Tilataan kotiin: yksi vampyyri

Anna saa elämänsä syntymäpäivälahjan, jotain, mitä täysijärkiset vanhemmat eivät tyttärelleen koskaan lahjoittaisi, mutta Annan vanhempia ei ehkä voikaan pitää täysijärkisinä. Lahja on häkissä ja se on seksikäs kuin mikä. Verenimijä mutta mikäs siinä, kun sille voi tehdä, mitä huvittaa.

Annan lahja on siis vampyyri, toimitettu suoraan kennelistä, joka välittää tällaisia elollisia – anteeksi elottomia – ihmisille iloksi. Anna ei vain ole lahjasta yhtä innostunut kuin sen antajat. Itse asiassa hän tekee kaikkensa päästäkseen ikiomasta vampyyristaan eroon, mutta tilanne muuttuu paremminkin pahempaan suuntaan, kun lopulta paikalle ilmestyy toinenkin vampyyri, Kalma. Tällä ja lahjavampyyri Vladilla näyttäisi olevan hyvinkin läheinen suhde.

Vampyyrien lisäksi Anna yrittää selviytyä gradustaan, joka käsittelee sisällissodan aikana tapahtunutta hyökkäystä Annan suvun huvilalle. Opinnäytetyö ei ota oikein edistyäkseen, vaikka sen ohjaaja Romppaisen pitäisi olla sisällissodan asiantuntija siitä huolimatta, että kaikki pitävät häntä omituisena hörhöilijänä.

Terhi Tarkiaisen Pure mua -romaanin näkemys vampyyreista on yhdistelmä perinteistä vampyyrikuvaa ja uutta roolia, jossa vampyyrit ovat ihmisten lemmikkejä. Itse en voi sille mitään, että heistä kirjassa käytetty sana vamppi ei sovi korvaani. Minulle tulee siitä aika yksiselitteisesti mieleen nainen, joka käyttäytyy korostetun viettelevästi. Vampyyri on siis minulle eri juttu, mutta menköön.

Tarinassa on jo lähtökohtaisesti suuret mahdollisuudet huumoriin, ja sillä linjalla Tarkiainen pitkälti kertomustaan eteenpäin kuljettaakin. Anna on pulassa, kun yrittää pitää synttärijuhlille tunkevat ystävänsä poissa kotoaan, jossa on piiloteltavia vampyyreja ja entisen poikaystävänsä erossa itsestään sekä lisäksi selvittää välejään äitiinsä, joka tilailee tyttärelleen vampyyreja ja harrastaa mieheltään salaa piiskaleikkejä toisen miehen kanssa. Vääryyshän se olisi, jos tästä yrittäisi vakavan teoksen kirjoittaa.

Päähenkilönä Anna on varmasti riittävän suurten ongelmien edessä. Tosielämässä hänen kanssaan ei ehkä jaksaisi aikaa viettää, mutta kirjan hahmona tämä juuri kolmekymmentä täyttänyt jollain lailla hermoheikko nainen on varsin toimiva. Vampyyrihahmotkin toimivat, mutta eivät vähiten siksi, että sekä Vladista että Kalmasta löytyy lopulta muitakin puolia kuin ne, jotka paljastetaan saman tien. Pelkästään herrasmiesmäisyys yhdistettynä nahkahousuiseen vampyyriin (Vlad) ja öykkärimäinen rockasenne vampyyrilla (Kalma) eivät riittäisi tekemään henkilöhahmoista minulle kovin kiinnostavia.

Olen pariin otteeseen kuulut Tarkiaisen puhuvan kirjastaan erinäisissä science fiction -tapahtumissa. Näistä tilaisuuksista jäi sellainen mielikuva, että Pure mua käsittelisi vahvasti sitä, mitä ihminen on valmis tekemään toiselle elolliselle, ihmisen kaltaisellekin – ja siten tietenkin myös ihmiselle – jos hänellä on valta alistaa toinen tahtoonsa. Anna on huolissaan siitä, että vampyyreita käytetään hyväksi ja tahtookin siksi löytää keinon, jolla pelastaa Vlad. Anna tuntee huonoa omatuntoa jopa siitä, että hetkellisesti tahtoo seksiä Vladin kanssa, vaikkei edes ehdi toteuttaa ajatustaan. Tämä hyväksikäytön ja jokaisesta ihmisestä löytyvän julmuuden teema on kiinnostava, mutta lopulta se oikeastaan vesittyy. Toisaalta kirjan loppupuolen käänteet tekevät tarinalle enemmän hyvää kuin alun asetelmiin jämähtäminen.

Vampyyreiden ja Suomen sisällissodan yhdistäminen samaan tarinaan on ainakin minulle uusi keitos, ja varsin toimiva, vaikka sitä aluksi jollain lailla epäilinkin ja vaikka kirjan alkupuolella Annan graduprojekti ja koko sota-aihe tuntuvat vähän kuin ajankohtaisuuden vuoksi pintaan liimatuilta. Kun kaikkien asioiden oikea laita on paljastunut, kirja tuntuu kuitenkin jopa ottavan kantaan sadan vuoden takaiseen julmaan konfliktiin.

Ennen kaikkea Pure mua on kuitenkin viihdyttävä teos. Jos olet joskus pitänyt vampyyritarinoista ja ehtinyt kyllästyä niihin, kun ne tulivat hieman liikaakin muotiin, kannattaa ehkä kuitenkin antaa tälle kirjalle mahdollisuus.

Murhia mistelin alla vai miten se meni?

Sopivan kepeää luettavaa puolikuolleelle joululomalaiselle – juuri sellaista ovat P.D. Jamesin Mistelimurha ja muita kertomuksia -kirjan neljä tarinaa. Pikkuruinen kirja – vain 124 sivua – antaa aivoille lepoa: tarinat esittelevät ensin rikoksen ja sitten lukijalle kerrotaan hellävaraisesti, kuka murhan teki ja miksi. Kolme tarinoista liittyy joulunaikaan, joten ne ovat siksikin sopivaa luettavaa juuri tähän aikaan vuodesta.

Ensimmäinen tarina on nimeltään Mistelimurha nähtävästi huvin vuoksi – tai joulun. Mistelin alla ei suudella eikä tehdä paljon muutakaan. Mutta murha tapahtuu, tai itse asiassa tarinassa muistellaan vanhaa murhaa, jota novellin kertoja oli todistamassa aikanaan viettäessään joulua isoäitinsä luona. Kaikki joulua viettämään tulleet eivät selviä juhlista hengissä, vaan yksi heistä löydetään kirjastosta kallo murskattuna. Toisessa tarinassa Hyvin tavallinen murha näkökulmahenkilöllä on henkisenä taakkanaan se, että hän tietää erään nuoren miehen olevan syytön murhaan mutta suojellakseen omaa pikkutuhmaa salaisuuttaan hän vaikenee asiasta.

Kahdessa jäljellä olevassa tarinassa on mukana Adam Dalgliesh, komisario, josta P.D. James on kirjoittanut kokonaisen sarjan dekkareita. Tarinassa Boxdalen perintö Dalgliesh kaivelee vanhaa murhaa, josta tekijä on joidenkin mielestä mitä ilmeisimmin päässyt kuin koira veräjästä, vaikka onkin ollut teosta syytettynä. Joulun kaksitoista johtolankaa -tarinassa Dalgliesh joutuu puolestaan ajomatkallaan pysäytetyksi, ja matka vie taloon, jossa on juuri tehty itsemurha. Kuinka ollakaan, tästä itsemurhasta löytyy paljonkin epäiltävää, novellin nimen mukaisesti siinä on kokonaista 12 arveluttavaa kohtaa. Niin, ja toki novellin nimessä viitataan Twelve Days of Christmas -joululauluun. 

Murhanovelli ei varmasti ole helppo laji. Jo tämän pienen kirjan esipuheessa P.D. James intoilee tekstilajin asettamista haasteista. Jos ei uskottavan ja yllätyksellisen murhatarinan rakentaminen romaanimittaan ole helppoa, niin novellissa vasta saakin olla tarkkana. Näissä tarinoissa on onnistuttu varsin mainiosti.

Mistelimurha ja muita kertomuksia -kirjan tarinoissa on sen verran herkulliset alkuasetelmat, että lukijan on pakko saada tietää, mihin tarina päättyy. Henkilöhahmoista parhaiten mieleen jää ehkä Ernest Gabriel, Hyvin tavallinen murha -tarinan päähenkilö, joka on aika säälittävä luuseri. Hän tuntee suurta ylemmyydentuntoa siitä, että hänen hallussaan on tieto, jolla voisi pelastaa ihmishengen. Hän tuntee itsensä voimakkaaksi tästä syystä mutta perustelee pelkurimaisesti itselleen sen, että voi pysyä vaiti.

Arvoitukset ratkeavat novelleissa toki nopeasti. Mutta se ei haittaa, koska lukija saa yllätyksensä ja yleensä se vielä oikeasti yllättää. Tosin yhdessä tarinassa jää mielikuva, että lukijaa viedään hieman epäreilusti harhaan, jotta yllätys saadaan sitten tiputettua niskaan oikein korkealta. Mutta myönnän, että vain selailin novellia selvittääkseni, onko näin, ja parempi olisi ollut lukea koko tarina uudelleen.
P.D. James ei ole minulle ennestään tuttu muutoin kuin nimenä. Voisin kuvitella lukevani lisääkin hänen tekstejään, ainakin silloin, kun kaipaan jotain, jonka perimässä kaikuu Agatha Christie. Sillä jokainen kirjailija, joka murhaa tarinoidensa uhrit myrkyttämällä, saa minulta pisteet. Arsenikista saa P.D. Jameskin vielä ylimääräisen lisäpisteen.

Jäätynyt tyttö on toimiva esikoisdekkari

Liina Putkosen Rikos-Kniga-kilpailun voittanut dekkari Jäätynyt tyttö on saanut mediassa melko paljon huomiota, tai ainakin minä olen törmännyt siihen yrittämättäkin useamman kerran. Putkonen on ammatiltaan toimittaja, ja Jäätynyt tyttö on ensimmäinen häneltä ilmestynyt romaani.

Kirjan alku on tehokas. Munkkiniemen yhteiskoulun pihalta löytyy muslimitytön jäätynyt ruumis, joka löydetään, kun oppilaat värjöttelevät keväisessä yllätyspakkasessa ja huomaavat lumesta esiin pistävän käden. Tunnelma tiivistyy hyvin siitä huolimatta, että en millään jaksa uskoa, että pääkaupunkiseudullakaan teinit käyttäisivät kaikille rakkaasta kirosanasta muotoja ”Uiddu” tai ”Ttu”.
Rikoksen selvittelyä seurataan poliisi Linda Forsin näkökulmasta. Linda on murhatutkimuksissa täysi keltanokka – tämä on hänen ensimmäinen tapauksensa. Aiemmin hän on tehnyt toimittajantöitä. Poliisinopinnoista on tarttunut matkaan salasuhde toiseen silloiseen opiskelijaan, Jukkaan, joka on ravistellut itsensä väkisin irti Lindasta mutta – tietenkin – ilmestyy takaisin kirjan tarinan aikana. Suhde on ollut kovasti salainen, koska Jukalla on vaimo ja liuta lapsia ja Lindallakin puoliso sekä Iiris-tytär.

Jos on Lindalla huono omatunto syrjähypystä, niin on siitäkin, ettei aikaa kotona olemiseen ole tarpeeksi. Linda kokee olevansa huono äiti, mutta toisaalta häntä rassaa puoliso Pauluksen viskinjuonti. Töissä hermoja rassaavat puolestaan esimies Jantunen, jonka tapa puhua on huvittavan kirjallinen, ja nuori kollega Vilho, jonka kanssa työskentely ei mene aivan niin kohdilleen kuin lähimmän työkaverin kanssa pitäisi mennä.

Ihmisten välisiä suhteita kirjassa piisaa muutenkin kuin Lindaan liittyen. Murhattu yläkouluikäinen Farida on Indonesiasta suurlähetystöön töihin muuttaneen pariskunnan kolmesta lapsesta keskimmäinen. Farida on syntynyt Suomessa ja haluaa elää hyvin ”suomalaisesti”. Siksi onkin hämmentävää, kun hänen ruumiinsa löytyy vaatetettuna aivan erilaisiin vaatteisiin kuin joita hän yleensä käyttää. Eronneet vanhemmat reagoivat tyttären kuolemaan hyvin eri tavoin, ja pian aletaaan epäillä, että isoveli Rahmat on surmannut siskonsa.

Poliitikoista varsinkin sisäministeri Joonas Laine joutuu kommentoimaan murhaa, joka monien mielestä on yksiselitteisesti kunniamurha. Joonaksen tukijoukkoihin kuuluvat vaimo Emilia sekä vaimon serkku Santeri, jotka käytännössä hoitelevat kädettömän ja hermoilevan Joonaksen hommat sekä siinä sivussa toistensa seksuaalisen tyydyttämisen.

Koska kirjailija Putkonen on myös toimittaja, on ymmärrettävää, että media saa kirjassa keskimääräistä dekkaria isomman roolin. Yksi kirjan henkilöistä on Lindan entinen työkaveri Susanna, joka on heti kärttämässä tietoja murhapaikalta. Media onkin esitetty kirjassa kohtuullisen negatiivisessa valossa, vaikka tarinassa olisi ollut mahdollisuus toimittajahyeenoiden inhimillistämiseen. Toisaalta Lindan ja Susannan ystävyys on kuvattu lämpimästi.

Itseäni viehätti myös se, että kirja nostaa esille sen, kuinka asiaan perehtymättömien ihmisten asiaton nettikeskustelu velloo ja vie yleistä mielipidettä suuntiin, joille ei ole mitään perustetta. Tätä elementtiä olisi voinut hyödyntää enemmänkin, koska se todella kertoo jotain olennaista ajastamme: jokaisella on mielipide ja tuomio jokaiseen asiaan, ja tämä mielipide muodostetaan yksinomaan sen perusteella, mitä kuvittelemme tietävämme asiasta.

Jäätynyt tyttö rullaa eteenpäin hyvin. Se sopii hyvin, kun haluaa upota pariksi illaksi tarinaan, jonka lukeminen ei vaadi kovaa ponnistelua. Itse arvostan sitä, että teksti liikkuu ilman tuskaa eteenpäin.

Sen sijaan tarinan rankkuus voi saada osan lukijoista lopettamaan kirjan kesken, vaikka useimmat nykydekkareiden lukijat ovatkin tottuneet toinen toistaan pervompiin juonikuvioihin. Jäätyneen tytön kohdalla kyllä tuli kuitenkin kieltämättä sellainen olo, että tarinaan oli tarkoituksellisesti kasattu elementtejä, joiden tiedetään järkyttävän lukijoita ei ainoastaan paljon vaan aivan täysillä.

Mutta takaisin kirjan positiivisiin puoliin… Itse olen nähtävästi henkilövetoinen lukija, sillä teen aina eniten havaintoja tarinan henkilöistä ja heidän välisistään suhteista. Jäätyneen tytön henkilöistä löytyy inhimillisiä heikkouksia, ja merkillepantavaa onkin, ettei tarinassa ole oikeastaan ketään aikuista, jota voisi varsinaisesti sanoa hyväksi ihmiseksi. Lindan inhoama naapuriäitikin on oikeasti inhottavan pullantuoksuinen eli täydellisessä äitiydessään ja toisten tekemisten tuomitsijana raivostuttava. Mutta tämä on siis kehu, ettei kukaan ole täydellinen tai ihana, sillä emmehän me ihmiset ole sellaisia oikeastikaan.

Lindassakin on säröjä sen verran, että hänestä riittää auki kerittävää myös seuraavaan kirjaan. Varsinkin kun Jukka ja Linda vasta tuskailevat tilannettaan tässä kirjassa. Kukaan ei kirjoita mahdollisuutta epätoivoisen intohimoiseen salasuhteeseen, jollei aio sitä toteuttaa – vaikka sitten vasta seuraavassa kirjassa.

Pohjaa hipoen

Laura Gustafssonin Pohjassa on vain yksi oikeasti merkityksellinen henkilö, päähenkilö, jonka nimi on Laura ja joka on peittelemättömästi kirjailija itse siinä määrin kuin kirjan henkilö sitten oikeasti on kirjailija silloinkaan kun kirjailija on hänestä itsensä tehnyt. No, puuttumatta kovin pitkästi kirjallisuusteorioihin totean, että tässä tekstissä kirjailijan ja kirjan henkilön välinen raja saattaa hämärtyä, vaikka lukijana olen ehdottomasti sitä mieltä, että he ovat aina ja poikkeuksetta eri henkilö.

Gustafsson kertoo omilla verkkosivuillaankin Pohjan olevan autofiktiivinen teos. Lisäksi hän kertoo, että se ”syntyi halusta puhua suoraan ihmisenä olemisen ristiriitaisuudesta”. Kirjan kansiliepeessä Gustafsson toteaa lisäksi: ”Kirjoitin Pohjan, koska se hävetti, pelotti ja kiihotti minua niin paljon.” 

Äärimmäinen rehellisyys on aina kiinnostavaa, koska uskon, että useimmat meistä silottelevat tuntemuksiaan ja tekevät siten itsestään ulkopuolisten silmissä rohkeampia ja pätevämpiä kuin ovat. Jokin estää meitä useinkin näyttämästä heikkoja puoliamme, esim. sitä, mitä pelkäämme.

Lauran elämä menee kirjassa eteenpäin melkoisella tahdilla, toteavaan tyyliin: teini-iän rakastuminen, opiskeluaika, lapsen saaminen, eroaminen, mielialalääkitykset, syömishäiriöt, kaikki trauma, mikä elämässä seuraa toistaan. Missään ei tunnu olevan kauhean miellyttävä olla, ja ehkä siksi, että Lauralla on harhakuva siitä, mitä onnellisuus on:

Hän on hyvä. Niin pitkälle kuin minua kiinnostaa. Hänellä on erektio, hän työntyy sisääni, nussii hartaasti, muttei liian pitkään, antaa minun saada orgasmin, vetäytyy ulos ja laukeaa. Ja se on ihan vaikuttavaa. En halua leuhkia, mutta sitä tavaraa roiskuu kasvoilleni, korvilleni. Hiukseni ovat spermassa.  

Nämä hetket ovat hyvin lähellä sitä, mitä kuvittelen onnellisuudeksi.

Toisaalta Laura ei osaa sanoa omaa kantaansa siihen, mitä pitäisi tehdä, eikä hän osaa myöskään sanoa ei. Toisaalta hän tuntee jonkinlaista turvaa siinä, kun joku toinen määrää kaiken. Silloin ajattelu katoaa: ”Parempaa kuin terapia. Eihän siellä edes kusta kasvoille.”

Lukijalle tulee kyllä väistämättä olo, että jossain kohtaa tuossa satuttaa itsensä. Viimeistään silloin, kun vastaan tulee joku, joka tekee jotain, mitä et oikeasti tahdo. Päähenkilö ei ole tyytyväinen elämäänsä mutta ei osaa vaatia, että häntä kohdeltaisiin hyvin. Onhan se surullista.

Itseäni häiritsi kikkailu sillä, että päähenkilön kanssa kommentoi välillä Yhtenäisyys, välillä Vapaus, jopa Saatana tai Marilyn Monroe. Kerronta ilman näitä on sen verran ilmaisuvoimaista, etten minä olisi kaivannut näitä ollenkaan. Tai sitten keskittymiskykyni ei riittänyt tällaiseen vertauskuvallisuuteen.

Kuuntelin kirjan lukemisen jälkeen Laura Gustafssonin haastattelun, jossa kirjailija puhuu Tuomas Karemon kanssa seksistä. Siinä kirjailijasta muodostuu jännittävä henkilökuva: hän on suorasanainen mutta toisaalta epävarma esimerkiksi siitä, pidetäänkö hänestä. Samanlainen hyväksynnäntarve pomppaa välillä pintaan kuin Pohja-kirjassakin. Kirjassa se ei ehkä hämmennä, mutta haastattelussa kyllä. Mutta sitähän me kaikki koko ajan ruikutamme ainakin mielessämme: pidä minusta, ole minulle hyvä. Vaikka epävarmuus itsestä on kai johonkin rajaan asti normaalia, hyväksynnän ääneen ruikuttamista pidetään keskenkasvuisuutena.

Haastattelussa Gustafsson sanoo, että hyvä seksikohtaus taiteessa on sellainen, joka panettaa. Toisaalta hän toivoo, ettei esim. elokuvissa olisi seksiä lainkaan. Se on jollain lailla kiusallista. Niinhän se on, ja juuri siinä on seksin kuvauksen osalta minusta Pohjan vahvuus: se näyttää seksin sellaisena kuin se on, ei yksioikoisena nautinnollisena elämänalueena vaan asiana, johon liittyy paljon epävarmuutta ja omista rajoista luopumista.

Pohjan päähenkilön ajatuksia voi ihmetellä, mutta toisaalta… mitä itse sanoisit, jos kertoisit ihan rehellisesti, miltä elämä sinusta tuntuu?

Valitut – yllättäviä paljastuksia itsenäisen Suomen historiasta

Mikä ihan oikeasti tappoi Kyösti Kallion tämän viimeisenä työpäivänä? Mikä teki Urho Kekkosesta sellaisen, että vaikutti siltä, että hän pystyi hoitamaan asioita hieman joka taholla? Miksi Tarja Halosen kissa kiehnäsi emäntänsä jaloissa aina sitä innokkaammin, mitä pahempi poliittinen tilanne oli? Kuinka tiukka paikka Sauli Niinistölle oli isännöidä Suomen 100-vuotisjuhlia viime itsenäisyyspäivänä? Niin, ja mitä tekemistä Mjölnirillä – kyllä, se on se Thorin vasara – on Suomen sisällissodan kanssa?

Olen aina ollut kiinnostunut historiasta, mutta useimmiten suurimmat kiinnostuksenkohteeni ovat sijoittuneet enemmän tai vähemmän kauas nykyajasta. Koska pidän spekulatiivisesta fiktiosta, novelliantologia Valitut – Suomen presidenttien salainen historia osoittautui kuitenkin varsin hauskaksi tavaksi tutustua uudempaan historiaan eli siihen, mitä Suomen satavuotisessa historiassa on tapahtunut.

Valitut-antologiassa on novelli jokaisesta Suomen tasavallan presidentistä. Jokaisella novellilla on eri kirjoittaja, mutta siitä huolimatta ajatuksena on ollut, ettei novelleiden välillä olisi ristiriitaisuuksia vaan niistä muodostuisi jollain lailla yhtenäinen kertomus Suomen itsenäisyydenajan historiasta. Tämä yhtenäisyyden vaikutelma pysyy yllättävän hyvin. Siinä auttaa se, että presidenteillä on keksitty olevan Valittujen arkisto, paikka, jonne valtion päämiehet säilövät kaikkein arkaluontoisimmat tiedot, siis sellaiset, jotka ovat salaisempia kuin Area 51.

Monia tarinoita yhdistää myös – joko kirjoittajien keskinäisestä kommunikoinnista siinnyt tai sattumalta – Stepanin koodeksin mytologiaan liittyvä kuvasto. Stepanin koodeksi on suomalaisten spefistien luoma mytologia, josta Valitut-antologiassa esiintyvät eniten hevospäiset olennot. Shimo Suntilan Kyösti Kallio -novellissa Viimeinen päivä mytologiaan liittyy uusi olio: mies, joka koostuu kuivaneista lehdistä.

Kolmas toistuva elementti novelleissa on tonttu, joka antologian ensimmäisessä novellissa (Magdalena Hain Koteja kodittomille lapsille) astuu presidentin palvelukseen. Ei voi olla sattumaa, että monessa muussakin novellissa viitataan huomaamattomaan pienikokoiseen palvelijaan, johon voi erityisen hyvin luottaa.

Jos edes kouluhistoria on jollain tapaa hallussa, pystyy kirjasta bongaamaan kaikenlaista hauskaa. Kirjoittajat ovat tietenkin valinneet novelleihinsa jokaisen presidentin virkakaudelta herkullisimpia hetkiä. Jos historiantunneilta ei ole jäänyt mitään mieleen, kirja auttaa. Jokaisen novellin keralla on nimittäin lyhyt esittely presidentistä. Harmillisesti bongasin pari virhettä kirjan historiatiedoista, mutta se ei muuta sitä, että kirjoittajat ovat kunnioitettavasti käyttäneet aikaa siihen, että ovat perehtyneet presidenttiin, josta kirjoittavat. Mieleen palautuvat niin Mäntsälän kapina ja Adolf Hitlerin vierailu Suomessa kuin C.G. E. Mannerheimin matkat kaukana idässä.

Presidenttiemme merkittävien spefitekojen rinnalla kirjasta löytyy monta – todellista – kiintoisaa yksityiskohtaa. Ette ehkä tienneet, että Lauri Relanderin kynästä on lähtöisin kaninhoito-opas tai että Risto Ryti sai brittiläisen Viktorian ritarikunnan komentajamerkin.

Presidenttien puolisotkin pääsevät joissan novelleissa merkittävään rooliin, parissa jopa näkökulmahenkilöiksi. Pasi Karppasen novellissa Tulkoon tuhon airuet kuljetaan Gerda Rytin ja tämän mielikuvitusystävä Amandan mukana lapsuudesta asti. Nuorena maailmalla matkatessaan tuleva presidentin vaimo ottaa osaa spiritistiseen istuntoon, jonka hän onnistuu sotkemaan ja jonka vuoksi hän joutuu loppuelämänsä kantamaan melkoista taakkaa.

Urho Kekkonen on varmasti Suomen presidenteistä legendaarisin, ja Vesa Sisätön Kekkos-novelli Operaatio Mannerheimin Pahkahuone on paikoin hillitön kuvaus miehestä, jolla on eräänlainen supersankarikyky. Nobelistipresidenttimme Martti Ahtisaari esitetään Heikki Nevalan novellissa Muutoksen aika tietenkin rauhanneuvottelijana, mutta ristiriitojen oikomiseksi tarvitaan tällä kertaa tavallista järeämpiä, sanoisin jopa yliluonnollisia keinoja. Kirja päättyy Katri Alatalon novelliin Sauli Niinistöstä, joka isännöi satavuotisen Suomen ja kalevalalaisen kansamme itsenäisyyspäivävastaanottoa Presidentinlinnassa. Osoittautuu, että Valittujen arkistoa voi käyttää muuhunkin kuin arkaluontoisten papereiden säilyttämiseen.

Valitut-antologiaa voi suositella kaikille, jotka ovat kiinnostuneita Suomen historiasta ja spekulatiivisesta fiktiosta. Toinenkin näistä kiinnostuksenkohteista riittää, jos pystyy hieman venyttämään itseään mukavuusalueensa ulkopuolelle. Erityisesti Stepanin koodeksista pitävien tämä on tietenkin luettava: ei uskoisi, kuinka monissa Suomen historian merkittävissä hetkissä tuo kirottu kirja on ollut vaikuttamassa tapahtumiin. 

Siri Hustvedt: Kesä ilman miehiä – kun mies lähtee (taas) litomaan

Tulipahan luettua Elena Ferranten Hylkäämisen päivien lisäksi toinenkin kirja, jossa mies lähtee litomaan. Siri Hustvedtin romaanissa Kesä ilman miehiä minäkertoja Mian mies Boris lähtee pitkästä avioliitostaan paussille – jolle pian löytyy ihan fyysinenkin olomuoto, jolla on ”huomattavan upeat rinnat, aidot, eivät silikonia, kapeat suorakulmion muotoiset silmälasit ja järki joka leikkasi kuin partaveitsi. Hän oli nuori, kuinkas muuten, kaksikymmentä vuotta minua nuorempi - -”. Naks vaan, ja Mia löytää itsensä mielisairaalasta, sen verran pahasti kopsahtaa.

Väliaikaisen hulluuden tasoituttua alkaa se kesä, johon ei kuulu miehiä kuin outoina sivuhenkilöinä, joiden kanssa ei ole intiimiä kanssakäymistä. Mia matkaa paikkakunnalle, jossa hänen äitinsä asuu, vuokraa sieltä talon ja keksii kesäaktiviteetikseen paikallisten varhaisteinien opastamisen runouden pariin, runoilija kun sattuu olemaan. Lisäksi hän pyörii äidin ystävien, Joutseniksi kutsuttujen värikkäiden vanhusten seurassa ja seuraa naapurissa asuvan kahden pienen lapsen äidin Lolan elämää herkästi tulistuvan aviomiehen kanssa.

Aivan kuin nämä kaikki kiintoisat henkilöhahmot ja Mialle viestivät paussilla oleva aviomies, tytär ja salaperäinen Mr. Nobody eivät riittäisi vetämään lukijaa mukaansa, kirjassa pohditaan kesän tapahtumien ohella suunnilleen kaikkea, mitä maailmasta löytyy, mutta hämmästyttävän vähän parisuhdetta ja sitä, miltä tuntuu, kun tulee syrjäytetyksi. Henkilökohtaisesti minusta tuntuu, että kirjan päähenkilöllä (joku voisi toki sanoa kirjailijalla) on tarve korostaa älykkyyttään nostamalla esiin Kierkegaard, Goethe, Antigone, ostrakismi ja Shakespearen sonetti numero 129. Minulle olisi riittänyt se, että Mian äidin lukupiirissä luetaan Austenin Viisastelevaa sydäntä.

Toki Mia pohdiskelee paljon seksuaalisuutta ja jopa kirjaa ylös seksikokemuksiaan. Se nyt onneksi liittyy Boriksen tekoihin jollain lailla. Toisen naisen takia jätetyksi tuleminen liittyy aina seksiin ja seksuaalisuuteen: miksi tuo ei tahdo minua sillä tavalla? Itse asiassa on hämmentävää, ettei Mia oikeastaan pohdi tätä vaan seksuaalisuutta jotenkin yleisemmällä tasolla. Hän on liian älykäs, ettei huomaisi, että seksuaalinen torjuminenhan se on, mikä sattuu niin perkeleesti. Pakeneeko hän tätä tunnetta sillä, että pohtii sitä, saavatko naarasapinat orgasmin vai eivät?

Hustvedt on samanaikaisesti ärsyttävä ja ihana. Kieli soljuu nautinnollisesti. Tekstissä on ihastuttavia hahmoja, kuten Abigail, vanhus, jolla on kirjontatöitä, joihin on piilotettu salaisia kuvia, joissa on jotain tuhmaa tai häiriintynyttä. Kirja tavoittaa hyvin sen, kuinka julmia tytöt voivat olla toisilleen. Mutta sitten: miksi pitää koko ajan korostaa sitä, että on niin lukenut, sivistynyt, älykäs? Näinkö älykäs ihminen reagoisi vakavaan parisuhdekriisiin? Tulisi hetkellisesti hulluksi ja sen jälkeen aloittaisi pohdinnan, jossa kaikki yritetään käsitellä järjellä, erilaisilla tutkimuksilla, sen sellaisella? Elena Ferranten Hylkäämisen päivät on jollain lailla absurdimpi, mutta tunteiden tasolla se on sitä itseään, kun puhutaan siitä, miltä hylätyksi tuleminen tuntuu – vaikka kuinka otettaisiin huomioon, että eri ihmiset kokevat asiat eri tavalla.

Hustvedtin kirjassa ärsyttää myös se, että se pyrkii niin tietoisesti olemaan nykykirjallisuutta, joka on tietoinen itsestään. Minäkertoja kommentoi lukijan mukana pysymistä ja toteaa mm. eräästä juonikuviosta seuraavasti: ”Raportoin siitä myöhemmin. Kronologian tärkeyttä kerronnan keinona liioitellaan joskus.” Lisäksi tekstin lomaan on ujutettu piirroskuvia, joita katsellessaan lukija voi kokea oman pienuutensa (lue: tyhmyytensä): en hoksaa, miten ne liittyvät mihinkään.

Mutta: kaikki annetaan anteeksi, kun kirjoittaa kirjastoista näin:

Kirjastot ovat seksin unelmatehtaita. Hiljaisuus saa sen aikaan. Ruumiin on mukauduttava asentoonsa – sääret ristissä, leuka kämmentä vasten, selkä suorana – mutta ruumis pysyy paikallaan. Lukeminen ja katseen kirjasta nostaminen saavat sen aikaan: ajatukset karkaavat kirjan sivuilta ja vaeltavat reiteen tai kyynärpäähän, todelliseen tai kuviteltuun.

Siinä kaikille, jotka pitävät lukevia ihmisiä epäseksikkäinä ja aistillisuutta ymmärtämättöminä.

Elena Ferrante: Hylkäämisen päivät – kun mies lähtee litomaan

Jos luet elämässäsi yhden kirjan siitä tunnevellonnasta, mihin joutuu, kun puoliso katsoo paremmaksi vaihtaa nuorempaan, lue Elena Ferranten Hylkäämisen päivät. Se vie lukijansa läpi raadollisten tunteiden ja lohduttaa kolhuja kokeneita. Sen luettuaan ei tarvitse miettiä, ovatko omat tuntemukset luonnottomia, olivat ne mitä tahansa.

Olga on neljääkymppiä lähestyvä torinolainen nainen, jolla on mies ja kaksi lasta, Gianni ja Ilaria. Tavattoman arkisesti ja latteastikin hänen miehensä Mario ilmoittaa, että aikoo lähteä. Hän katoaa tuntemattomaan paikkaan. Pian selviää, että miehellä on toinen nainen. Olgaa riivaa, kuka ja millainen nainen on. Kun se lopulta selviää, Olgan olo ei helpotu yhtään.

Olgan viha miestään kohtaan kulminoituu seksuaalisessa epätoivossa: se, että Mario on jonkun toisen naisen kanssa, riivaa Olgaa niin, että koko parisuhde kutistuu raivokkaimpina hetkinä epäreiluksi peliksi, jossa on miehen puolelta kysymys vain panemisen halusta. Tästä vihasta saavat osansa kaikki muutkin miehet, ei ainoastaan Olgaa pettänyt aviomies. Kaunis kieli kääntyy yhtäkkisesti rivoksi kuin päähenkilön mieli, kun hänen vihansa pulpahtaa pintaan:

”Kaikki oli vain sattumasta kiinni. Nuorena olin rakastunut Marioon, mutta olisin voinut yhtä hyvin rakastua kehen tahansa muuhun: rakastuminen on vain fyysistä vetovoimaa, johon liittää ties mitä merkityksiä. Pitkä taival yhdessä vietettyä elämää, ja sitä ajattelee että tässä on ainoa mies, jonka kanssa voi olla onnellinen, ja lukee hänen ansiokseen ties mitä hyveitä. Mutta hän onkin vain epäluotettava kaisla, joka heiluu tuulessa minne sattuu, etkä tiedä, kuka hän todella on, eikä hän tiedä sitä itsekään. Parit ovat vain sattuman tuotetta. Kulutat elämääsi ja annat sen pois tyypille, joka joskus kauan sitten oli sinulle ystävällinen, koska halusi työntää kullinsa sinuun. Hän valitsi sinut kaikkien naisten joukosta. Kuvittelet suuria kohdallesi osuneesta suosionosoituksesta, vaikka kyse onkin vain arkipäiväisestä halusta naida. Rakastat hänen haluaan naida ja olet asiasta niin lumoutunut, että kuvittelet hänen haluavan tehdä niin vain sinun kanssasi. Ah, hän joka on noin ihmeellinen, on tajunnut, kuinka ihmeellinen olet. Annat sille nimen, tuolle kullin halulle, personifioit sen, sanot sitä rakkaudeksi. Helvetin väärin ja täysin tuulesta temmattua. Aivan kuten hän kerran nai sinun kanssasi, hän nyt nai jonkun toisen kanssa, mitä muutakaan kuvittelit? Aika kuluu, yksi lähtee, toinen tulee.” 

Olgaa ravisteleva viha saa aikaan aggressiota ja väkivaltaa, mutta on myös muita tunteita: epävarmuus, vainoharhaisuuskin ehkä, kostonhalu. Ja päättäväisyys:

”Minä en ollut nainen, joka petetyksi tultuaan murtuu, menettää järkensä ja kuolee yksinäisyydestä. Olin hiukan lommolla mutta muuten täysin kunnossa. Olen vahva nainen ja tulen aina olemaan. Kostan kärsimäni vääryyden. Olen patarouva, olen pistävä ampiainen, olen musta käärme. Olen haavoittumaton eläin, joka vahingoittumatta kulkee läpi tulen.” 

Ja sitten ajatukset muuttuvat, tulee hetki, jolloin kadottaa otteen kaikesta:

”Mieleni oli huuruinen ja lopullisesti sijoiltaan. Olin kuin rikkinäinen kello, jonka metallinen sydän jatkaa käymistä ja sotkee käsityksen ajasta.” 

Olgan vellovien tunteiden parissa lukija alkaa väistämättäkin hyvin pian miettiä, mikä on totuus. Tai ainakin mikä olisi Marion näkökulma. Käydessään lapsiaan katsomassa mies ei vaikuta paholaiselta tai edes kummemmin äksyltä – varsinkin kun ottaa huomioon Olgan käyttäytymisen.

Keskeiseen rooliin tarinassa nousevat myös perheen koira Otto ja selloa soittava naapuri Carrano sekä jonkinlaisena haamuna tai harhakuvana esiintyvä naisparka Olgan lapsuudesta. Naisparka on nainen, joka on menettänyt miehensä, riutunut säälittäväksi ja hukuttautunut. Hän on nainen, jollainen Olga ei tahdo olla – ja nainen, jollaiseksi Olga kokee tulleensa. Toisaalta hän on myös tuki ja turva, kohtalotoveri.

Naapuri Carranon osalta Olgan suhtautuminen on vaihtelevaa. Kaupunki on tyhjentynyt lomien vuoksi, ja Carrano tuntuu olevan ainut mies, jolta Olga voisi saada huomiota elvyttääkseen naisellisen itsetuntonsa. Mies tuntuu kuitenkin Olgasta melkoisen luotaantyöntävältä eikä hän ole kiinnostunut tästä tämän itsensä vuoksi. Miessukupuolen hyväksyntä ja Mariolle kostaminen on Olgalle kuitenkin niin tärkeää, että hän ajaa itsensä tilanteeseen, jossa häpäisee sekä Carranon että itsensä. Miehessä on lopulta enemmän sekä välittämistä että – suokaa anteeksi – munaa kuin miltä aluksi näyttää. Olgan pää naksahtaa uuteen asentoon, kun hän viimein näkee Carranon soittavan selloa. Mies herää eroottisesti henkiin, kun tarttuu instrumenttiinsa.

Mutta entäpä Otto-koira? Mario on jättänyt senkin lähtiessään perheensä luota. Tarinan pitkässä käännekohdassa koira nousee keskeiseen rooliin. Uuden lukon oveen vaihdattanut Olga ei saakaan lukkoa sisäpuolelta auki, ja niin asunnossa ovat jumissa hänen lisäkseen lapset, joista toinen oksentelee, ja koira, joka sekin voi pahoin. Romaanin kokonaisimittaan nähden asunnossa ollaan jumissa todella pitkään, ja lopulta kaikki alkaa vaikuttaa täysin absurdilta. On vaikea tietää, miksi lukko todella ei aukene. Episodi tekee kuitenkin Olgasta uuden ihmisen. Ehkä se on hänen katarsiksensa.

Kirjan viimeinen virke sisältää jonkinlaisen paradoksin ja on yksi hienoimpia, jonka olen pitkään aikaan lukenut. Valitettavasti en voi sitä tähän kirjoittaa, sillä sen voi kyllä katsoa spoilaavan loppuratkaisun, sen, millä tavalla toinen ihminen Olgasta elämänkriisissään tuli.

Nainen parvekkeella – kepeä dekkari taiteesta pitävälle

Eppu Nuotion ja Pirkko Soinisen yhteistyönä kirjoittama taideaiheinen dekkari Nainen parvekkeella on ensimmäinen kirja, jossa esiintyy Salome Virta, boheeminhomssuinen dokumenttientekijä, joka on kuitenkin näpsäkkä ja nopsakin silloin kun sitä tarvitaan. Hän jaksaa viihdyttää maalaustaiteesta kiinnostunutta lukijaa, ja kirjan viehätys perustuukin enemmän taidemaailman arvoitukseen kuin varsinaiseen rikosjuoneen, joka tuntuu lähinnä tarinan sivujuonteelta. Huippukepeiden dekkareiden ystäville tätä voi myös suositella, sillä väkivaltaa kirjassa on vähän, vaikkei täysin ilman sitä selvitäkään.

Salome Virta on tekemässä dokumenttia Albert Edelfeltin maalauksesta Nainen parvekkeella. Teos on valmistunut Pariisissa 1880-luvulla. Salome onnistuu jäljittämään taulun nykyisen omistajan, Arvo Samuel Joenmaan, joka kuitenkin kieltäytyy paitsi antamasta haastattelua dokumenttia varten, myös näyttämästä maalausta Salomelle. Näiden kahden välille syntyy kuitenkin sähköpostinvaihtoa, kun Salome yrittää jäljittää maalauksen luonnoksia Pariisissa. Salomella on kaupunkiin henkilökohtaisempikin side: hänen äitinsä on asunut siellä, ja Salome tahtoo selvittää, onko tämän kuolemassa jotain epämääräistä.

Ranskan pääkaupungissa asuu myös Arvo Samuelin poika Tuomas. Koska hän on kuitenkin parhaillaan Nizzassa, Arvo Samuel ohjaa Salomen majoittumaan jälkeläisensä asuntoon. Pariisiin palannut poika päätyy vakoilemaan kameroiden välityksellä kodissaan majailevaa naista. Samalla hän yrittää karkottaa kimpustaan Giuliaa, italiatarta, jonka kanssa hänellä on ollut kuuma suhde mutta joka nyt saisi jo jäädä taakse.

Näiden vuodessa 2015 tapahtuvien asioiden rinnalla seurataan 1800-luvulla pariisilaisen talon portinvartijan ja hänen vaimonsa elämää – tai oikeastaan portinvartijan vaimon silmin sitä, mitä yläkerran taiteilijamiehen ja tämän luona asuvan naisen ja lasten elämässä tapahtuu. Ei liene vaikea arvata, kuka tuo taitelijamies on.

Pidin kirjan kerrontaratkaisusta. Salomen ja Arvo Samuelin sähköpostien osalta se on kuin vanhanajan kirjeromaani siirrettynä nykyaikaan. 1800-luvun osuudet on kirjoitettu kolmannessa persoonassa ja Tuomaksen näkökulma ”tavallisena” minäkerrontana. Näistä kaikista rakentuu jonkinlainen totuus pikkuhiljaa. Ehkä parasta onkin se, ettei lukija aluksi tiedä, mihin luottaisi, esimerkiksi Arvo Samuelilla ja hänen pojallaan on nimittäin kovinkin erilainen käsitys siitä, missä mennään.

Myös Salomen kuva rakentuu hauskasti. Lähettämissään sähköposteissa hän vaikuttaa ihan täysjärkiseltä, mutta kun häntä tarkkaillaan Tuomaksen silmin kameroiden kuvaamana, hän alkaa näyttää epäilyttävältä tai vähintäänkin hieman arveluttavalta. Lopulta Salome osoittautuu naiseksi, jonka puuhailuista haluan ilman muuta lukea lisää.

Varsinainen kutkutus kirjassa herää – niin kuin kuuluukin – Edelfeltin maalauksesta. Myönnän, etten ole mikä Edelfelt-asiantuntija, vaikka toki olen hänen maalauksiaan nähnyt. Nainen parveekkeella -teoksen takana on kirjassa tietenkin kokonainen tarina, eikä ketään varmaan yllätä, että se on traaginen. Tavallaan olisi kiintoisaa tietää, mikä tarinassa on totta ja mikä täydennettyä. Toisaalta sillä ei ole väliä. Hyvä tarina on aina tarpeeksi.

Sarjan toinen kirja Sakset tyynyn alla liittyy 1940-luvulla maalattuun maalaukseen. Taiteen kanssa pääsee matkaamaan eri aikakausiin, eikä tosiaankaan haittaa, että sen voi tehdä myös tällä tavalla vetävän dekkarin muodossa.

Isän kädestä - kun parisuhdetta hallitsee toisen seksuaalinen tarve

Joskus paljon nuorempana luin Anna-Leena Härkösen Akvaariorakkaus-kirjan, jonka parisuhteessa oleva naispäähenkilö etsi itseään seksuaalisesti. Vaikka en muista teoksesta paljoakaan, se tuli jostain syystä mieleeni nyt, kun luin Essi Tammimaan romaanin Isän kädestä. Tammimaan teoksessa Ruut tapaa yökerhossa Luukaksen ja päätyy tämän kanssa parisuhteeseen, jota hallitsee Ruutin tarve toteuttaa itseään niin, että saa täydellisen seksuaalisen tyydytyksen. Seurustelu- ja avioliittovuosien aikana Luukaksellekin selviää, mitä se vaatii.

Ruut näyttäytyy ainakin minulle mieleltään oikukkaana nuorenanaisena, siitäkin huolimatta, että hän tavallaan tietää, mitä tahtoo. Ruutilla on tarve tulla rajusti alistetuksi ja rajusti otetuksi, mutta vaikka hän tahtoo sitä, se ei tunnu toteutuessaan aina aivan hyvältä hänestä. Ei ole ihme, että Luukas on välillä epätietoinen siitä, miten hänen pitäisi tyttöystävänsä/vaimonsa kanssa toimia.

On myös pakko myöntää, että minusta Ruut ei vaikuta erityisen tasapainoiselta. Ehkä se johtuu siitä, että minulle heräsi myötätunto Luukasta kohtaan. Mies lähtee Ruutin seksuaalisiin toiveisiin mukaan, mutta ainakin minun on vaikea uskoa, että se kaikki olisi kovin aitoa. Ainakaan Luukas ei tahdo tehdä seksileikistä kokopäiväistä, ja Ruutille ei taas tunnu riittävän mikään muu. Lopulta kun Ruut pääsee sen äärelle, mikä tuottaa hänelle todellisen seksuaalisen mielihyvän – jätetään spoilaamatta, mitä se on –, on hänelle enää olemassa yksi ainoa tapa elää elämäänsä seksin osalta. Se, että toista vaatii omia tarpeitaan tyydyttämään kuin toinen ihminen olisi ikuisessa päivystysvuorossa, tuntuu pakkomielteisyydeltä.

Luukaksen mukautuvuus jopa ihmetyttää. Kipuilua toki on, mutta minusta Luukaksen näkökulma olisi ollut niin kiinnostava, että sen olisi voinut nostaa tasaveroiseksi Ruutin näkökulman kanssa. Se, että voi toteuttaa itseään seksuaalisesti, on tärkeää, mutta seksuaalisten halujen yhteensovittaminen on usein vaikeaa. Ruutin halut ovat varmasti monesta erikoiset, ja vaikka Luukas on joustava, hänen intohimonsa ei selvästikään kohdistu samoihin asioihin kuin Ruutin tai ainakaan yhtä voimakkaasti. Siksi olisi ollut mielenkiintoista päästä enemmän myös Luukaksen pään sisään.

Oman itsensä etsimisen rinnalla – tai sen rinnalla, että pääsisi toteuttamaan itseään – Ruut tukee työssään opettajana teinityttöä, joka käy omaa seksuaalisuuteen liittyvää taisteluaan. Ruutilla on suojeluntarve, ja hänet kuvataan opettajana, joka osaa toimia oppilaidensa kanssa oikein mutta aiheuttaa pahennusta kollegoissaan. Tämä sivujuoni laajentaa kuvaa Ruutista. Se näyttää hänet vähemmän itsekeskeisenä, vastuunsakantavana, jopa huolta kantavana. Vastakkainasettelu Ruutin ja muiden opettajien välillä on ehkä turhan jyrkkä, mutta toisaalta se palvelee tarkoitustaan näyttämällä, millainen on ahdasmielinen työ- tai opiskelupaikka.

En ehkä pitänyt Ruutista, mutta se ei tarkoita, etten olisi pitänyt kirjasta. Teksti veti hyvin mukaansa ja Ruutissa näkyy hyvin halun pakottavuus. Ruutissa on hienoa se, että hän ilmaisee halujaan, ja se, etten ole ennen nähnyt hänenkaltaistaan romaanihahmoa. Isän kädestä käsittelee haluja, joita – näin uskaltaisin väittää – useimmat pitävät kieroutuneina. Millaisia haluja ihmisellä saa olla? Minkä verran niihin voi vaatia kumppaniaan lähtemään mukaan? Missä kohtaa halut hallitsevat ihmistä liikaa? Näitä kysymyksiä kirja saa miettimään, eikä se ole ollenkaan huono suoritus kaunokirjalliselta teokselta.

Kirjan lopun voi ymmärtää parillakin tavalla – tai ainakaan se ei ole selkeän yksiselitteinen. Jollain lailla se on yhtä aikaa seesteinen ja jollain lailla häiritsevä – ehkä olisin halunnut varmuuden sille, että tulkitsin sen oikein.

Modernikin äkäpussi on mahdollista kesyttää

Hyvät tarinat kestävät aikaa. Hyviä tarinoita muokkaillaan myös ajan kuluessa uusiksi ja uusiksi versioiksi. Äskettäin suomennettu Anne Tylerin Äkäpussi (Vinegar Girl, 2016) siirtää William Shakespearen näytelmän Kuinka äkäpussi kesytetään nykyaikaan. Valitettavasti en tunne kummemmin alkuperäistä näytelmää, mutta uskaltaisin sanoa, että tästä kirjasta voi nauttia, vaikkei siitä olisi ikinä kuullutkaan. Itseäni kuitenkin jossain määrin harmittaa, etten voinut lukiessani bongailla yhtäläisyyksiä ja eroavuuksia näiden kahden teoksen välillä.

Kate on 29-vuotias mutta asuu isänsä ja teini-ikäisen pikkusiskonsa Pupun kanssa. Isä on tiedemies, joka on kai taitava hiirtensä kanssa laboratoriossaan mutta muuten hieman kömpelö – ihmisten kanssa esimerkiksi. Pupua ei ole siunattu suurilla älynlahjoilla, ja lisäksi hän on… no, teini: ihana mutta ajoittain omapäisyydessään ja temperamenttisuudessaan rasittava. Kate pyörittää taloutta. Hänelläkin temperamenttia riittää, ja suorasanainen hän on niin pitkälle, että se aiheuttaa hankaluuksia töissä lastentarhassa.

Tutkimustyö on Katen isälle niin tärkeää, että kun hänen assistenttinsa Pjotrin kolmen vuoden viisumi uhkaa vanhentua, on otettava järeät keinot käyttöön. Herra Battista päättää, että suostuttelee tyttärensä Katen kulissiavioliittoon tutkimusassistenttinsa kanssa. Suunnitelmaa voisi pitää lähinnä kaistapäisenä, kun ottaa huomioon, miten itsepäinen oman tiensä kulkija tytär on. Kate huomaa kuitenkin hetken asiaa sulateltuaan asiassa joitakin etuja. Sitten hänen päätään onkin vaikea kääntää takaisin.

Äkäpussi on juuri sopivaa luettavaa kesän alkuun, kun ei ihan vielä jaksa syventyä mihinkään kovin vaikeaselkoiseen. Kirja on kepeä ja helppolukuinen, ei kovin usein ääneen naurettava mutta hilpeyttä aiheuttava kuitenkin. Henkilöhahmot ovat hieman karikatyyrimäisiä mutta vähitellen heistä paljastuu useampia puolia, mikä on minusta aina tervetullutta. Lähes kaikki tarinan hahmot ovat jollain tapaa humoristisia. Mikäpä siinä sinänsä, mutta on tosiaan hyvä, että heissä on ajoittain muitakin sävyjä.

En tiedä, onko Kate lopulta oikeastaan edes mikään äkäpussi. Hän on rehellisesti se, mikä on, eikä sinänsä esimerkiksi erityisen epäkohtelias tai kärkäs sanomaan joka välissä eriävää mielipidettä vain eriävän mielipiteen vuoksi. Toki hän ei mukaudu odotuksiin, joita ihmisten käyttäytymiselle usein asetetaan: että pitäisi olla myötäilevä ja ennen kaikkea saada kaikki näyttämään siltä kuin kaikki olisi hyvin ja mukavaa juuri näin. Itseäni Katen persoona viehättää. Hän toimii niin kuin itsestä tuntuu, vaikkei se ulkopuolisista – ei aina lukijastakaan – ole aivan järkevää. Hän ei kuitenkaan ole välinpitämätön toisia ihmisiä kohtaan – päinvastoin hän näkee heissä enemmänkin hyvää kuin ehkä myöntää ääneen.

Jollain tapaa teos käsittelee myös kulttuurien kohtaamista. Pjotr on hieman surumielinenkin hahmo siinä, ettei pääse sisälle amerikkalaiseen kulttuuriin, joka on muille oma ja hänelle vieras. Miehen vierasmaalaisuutta korostetaan puheentavalla, joka maltillisessa kömpelyydessään lisää hahmon koomisuuttta. Aluksi Pjotr vaikuttaakin hieman yksinkertaiselta friikiltä, jota kannattaisi juosta karkuun. Mutta kuten sanottu, tämän kirjan tärkeimmissä henkilöhahmoissa on monia puolia. Ensivaikutelma pettää lähes kaikkien kohdalla.

Kirjan kansipaperin takalieve kertoo, että lisää romaaneja, joissa Shakespearen näytelmien tarinoita on siirretty nykyaikaan, on tulossa. Ensi syksynä ilmestyy Jo Nesbøn kirja Macbeth ja myöhemmin mm. Gillian Flynnin tulkinta Hamletista. Niitä odotellessa.

Korsetti - usein matka kaapista ulos on pitkä

Joskus tulee miettineeksi, miksi ihmiset usein häiriintyvät asioista, jotka eivät mitenkään vahingoita ketään. Tämä ajatus tulee monta kertaa mieleen, kun lukee Annamari Marttisen romaania Korsetti. Se kertoo Paulista, joka on transvestiitti. Keskeistä teoksessa on Paulin kamppailu sen kanssa, uskaltaisiko kertoa tästä puolestaan ensin tyttöystäville, sitten vaimolle.

Kertomiskokemukset nuoruudessa ovat johtaneet johonkin muuhun, kuin mitä Pauli on toivonut, ja siksi vaimo Henriikalle kertominen viivästyy, viivästyy ja viivästyy. Lukija ahdistuu Paulin mukana. Miksi maailma ei voisi vain olla sellainen – tai edes se vaimo – että Pauli voisi todeta, että hänestä tuntuu hyvältä käyttää naisten vaatteita? Sitten kaikki jatkaisivat elämäänsä ilman että kukaan kokee käsittämätöntä kriisiä ja kyseenalaistaa kaiken sen, miten oli ajatellut asioiden olevan. En toki väitä, etteivätkö jotkin asiat elämässä ja kumppanissa vaadi sulattelua, mutta naisten vaatteisiin pukeutuminen kasvaa Paulin mielessä käsittämättömiin mittasuhteisiin juuri sen vuoksi, että hän pelkää toisten suhtautumista eikä uskalla olla se, mikä on. Ei asia toki aivan pieni ole oikeastikaan, mutta se pysyisi yhtenä puolena Paulista, jos sitä ei tarvitsisi peitellä. Nyt se kasvaa salailun ja pelon vuoksi elämää hallitsevaksi asiaksi, jossa päällimmäisenä on ahdistus.

Paulin tunteisiin pystyy samastumaan kuka tahansa, joka on joskus kokenut, millaista on, kun pelkää, mitä toiset sanovat jostain ominaisuudestasi, jolle et voi mitään. Itse asiassa uskon, että jopa sellainen, jolla ei ole tätä kokemusta, voi samaistua niihin. Kaikilla on ollut joskus salaisuus, jonka kertomiseen on liittynyt pelkoja. Useimmille on varmasti tuttu sekin tunne, kuinka paine kertoa kasvaa niin suureksi, että ei enää ole muuta vaihtoehtoa kuin katsoa, hajoaako kaikki, kun salaisuus tulee ilmi.

Pitkän aikaa Pauli tuntee vain yhden muun transvestiitin, Anetten. Miehet ovat törmänneet toisiinsa sattumalta alusvaateliikkeen ovella. Anette on itsevarma, kaapista ulos tullut. Hän on myös määrätietoinen siinä, miten työntää Paulia eteenpäin siinä, että tämäkin voisi olla avoimemmin se, mikä on.

Henriikka on tarinan kolmas keskeinen henkilö. En usein koe niin voimakasta tarvetta hutkia romaanihenkilöä pitkin korvia kuin Henriikan kohdalla. Pauli rakastuu häneen ihanan romanttisesti. Henriikalla on omat ristinsä toki: hän tekee hidasta kuolemaa, kun ei voi saada Paulin kanssa lasta. Kuitenkin hän on myös ongelmien matonallelakaisija ja tarpeettoman julma miestään kohtaan. Kun hänelle ja Paulille tulee ristiriita, Henriikka pitää protestinsa ja sitten asia unohdetaan, leikitään, ettei mitään tapahtunut. Vuosien saatossa tämäkin nakertaa parisuhdetta. Lisäksi vaimo on minun mielestäni yksinkertaisesti typerä: kun Pauli tuo hänelle hätäpäissään ostamansa alusvaatesetin, hän loukkaantuu siitä, että hänen miehensä tahtoisi hänen käyttävän vaatteita, jotka kuuluvat paremminkin huoralle. Eikö voisi olla ihanaa pukeutua niihin vaatteisiin ja tuntea olonsa haluttavaksi miehensä silmissä? No, on pakko myöntää, etten oikein muutoinkaan pääse Henriikan pään sisään. Veikkaan, ettei hänestä olisi minulle bestikseksi.

Toki Korsetti on myös tarina valheessa elämisestä, siitä, mitä se tekee ihmiselle itselleen ja toisille siinä ympärillä. Toisaalta en usko, että Henriikan ja Paulin liitto olisi sujunut, vaikka Paulilla ei olisi edes ollut halua pukeutua naisten vaatteisiin. Enemmän kirja on mielestäni joka tapauksessa tarina siitä, että vaikka joskus uskaltamiseen on pitkä tie, rohkeus olla oma itsensä on ehkä paras päämäärä, mikä ihmisellä voi olla. Pahoin pelkään, ettei paljon ”tavallisemmillakaan” ihmisillä monestikaan ole tätä rohkeutta. Joskus sitä voi ehkä olla jopa enemmän niillä, jotka kokevat olevansa jotenkin erilaisia kuin muut.

Korsetti oli minulle hyvin tunnepitoinen lukukokemus. Itse asiassa niin tunnepitoinen, että kun luin sitä bussissa, mietin, pitäisikö ehkä lopettaa. Mutta mitä sitten, jos kirja kädessä esimerkiksi itkee? Ihmetelkööt ne, joita ihmetyttää. Eläydyin ilmeisen voimakkaasti Paulin tunteisiin. Mietin, miten oikeastaan voi olla monista niin ahdistavaa, että joku ei halua koko ajan noudattaa niitä pukeutumissääntöjä, jotka tässä yhteiskunnassa vallitsevat. Nehän ovat pelkkiä sopimuksia, jotka voisivat olla aivan toisenlaisia. Aivan kuin Pauli loukkaisi naisen vaatteisiin pukeutumisellaan jotakuta. Ketä? Ehkä tosiaan kyse on vain siitä, että Pauli ja kaltaisensa aiheuttavat ahdistusta sellaisissa ihmisissä, jotka eivät oikein osaa olla itsensäkään kanssa.

Pehmolelutyttö – nuortenkirja, jossa on ajateltavaa vähän aikuisemmallekin

Nuortenkirjoja ei tule paljoa luettua, vaikka niissä on yhtä lailla hienoja tekstejä kuin aikuistenkirjoiksikin kutsutuissa kirjoissa. Useinkin vastaan tulee sellaisia nuorille suunnattuja kirjoja, jotka kiinnostaisivat. Kuten vähän aikaa sitten. Törmäsin nimittäin Jukka Behmin kirjaan Pehmolelutyttö, joka on voittanut WSOY:n Tuhat ja yksi tarinaa nuoruudesta -kirjoituskilpailun.

Pehmolelutyttö kertoo 15-vuotiaasta Emiliasta, joka on lapsellinen ja pyrkii sen verran kovaa aikuisten maailmaan, ettei oikein pärjää asian kanssa. Emilia nimittäin osittain ajautuu, osittain tietoisesti työntää itsensä tilanteeseen, johon hänen ikäisensä ei pitäisi joutua – eikä oikeastaan kenenkään muunkaan. Tuskin moni aikuinenkaan osaisi käsitellä tunteita, joita Emilian päässä liikkuu.

Emilialla on perhe, jossa äiti pelaa tietokonepeliä, isä yrittää välittää eikä veli oikein halua näyttää, että pikkusisko on hänelle tärkeä, koska juuri sellaisia useimmat 17-vuotiaat isoveljet ovat 15-vuotiaita pikkusiskojaan kohtaan. Emilia meneekin omia menojaan. Hänellä on ystävä Lila, joka kuitenkin välittää Emiliasta aika vaihtelevasti, mahdollisesti ei oikeasti ollenkaan. Ja kerran kun Lilan tie vie pojan mopokyytiin ja Emilia jää kuin nalli kalliolle, tyttö tulee suostuneeksi satunnaisen miehen ehdotukseen: hän katselee, kun mies tyydyttää itsensä, ja saa palkaksi kaksikymppisen.

Tämän tapauksen jälkeen Emilia ajautuu tapaamaan useammankin miehen, mm. Helsingissä asuvan muka-valokuvaajan, jonka kohdalla lukija näkee heti, ettei kyse ole oikeasta valokuvaajasta. Emilia ei kuitenkaan osaa nähdä todellisuutta. Hänen lapsellisuuttaan korostetaan sillä, että hän juttelee salaisuutensa pehmoleluilleen. Emilia on pehmoleluilla leikkivä tyttö, joka leikkii yhtä lailla aikuisten asioilla. En tosin usko, että aikuisetkaan ovat yhtään parempia vastustamaan kiusausta, kun joku antaa heille huomiota, varsinkin verkossa.

Miesten huomio kiehtoo Emiliaa, mutta hän tuntee itsensä myös likaiseksi. Hän ei usko, että kelpaisi ikäiselleen Santerille, joka on mukava ja Emiliaan ihastunut. Emilia on varma, että jos Santeri saisi tietää, mitä Emilia touhuaa, hänen kiinnostuksensa katoaisi.

Myös porno ahdistaa Emiliaa. Hän ei voi olla katsomatta sitä, ja se aiheuttaa ristiriitaisia tunteita. Emilia ei selvästikään pysty käsittelemään näkemäänsä.

Pehmolelutyttö häkellyttänee monia aikuisia. Sen suorasukainen kuvaus muistuttaa aikuisia siitä, että nuorten maailmaan kuuluu asioita, joita aikuiset eivät välittäisi ajatellakaan sinne kuuluvan. Paitsi luku, jossa Emilia katselee pornoa ja tyydyttää itseään, myös se, miten hän haaveilee äitinsä ystävän miehestä, voivat tuntua vaikeilta lukea. Itse asiassa en usko, että teinityttöjen pornonkatselu ja fantasiat aikuisista miehistä ovat kuitenkaan kovinkaan harvinaisia – aikuisen suostuminen tällaisen fantasian toteuttamiseen on toki aivan eri asia.

Ahdistusta saattaa aiheuttaa sekin, miten Pehmolelutyttö kuvaa aikuisia. Nämä elävät omassa maailmassaan eivätkä edes tiedä, missä perheen nuoret menevät. Äiti pelaa läppärillään niin että ruudun tuijottaminen tuntuisi jo kliseiseltä, ellei se olisi varsin totuudenmukainen kuvaus niin monista aikuisista(kin). Isä yrittää pitää järjestystä, olla kunnollinen isä. Emilian mielestä hän on lähinnä tylsä. On mielenkiintoista myös lukea, miten Emilia näkee vanhempiensa liiton: häneltä ei jää huomaamatta – tietenkään – että se on kovin väljähtänyt. Onkin niin surullista, että Emilian perhe on tavallistakin tavallisempi: siinä ihmiset ovat lähellä toisiaan mutta eivät muista, mitä välittäminen oikeasti tarkoittaa tai eivät osaa ilmaista tätä tunnettaan lähellekään parhaalla mahdollisella tavalla.

Vaikka nuorten maailma saattaa olla erilainen kuin millainen aikuiset toivoisivat sen olevan, on kuitenkin hyvä tietää, millainen se on. Toki Emilia on fiktiivinen nuori, ja vieläpä aikuisen luoma fiktiivinen nuori, mutta hän on hyvin aidonoloinen ihminen – ja siksi hänen kamppailuunsa omien ajatustensa kanssa ja kelpaamattomuuden tunteeseensa sekä myös kaipuuseen olla hyväksytty on helppo samaistua, koska vaikka epävarmuus iän karttuessa muuttuu, se elää jossain muodossa useimmissa aikuisissakin elämän loppuun saakka.

Kutsumattomat vieraat – aivan ihana lukukokemus

Sadie Jonesin tuotanto on jo jonkin aikaa ollut lukulistallani. Uusin suomennos, Kutsumattomat vieraat, alkukielellä 2012 ilmestynyt romaani houkutteli minua jo sillä, että se sijoittuu aiempien aikojen Britanniaan, ehkä noin sadan vuoden taakse. Kansipaperin lieve lupaa tarinan, jossa Sternen kartanoon saapuu junaonnettomuuden uhreja, jotka tarvitsevat apua. Mainosteksti yrittää vihjata siihen, että näissä romaanin nimen mukaisissa kutsumattomissa vieraissa on jotain outoa, mutta ainakaan minä en todellakaan millään tavalla osannut arvata teosta aloittaessani, millainen lukukokemus olisi edessä. Ja tämä on pelkästään positiivinen asia.

Sternen kartano tuntuu olevan jonkinlainen Huvikumpu, jossa jokaisen ovenkahvankin mainitaan olevan erilainen. Sitä asuttaa Charlotte Swift, entinen Mrs Horace Torrington. Hän on nelikymppinen nainen, jolla on kolme lasta, parikymppiset Emerald ja Clovis sekä nuorempi Imogen (Smudge).

Itse asiassa Emerald on juuri täyttämässä kaksikymmentä, ja hänen syntymäpäiväkseen on suunnitteilla vaikka mitä. Talon keittiössä tehdään kakkua, ja paikalle on saapumassa Emeraldin ystävä Patience veljensä Ernestin kanssa. Ernestin pitäisi muistin mukaan olla aika lailla epäkiinnostavaa, jopa rasittavaa seuraa, mutta osoittautuukin, että hän on muuttunut varsin puoleensavetäväksi nuoreksimieheksi. Myös varakas naapurinpoika John Buchanan ilmestyy pihaan Rolls Roycellaan ja tuo Emeraldille syntymäpäivälahjan. Ja kas, hänkin tulee kutsutuksi juhliin. 

Päivässä on muutakin panosta. Charlotten nykyinen puoliso, perheessään vähemmän suosittu yksikätinen Edward Swift lähtee Manchesteriin ruinaamaan rahaa, jotta perhe voisi edelleen asua Sternessä. Kun mies on hävinnyt paikalta, alkaa tapahtua. Vieraat saapuvat, ne kutsutut siis, mutta sitten tulee joukko raiteilta syöksyneen junan uhreja.

Ja silloin tarina alkaa mennä hullummaksi ja hullummaksi. Sternen asukkaat tarjoavat vieraille juuri ja juuri teen, mutta sitten he jättävätkin nämä kökkimään oman onnensa nojaan. Ja vieraat tuntuvat lisääntyvän. Heitä ei tule mistään lisää, mutta vaikuttaa siltä, että heidän määränsä kasvaa. Myös Smudge puuhailee omiaan, eikä kukaan kiinnitä häneen kovin paljoa huomiota. Siinä onkin hyvä roudata poni sisälle taloon, jotta voi ikuistaa sen taideteokseen. Ja sitten saapuu myös Charlie Traversham-Beechers, mies Charlotten menneisyydestä. Mies, jota Charlotte ei olisi välittänyt tavata enää uudelleen.

Kansiliepeen tekstissä lainataan The Guardianin arvostelua kirjasta. Siinä sanotaan seuraavasti: ”Kutsumattomat vieraat kantaa kaikua shakespearelaisesta komediasta.” Kirjasta voi kyllä helposti tulla mieleen Kesäyön unelma/uni. Henkilöiden väliset suhteet eivät mene ihan yhtä lailla sotkuun, mutta väärinkäsityksiä on, ja tunnelma on kaikkea muuta kuin selkeän realistinen. Niin, ja onhan molemmissa jotain muutakin ei-niin-realistista. Kutsumattomissa vieraissa tuntuu myös siltä, että kertoja naureskelee jostain ulkopuolelta tarinansa henkilöille.

Teosta voi käyttää myös hienojen ajatusten, jopa aforismien lähteenä. Tässä pari:

Velvollisuudentunto oli noitunut hänen sydämensä. (Emeraldista)

Sattuma on hauras käsite, eikä yhtään sen tyydyttävämpi selitys maailman tapahtumille kuin painokkaampi kohtalo.

Olen lukenut viime aikoina hävyttömän vähän, mutta täytyypä sanoa, että oli pitkästä aikaa aivan hykerryttävän ihanaa ahmia kirjaa eteenpäin. Kutsumattomien vieraiden kielikin oli – tiedän, että suomennos mutta joka tapauksessa – niin harkittua, että se itsessään oli jo yhtä nautinnollista kuin… No, taisin olla hyvän kirjan puutteessa. Puute on nyt korjattu.

Uudenvuodenlupaus

En yleensä ole pitänyt tapana tehdä uudenvuodenlupauksia, mutta nyt tunsin sen tarpeelliseksi, sen verran tässä ovat jotkut asiat unohtuneet tai jääneet liiaksi. Niinpä lupaan itselleni juhlallisesti lisää viihdettä, vaikka jokaiselle päivälle. Viihde tarkoittaa tässä yhteydessä joko luettavaa tai katsottavaa, aikaa hyvän kirjan parissa tai laadukkaan televisiosarjan jakson katsomista. Hävettää suorastaan, kuinka vähän aikaa olen viettänyt viime aikoina näiden asioiden parissa.

Ongelmaa luettavan tai katsottavan löytämisessä ei liene. Kesken ovat ensinnäkin mm. nämä kirjat:

Malin Persson Giolito: Suurin kaikista
Artemis Kelosaari: Omenatarha eli kertomus huonoista miehistä
Katri Alatalo: Käärmeiden kaupunki
Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta

Ja jonossa vaikkapa nämä:

Erika Vik: Hän sanoi nimekseen Aleia
Juha Hurme: Niemi
Sarah Waters: Parempaa väkeä
Sadan vuoden unet: Satuja aikuisille
Sir Arthur Conan Doyle: Neljän merkki
Frank McDonough: Gestapo – Natsi-Saksan salaisen poliisin historia
Mia Myllymäki: Väkevä mieli
+ joitakin hyllymetrejä lisää

Televisiosarjoista olisi ajatuksena katsoa vaikkapa näitä, joitain jostain sarjan keskeltä, joitain alusta asti:

Bones
The Crown
Vikings
The Handmaid’s Tale
Big Little Lies
Mr Selfridge
Ripper Street
Alias Grace
Orange Is the New Black
The Fall
American Horror Story

Siinähän se vuosi 2018 sitten mukavasti meneekin.

Hyvää uutta vuotta kaikille!

Tarvitsenko minäkin mielikuvituspoikaystävän?

Uudet elämäntilanteet vaikuttavat jopa kirjallisuuteen, mitä tulee luettua, joskus tosin viiveellä. Elettyäni reilun vuoden niin sanottua sinkkuelämää (tässä tapauksessa se tarkoittaa kylläkin ainoastaan sitä, että olen parisuhteeton) kirjakaupassa osui käteeni Henriikka Rönkkösen kirja Mielikuvituspoikaystävä ja muita sinkkuelämän perusasioita. Vilkaisin pokkaria ja se näytti niin hauskalta, että ostin sen. Ja totta, sinkkuelämä todellakin naurattaa, ja juuri siksi, että siinä ei ole mitään nauramista. Se on monesti niin kamalaa, ettei siihen voi suhtautua muutoin kuin nauramalla itselleen. Onneksi rakastan sarkasmia muutoinkin.

Kirjansa alussa Rönkkönen kertoo teoksen olevan ”täyttä faktaa ja fiktiota”. Kokemukset ovat joko Rönkkösen itsensä, tuttujen tai mielikuvituskavereiden. Ja tämä onkin paras ratkaisu – yhdistellä oikeaa ja keksittyä ja saada aikaan hervoton tarina. Koska ei sillä ole mitään väliä, onko kaikki totta, kunhan tunnelma on aito. Ja onhan se, sillä Rönkkönen laittaa itsensä hauskasti likoon ihan täysillä, pelkäämättä sitä, että näyttäisi hölmöltä tai tyhmältä. Se on ihan kova temppu, sillä vaikka hän muistuttaakin siitä, ettei ole kokenut kaikkea, mistä kirjoittaa, lukija helposti lukee juuri niin, että hän kertoo omasta elämästään.

Rönkkönen hurvittelee täysillä sinkkunaisen miessuhteita. Mukana on mm. mies, jolta kirjan päähenkilö saa klamydian silmään, pienimunainen mies, joka on maailman paras rakastaja ja ihana mies, joka ei ymmärrä seksistä tuon taivaallista. Tekstin tyyli on ronskia ja saa tosiaan jopa minut välillä nauramaan ääneen. Jostain syystä minua huvitti erityisesti mm. tämä kohta, joka kuvaa rakastelua mainitun pienimunaisen miehen kanssa:

Akti koostui hieronnasta, suukottelusta, hyväilystä ja suuseksistä, ja vain osa siitä oli penetraatiota. Jarmo touhusi niin maan perkeleesti, että siinä ajassa, kun minä lipaisin hätäisesti vahingossa hänen silmäänsä, hän oli jotenkin käsittämättömän taitavasti käynyt läpi koko kehoni, saanut minulle kaksi orgasmia, hieronut hartiani, käyttänyt koirani ulkona, lämmittänyt saunan, pessyt pyykit, rakentanut talon ja tappanut karhun paljain käsin. Tunsin itseni mitättömäksi.

Tarinan miehet kuvataan ajoittain huvittaviksi tapauksiksi, mutta päähenkilö itse vasta huvittava onkin. Toisaalta hän analysoi varsin terävästi sitä, mitä mikin parisuhde opettaa, vaikkei siitä opista sitten välttämättä jääkään mitään käytäntöön kuin vasta pitkän ajan kuluttua, ja siltikin tapahtuu tietenkin lipsumista.

Myös se näkyy selvästi, että sinkkuus on matka itseen. Tämän voi allekirjoittaa: kun on yksin, on pakko miettiä, mitä oikeasti haluaa ja ajattelee asioista. Ja sen selviäminen voi viedä aikaa. Tässä Mielikuvituspoikaystävä jopa yllättää: se ei ole pelkästään kepeää naureskelua sinkun toilailuille vaan käsittelee yksin elävän ihmisen tuntemuksia koskettavastikin, ja oivaltavasti.

Toki Rönkkösen tyyli voi olla joillekuille liikaa, mutta itse arvostan suoraan puhumista enkä erityisemmin pidä asioiden kaunistelusta. Siksi on ihanaa lukea häpykarvahelvetistä ja peräreikämiehestä tai siitä, kuinka ramdom-panon kanssa ei mene aivan putkeen:

Kaikki oli nopeasti ohi, mutta se kesti silti liian kauan. Kumpikaan ei lauennut. Minä olin kuiva kuin pölypallero, ja hän ei tuntenut kumin läpi hirveästi mitään. Harrastimme seksiä muutamassa asennossa. Kondomissa oli verta kuivuneen emättimeni takia. Kaikki glamour oli jossain Cosmopolitanin sivuilla, ei minun asunnossani. Lisäksi pieretti.

Itselleni Mielikuvituspoikaystävä oli oikein miellyttävä lukukokemus. Kuten tiedämme, kipeille asioille ja töppäilyille on joskus hyvä nauraa. Ja jos en olisi sitä jo muuten tiennyt, nyt tietäisin: mitä villimpi sinkkuelämä, sitä vähemmän se on minun juttuni tässä ihan oikeassa elämässä.

Epäonnistumaan tuomittu yritys osallistua lukuhaasteeseen

Periaatteessa pidän lukuhaasteista, mutta en onnistu niissä koskaan. Luen joka tapauksessa vain sitä, mitä huvittaa lukea. Ei se mitään. Popsugar Reading Challenge tälle vuodelle kuulosti sen verran hauskalta, että oli pakko kopioida sen lukulista tähän – rakastan yleensäkin erilaisia kirjallisuuteen liittyviä listoja. Perushaasteessa on 40 kirjaa, edistyneessä haasteessa 12 lisää. Nopsa lukee tietysti kirjan viikossa, hidas (lue: minä) lukee sen, mitä ehtii.

Mutta tässä siis haasteen lista. Nettiä ja päätäni kaiveltuani olen löytänyt mahdollisia luettavia kirjoja joihinkin kohtiin. Täydennän niitä lisää mahdollisesti myöhemmin. Vinkkejä on löytynyt ja löytyy muilta, jotka osallistuvat haasteeseen.

1. A book recommended by a librarian
2. A book that's been on your TBR list for way too long
3. A book of letters (Fredrika Wilhelmina Carstens: Muratti)
4. An audiobook
5. A book by a person of color
6. A book with one of the four seasons in the title (Tove Jansson: Taikatalvi)
7. A book that is a story within a story (Anne Rice: Veren vangit)
8. A book with multiple authors (Eija Lappalainen & Anne Leinonen: Routasisarukset)
9. An espionage thriller (John le Carré: Yön pakolainen)
10. A book with a cat on the cover (Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan)
11. A book by an author who uses a pseudonym (George Orwell: 1984)
12. A bestseller from a genre you don't normally read
13. A book by or about a person who has a disability
14. A book involving travel (Jules Verne: Maailman ympäri 80 päivässä)
15. A book with a subtitle (Julia Baird: Victoria: The Queen: An Intimate Biography of the Woman Who Ruled an Empire)
16. A book that's published in 2017 (Milja Kaunisto: Corpus)
17. A book involving a mythical creature (Käärmeenliekit – suomalaisia lohikäärmetarinoita)
18. A book you've read before that never fails to make you smile
19. A book about food
20. A book with career advice
21. A book from a nonhuman perspective (Richard Adams: Ruohometsän kansa)
22. A steampunk novel (Gail Garriger: Soulless)
23. A book with a red spine
24. A book seet in the wilderness (Rudyard Kipling: Viidakkokirja)
25. A book you loved as a child (C.S. Lewis: Velho ja leijona)
26. A book by an author from a country you've never visited (Margaret Atwood: Orjattaresi)
27. A book with a title that's a character's name (Astrid Lindgren: Ronja ryövärintytär)
28. A novel set during wartime
29. A book with an unreliable narrator (Peter Høeg: Rajatapaukset)
30. A book with pictures (Tove Jansson: Muumit ja suuri tuhotulva)
31. A book where the main character is a different ethnicity than you (Yaa Guasi: Matkalla kotiin)
32. A book about an interesting woman (Katja Kallio: Yön kantaja)
33. A book set in two different time periods
34. A book with a month or day of the week in the title (Ian McEwan: Lauantai)
35. A book set in a hotel
36. A book written by someone you admire
37. A book that's becoming a movie in 2017 (Stephen King: Musta torni)
38. A book set around a holiday other than Christmas
39. The first book in a series you haven't read before (Viola Carr: The Diabolical Miss Hyde: An Electric Empire Novel)
40. A book you bought on a trip

Advanced

1. A book recommended by an author you love
2. A bestseller from 2016
3. A book with a family member term in the title
4. A book that takes place over a character's life span
5. A book about an immigrant or refugee (Colm Tóibín: Brooklyn)
6. A book from a genre/subgenre you've never heard of (Philip K. Dick: Hämärän vartija (genre: hard boiled science fiction))
7. A book with an eccentric character (Sir Arthur Conan Doyle: Neljän merkki)
8. A book that's more than 800 pages (Leo Tolstoi: Anna Karenina)
9. A book you got from a used book sale
10. A book that's been mentioned in another book
11. A book about a difficult topic
12. A book based on mythology (Anne Leinonen: Vaskinainen)

Onhan tätä vuotta vielä jäljellä, joten sitten vain lukemaan...

Miten tehdään vakoojasarja, jonka äärellä naiskatsojakin viihtyy

Kesäkuussa Maikkarilla alkanut ja läpi subtrooppisten kuumien kesäöiden kestänyt vakoojasarja Yövahti päättyi viime keskiviikkona. Sarjan alkaessa sitä kehuttiin lehdistössä maasta taivaaseen ja niinpä päätin, että pitäähän tuo katsoa. Vakoojatarina, jossa yritetään käräyttää maailman pahin mies asekaupoista, ei varsinaisesti aiheena aiheuttanut minussa suuria väristyksiä, mutta toisaalta uskon, ettei niin kuvallisessa ilmaisussa kuin kirjallisuudessakaan itse aihe ole tärkein, vaan toteutus. Kehutulle sarjalle kannattaa yleensä siis mielestäni antaa mahdollisuus, vaikka sen aihepiiri hieman epäilyttäisikin. Sitä paitsi hyvää näyttelijätyötä katsoo aina mielikseen ja tuohon maailman pahimman miehen rooliin oli kiinnitetty Hugh Laurie, jonka osaamiseen voi aina luottaa. Muiden näyttelijöiden nimet eivät ennalta oikein sanoneet minulle mitään.

John Le Carrén kirjaan perustuva Yövahti lähtee liikkeelle hitaasti. Hotellin yövahti Jonathan Pine (Tom Hiddleston) saa henkilökohtaisen syyn kostaa asekauppaa käyvälle Richard Roperille (Laurie) ja tiedustelupalvelussa työskentelevä, Roperia jo iän kaiken jahdannut Angela Burr (Olivia Colman) pestaa Pinen soluttautumaan Roperin lähipiiriin. Ihan toivoton idea tämä ei ole, sillä Pinella on sotilastausta. Nyt hänelle rakennetaan myös rikollinen menneisyys, jotta hän menisi vielä paremmin täydestä uudessa tehtävässään.

Yövahti hiipii ihon alle salakavalasti. On aivan kuin siinä en ensiksi päästäisi yhtään mihinkään ja sitten yhtäkkiä jännite onkin niin kova, että katsoja on koukussa. Jännitettä on paitsi Pinen ja Roperin välillä, myös Pinen ja tätä alusta saakka epäilevän Roperin lähimmän miehen ”Corkyn” (Tom Hollander) sekä Pinen ja Roperin nuoren rakastajattaren Jedin (Elizabeth Debicki) välillä. Sanomattakin on selvää, että nämä jännitteet ovat laadultaan hieman erilaisia. Ja jännitteen kuvaamisessa Yövahti on mestarillinen. Oletettavasti sen voi katsoa uudelleen ja uudelleen ja löytää yhä uusia merkityksiä dialogin piiloista ja pienistä ilmeiden ja eleiden muutoksista.

Yövahdin on ohjannut Susanne Bier, joka on tanskalainen – ja siis nainen. Image-lehdessä (heinä-elokuu 2016) hän kertoo, että mietti ”todella paljon sitä, miten vakoojien hyvin miehisestä maailmasta kerrotaan niin, että naiskatsoja ei vieraannu”. Yksi ajatus on nähtävästi ollut lisätä naisten osuutta tarinassa: Jedin rooli on lukemani mukaan suurempi kuin kirjassa ja tiedustelupalvelun Burr on tv-sarjassa muutettu naiseksi, joka sattuu olemaan lisäksi raskaana, koska roolia näytellyt Olivia Colman sattui olemaan raskaana kuvausten aikaan. Angela Burr onkin jollain tapaa koko sarjan ihastuttavin hahmo: hän näyttää aivan muulta kuin vakoojia värväävältä, asekauppiaita jahtaavalta tiedustelupalvelun kovanaamalta, vaikka on näistä oikeastaan kaikkea, tai jos ei aivan kovanaama niin ainakin tosi kova luu. Jed puolestaan on kaunis, haavoittuva, epätoivoinen. Ja Richard Roper pelottava, vähäeleisen pelottava.

Vaikka tämänkin tietysti pitäisi olla riittävää laatua naiskatsojallekin, on pakko tunnustaa, että vielä enemmän ainakin tämän naisen – ja nettikirjoittelun perusteella aika monen muunkin – on maagisesti vanginnut ruudun ääreen Jonathan Pinea esittävä Tom Hiddleston. Image-lehdessä Susanne Bier vitsailee, että Hiddleston on niin uskottava, että ”Saattaa olla, että hän on oikeasti vakooja.” Ohjaaja kehuu miestä myös karismaattiseksi ja komeaksi. Niinpä hän on ottanut asiasta kaiken irti, ja eniten kohua näyttääkin nettikirjoitusten mukaan herättäneen Jonathanin ja Jedin seksikohtaus, jossa näkyy vain puolikas rinta mutta kokonainen miehen takapuoli. Haastatteluissa Bier on sitten todennut, ettei todellakaan tiennyt, että Hiddlestonin takapuolen näyttäminen voisi aiheuttaa sellaisen innostuksen. Hah, minä uskon, että hän tasan tarkkaan tiesi, mitä oli tekemässä. Parasta tässä tietenkin on se, että tuo seksikohtaus tosiaan räjäyttää pankin siitä yksinkertaisesta syystä, että sitä ennen tarinaan on kehitetty niin pirullisen kova jännite. Ja siksi, että sitä, että jotain peruuttamatonta Jonathanin ja Jedin välillä tapahtuu, on joutunut odottamaan niin kauan. Kohtaus on itse asiassa kovinkin vähäeleinen mutta epäilemättä kuumin pikapano, joka on koskaan elokuvassa tai tv-sarjassa kuvattu. Eikä se olisi sitä, jos katsoja ei olisi ensin tuijottanut ruutua tuntikausia näkemättä mitään muuta kuin katseita, epäilyjä ja muuta sellaista. Ihan totta, ei yhdestä takapuolesta voisi muutoin nousta niin iso kohu, vaikka samalla miehellä onkin vaatteista – anteeksi aseista riisuva hymy. Niin, ja vaikka kyseessä epäilemättä on takapuolien muotovalio.

Yövahdin näkee itse asiassa hyvinkin helposti naisen ohjaamaksi, jos hetkenkin miettii kuvia, joissa tarinan henkilöt ovat vähäpukeisia. Kamera selvästi rakastaa Elizabeth Debickin vartaloa, mutta lähinnä siten, että siitä välittyy se, mitä milloinkin pitääkin: viettelevyys, haavoittuvuus. Sen sijaan kun Jonathan makaa yksin sängyssä, alastomana, vain lakanan lieve peittämässä strategiset paikat, kamera kuvaa häntä ylhäältä päin ja on turha sanoa, että kohtauksen tarkoitus on kuvata Jonathanin kokemaa maailmantuskaa tai muuta sellaista. Jonathan on tarinan keskushenkilö, joten häntä ei myöskään kuvata missään kohtauksessa jonkun toisen tarinan henkilön silmin. Kaikki paljas pinta on siis ihan vain meitä naiskatsojia varten. Kiitos Susanne Bierille siitä!

Mutta Yövahdin tunnelma ja jännitteet pitävät kyllä mieskatsojankin takapuolen sohvassa kiinni. Oletettavasti ohjaaja on onnistunut juuri siinä, mitä on yrittänytkin: tekemään vakoojatarinan, johon molemmat sukupuolet voivat koukuttua. MTV3 sen sijaan teki kaikkensa palastellakseen sarjan mahdollisimman erilaiseksi kuin millaiseksi se on tehty. Kuusijaksoinen sarja oli pätkitty kahdeksaan osaan, jotta se mahtuu mainoskanavan tunnin ohjelmaslottiin. Lisäksi tietysti mainoskatkot katkaisivat pienin väliajoin huolellisesti rakennetun jännitteen. Toisaalta ihan pelottaa, millainen intensiteetti sarjassa on, jos sen katsoo ilman mainoksia, putkeen ensimmäisestä jaksosta viimeiseen. Saattaa aiheuttaa epätoivoa, kylmiä väreitä ja kiemurtelua.

P.S. Wumo-sarjakuva on ottanut omalta osaltaan kantaa sarjan vaikuttavuuteen. Realistisemmassa versiossa jäätelön tilalle tosin olisi jokin värisevä pattereilla toimiva laite. Tai mistä sen tietää, jos se on vain siveästi peiton alla piilossa.

Muumilaaksossa katastrofistakin seuraa hauskaa

Joillekin kirjoille on olemassa vain pieni aika vuodesta, jolloin ne ihan oikeasti kuuluu lukea. Tove Janssonin Vaarallinen juhannus on tietenkin tällainen kirja. Tänä juhannuksena päätin, että on sen aika tai muutoin pitäisi taas odotella vuosi.

Tarina taitaa olla kaikille tuttu: Muumilaaksoon tulee tulva, kun tulivuori purkautuu. Koska muumitalokin täyttyy vedestä, muumiperhe joutuu jättämään sen ja saa uudeksi kodikseen teatterin, joka sattuu seilaamaan vedessä perheen ohitse. Sitten Muumipeikko ja Niiskuneiti joutuvat erilleen muusta perheestä, ja Pikku Myy katoaa vielä erikseen. Teatterissa olevat muumit ja muut tutustuvat siihen, mikä oikeastaan on teatteri ja valmistavat näytelmän, erilleen joutuneet puolestaan seikkailevat kuka kenenkin kanssa.

Vaarallinen juhannus kuuluu seikkailullisiin muumikirjoihin, mutta vaikka se ei ehkä olekaan niin filosofinen kuin Taikatalvi tai Muumilaakson marraskuu, se on täynnä muumifilosofiaa ja elämänasennetta, jota kadehdin. Muumeilla on taito nähdä vaikeudet mielenkiintoisina elämäntilanteina ja pitää vaarallistakin positiivisella tavalla jännittävänä. Muumit eivät lamaannu kotitalonsa jouduttua veden valtaan vaan sukeltavat keittiöstä aamupalaan tarvittavat ainekset ja löytävät uuden kodin oitis. Mukaan ovat tervetulleita kaikki, ja muumit ovat kaikille vieraanvaraisia.

Yksi kiintoisista mukaan liittyvistä hahmoista on Miska, jonka asenne elämään on lähempänä omaani kuin muumiperheen. Miskakin löytää kuitenkin paikkansa - teatterissa ovat läsnä suuret tunteet ja teatteriin Miska lopulta jääkin. Ehkä Miskan melankoliakin saa hieman valoa teatterissa.

Muumiperheen järjestämä teatteriesitys on kuitenkin omassa dramaattisuudessaan hillitön. Se sisältää kaiken, mitä teatterissa pitää olla – varsinkin teatterin teon tuskan. Sen paremmin katsojat kuin esiintyjätkään eivät ole tilanteen tasalla, mutta teatterirotta Emma on aiempien epäluulojensa jälkeen vakuuttunut siitä, että kaikki on jälleen niin kuin teatterissa kuuluukin olla.

Melkoista draamaa on kirjassa muuallakin kuin teatterissa. Muumipeikko, Niiskuneiti ja Vilijaana joutuvat vangituiksi ja Nuuskamuikkunen kylvää ikimuistoisessa kohtauksessa hattivattien siemeniä. Kaiken läpäisee kuitenkin ajatus siitä, että kaikki päättyy aina hyvin. Jos tilanne näyttää ylipääsemättömältä, aina löytyy joku joka pelastaa sen – vaikkapa virkkaava pikkuhemuli.

Vaarallinen juhannus on tietenkin jännittävä tarina, mutta se myös valaa uskoa siihen, että elämäntilanteisiin kannattaa aina etsiä useita näkökulmia – jokin niistä näyttää jos ei hyvältä niin ainakin mielenkiintoiselta. Niin, ja jos joskus tulivuoren purkaus ja tulva yllättävät, pitää muistaa, että veden pinta ei tule aina olemaan korkealla eikä tulivuorikaan jaksa ihan joka vuosi tai vuosikymmen purkautua. Siinä välissä voimme elää seesteistä, hyväntahtoista elämää, jonka höysteenä on vain sopiva määrä jännitystä.

Lepakkovakoojatarina Leena Parkkisen tyyliin

Leena Parkkisen romaani Galtbystä länteen jäi mieleeni vetävänä lukukokemuksena, joten uutuuteen Säädyllinen ainesosa piti myös tarttua – olisihan siinä takakansilupausten mukaan vakoojiakin!

Kirja alkaa kohtauksella erään kustantamon saaristohuvilalta. Ollaan vuodessa 1941, ja kustantamolle on tulossa salainen vieras. Päästyäni pidemmälle kirjassa oivallan, etten ole ollut kovinkaan hereillä ensimmäistä lukua lukiessani. Vieraan henkilöllisyydestä annetaan niin paljon vinkkejä, että heikottaa: tulee Saksasta, julkaissut ”poliittisen järkäleen”, on kasvissyöjä, ei juo alkoholia… Kuinka unessa lukija voikaan olla. Useimmille kuitenkin selviää jo kirjan alkusivuilla, että kyseessä on historiankirjoihin pysyvästi jäänyt nimi.

No, pian päästään 1950-luvulle, jossa suurin osa tarinasta tapahtuu, tarkemmin vuoteen 1956. Saara muuttaa miehensä Juhanin ja lapsensa Eliaksen kanssa Töölöön. Siellä hän kotirouvaillessaan tutustuu yläkerrassa asuvaan Elisabethiin, jolla on jännittävä menneisyys ulkomailla asumisia myöten. Kukaan ei ylläty, kun naisille kehittyy suhde. Saara kuvittelee pystyvänsä olemaan kunnollinen vaimo, sellainen kuin Juhani haluaisi tai sellainen kuin hän kuvittelee kunnollisen vaimon olevan. Saara selvästikin elää niin kuin oletetaan, ei niin kuin haluaisi. Hän on mm. lopettanut opintonsa mennessään naimisiin. Elisabeth ei sen sijaan kuvittele, että hänen pitäisi olla jotain muuta kuin on. Hän houkuttelee Saaran mukaan asioihin, jotka vaativat uskallusta.

Vähitellen avataan niin Saaran kuin Elisabethinkin menneisyyttä. Lukijalle selviää, että kummankin menneisyydessä on ollut merkityksellinen nainen. Elisabeth kirjoittaa kirjeitä Isabellalleen ja pohtii niissä elämäänsä mutta myös kertoo laittamistaan ruoista. Teoksen jokaisen luvun nimi onkin jokin ruoka-annos: ”Mateenmaksaa ja sillikaviaaria paahtoleivällä”, ”Appelsiini-korinttikakku” tai ”Rapuja August Strindbergin tyyliin”. Sillä, että luvut on nimetty näin, on tietenkin tarkoitus.

Naisten välisestä rakkaudesta puhutaan eri tavoin kuin nykyään, kuin kierrellen. Vaikuttaa siltä, että Parkkinen on ottanut ajan puhetavasta selvää perusteellisesti. Aluksi lukija voisi ollakin huomaamatta, että Elisabethin erilaisuus on juuri lesbous – ellei takakansi ehkä turhaankin paljastaisi asiaa puhumalla Saaran ja Elisabethin kohdalla rakkaudesta.

Lopulta kirjassa palataan myös kustantamon saaristohuvilan tapahtumiin vuonna 1941. Hieman vähemmän vetävän keskiosan – ei siinä sinänsä mitään vikaa ole, lukija ei vain ole pakotettu lukemaan eteenpäin – jälkeen kaikki salaisuudet paljastuvat. Ikävää on se, että paljastukset jäävät irrallisiksi. Ehkä niihin on ollut vinkkejä matkan varrella tai sitten tämä lukija on todellakin ollut horroksessa, mutta jotenkin vain tuntuu, että Saaran ja Elisabethin rakkaustarina voisi kietoutua paremmin yhteen tarinassa olevien arvoitusten kanssa. Hienot ainekset sisältävässä kertomuksessa lukija ei jotenkin edes aavista, että tarinassa on arvoituksia, joiden ratkeamista voisi jännittää. Sitten lopussa arvoitukset vain yhtäkkiä ratkeavat.

Mutta täytyy kuitenkin vielä kerran todeta, että nähtävästi havaintokykyni ei ollut tätä lukiessa parhaimmillaan, joten saatan olla ihan hakoteilläkin kriittisissä näkemyksissäni. Kaikkinensa Säädyllinen ainesosa on kuitenkin lukemisen arvoinen sukellus 1950-luvun lesborakkauteen. Ehkä vaadinkin liikoja, sillä Galtbystä länteen tosiaan teki minuun niin suuren vaikutuksen.

Naakkamestarin jälkeen Tampere ei enää näytä samalta

Olen aina pitänyt Tampereesta, ja seuraavalla kerralla, kun vierailen siellä, näen sen varmasti uusin silmin. J.S. Meresmaan tuore pienoisromaani Naakkamestari luo nimittäin uudenlaisen menneisyyden Tampereen, jossa on tuttuja elementtejä mutta myös muunneltua historiaa ja tiedettä, jotka Tampereen katuja kävellessään voi nähdä todeksi, jos niin vain haluaa. Ja minähän haluan, että todellisuudessa on aina vähän taikaa tai ainakin jotain sen tapaista. Naakkamestari on Robustoksen pienoisromaanikilpailun voittaja viime vuodelta.

Tarinan alussa ollaan vuodessa 1899. Enni-tytöllä on ikävät oltavat: hän työskentelee Lundanin tehtaalla, joutuu koko ajan ikävästi kohdelluksi ja on vielä raajarikko. Isä on hänet hyljännyt eikä selvästikään ole palaamassa, vaikka Enni onkin ainakin joskus uskonut hänen paluuseensa. Ollaan oikein perinteisessä suomalaisen realismin asetelmassa. Mutta pian lukija saa muutakin kuin Minna Canthin kertomusten mielentiloja. Heti ensimmäisessä luvussa Enni löytää loukkaantuneen naakan. Kohtaaminen on taianomainen: Enni päättää, että hänen on pidettävä linnusta huolta. Aivan pian lintu kuitenkin kuolee – ja katoaa! Siitä jää jäljelle vain yksi valkoinen sulka, joka kuolleelta linnulta on tippunut Ennin pitäessä sitä käsissään.

Pian naakan kuoleman jälkeen Enni saa arvoituksellisen kirjeen, jossa on allekirjoittajana ”J”. Kirjeen mukana on lahja, soikea tuohirasia. Ennen kuin kirjeen ja lahjan arvoitus ratkeaa, tehdas, jossa Enni työskentelee, syttyy palamaan, ja nähtyään, ettei kukaan todella välitä hänestä edes hengenvaarallisen tulipalon hetkellä, Enni pakenee. Pian tämän jälkeen selviää, kuka J on, ja myös paljon muuta Ennin menneisyydestä ja tulevaisuudesta. Niin, ja Enni viedään salaperäisen Naakkamestarin luo.

Ennin tarina onnistuu yllättämään lukijan, vaikka kirjan takakansi lupaakin vaihtoehtohistoriaa ja steampunkia, eikä spefielementtien ilmestyminen siis sinänsä ole yllätys. Meresmaa on hyödyntänyt hauskasti Aamulehteä vuosisadan vaihteesta, muokkaillut ja sepittänyt lehtitekstejä. Reilut sata vuotta vanha sanomalehtikieli nostaa hymyn huulille.

Tampere sopii juuri tällaiseen työläisympäristöstä ponnistavaan tarinaan mitä mainioimmin. Se on myös Meresmaan kotikaupunki, joten voisi olettaa, että hänen on luonnollistakin sijoittaa tarinansa sinne. Olisikin mielenkiintoista tietää, miten tarina on muotoutunut, mitä kirjailija on tiennyt kotikaupunkinsa historiasta ennestään, mitkä asiat ovat tulleet vastaan taustatyötä tehdessä, mistä ensimmäinen idea Ennin tarinaan on saanut inspiraationsa. On esimerkiksi äärimmäisen mielenkiintoista, että tarinassa keskeisessä roolissa esiintyvä Juno-vuori on ollut todellinen paikka, joka on pistetty matalaksi rakennuksen tieltä juuri aikana, johon Ennin tarina sijoittuu. Yksin tällainen kadotettu vuori voisi varmasti antaa innoituksen kokonaiseen tarinaan.

Tekisi niin mieli kertoa enemmän Ennin ja Naakkamestarin suhteesta, mutta silloin pilaisin yllättymisen ilon niiltä, jotka eivät vielä ole lukeneet kirjaa. Sen voi kuitenkin sanoa, että kirjan luettuaan ainakaan naakkoja ei voi enää katsoa niin kuin ennen. Nyt voi miettiä, että ne ovat kuitenkin pian menossa Naakkamestarin luo.

Parasta on ehkä kuitenkin kirjan loppu – jota en totta vieköön paljasta tässä. Se herättää positiivisessa mielessä ristiriitaisia tunteita: ainakin minua se karmi, vaikka oli ikään kuin onnellinen. Olisinko ollut valmis samaan kuin Enni? Oliko tyttö rohkea vai uhrautuiko hän? Tarinan loppu jää pyörimään mieleen ja mietittämään. Se saa kylmät väreet menemään selkäpiitä pitkin varmasti vielä pitkään kirjan lukemisen jälkeen.

Naakkamestaria voi siis suositella. Sen lukaisee nopeasti, mutta se tarjoaa lukijalle lumoavan maailman, jossa on sopivasti tuttua ja sopivasti spefielementtejä sellaisellekin, joka ei ehkä ole lukenut vaihtoehtohistorioita tai steampunkia ennestään. Se on myös mittansa vuoksi helppo lukea uudestaan, ja toinen lukeminen kannattaa, sillä silloin teoksesta löytää uusia yhteyksiä asioiden välille. Voi hymyillä esimerkiksi sille, että vielä Lundanin tehtaalla yksin ollessaan Enni haaveilee saavansa siivet.