sunnuntai 30. elokuuta 2009

Yksi pilleri, toinen pilleri, kolmas pilleri…

Sain juuri viiden päivän lääkekuurin päätökseen. Olen huomannut, että kaikenlaisten pillereiden nieleminen turhauttaa, vaikka tuo lääkekuuri aika pakollinen olikin. Minulla on lisäksi pari lääkevalmistetta, jotka on otettava joka päivä. En ajattele, että olisin niistä riippuvainen, koska ne eivät ole riippuvuutta aiheuttavia tuotteita. On kuitenkin vaikea sanoa, onko minulla paljoa muitakaan vaihtoehtoja kuin käyttää niitä – saanko esimerkiksi toivottoman määrän allergiaoireita, jos luovun allergialääkkeestä?

Image käsitteli numerossaan 6-7/2009 sitä, kuinka lääkkeitä käytetään yhä enemmän huumeina. Nyt ilmestyneessä uudessa numerossa (8/2009) on lääkeriippuvaisen anonyymi kirjoitus. Se jotenkin herätti, vaikka oma lääkearsenaalini onkin – onneksi – hyvin erilainen kuin kirjoittajan. Olen tiennyt, että lääkkeitä määrätään varmasti osassa tapauksista liian kevein perustein, mutta kyllä pysäytti, kun luin anonyymin sairaskertomusta:

”Kävin Pirjon [psykiatri] vastaanotolla 20-vuotiaana tuttavani kehotuksesta. Kerroin alakulosta ja ihmissuhdeongelmista. Puhuin elämästäni, joka oli suuntaa vailla, niin kuin monen 20-vuotiaan elämä.

Vartin kuunneltuaan Pirjo kirjoitti masennusdiagnoosin ja osoitti ratkaisun ongelmiini. Sain reseptin mielialalääkkeisiin, psykoosilääkkeisiin, nukahtamislääkkeisiin ja rauhoittaviin lääkkeisiin.”


Huhhuh! Kuinka joku – edes ammatti-ihminen – pystyy arvioimaan vartissa, että potilas tarvitsee noin monta erilaista lääkettä? Ei mitenkään. Potilaan täytyy olla aika kova luu, että alkaa tosissaan väittää lääkärin auktoriteettia vastaan ja kyseenalaistaa hänen toimensa sanoen, että hän ei tiedä, mitä resepteihinsä kirjoittaa.

Anonyymin kirjoittajan kohdalla täytyy tosin todeta, että saattoi hän iloinenkin noista lääkemääräyksistä olla, sillä hän oli jo teininä ostanut katukaupasta lääkkeitä huumeikseen. En kuitenkaan usko, että paatunutkaan narkomaani yrittäisi ensimmäisellä käynnillä huijata lääkäriltä neljää erilaista lääkettä. Eiköhän lääkäri ole yksinkertaisesti itse keksinyt, että hänen allekirjoittamillaan paperilapuilla saadaan potilaan elämä muka kuntoon. Ylilyönti mikä ylilyönti, ja lisäksi vielä pahempi tapaus, koska lääkkeet menivät henkilölle, jolla oli ollut aiemmin tarmoa etsiä samaisia tuotteita laittomasti – väärinkäyttö oli aika ilmeistä.

Imagen artikkeli kertoo lisäksi seuraavaa: ”Psykoosi-, neuroosi- ja unilääkkeistä maksettiin viime vuonna Kela-korvauksia 549 564 henkilölle. Masennuslääkkeitä korvattiin 408 513:lle.” Toinen huhhuh! Voiko Suomessa todella olla noin paljon ihmisiä, joiden mielenterveys vaatii lääkehoitoa?

Uskon, että ei. Olen läheltä nähnyt, että masennuslääkkeet voivat auttaa ihmistä paljon, joten en sano, ettei niitä pitäisi missään tilanteessa määrätä, mutta ei kai meistä noin moni ole niin masentunut, että tarvitsee lääkkeitä? Ikävä kyllä vaatisi paljon enemmän verovaroja, jos hoidon pääpaino olisi terapiakeskusteluissa. Siksi niillekin, jotka virkoaisivat keskusteluilla, kirjoitetaan lääkemääräys. On vaikea sanoa myös sitä, kuinka monet syövät esimerkiksi mielialalääkkeitä pidempään kuin on tarpeen.

Entäs muut kuin mielenterveyttä hoitavat lääkkeet? Kuinka paljon niitä määrätään turhaan? Itse olen joskus nuorempana yrittänyt sönköttää lääkärille, etten halua e-pillereitä, koska silloin ei ollut ehkäisytarvetta. Lääkäri ei kuitenkaan välittänyt puheistani – hänen mielestään kuukautisteni epäsäännöllisyys piti hoitaa lääkkeillä. Olin sen verran nuori, etten uskaltanut tehdä omia johtopäätöksiäni. Eihän epäsäännöllisiä kuukautisia olisi tarvinnut hoitaa millään. Kiusalliset ne ovat, mutta jos sen kestää, ei niistä mitään terveydellistä haittaa tietääkseni ole.

Olen kaikesta huolimatta länsimaisen lääketieteen kannattaja, en osaa oikein hakea apua muustakaan, jos sairastun, tarvitsen ehkäisyä tms. Mutta silti minua pelottaa, kuinka monta pilleriä joudun joka päivä syömään, kun tulen vanhaksi – kuinka monta pilleriä joudun nielemään koko elämäni aikana? Ja uskon, että mielessä pyörii kysymys: kuinka monta pilleriä olisin voinut jättää ottamatta ja voida silti aivan hyvin?

lauantai 29. elokuuta 2009

Los abrazos rotos

Pidän Pedro Almodóvarin elokuvista niiden värienkäytön ja jollain lailla äkkiväärien tarinoiden vuoksi. Siksipä syöksyin katsomaan miehen uusimman tuotoksen Särkyneet syleilyt, kun viime torstaina leffaan pääsi 5,50 eurolla.

Tarinan keskeisin henkilö on sokea mies nimeltä Mateo Blanco. Hän on elokuvaohjaaja, jonka läheisimmät ihmissuhteet ovat työtoveri Judit ja tämän poika Diego. Elokuvan alussa Mateo saa tietää, että Ernesto Martel -niminen mies on kuollut, minkä johdosta Mateo palaa menneisyyteensä. Sieltä löytyy suhde Ernesto Martelin kauniin vaimon Lenan kanssa ja leikkauspöydällä pilattu elokuva, jossa Lena näytteli pääosaa. Nyt Mateolla ei ole enää näkökykyä eikä Lenaa.



Penélope Cruz esittää Lenaa, ja täytyy myöntää, että elokuvan jännite katoaa, kun hän katoaa kuvasta. Toistenkaan näyttelijöiden roolisuorituksissa ei sinänsä ole vikaa, mutta ehkä tarina ei tällä kertaa onnistu olemaan niin kiinnostava, että se kantaisi silloinkin, kun joukon karismaattisin näyttelijä on poissa kameran edestä. Itse asiassa mietin, mitä Hollywood-tuotantoja, joissa Cruz on, olen nähnyt. En ehkä kovin monta, enkä muista niitä niin hyvin. Ainakin Almodóvar saa Cruzin elämään. Pitänee katsoa Vicky Christina Barcelona, josta Cruz sai Oscarin.

Parhaimmillaan Särkyneet syleilyt on lumoava kuin Almodóvarin elokuvat onnistuessaan ovat. Sellainen kohta on mm. se, kun koko valkokangas peittyy revittyihin valokuvanpalasiin, joissa ovat kerran toisensa jälkeen Lena ja Mateo. Ehkä katsoja olisi pitänyt saada välittämään Mateosta enemmän. En kokenut kovinkaan traagiseksi sitä, että toiset ihmiset olivat pilanneet hänen elokuvansa. Siksi en kokenut myöskään hienoa tunnetta, kun Mateo viimein sai tehdä – sokeana – tuon taideteoksen valmiiksi, valita ne otokset, jotka saivat tarinan näyttämään hyvältä.

Nyt-liitteen arviossa Särkyneitä syleilyjä nimitettiin runsaudensarveksi, ja nimitys osuu kyllä aivan oikeaan. Siksi onkin hassua, että nyt tuntuu, ettei elokuvasta ole paljoakaan sanottavaa. Eikö siinä runsaudensarvessa minua liikuttanut kukaan eikä mikään muu kuin Lena? Ehkä ei, mutta Lena liikutti sen verran, että ei elokuva lainkaan kelvoton ollut. Mutta luulenpa että katson Volverin elämäni aikana useamman kerran kuin tämän.

perjantai 28. elokuuta 2009

Me siipeemme saaneet

Katsastin tänään pitkästä aikaa hieman pidemmän aikaa Hugo Simbergin maalausta Haavoittunut enkeli, kuvasta tosin vain, en Ateneumissa. Tavallaanhan se on kulunut kuva. Miksi minä sitä katselisin, kun kaikki ovat sen jo nähneet ja siitä on varmasti kaikki jo sanottu? Siksi, että siihen ei kyllästy.



Tänään maalauksesta tulee mieleen se, että vaikka pahin olo siinä on enkelillä, johon on sattunut, myös häntä kantavat pojat ovat kuin kuoleman kohdanneet. He kantavat paitsi enkeliä myös osaa tämän taakasta – ja ovat väsyneitä kuin perheenjäsenet ja ystävät, jotka joutuvat olemaan vaikeuksissa läheisensä tukena.

En tiedä, miksi kuva näyttää nyt yhä synkemmältä mitä kauemmin sitä katson. Aivan kuin enkelillä ei olisi mahdollisuutta selviytyä. Aivan kuin häntä vietäisiin vain jonnekin, missä hän voi rauhassa kuolla. Ennen en ole ajatellut niin, eikä tämä päivä ole ollut edes mitenkään erityisen synkkä, niin että se voisi selittää synkät ajatukseni. Jotenkin nyt vain iski ilmeisesti vakava hetki.

Mistä enkeli on saanut haavan siipeensä? Mistä me ihmiset saamme haavoja siipiimme? Melkein mistä vain. Yritämme parantaa ne useimmiten toisten ihmisten avustuksella. Tarvitsemme usein sitä, että toiset kantavat meitä. Kunpa niissä tilanteissa jaksaisimme jotenkin vaikuttaa siihen, ettei kantajien taakka olisi ylivoimainen. Kunpa ne tilanteet eivät kestäisi kovin kauaa. Ja vaikka en halua toivoa kenellekään ikäviä asioita, tunnen, että tasapuolista on se, että myös minä, joka useammin tarvitsen tukea, voin myös joskus olla tuen antajana.

keskiviikko 26. elokuuta 2009

Kokkaaminen on hienompi taito kuin kännääminen

Aion yrittää seurata tämänvuotista Big Brotheria. Olen joskus aiemmin seurannut ohjelmaa ajoittain hyvinkin kiinnostuneena – vaikka se niin järkyttävä enimmäkseen onkin – mutta ainakin viime vuonna olin jo aivan pihalla, koska en jaksanut kiinnostunut siitä, mitä BB-talossa tapahtui.

Muistan ensimmäisen kosketukseni tosi-tv-ohjelmiin. Eräät silloiset työkaverini seurasivat innoissaan Selviytyjiä, ja kun he kertoivat ohjelmasta, en ollut lainkaan ymmärtää, mistä on kyse. Oikeita ihmisiä, jotka oikeasti ovat jossain ääriolosuhteissa selviytymässä? Ei kai?

Nyt tosi-tv on mennyt jo ensinnäkin liian överiksi ja toiseksi alkanut kyllästyttää katsojia. Itse seuraan kuitenkin paria sarjaa todella intohimoisesti. Ne ovat Diili ja Kauhukeittiö.

Kesän harvoja ei-uusintoja oli Diilin aiemmin Suomessa esittämätön tuotantokausi. Taitaa olla monta vuotta vanha, mutta väliäkö tuolla, kun en tiedä ennestään voittajaa. Aika moni on tippunut jo pelistä pois, mutta onneksi joitakin kilpailijoita ja jaksoja on vielä jäljellä.

Diili on jostain syystä tosi-tv-suosikkini, vaikken oikeastaan pidä Donald Trumpista enkä välitä sellaisesta ökyloistosta, jonka hän on ympärilleen luonut. On kuitenkin järjellistä kilpailla työpaikasta: se on palkinto, jonka saavuttamiseen tarvitaan jonkinlaisia kykyjä – muitakin kuin että hölmöilee kännissä (vrt. BB). Myönnettäköön, että Diilissäkin näihin kykyihin kuuluu taito olla röyhkeä ja haukkua tarvittaessa kanssakilpailijat rankasti. Odotan siitä huolimatta myös Suomen Diilin toista tuotantokautta, joka alkaa ensi kuussa – vaikken pidä Hjallis Harkimonkaan persoonasta.

Entäs Kauhukeittiö sitten? No, kaikkinensa myöskään Gordon Ramseyta ei voi väittää hirveän miellyttäväksi ihmiseksi. Mutta Kauhukeittiössäkin kilpaillaan jostain muusta kuin rahapalkinnosta: hyvästä työpaikasta ravintola-alalla. Lisäksi voittajan todella täytyy osata paitsi tehdä yhteistyötä toisten kanssa ja pelata korttinsa oikein sosiaalisessa pelissä, myös kokata.

No, eivät Diili ja Kauhukeittiö tietenkään ole kilttejä tosi-tv-ohjelmia, joissa katsojakin on kaikkien puolella. Itsekin päivittelen aivan täysillä kilpailijoiden toilailuja, pidän joistakin kilpailijoista ja inhoan joitakuita. Näiden kahden ohjelman idea on kuitenkin iskenyt minuun, ehkä juuri siksi, ettei kummassakaan ole kilpailua vain kilpailun ja viihteen vuoksi.

Itse en muuten pärjäisi Diilissä, Kauhukeittiössä enkä BB:ssäkään. Jos menisin BB:hen, säilyisin hengissä ehkä siten, että ottaisin mukaan Täällä Pohjantähden alla (taloon saa kuulemma viedä yhden kirjan). Sitten lukisin sitä, kun muut bailaisivat. Kirja kestäisi myös useamman lukemisen, jos sattuisi niin, ettei minua äänestettäisi ulos ennen kuin kirjan loppu saapuisi.

maanantai 24. elokuuta 2009

Ranskalainen opettaja keinot keksii

Kävimme eilen miehen kanssa katsomassa elokuvissa pienoisen yllätysvalinnan: Fred Cavayén ohjaaman Kaiken se kestää. Alkuperäinen ajatus oli mennä katsomaan Public Enemies, mutta se siirtyi myöhempään ajankohtaan. Eipä siinä mitään, olisin jo aiemmin käynyt katsomassa tämän ranskalaiselokuvan eräällä toisella paikkakunnalla, jos näytösaika olisi sopinut aikatauluihini.

Vincent Lindon esittää Julien-nimistä opettajaa, jonka vaimo Lise (Diane Kruger) joutuu niin pahasti murhaepäillyksi, että seurauksena on 20 vuoden vankilatuomio. Perheidylli loppuu ymmärrettävästi siihen – enää äiti ei ota Oscar-pojastaan, itsestään ja miehestään joka aamu valokuvaa, joka näyttää, kuinka onnellinen perhe on.

Kun Lise on ollut vankilassa kolme vuotta ja asiaa käsitellään vielä kerran oikeudessa, selviää, ettei löydy todisteita sille, ettei hän olisi syyllinen. Julienille selviää myös, että ajan myötä vaimo tappaa itsensä keinolla tai toisella, jos joutuu vielä olemaan vankilassa. Niin Julien päättää – omatoimisesti, vaimolta kysymättä – junailla rakkaansa vapaaksi.

Katsojalle paljastetaan jo aikaisin, että Lise on todellakin syytön murhaan, jonka tekemisestä hänet on tuomittu. On mieletöntä kohtalon ivaa, kuinka hän sattuu koskemaan murha-aseeseen, saamaan takkiinsa murhatun verta ja häipymään paikalta huomaamatta lainkaan maassa makaavaa naista, jonka aivan toinen ihminen on tappanut. Julienin puolelle on helppo asettua, kun tietää hänen vaimonsa syyttömäksi. Ikävä kyllä Julien joutuu kuitenkin itsekin tilanteisiin, jotka voisivat hyvin johtaa siihen, että pikku Oscarin isikin olisi pian vankilassa.

Elokuva muistuttaa – vaikka ei ehkä kaikilta osin niin uskottava olekaan – hyvin siitä, että elämä voi muuttua aivan yhtäkkiä. Tarinana se pitää otteessaan. Minä jännitin aivan tosissani, pääsevätkö Julien, Lise ja Oscar San Salvadoriin, jonne heidän oli Julienin suunnitelman mukaan tarkoitus paeta.

Kaiken se kestää -nimi ei mielestäni vastaa parhaalla mahdollisella tavalla elokuvan sisältöä. Alkuperäinen ranskankielinen nimi Pour elle sen sijaan kuvaa Julienin toimia mainiosti, vaikka yhtä lailla Julien toimii myös itsensä ja poikansa takia. Joka tapauksessa elokuva on jollain lailla piristävän erilainen trilleri, kertomus tavallisista ihmisistä, epätoivosta, rakkaudesta ja päämäärätietoisuudesta.

Laitetaan tähän lopuksi kuvan Diane Krugerista. Minut tuo ilme ainakin sai hyvälle tuulelle.



Kuvan on ottanut Thore Siebrands.

lauantai 22. elokuuta 2009

Vaadimme persoonallisia ruumisarkkuja

Ihmiset ovat yksilöitä, mutta hautapaikat eivät. Tätä vastaan olen jo pitkään protestoinut. Haluan, että oma hautani on aikanaan minun näköiseni. Nyt olisi mahdollista saada myös itsensä näköinen arkku, ainakin jos asuu Iisalmessa. Siellä kansalaisopisto nimittäin järjestää kurssin, jolla valmistetaan ruumisarkku. Asiaa ihmetellään Iltalehdessä.

Harvinaisuus tuollainen kurssi varmasti on, mutta onko muuta syytä nostaa sitä otsikoihin? Kun Kuusamossa oli tarjolla arkunrakennuskurssi, vastaanotto oli ollut paheksuva. Iisalmelaiset ovat puolestaan suhtautuneet asiaan huumorilla, ainakin Iltalehden jutun mukaan. En oikein ymmärrä kumpaakaan. Huumori voi tietenkin olla selviytymiskeino, kun on kyse vaikeasta asiasta, mutta tuskinpa kurssia on huumorimielessä kansalaisopiston ohjelmaan otettu. Paheksumista en puolestaan ymmärrä siksi, etten todellakaan usko sitä, että kukaan menisi pilkallaan arkkua rakentamaan, enkä myöskään sitä, että kurssille lähtisivät tasapainottomat itsemurhaa tai toisten murhaa hautovat ihmiset tai ne, jotka toivovat jonkun kuolemaa.

Eikö olisi hienoa tulla haudatuksi itse tehdyssä arkussa, joka on myös maalattu omalla tyylillä? Harmillista tietysti on, että päästessään käyttöön hieno käsin tehty arkku lopulta maatuu.

On ihan aiheellista puhua siitä, että nykyään on vieraannuttu kuolemasta luvattoman paljon. En väitä, että jokaisen pitäisi nähdä kuolemaa koko ajan ympärillään, mutta ei kuolemassa useimmiten mitään luonnotontakaan ole. Osa meistä kuolee vanhuuteen ja osa meistä kuolee nuorempana tai vanhempana esimerkiksi raskaisiin sairauksiin, ikävä kyllä. Kuolema tulee jollain tavalla aikanaan, ja – latteasti sanottuna – se vain kuuluu jokaisen elämään. Silti yritämme leikkiä, että voisimme elää elämän niin, ettei meidän tarvitse olla missään tekemisissä kuoleman kanssa.

Oman arkun rakentaminen voi olla jopa lohdullista – ainakin tietää, mihin joutuu kuoltuaan. Kun tekee itse kauniin arkun, voi se tuoda lähemmäksi sen ajatuksen, ettei kuolemaa tarvitse pelätä ja että sen jälkeen on levollista olla. Lisäksi arkun persoonallisuus vahvistaisi sitä, että todella on yksilö, myös sitten kun on kuollut.

Niin, Suomessa arkut ja hautapaikat ovat usein surullisen yhdennäköisiä. Itse en itse asiassa osaa sanoa, haluaisinko tulla tuhkatuksi vai haudatuksi perinteisemmin. Haluaisin kuitenkin, että haudallani olisi jotain herkkää minusta muistuttavaa, esimerkiksi pieni veistos, joka olisi tehty vain minua varten. Lisäksi kukat saisivat olla minun värisiäni eli vaihdellen eri värisiä, sillä pidän niin monista väreistä. Joskus tumma punainen miellyttää, joskus keltainen tekee mielen hyväksi. Kun kukat eivät olisi aina samanlaiset, olisi haudassa makaajallakin vaihtelua.

keskiviikko 19. elokuuta 2009

Klik-klik – rinnat suuremmiksi

Hajuvesimainokseen tarvitaan sitten rinnat – ei riitä, vaikka olisi muuten kuinka kaunis tahansa. Keira Knightley poseeraa Chanel-mainoksessa, mutta ei aivan omanlaisenaan, vaan rintojen kohdalta suurennettuna. Asian voi tarkistaa vaikkapa Iltalehdestä.

Mitä tässä nyt sitten pitäisi ajatella? Että onneksi kauneimmillakin on vikansa? Että on se kumma, kun noin kaunis nainen ei kelpaa mainokseen edes suunnilleen sellaisena kuin on (ainahan kaikkia meikkaillaan sun muuta, joten luonnonkauniina näitä julkkisnaisia ei koskaan näe)? Vai että mitä tässä vöyhkäämään, sillä kaikki mainoksethan ovat kuvamanipulaatiota?

Keira Knightley saattaa olla monien mielestä liian laiha, enkä nyt sano, että hänen vartalonsa pitäisi kokonaisuutena asettaa joksikin ihanteeksi. Mutta hän voisi olla hyvä esimerkki siitä, että nainen voi olla kaunis ja naisellinen, vaikkei hänellä olisikaan suuria rintoja.

Nyt sitten varmaan on seuraavaksi alettava boikotoida Chanelia (helppoa, koska en siedä hajuvesiä lainkaan) ja tiirailla Keiran elokuvia (helppoa, koska alkuun pääsee devarihyllyssäni olevalla Sovitus-leffalla, jota en olekaan ennen nähnyt).

tiistai 18. elokuuta 2009

Muutama hyvä kysymys

Löysin aikoinaan Beljan blogista mielenkiintoisia kysymyksiä, joihin halusin vastata, kun on kunnolla aikaa kirjoittaa. Sain Beljalta luvan kopioida kysymykset, joten tässäpä ne tulevat:

Mutta uskotko sinä, että...
1. ...nimi voi olla/mahdollisesti/on enne?
2. ...maailmassa jyllää joku suurempi "voima"?
3. ...ihan kaikkia asioita ei me ihmiset voida itse hallita?
4. ...ihmeitäkin voi tapahtua?
5. ...sen minkä ihminen sydämessään haluaa, sen hän myös saa ellei hän epäile vaan uskoo itseensä?


Voiko nimi olla enne?

Joskus ihmettelen, että juuri ne ihmiset, joilla on persoonallisimmat nimet, ovat persoonallisimpia myös olemukseltaan ja luonteeltaan, jotenkin vahvempia ihmisiä kuin muut keskimäärin. Onko siis niin, että harvinaisemman nimen kantamiseen tarvitaan enemmän voimaa, joka kehittyy, kun nimen kantaja pikkuhiljaa kasvaa? Vai onko niin, että lapsi osoittautuu vahvaksi persoonaksi jo ennen kuin saa nimensä, ja siksi vanhemmat antavat hänelle persoonallisen nimen? En tiedä, mutta jotenkin tuntuu mahdottomalta, että esimerkiksi ihminen, jonka nimi olisi vaikkapa Saana, voisi olla lattea persoona, kun nimessäkin on pohjoisen ylevyyttä.

En kuitenkaan usko, että nimi voisi olla enne niin, että jos lapselle annetaan nimeksi Voitto, hän tulee voittamaan jokaisen kisan, johon elämänsä aikana osallistuu. Tai että jos ihminen on saanut nimekseen suvi, hän on aina yhtä aurinkoinen ja kaunis kuin kaunein suomalainen kesäpäivä.

Jyllääkö maailmassa jokin suurempi voima?

En todellakaan voi sanoa kuuluvani ihmisiin, jotka epäilemättä uskovat Jumalaan. En katso uskovani myöskään kohtaloon. Joskus kuitenkin tulee tunne, että asioita tapahtuu, koska niiden kuuluu tapahtua – tunne, että joku ohjaa elämää johonkin suuntaan. Tällaisia ajatuksia tulee, kun ei saa, mitä haluaa ja sitten juuri siksi, ettei saanut jotain haluamaansa, saakin jonkin ajan kuluttua jotain, mitä ei olisi voinut saada, jos ensimmäinen toive olisi toteutunut.

Jonkinlaiseen suurempaan suojelevaan voimaan saattaa uskoa myös silloin, kun yhtäkkiä saa juuri sen asian, mitä juuri sillä hetkellä eniten tarvitsee. Kerran vuosikausia sitten velloin kotona valtavassa ahdistuksessa: luulin, että maailma loppuu siihen paikkaan. Silloin ovikello yllättäen soi: eräs ystäväni tuli etukäteen sopimatta kylään, vaikkei sellainen käyttäytyminen todellakaan ole oikeastaan koskaan ollut kenenkään ystäväni tapaista. Sain siis siihen ahdistushetkeen ihmisen, jonka kanssa puhua – kieltämättä käy mielessä, olisiko enkeli lähetetty luokseni.

Onko asioita, joita ihmiset eivät voi hallita?

Tähän on helppo sanoa, että ainakin minä uskon, että on. Uskon, että ihminen voi vaikuttaa hyvin paljon omaan elämäänsä, mutta niin varman päälle ei voi elää, että jokaisen asian voisi säätää juuri sellaiseksi kuin haluaa. Voi esimerkiksi ajaa rauhallisemmin pimeällä maantiellä, mutta jos hirvi on tullakseen ja törmätäkseen autoon, se tulee ja törmää.

Voiko ihmeitä tapahtua?

Tämä riippuu tietysti siitä, miten ihme määritellään. Tarkoitetaanko sillä jotain yliluonnollista, jotain, mitä ei voi selittää? Varmasti aika moni olisi valmis ottamaan vastaan positiivisia ihmeitä, vaikkei osaisikaan selittää, miten tai miksi ne tapahtuvat. En tiedä, pitääkö ihme määritellä positiiviseksi. Pelkään monia yliluonnollisia asioita, ja siksi en halua uskoa, että ne olisivat totta. Kummitusjutut kiehtovat minua, mutta en halua uskoa, että yksikään niistä olisi totta. Mutta nyt taitaa mennä aiheen vierestä – eivät nämä kai ole niitä ihmeitä…

Varmasti maailmassa tapahtuu paljon uskomattomia asioita, joten kai ihmeetkin ovat mahdollisia – ainakin jos niitä ei määritellä niin, että niiden täytyy olla pyhimysten aikaansaannoksia. Maailma on myös niin täynnä uskomattomia asioita, että on vaikea uskoa, että ihmiskunta koskaan pääsisi tilanteeseen, jossa kaikki, mitä maailmassa tapahtuu, voitaisiin selittää esimerkiksi tieteen keinoin. Silti ei tietenkään tarvitse olla kyse yliluonnollisista asioista.

Saako ihminen sen, mitä sydämessään haluaa, jos todella uskoo itseensä?

Useimmiten kyllä, luulisin. Mielestäni pois tästä säännöstä pitää kuitenkin laskea ne, joilla ei ole esimerkiksi realistisia käsityksiä omista kyvyistään ja jotka eivät ole valmiita tekemään töitä sen eteen, mitä haluavat. Mutta on todennäköistä, että ainakaan tällä jälkimmäisellä ihmisryhmällä ei sitten olekaan sydämessään todellista halua saavuttaa unelmansa.

Uskon, että monien asioiden saavuttaminen vaatii kunnianhimoa, joka synnyttää kovan työnteon. Lahjakkaammatkin saattavat jäädä jalkoihin, kun kunnianhimonsa valtaama ihminen pyrkii kohti päämääräänsä.

Sitten on tietenkin niitä asioita, joiden saamiseen ei voi vaikuttaa – asioita, joiden eteen ei tavallaan voi tehdä töitä. Tai tekeväthän ihmiset kovinkin paljon töitä esimerkiksi puolison löytämisen eteen tai lapsen saamisen eteen. Kova työnteko voi tuollaisissa asioissa itse asiassa jopa vaikeuttaa päämäärään pääsemistä, sillä mitä kovemmin tekee töitä, sitä suuremmat paineet kasaa niskaansa, ja ymmärtääkseni jotkut asiat eivät onnistu, jos niitä stressaa liikaa.

On vaikea sanoa, saako jokainen elämässään todella sen, mitä pitää tärkeimpänä – niistäkin asioista, joita ei voi pelkällä kovalla työnteolla saada. Voisi sanoa, että ei, koska monet kärsivät kovin esimerkiksi siitä, etteivät saa lasta. On varmasti vaikea luopua suurimmista unelmistaan, mutta parhaiten onnellisuutensa saa kai varmistettua sillä kuluneella tavalla, että on onnellinen siitä, mitä on jo saanut.

maanantai 17. elokuuta 2009

Nightwish ritarilinnassa ja Joutsenkäärmeen surmaaja

Viime viikonloppuna koin kulttuuria. Olimme miehen kanssa Savonlinnan suunnalla, ja kävimme mm. Retretissä ja sen jälkeen Olavinlinnassa kuuntelemassa Nightwishia.

Retretin luolastot eivät petä koskaan, sen verran lumoava paikka esitellä taidetta ne ovat. Nyt löysin luolista itselleni uuden suosikkitaiteilijan, Kim Simonssonin, josta en ollut aiemmin kuullutkaan. Hänen teoksensa olivat keraamisia veistoksia, jotka esittivät manga-tyyppisiä hahmoja ajoittain melko karmaisevissakin tilanteissa. Tämä teos oli suosikkini: Joutsenkäärmeen surmaaja.



Tyttö pitää käsissään joutsenkäärmeeltä katkaisemaansa lohikäärmeen päätä, ja maassa makaa päätön joutsenen ruumis. Olisin voinut katsella tätä luolaston pimeydessä ties kuinka pitkään.

Tässä on vielä Norsutyttö.



Simonssonin teoksia näyttäisi olevan näytteillä Didrichsenin taidemuseossa 9. syyskuuta alkaen. Retretissä niitä on tämän kuun loppuun. Myös taiteilijan nettisivut tarjoavat suuren määrän kuvia hänen teoksistaan.

Sitten Nightwish. En ollut koskaan aiemmin käynyt Olavinlinnassa – ja pidän vanhoista linnoista kuin hullu puurosta – ja Nightwishinkin edellisestä näkemisestä oli kulunut reilu vuosi, joten aikamoista herkkua oli luvassa. Tajusivat vielä aloittaa 7 Days To The Wolves -biisillä, joka on yksi suurimmista suosikeistani. Mukavaa oli myös, että keikalla kuultiin Your Lips Are Still Red ja Escapist. Jäin kaipaamaan oikeastaan vain Slaying The Dreameria niistä vanhemmista kappaleista, joita Anette on keikoilla laulanut. Niin, ja olisi tietenkin ollut hienoa, jos hän olisi laulanut Kuolema tekee taiteilijan, sillä hän oli vetäissyt sen vain pari päivää aiemmin livenä toisessa tilaisuudessa. Aika hurjaa, eikä suomen ääntäminen ollut ollenkaan huonoa (YouTubesta löytyi).

Jotenkin tuntui, että Nightwish on tällä kertaa vihreä. Olkaa hyvät.

keskiviikko 12. elokuuta 2009

Yksi käyttötapa keramiikkamukille

On se kovaa, ettei pääse Ranskan kansalaiseksi. Vähintään sitä pitää mennä Louvreen mukin kanssa riehumaan.



Niin, joku nainen oli viskannut keramiikkamukin päin Mona Lisan näköä, kun oli saanut kuulla, ettei hänestä tullut ranskalaista. Aika typerää, koska…

1) Eihän se muki panssarilasista läpi mene.
2) Mona Lisa on oikeastaan ennemmin italialainen kuin ranskalainen, vaikka häntä on kai Ranskassakin maalattu, joten ranskalaisia kohtaan tuntemansa viha kannattaa suunnata muualle.
3) Muki on kerrassaan typerä esine tuollaiseen tarkoitukseen. Onhan sitä keksitty mädät kananmunat ja muut.
4) On ihan typerää vihata Mona Lisaa, vaikka hänen tyyneytensä saattaa jotakuta ärsyttääkin.
5) Ei kai kukaan tosissaan halua ranskalaiseksi?

Siis, älä koske taiteeseen, katso vain. Pelottavaa tässä on se, että monet korvaamattomat teokset eivät ole kestävien lasien takana – ja museoihin päästetään kaiken maailman taiteenvihaajatkin.

Nimimerkki ”Ei koskaan Mona Lisaa livenä nähnyt, joka tahtoisi hänet nähdä, koska pari muuta Da Vincin maalausta on tehnyt lähtemättömän vaikutuksen”

tiistai 11. elokuuta 2009

Kihlaus, sormus vai molemmat?

Katsastan aina silloin tällöin, mitä Iltalehden Sofian sohvalla vastataan ihmisten lähettämiin parisuhdetta (ja joskus muutakin) koskeviin kysymyksiin. Nyt nimimerkki Virve oli palstalla huolissaan siitä, ettei saa miestä kihlautumaan kanssaan – tai ehkä vielä paremminkin siitä, ettei saa kihlasormusta. Takana on pettymyksiä siitä, että kihloihin menosta on sovittu, mutta mies onkin sitten unohtanut asian tai lykännyt sitä.

Sofia käskee Virveä selvittämään, onko miehellä halua mennä avioliittoon. Koska lupaus on se pointti, ei sormus, hän ehdottaa myös, että Virve voisi avioliittolupauksen saatuaan itse ostaa itselleen sormuksen kihlauksen merkiksi – eihän miehen tarvitse olla sormuksesta kiinnostunut.

Entiset naapurini olivat ostaneet sormuksen vain – oliko se nyt – vanhempien painostuksesta. Totta onkin, että toki sormus ei saa olla kihlauksessa tärkein. En kuitenkaan usko, että kihlaus on kaikille merkki siitä, että on todella sovittu, että jonain päivänä hääkellot soivat – ensin mennään kihloihin ja naimisiin menosta sovitaan sitten joskus myöhemmin, jos sovitaan. Uskon, että monille kihlaus on vain selkeä merkki sitoutumisesta, joka halutaan näyttää myös ulospäin – sillä sormuksella. Toisaalta uskon, että toiseen voi olla todella sitoutunut, vaikkei olisikaan tämän kanssa ”edes” kihloissa.

Itse en olisi voinut kuitenkaan kuvitella kihlautuvani ilman sormusta. Sain valita sormuksen ja valitsin sen harkiten. Se on yksinkertainen mutta kaunis (Kalevala Korun Vaasan sormus, ohuempi versio). Minusta tuntuisi myös hassulta, jos minulla olisi kihlasormus mutta miehelläni ei. En myöskään osaisi pitää kihlasormustani kihlasormuksena, jos olisin käynyt yksinäni ostamassa yksinäisen sormuksen.

Entä pitäisikö olla huolissaan, jos kumppani ei halua kihlautua (tai mennä naimisiin, jos kihloissa jo ollaan)? Kyllä tuo Virven miehen toiminta hieman hämmästyttää – miksi luvata kihlausta, jos ei kuitenkaan sitten halua sitä / ole valmis siihen? Ymmärrän kyllä, että Virve on turhautunut. Toisaalta ei voi tietää, kuinka painostava Virve itse on ollut. Tiedä sitten, ehkä on turhaa tapella kihlauksesta, jos toisen kanssa on hyvä olla. Mutta toisaalta, eikö hyvää oloa ole turha myös raastaa sillä, ettei mene kihloihin, jos toisen kanssa aikoo kuitenkin olla?

Lopuksi vielä kevennys: Onnea prinsessa Madeleinelle kihlauksen johdosta. Hänen sormuksensa näyttää tältä.

maanantai 10. elokuuta 2009

Anarkisti ei käytä kapulaa

Sain jälleen kerran lähes käsittämättömällä tavalla töitä. Niitä on tosin vain vuoden loppuun, mutta on kuitenkin. Yritän olla siitä kiitollinen, sillä se on oikeasti aiheellista kiitollisuutta. Töiden alettua verenpaine alkoi kuitenkin heti nousta. Töistä kauppaan mennessäni olin jo sen verran kireällä – vaikka luulinkin shoppailevani hyvällä mielellä ja löysin vielä 6 eurolla mielenkiintoisen levynkin – että pahoitin mieleni kassalla.

Olin laittanut CD-levyni kassan liukuhihnalle huomattavan pitkän matkan päähän edellisen asiakkaan ostoksista, mutta en käyttänyt kapulaa, joka on tapana laittaa kahden asiakkaan ostosten väliin, koska minun ja edellisen asiakkaan ostosten välissä oli varmaan puoli kilometriä. Siirsin CD-levyä sitten erehdyksissäni – kun se näytti olevan niin hirveän kaukana kassantädistä – eteenpäin, ja kuinkas ollakaan, kassantäti piippautti siitä hinnan sille edelliselle asiakkaalle.

Sanoin, että ostos oli minun, mutta sainkin sitten jonossa edelläni olevan naisen kommentit vastaani. ”Et sitten käytä kapulaa”, hän sanoi nyrpeästi. Olin taas nolo oma itseni, enkä sanonut mitään takaisin. Olisi tehnyt mieli täräyttää, etten ole muutenkaan kovin täydellinen.

No, olisin voinut pahoittaa mieleni tuosta, vaikkei töitten alku olisikaan nostanut verenpainetta. Mutta sitten olin kai ilkeä. Minulle jäi mielikuva, ettei hieman pihalla olleelta vaikuttanut kassantäti tajunnut poistaa CD-levyä tuon kitisevän ostoksilla olijan laskusta. Minä olin hiljaa ja maksoin levyni – se lienee nyt maksettu siis kahteen kertaan.

Ensiksikin, jos minulle kitistään, pitäisikö minun olla ystävällinen (ilman kitinää olisin varmasti varmistanut, ettei toinenkin asiakas joudu maksamaan minun CD:täni)? Toiseksi, yritän opetella, etteivät kaikki asiat ole minun vastuullani – kai se on kassantädin vastuulla, että laskut tulevat oikein, ei minun tehtäväni ole korjata kaikkia maailman epäoikeudenmukaisuuksia.

En jaksanut olla kauaa loukkaantunut enkä huonolla omallatunnollakaan. Nyt pitäisi vielä päästä muutama työpäivä eteenpäin, jotta tuo verenpaine tasaantuisi.

lauantai 8. elokuuta 2009

Ei niin kuin Blond Ambition mutta hienoa kuitenkin

Noin 25 vuoden takaiset tapahtumat johtivat siihen, että olin torstai-iltana 84 999 muun ihmisen kanssa Jätkäsaaressa katsomassa Madonnaa.


Kuvan on ottanut Adam Sammler.

Täytyy tunnustaa, että muutama Madonnan uusimmista levyistä on minulle aika tuntemattomia, mutta sitä vanhemmat levyt tunnen sitäkin paremmin. Epäilenpä siis, että Jätkäsaaressa oli aika monta, joille ladyn tuotanto oli paljon vieraampaa kuin minulle. Ihmisiä seuratessakin saattoi päätellä, ettei ihan jokainen ollut tosifani. (Ja osa noista ei-niin-faneista olisi tietysti vaikka voinut jättää lipun ostamatta ja päästää keikalle yhden todellisen fanin lisää.)

Tuntuu hassulta, että on kuunnellut jotain biisiä aivan fiiliksissä joskus neljännesvuosisata sitten, ja nyt sen sitten kuuli livenä. Teini-iässäni Madonna teki minuun sellaisen vaikutuksen, että hän tulee aina olemaan jotenkin erikoistapaus.

Entäs tuo keikka sitten? Olin aika hämmästynyt, etten sitten ollutkaan siellä 250 metrin päässä lavasta, vaikka minulla oli ns. huonoimman katsomon lippu. Voin sanoa, että ihan näin Madonnan. Pienihän hän oli, mutta – pieni nainenhan hän on. :) Totta puhuen on älytöntä järjestää noin isoja konsertteja. Lipun ostaneen pitäisi oikeasti nähdä artisti ja show, ja monet näkivät taatusti huonommin kuin minä.

Fiilikseen saattoi silti päästä mukaan ja kun tyytyi tuijottelemaan osan ajasta screeniä, oli ihan mukavaa. Oli erityisen hauskaa, että Madonna esitti Dress You Upin, mikä oli kieltämättä ainakin minulle yllätys. She’s Not Me -biisin esillepanossa oli hauskasti viitattu joihinkin Madonnan tunnetuimpiin videohahmoihin, kuten Like A Virgin -morsiameen ja Material Girl -Marilyniin. Latinojakso La Isla Bonitoineen oli oikein hyvä fiilikseltään. Like A Prayer oli myös hauska kuulla livenä, koska se on itselleni jotenkin erityisen legendaarinen kappale (vaikka niin on kai moni muukin). Harmillista oli, etten tykännyt Frozenin sovituksesta – biisi kun on yksi suosikkejani (ja sen video on muuten maaginen). Ikävää oli, että jollain lailla konsertti oli epätasainen: fiilis katosi ajoittain, ehkä osittain siksi, että Madonna ei ollut lavalla kaikkien biisien ajan. Välisoitothan ovat ihan ok, mutta kokonaisten biisien esittäminen ilman päätähteä on vähän hassua, vaikka olisi kuinka hienot videoseinät.

Mukavaa kuitenkin oli, eikä konsertti ollut sellainen ahdistava kaaos kuin pelkäsin, kun olin paikalla vielä yksin. Mies onnistui nimittäin saamaan yhden lipun, minä en yhtään, kun ostimme aikanaan noita lipareita. Minä sitten menin konserttiin, koska minä olen se fani. Mies kuuluu EVVK-osastoon, mutta olisi lähtenyt seuraksi silti, jos olisimme saaneet toisen lipun.

Niin, minusta Madonna on kuitenkin ollut ihanimmillaan albumien Like A Virgin, Like A Prayer ja Ray Of Light aikoihin. Eniten varmaan pidänkin juuri noista albumeista myös musiikiltaan. Ja se, mitä tässä voi jäädä suremaan, on, että Madonna olisi oikeasti pitänyt nähdä Blond Ambition -kiertueella. Muistan, kun katsoin suoraa lähetystä konsertista tuolta kiertueelta. Madonna esiintyi Espanjassa ja kaikki oli niin uskomatonta. Pitäisi kaivaa videokätköjään ja selvittää, onko minulla vielä tuo konsertti videolla. Niin, ja voihan sitä tiirailla, kuinka paljon löytyy YouTubesta. Useamman biisin löysin jo.

maanantai 3. elokuuta 2009

Prahalaisia hautoja

Neljä päivää Prahassa on takana ja täytyy sanoa, että se on hyvin kaunis kaupunki. Ajattelin kuitenkin tehdä teemapostauksen hautausmaista, koska ne ovat usein valtavan kauniita nekin.

Ensimmäinen kuva on pieneltä juutalaiselta hautausmaalta, joka ei ole enää käytössä. Se sijaitsi aivan televisiotornin juurella eikä sinne päässyt kävelemään. Kuvan sai kuitenkin otettua aidan yli.



Jonkin matkan päässä oli Olšanyn hautausmaa, jonka vanhempi osa oli todella tunnelmallinen, kuin jostain sadusta. Joka puolella kasvoi murattia ja osa haudoista oli aivan sen peitossa.



Tässä on puolestaan patsas samalta hautausmaalta.



Etsimme Olšanyn hautausmaalta Jan Palachin haudan. Hän teki vuonna 1969 parikymppisenä polttoitsemurhan, koska halusi näyttää, ettei pidä kommunistisesta hallinnosta.



Aivan vieressä oli vielä kolmas hautausmaa, juutalainen. Sinne menimme nähdäksemme Franz Kafkan haudan.



Myös juutalainen hautausmaa oli viehättävä, ei tosin minusta yhtä kaunis kuin Olšanyn hautausmaa. Tämä kuva hämää hieman: useimmat kujat evät olleet näin kauniita.