännellä kaudella Eric menettää muistinsa ja on aivan eri mies/vampyyri kuin ennen. Vaikka tämä käänne varmasti harmitti enemmän sarjan nais- kuin miespuoleisia faneja, ainakin meidän taloudessamme mieskin kyllästyi nössö-Ericiin alta aikayksikön. Vieläkin pitää ihmetellä näin naisnäkökulmasta, miten joku niin überseksikäs voi kadottaa seksikkyytensä kokonaan alle sekunnissa.

Hillittömin kohtaus: Eric lupaa viimein seksiä Gingerille

Viimeisellä tuotantokaudella Eric sekoaa lopullisesti ja lupaa harrastaa seksiä Fangtasian työntekijän Gingerin (Tara Buck) kanssa. Tämä olisi naiselle unelmien täyttymys, ja itse asiassa kohtaus onkin aluksi hyvin vaivaannuttavaa katsottavaa mutta muuttuu sitten niin koomiseksi, että pissat ovat tulla housuun. Ginger nimittäin saa orgasmin ennen kuin on ehtinyt millään muotoa edes riisua Ericiä puhumattakaan että olisi koskettanut tämän strategisia paikkoja.

Iljettävin kohtaus: Sookien selkää hoidetaan Maryann-mainadin hyökkäyksen jäljiltä

Toisella tuotantokaudella Sookie joutuu Maryann-nimisen mainadin (Michelle Forbes) raatelemaksi ja paikalle kutsutaan pieni mutta määrätietonen lääkärinainen. Mainadi on kuitenkin pistänyt Sookien selän niin pahaan kuntoon, että vieläkin muistan, kuinka karmivaa tuota hoitotilannetta oli katsoa.

Hupaisin kohtaus: Bill yrittää löytää vampyyriksi muuttamalleen Jessicalle vaatteita

Billin (Stephen Moyer) muutettua Jessican (Deborah Ann Woll) pakon edessä vampyyriksi joutuu uusi "isä" oudon tilanteen eteen: hänen on ostettava suojatilleen vaatteita. Niinpä Bill lähtee ostoksille mutta tuntee olonsa hieman oudoksi etsiessään nuoren naisen vaatteita. Tilanteen kruunaa se, että paikalle osuu Eric aivan käsittämättömässä verryttelypuvussa - niin, ja se, että Billiä ja Ericiä onnistutaan kaupan päälle luulemaan pariskunnaksi.

Vaivaannuttavin kohtaus: kaikki kohtaukset, joissa Alexander Skarsgård on alasti

En ala selittämään.

Epäreiluin kuolema: Louisianan vampyyrikuningatar Sophie-Annen kuolema

Jostain käsittämättömästä syystä Evan Rachel Woodin esittämä vampyyrikuningatar Sophie-Anne Leclerq sai esiintyä sarjassa vain 8 episodin verran. Useimmilla televisiosarjoilla ei olisi varaa tapattaa noin herkullista henkilöhahmoa...

Epäreiluin kuolema, jaettu ykkössija: Sookien isoäiti kuolee väkivaltaisesti 1. tuotantokaudella

No se nyt vaan on väärin, että lempeä, elämänviisautta täynnä oleva isoäiti pistetään kuolemaan ja vielä niin järkyttävällä tavalla.

Paras täysin tarpeeton kohtaus: Jasonin seksiuni Eric Northmanista

Jason näkee unta, että hän ja Eric tuntevat yhtäkkistä vetoa toisiinsa. Tästä seuraa kiihkeää homoseksiä siihen asti, kunnes Jason herää ja yhdessä katsojan kanssa tajuaa, että untahan se vain oli. Kohtaus ei liity koko sarjassa juonenkäänteissä mihinkään, ei ennen eikä jälkeen tämän muhinointiunen. Luinkin jostain hauskan yksityiskohdan, että Jasonia esittävä Ryan Kwanten ja Ericiä esittävä Alexander Skarsgård olivat esittäneet toiveen yhteisestä kohtauksesta, kun eivät lukuisista tuotantokausista huolimatta olleet sellaiseen ennen viimeistä kautta päässeet.

Temperance Brennan on parempi televisiossa kuin kirjassa

Aina sille päälle sattuessani katson Bones-televisiosarjaa putkeen lukemattoman määrän jaksoja. En ole kuitenkaan tainnut aiemmin tarttua Kathy Reichsin dekkareihin, jotka ovat tuon varsin vetävän tv-sarjan taustalla. Nyt kuitenkin luin kirjan Paholaisen luut, joka on jo sarjan 11. kirja – turha siis haaveilla siitä, että pääsisi seuraamaan jotenkin järkevästi päähenkilö Temperance Brennanin yksityiselämän kehittymistä jossain loogisessa järjestyksessä, mutta mitäpä tuosta, sillä en usko lukevani kuitenkaan koko sarjaa.

Joulukiireitten jälkeen dekkarit ovat suunnilleen ainut, mihin väsynyt mieli jaksaa keskittyä. Lukemishalun tyydyttämiseen Paholaisen luut olikin aivan kelvollinen valinta. Temperance Brennan on keskiverto dekkaripäähenkilöä kiinnostavampi, koska hän on oikeusantropologi ja näkee siksi rikostapaukset hieman eri näkökulmasta kuin vaikkapa rikosta ratkova poliisihahmo. Koska kirjailija Reichs on itsekin oikeusantropologi, lukija voi upota uskottavaan luiden ja mädäntyvien ruumiiden maailmaan lukiessaan hänen kirjojaan.

Tällä kertaa löytyy ensin kellari, jossa on pääkallo ja pari sääriluuta ja joka näyttäisi olleen pahimpien kauhuskenaarioiden mukaan synkkien noituusrituaalien harjoituspaikka. Seuraava löytö on vielä karmivampi: nuori poika löydetään päättömänä rinnassaan pentagrammi ja numero 666. Temperance Brennan pyrkii ratkomaan ruumiiden ja ruumiinosien arvoitusta kahden etsivän, sotkuisen ja puheissaan karkean Slidellin ja tyylikkään, asiallisen ja luurankomaisen laihan Rinaldin kanssa. Peräänsä hän saa politiikkaan pyrkivän kiihkomielisen saarnaajan, joka innostuu saatananpalvontaepäilyistä. Lisäksi Brennanilla on tietenkin ongelmia kahdenkin entisen miesystävän kanssa – niin, ja entisen aviomiehen, joka haluaa ihan virallisesti entiseksi aviomieheksi, jotta pääsisi naimisiin uuden heilansa, käsittämättömän nuoren hempukan kanssa.

Paholaisen luut on perusnykydekkari. Murhien pitää olla kauhistuttavia, ja tämä kirja on vielä niitä, joissa kolutaan läpi kaikki vähänkin jotakuta epäilyttävä wiccoista satanisteihin ja takaisin. Kathy Reichs ei valitettavasti ole kovinkaan taitava kielenkäyttäjä (ellei sitten vika ole suomennoksessa, mutta epäilen). Kirjan huumori on kohtuullisen kankeaa eivätkä Temperance Brennanin ihmissuhdekuviot kiinnosta sarjan satunnaisen osan lukijaa. Mutta kaikkihan tietävät, että jos ei ole aikoihin ehtinyt lukea mitään eikä pysty kuitenkaan keskittymään Tolstoihin tai Joyceen, vaatimattomampikin teksti vetää mukaansa. Intoa tarttua oitis kirjasarjan muihin osiin tämä kirja ei sytyttänyt, joten on todettava, että Temperance Brennan -tulkinnoista alkuperäinen – eli kirjasarja – jää auttamatta kakkoseksi.

Kohta pistetään torahampaat piiloon :(

Joskus sitä toivoisi, ettei painettu sana olisi totta. Iltalehti väittää, että HBO lopettaa True Blood -sarjan tekemisen seitsemään tuotantokauteen. Ja minä kun ehdin juuri iloita, että kuudes tuotantokausi oli kiinnostavampi kuin viitonen. Ymmärrän, että sarja on alkuajoistaan päässyt leviämään ehkä liiankin levälleen, ja välillä toivoisi, että Bon Tempsissa eläisi enemmän ihan ihmisiäkin eikä vain ihmispuumia, vampyyreja ynnä muita, mutta...

Kuinka me nyt tulemme toimeen ilman Eric Northmania? Vaikka hänen katselemisensa on tietyllä tavalla vaivaannuttavaa – suuri osa naislukijoistani ymmärtänee miksi – on kuitenkin alastonkin Eric Northman parempi kuin ei Eric Northmania laisinkaan.

Ja kuinka me pärjäämme ilman Pamin tympeällä äänellä lausuttuja kommentteja? Mitä enemmän sarja on edennyt, sitä enemmän olen rakastanut Pamia, joka on kova, tyly, ironinen – mutta sisältä ihan rikki. Voi Pam raukkaa!

No, ehkä sarjan lopettaminen estää tekijöitä tekemästä lisää typeriä käsikirjoitusratkaisuja. En koskaan anna anteeksi sitä, että Louisianan vampyyrikuningatar Sophie-Anne tapettiin, kun hän oli ehtinyt esiintyä ainoastaan kahdeksassa episodissa.

Pöh, koko homma, sanon minä.

Osataan sitä manata luterilaisissakin kirkoissa - valitettavasti

Satuin onnekseni huomaamaan, että eilinen MOT käsitteli riivaajia kirkossa. Miksi onnekseni? Siksi, että nyt lienee selvää, että minunkin on erottava evankelis-luterilaisesta kirkosta.

Siitähän on nähty useinkin lööppejä, kuinka joku artisti ei ole päässyt esittämään musiikkia kirkon tiloihin. Nostan hattua MOT-toimittajalle, joka toi esille, että joiltakuilta muiltakin olisi ehkä syytä estää pääsy kirkkoon. MOT - katsottavissa muuten Yle Areenassa - nosti esille maallikkosaarnaaja Pirkko Jalovaaran, jonka mielestä demonin riivaus aiheuttaa monia sairauksia - ilmeisesti mm. masennusta - ja joka ajattelee, että lääkkeiden käyttö päästää demonin syvälle ihmisen sisimpään. Tilaisuuksissaan Jalovaara sitten vapauttaa ihmisiä näistä demoneista. Ja kun asiasta oltiin tekemässä televisio-ohjelmaa, Jalovaara saarnasi toimituksen saaman sähköpostin mukaan, että MOT-toimitttajat ovat paholaisen lähettiläitä.

Pöyristyttävää. Jos aloitetaan tuosta pienemmästä jutusta, Jalovaaran kunnianloukkauksesta tv-toimittajia kohtaan, kannattaisi yksiselitteisesti nostaa asiasta oikeusjuttu. Ei ole ihan merkityksetöntä, jos kirkossa puhuessaan laukoo jostakusta, jota ei tunne, tuollaisia. Joskin voi olla melko varma, että suurin osa ihmisistä osaa ottaa tuollaiset kommentit oikealla tavalla.

Mutta entäpä puheet demoneista? Monien ihmisten mieli on kovin herkkä, ja voi tapahtua kauheita, jos sitä pelotellaan väärään suuntaan. Joku saattaa Pirkko Jalovaaraa kuunneltuaan jättää lääkkeensä ottamatta. Joku voi tappaa itsensä, kun kuvittelee kantavansa sisällään demonia, vaikka kyseessä onkin sairaus, jolle on olemassa hoitoa.

Jalovaara vetoaa siihen, että ihmiset itse kertovat olevansa riivattuja ja kokevansa kaikenlaista sen merkkinä, mm. kuulevansa ääniä. Itse sanoisin, että ihmismieli on ihmeellinen. Äänten kuuleminen on mahdollista, mutta ei sillä ole mitään tekemistä demonien kanssa. Ja usko on voimakas. Kun ihminen uskoo johonkin selitykseen, asialle on usein vaikea edes tehdä mitään. Itse olisin todella vakavasti huolissani sellaisen ihmisen mielenterveydestä, joka uskoo itsensä tai jonkun toisen olevan demonin riivaama.

Taisi luterilainen kirkko hätkähtää nyt hieman. Syytä onkin. Jonkin hieman maallisemman musiikin tuominen kirkkoon tuskin veisi kenenkään mielenterveyttä. Saatanalla pelottelu sen sijaan voi sen viedä.

Kaikkien aikojen lyhin ja hysteerisin postaus

Oh My God! Älkää antako Taran kuolla! Kyllä se Eric on niiiiin ihana! En jaksa odottaa iltaan!

Cliffhangerien kuningattaren True Bloodin viides tuotantokausi alkaa tänään entisellä Canal plussalla. Kukaan ei ikinä arvaa, odotanko sitä kovasti.
 

Ehdinpäs ensin

Olen hidas lukija, ja tiiliskivien kanssa minulla on aina vaikeuksia. Niin oli nytkin, kun luin George R.R. Martinin Tulen ja jään laulun toista osaa Kuninkaiden koitos, vaikka kannustimena oli katsoa samaan aikaan Canal+:lta tulevaa sarjan toista kautta, joka perustuu juuri tuohon kirjaan. Kauan kirjan kanssa vierähti, mutta ne moninaiset hetket olivat nautinnollisia ja nyt kirja on luettu – ja televisiosarjan toista kautta on vielä kaksi jaksoa jäljellä!

Tähän väliin lyhyt spoilausvaroitus: spoilaan, joten päättäkää itse, miten paljon se teitä haittaa.

Varsinainen tarkoitukseni oli, että etenisin kirjaa aina vähän televisiosarjan edellä. Suunnitelmani meni puihin melkein saman tien, koska dramatisoijat olivat – ehkä aivan aiheestakin – muokanneet televisiosarjan tahdin aika lailla erilaiseksi kuin mikä kirjan tahti on. Joka tapauksessa Westeros on sekaisin, sillä kovin moni on julistanut itsensä kuninkaaksi: on Joffrey Baratheon, jonka joku saattaa vielä uskoa Robert Baratheonin lailliseksi jälkeläiseksi – tai sitten ei – on Renly Baratheon, jolla ei ole ominaisuuksia ainakaan sotivaksi kuninkaaksi, on Stannis Barathenon, joka on päästänyt lähipiiriinsä epäilyttävän noitanaisen, joka vannoo uuden uskonnon nimeen, ja on Robb Stark, joka ei voi antaa pelkkien Baratheonien taistella kruunusta, sillä nämä tuskin olisivat valtakunnalle hyväksi.

Kuninkaiden lisäksi seurataan toki muitakin hahmoja – joita riittää niin, että Martin unohtelee heitä aina kymmeniksi ellei sadoiksi sivuiksi syrjään, ja kun henkilöön palataan, lukija saa selailla teosta taaksepäin muistaakseen, mitä juuri tälle henkilölle kuului, kun hänestä viimemmäksi kerrottiin. Arya on pakenemassa kohti pohjoista, Jon seikkailee Yövartiossa Muurin pohjoispuolella, Sansa kärvistelee Kuninkaansatamassa Joffreyn hovissa, Bran yrittää johtaa Talvivaaraa, vaikka on vasta pieni lapsi, Tyrion toimittaa kuninkaan Kouran virkaa ja tuntuu olevan ainut, joka jollain tavalla ajaa myös valtakunnan etua. Uusi seurattava henkilö, entinen salakuljettaja Davos, johtaa omalta osaltaan Stannis Baratheonin joukkoja. Daenerys vaeltaa erämaassa mutta päätyy sitten vauraaseen kaupunkiin, jossa yksi jos toinen haluaa hyötyä hänen lohikäärmeistään. Theon tekee koko ajan enemmän ja enemmän virheitä.

Kuninkaiden koitos on tarina juonittelusta. Se ei sisällä kokoaikaista tykittävää tapahtumista, mutta se on aidosti kirja, jonka henkilöiden parissa viihtyy. Itselläni on paha tapa tuntea lukiessani usein suurtakin halua vain päästä kirjan loppuun, jotta voin tarttua seuraavaan kirjaan. Kuninkaiden koitosta lukiessani nautin vain tarinasta, itse lukemisesta. Tosin on myönnettävä, että kirjan loppua lukiessani kävi kyllä mielessäni, että seuraavaksi on luettava jotain nopeasti taltutettavaa – vaikkakin toisaalta kirjan loppuessa tekee heti mieli tarttua sarjan seuraavaan osaan...

Martinin tarina paisuu tosiaan hieman liikaakin, mutta sen hahmot ovat niin kiinnostavia, että paisumista ei tee kovin paljoa mieli harmitella. Itse asiassa on vaikea valita suosikkihenkilöä, sillä kiinnostavia henkilöitä riittää. Tai no, kyllä Tyrion Lannister taitaa nousta ykköseksi. Hänellä on pureva kommentti jokaiseen tilanteeseen, ja hänellä on jollain lailla lämmin sydän, vaikkei sitä aluksi arvaisikaan. Lisäksi kun Tyrion vielä rakastuu Shae-nimiseen ilotyttöön, ei lukija voi kuin toivoa, että tämä syrjitty Lannister saisi kokea onnea.

Toinen herkullinen hahmo on Arya Stark, joka tosin oli ehkä vielä mielenkiintoisempi kirjasarjan ensimmäisessä osassa Valtaistuinpeli, jossa hän opetteli miekkailemaan ja näytti kapinansa sitä kohtaan, että hänestä haluttiin tehdä lady, sillä olihan hän lordin tytär. Nyt, paetessaan ensin Yövartioon matkalla olevien seurassa pohjoiseen, Arya tarvitsee noita vähemmän naisellisia taitoja. Ja kun matkalaisia johtava Yoren tapetaan, Arya voi todella kiittää luojaansa siitä, ettei ole koskaan halunnut olla ladylike.

Valtavan henkilögallerian vuoksi joidenkin henkilöiden osuus jää harmillisen pieneksi. Itse olen kiinnostunut esimerkiksi Daeneneryksen tarinasta, sillä tämä nuori nainen on aivan sarjan alussa alistettu tyttö, jonka veli naittaa omien päämääriensä vuoksi aivan oudolle, pelottavallekin miehelle khal Drogolle. Daeneryksen asema muuttuu kuitenkin, kun hänestä tulee khaleesi, ja vielä voimakkaampi hänestä tulee, kun hänestä tulee khaleesi, jolla on kolme lohikäärmettä. Nyt Daenerysista puhutaan sadan tai parin sadan sivun välein, eikä hänen tarinansa etene erityisemmin.

Martin tuo mukaan myös uusia kiinnostavia henkilöitä, joiden soisi saavan enemmän tilaa – mutta ehkäpä he pääsevät suurempaan rooliin, kun tarina jatkuu elleivät sitten ole loppujen lopuksi vain sivuhenkilöitä. Näitä kiintoisia henkilöitä on ainakin Melisandre, Stannis Baratheonin lumonnut noitanainen. Hän tuo tarinaan vielä yhden uskonnollisen ulottuvuuden, ja mikä ehkä vielä kiinnostavampaa, synnyttää varjolapsen, jonka tarina ei voi jäädä tähän osaan. Jon puolestaan kohtaa muurin pohjoispuolella Ygritte-nimisen nuoren naisen, joka pienen väännön jälkeen ottaa Jonista voiton – saa nähdä, miten tässäkin romanssinpoikasessa käy. Jonista puheen ollen – on hieman harmi, että Jonin ja Samin tiet eroavat, kun Jon lähtee pitkälle partioretkelle. Sam jää tällöin syrjään, vaikka tämän tukevan taistelijana avuttoman nuorenmiehen pärjääminen Yövartiossa on tavallaan paljon mielenkiintoisempi asia kuin Jonin yövartiointi. Niin, ja kuuluuhan uusiin henkilöihin myös Brienne, soturinainen, joka todistaa Catelyn Starkin kanssa Renly Baratheonin kuoleman ja joutuu pakenemaan mutta janoaa kostoa, sillä hänellä taisi olla kuningas Renlyä kohtaan juuri sen kaltaisia tunteita, jotka eivät ole pelkkää sotilaallista uskollisuutta.

On mielestäni hyvä, että sota-aikaa kuvaava kirja ei keskity taisteluiden kuvittamiseen. Lopussa tosin kerrotaan Kuninkaansatamasta käydystä taistelusta. Taisteluita mielenkiintoisempia ovat kuitenkin tilanteet, joissa valtaa hamuava tai siinä kiinni oleva pelkää puolestaan ja laatii suunnitelmia. On mielenkiintoista seurata esimerkiksi, kuinka Cercei toimii sijaishallitsijana. Hänellä ei ole sitä valtaa, minkä hän tahtoisi, mutta yhtä kaikki hänen on keksittävä keinot, ettei hänen sekoileva poikansa Joffrey pilaisi kaikkea.

Myös itsestään liikoja luulevaa Theonia on mielenkiintoista seurata. Theon luulee palaavansa Talvivaarasta kotiinsa Piikille kaivattuna poikana, mutta niin hänen isänsä kuin siskonsa pitävät häntä häviäjänä. Eivätkä he väärässä ole – Theon päättää näyttää kaikille valtaamalla Talvivaaran, mutta menestyksestä häntä ei voi kehua. Pian hän alkaa itsekin ahdistua, sillä ei se vain ole kovin helppoa tappaa ihmisiä, joiden kanssa on elänyt puolet elämästään.

Laajasta teoksesta ei pysty kirjoittamaan lyhyesti. Nämäkin ovat vain päällimmäisiä mietteitä. Lienee myös parasta tehdä eri postaus televisiosarjan toisesta tuotantokaudesta. Tänä iltanahan saamme nähdä sen toiseksi viimeisen jakson.

True Blood – 4. kausi

Yksi tämän vuoden parhaita päätöksiämme on Canal+:n hankkiminen. Game of Thronesin vuoksi se varsinaisesti hankittiin, mutta nytpä on yhtä lailla nähty mm. True Bloodin 4. tuotantokausi. Et välttäne spoilauksia, joten jos et ole nähnyt kautta ja tahdot katsoa sen rauhassa jännittäen, eteenpäin ei kannata lukea.

Tätä kautta mainostettiin alaotsikolla The Season of the Witch, ja sitä se todella onkin. Marnie-niminen noita alkaa todelliseen sotaan vampyyreja vastaan, kun häneen asettuu asumaan satoja vuosia vanha noita Antonia. Marnien joukkoihin eksyy myös mm. Tara, joka huomaa piakkoin, että tuli tehneeksi virheen.



Tuotantokauden alussa vie hetken ennen kuin tarinaan pääsee kiinni. Sookie on nimittäin ollut keijujen seurassa reilun vuoden ja kun hän palaa, hän luulee olleensa poissa vain hetken, mutta kaikki muut luulevat, että hän on kuollut. Sookien kotikin on myyty – Ericille! Tästä Sookie ei ole kovinkaan innoissaan, sillä miten pitää vampyyri poissa tämän omasta kodista. Toisaalta pian Eric on todella pysyvästi Sookien talossa: hän joutuu Marnien noitumaksi, menettää muistinsa ja joutuu piiloutumaan, ja Sookie on niin hyväsydäminen, että ottaa Ericin hoitaakseen. Tästä kehittyykin sitten oikea rakkaussuhde, vaikkakin ainakin naiskatsojat – sekä meillä asuva mieskatsoja – alkavat Ericin kaikenpuolisesta hellyydestä huolimatta pian kaivata vanhaa Ericiä takaisin. Ericin fanien onkin syytä varautua siihen, että Eric esiintyy huomattavan paljon pehmeämpänä suuren osan tästä tuotantokaudesta.



Louisianan vampyyrikuningatar Sophie-Anne kuoli harmillisesti – joskin näyttävästi – kolmannen tuotantokauden lopussa. Nyt Louisianaa hallitsee Bill. Eipä siinä mitään, komea kuningashan Bill on, hänen kannaltaan ongelma on vain se, että nyt hän joutuu hoitamaan kaikki ongelmat, mitä Marnien kanssa ilmenee. Ja niitä ilmenee. Pamkin muuttuu – tosin vain ulkonäöltään – sellaiseksi, että vanha Pam olisi hetimmiten tervetullut takaisin.



Huvittavinta neljännessä tuotantokaudessa on se, että järjen ääntä esittää useimmiten Jason Stackhouse. Hän työskentelee nyt ihan täysillä lainvalvojana, ja syytä onkin, että joku työskentelee, sillä Andy Bellefleur on riippuvainen v:stä, eikä oikein kykene työhönsä. Jasonilla ei onneksi enää ole joka ilta uutta naista, mutta naisongelmia hänellä silti riittää. Ihmispuuma Crystalin kanssa peuhaaminen ei olekaan niin ihanaa kuin Jason kuvitteli, ja kun Hojt eroaa Jessicasta ja Jason iskee silmänsä tähän, omatunto kolkuttelee miestä, joka haluaa parhaan ystävänsä exää.



Samilla on orastava suhde muodonmuuttaja Lunan kanssa, mutta suhde ei ole ongelmaton, sillä Lunan entinen mies on paikallisen ihmissusilauman johtaja eikä suvaitse uusia miehiä entisen vaimonsa ja tyttärensä lähettyville. Lisäksi Samilla on aivan liikaa harmia veljestään Tommysta, joka ajoittain tuntuu selvästi koko sarjan vastenmielisimmältä hahmolta.

Kauden lopussa on niin monta cliffhangeria, että päätä huimaa. Kuinka tässä nyt kykenee odottamaan, mitä tapahtui Taralle, joka on ammuttuna verissään Sookien sylissä, mitä seuraa siitä, että betoniin upotettu inha vampyyrikuningas Russell Edgington on päässyt pakoon, miten Lafaette selviää siitä, että tappoi poikaystävänsä ollessaan Marnien hengen vallassa? Ja mitä outoa ja vaarallista on Terry Bellefleurissa, josta Arlene saa varsin oudolta taholta varoituksen? Niin, ja valitseeko Sookie nyt Alciden, kun tuli ilmoittaneeksi, ettei ota Billiä eikä Ericiä, vaikka rakastaa molempia, ja kun Alcidekin on vapaa, sillä Sookie itse tappoi Debbien, jonka kanssa Alcide oli jo aloittanut ihan oikeasti suhteen uudelleen? Auttakaa.

Teho-osasto, 1. kausi

Minulle oli varsinainen ilouutinen, että Teho-osasto (ER) alkoi viimeinkin ilmestyä DVD-bokseina, joissa on suomenkieliset tekstitykset. Nyt kaupan hyllyiltä löytyy jo kolme ensimmäistä tuotantokautta. Minä olen katsonut ensimmäisen ja toinen odottaa hyllyssä. Olen innoissani sen aloittamisesta, sillä ensimmäinen tuotantokausi oli paremmin muistissa viime kesän televisiouusintojen jäljiltä. Toisella kaudella tulee ehkä enemmän yllätyksiä.



Teho-osaston teho perustuu hyvin kirjoitettuihin moniulotteisiin henkilöhahmoihin ja tietenkin tunnelmaan, jossa niin usein on kyse elämästä ja kuolemasta. Henkilöistä jollain tavoin hauskinta on seurata John Carteria (Noah Wyle), koska hän aloittaa ensimmäisen kauden ensimmäisessä jaksossa lääkäriopintoihinsa kuuluvan ensiapupoliharjoittelun tumpeloimalla koko ajan, mutta nyt katsoja jo tietää, että Carter on koko sarjan pitkäaikaisin hahmo, joka ylenee polilla kovinkin paljon sarjan kuluessa. Carter on sympaattinen muttei virheetön. Hän ei halua tuoda varakkuuttaan esille ja yrittää tasapainoilla sen kanssa, että hänen ohjaajansa tohtori Peter Benton (Eriq La Salle) olisi tyytyväinen mutta että hän saisi kuitenkin otettua jokaisen potilaan huomioon ja annettua tälle aikaa.

Peter Benton opiskelee kirurgiksi ja on niin kunnianhimoinen, ettei jouda antamaan aikaansa vanhalle äidilleen, joka kylläkin on pojalle kovin tärkeä. Bentonilla on kirurgin kylmä asenne ajatella, mutta hänkin kamppailee omaa kamppailuaan, koska ei haluaisi laittaa äitiään hoitokotiin, vaikkei hänellä ole aikaa itsekään äitiä hoitaa. Lisäksi ensimmäisellä tuotantokaudella Benton retkahtaa varattuun naiseen nimeltä Jeanie Boulet (Gloria Reuben), joka hoitaa Bentonin äitiä. Toisella kaudella Gloria Reuben näytteleekin sitten jo yhtä sarjan päärooleista.

Tohtori Mark Greene (Anthony Edwards) on varmaan niin lähellä ihanaa miestä kuin voi olla, mikä on ihanaa, sillä häntä ei varsinaisesti voi kuvata komistukseksi mutta kaikki naiskatsojat rakastuvat auttamatta häneen silti. Greene ottaa huomioon jokaisen potilaan, osaa olla rauhoittava, tekee kyllä omat virheensä mutta ei osaa haluta pahaa kärpäsellekään. Hänen ongelmansa ovat avioliitto – vaimo lähtee töihin toiselle paikkakunnalle ja jättää lopulta Markin – ja sen ongelman myötä ikävä omaa lasta Rachelia. Myös töissä Greenelle tulee ongelmia, vaikka häntä parempaa työntekijää on vaikea kuvitella. (Tässä yhteydessä on muuten pakko sanoa, että Mark Greenen kuolema jollain tulevalla tuotantokaudella on suurinpiirtein itkettävintä, mitä televisiodraamassa on koskaan esitetty. Nyyh.)



Komistuksen rooli on varattu tietenkin George Clooneylle, joka esittää lastenlääkäri Doug Rossia. Ross on itse asiassa käytökseltään vastenmielinen, mutta en usko kenenkään naiskatsojan ajattelevan asiaa niin, kun mies sattuu olemaan niin charmikas. (Mutta sanottakoon, että henkilökohtainen suosikkitohtorikomistukseni on kuitenkin Luca Kovač, joka ilmestyy sarjaan vasta kaudella 6.) Rossin ongelma on, että hän on rakastunut osastonhoitaja Carol Hathawayhin (Julianna Margulies), joka on menossa naimisiin toisen lääkärin kanssa. Niin, ja toki Rossin ongelma on myös se, että hän pilaa itse naissuhteensa. Tosin Ross ja Hathaway ovat luotuja toisilleen, joten katsoja vain odottelee romanssin kehittymistä – varsinkin nyt, kun tietää, että pari päätyy viimein yhteen onnellisesti.

Carol Hathaway yrittää pilottijaksossa itsemurhaa ja vasta nyt luin, että alunperin sen todellakin piti onnistua. No, onneksi käsikirjoitusta muutettiin, sillä Hathaway on luultavasti yksi monien katsojien suosikkihahmoista, niin elämänläheinen ja vahva mutta hauras hän on.

Susan Lewis (Sherry Stringfield) taistelee työpaikallaan ylempiarvoisten lääkäreiden pompotusta vastaan ja yksityiselämässään siskonsa aiheuttamien ongelmien kanssa. Ensimmäisen tuotantokauden lopussa Lewisin sisko saa lapsen ja jättää tämän yllättäen tädin hoiviin. Toisen tuotantokauden alkaessa yksinelävällä Lewisilla on siis hoivattavanaan siskonsa pieni vauva, Little Susie.



On ollut oikein mukavaa katsoa Teho-osastoa pitkästä aikaa. Toivoa sopii, että DVD-boksit myyvät sen verran, että saan kerättyä koko sarjan hyllyyn. Tällä hetkellä 4. tuotantokaudelle on ilmoitettu julkaisupäivä. Pieni pelko hiertää kuitenkin – olisi aikamoista, jos DVD-julkaisut todellakin yltäisivät lopulta 15. kaudelle...

P.S. Melkein unohtui mainita, että sarjan ensimmäisellä tuotantokaudella on sitten se Quentin Tarantinon ohjaama jakso (episodi 24, Motherhood). Aina vain parempaa siis.