Korsetti - usein matka kaapista ulos on pitkä

Joskus tulee miettineeksi, miksi ihmiset usein häiriintyvät asioista, jotka eivät mitenkään vahingoita ketään. Tämä ajatus tulee monta kertaa mieleen, kun lukee Annamari Marttisen romaania Korsetti. Se kertoo Paulista, joka on transvestiitti. Keskeistä teoksessa on Paulin kamppailu sen kanssa, uskaltaisiko kertoa tästä puolestaan ensin tyttöystäville, sitten vaimolle.

Kertomiskokemukset nuoruudessa ovat johtaneet johonkin muuhun, kuin mitä Pauli on toivonut, ja siksi vaimo Henriikalle kertominen viivästyy, viivästyy ja viivästyy. Lukija ahdistuu Paulin mukana. Miksi maailma ei voisi vain olla sellainen – tai edes se vaimo – että Pauli voisi todeta, että hänestä tuntuu hyvältä käyttää naisten vaatteita? Sitten kaikki jatkaisivat elämäänsä ilman että kukaan kokee käsittämätöntä kriisiä ja kyseenalaistaa kaiken sen, miten oli ajatellut asioiden olevan. En toki väitä, etteivätkö jotkin asiat elämässä ja kumppanissa vaadi sulattelua, mutta naisten vaatteisiin pukeutuminen kasvaa Paulin mielessä käsittämättömiin mittasuhteisiin juuri sen vuoksi, että hän pelkää toisten suhtautumista eikä uskalla olla se, mikä on. Ei asia toki aivan pieni ole oikeastikaan, mutta se pysyisi yhtenä puolena Paulista, jos sitä ei tarvitsisi peitellä. Nyt se kasvaa salailun ja pelon vuoksi elämää hallitsevaksi asiaksi, jossa päällimmäisenä on ahdistus.

Paulin tunteisiin pystyy samastumaan kuka tahansa, joka on joskus kokenut, millaista on, kun pelkää, mitä toiset sanovat jostain ominaisuudestasi, jolle et voi mitään. Itse asiassa uskon, että jopa sellainen, jolla ei ole tätä kokemusta, voi samaistua niihin. Kaikilla on ollut joskus salaisuus, jonka kertomiseen on liittynyt pelkoja. Useimmille on varmasti tuttu sekin tunne, kuinka paine kertoa kasvaa niin suureksi, että ei enää ole muuta vaihtoehtoa kuin katsoa, hajoaako kaikki, kun salaisuus tulee ilmi.

Pitkän aikaa Pauli tuntee vain yhden muun transvestiitin, Anetten. Miehet ovat törmänneet toisiinsa sattumalta alusvaateliikkeen ovella. Anette on itsevarma, kaapista ulos tullut. Hän on myös määrätietoinen siinä, miten työntää Paulia eteenpäin siinä, että tämäkin voisi olla avoimemmin se, mikä on.

Henriikka on tarinan kolmas keskeinen henkilö. En usein koe niin voimakasta tarvetta hutkia romaanihenkilöä pitkin korvia kuin Henriikan kohdalla. Pauli rakastuu häneen ihanan romanttisesti. Henriikalla on omat ristinsä toki: hän tekee hidasta kuolemaa, kun ei voi saada Paulin kanssa lasta. Kuitenkin hän on myös ongelmien matonallelakaisija ja tarpeettoman julma miestään kohtaan. Kun hänelle ja Paulille tulee ristiriita, Henriikka pitää protestinsa ja sitten asia unohdetaan, leikitään, ettei mitään tapahtunut. Vuosien saatossa tämäkin nakertaa parisuhdetta. Lisäksi vaimo on minun mielestäni yksinkertaisesti typerä: kun Pauli tuo hänelle hätäpäissään ostamansa alusvaatesetin, hän loukkaantuu siitä, että hänen miehensä tahtoisi hänen käyttävän vaatteita, jotka kuuluvat paremminkin huoralle. Eikö voisi olla ihanaa pukeutua niihin vaatteisiin ja tuntea olonsa haluttavaksi miehensä silmissä? No, on pakko myöntää, etten oikein muutoinkaan pääse Henriikan pään sisään. Veikkaan, ettei hänestä olisi minulle bestikseksi.

Toki Korsetti on myös tarina valheessa elämisestä, siitä, mitä se tekee ihmiselle itselleen ja toisille siinä ympärillä. Toisaalta en usko, että Henriikan ja Paulin liitto olisi sujunut, vaikka Paulilla ei olisi edes ollut halua pukeutua naisten vaatteisiin. Enemmän kirja on mielestäni joka tapauksessa tarina siitä, että vaikka joskus uskaltamiseen on pitkä tie, rohkeus olla oma itsensä on ehkä paras päämäärä, mikä ihmisellä voi olla. Pahoin pelkään, ettei paljon ”tavallisemmillakaan” ihmisillä monestikaan ole tätä rohkeutta. Joskus sitä voi ehkä olla jopa enemmän niillä, jotka kokevat olevansa jotenkin erilaisia kuin muut.

Korsetti oli minulle hyvin tunnepitoinen lukukokemus. Itse asiassa niin tunnepitoinen, että kun luin sitä bussissa, mietin, pitäisikö ehkä lopettaa. Mutta mitä sitten, jos kirja kädessä esimerkiksi itkee? Ihmetelkööt ne, joita ihmetyttää. Eläydyin ilmeisen voimakkaasti Paulin tunteisiin. Mietin, miten oikeastaan voi olla monista niin ahdistavaa, että joku ei halua koko ajan noudattaa niitä pukeutumissääntöjä, jotka tässä yhteiskunnassa vallitsevat. Nehän ovat pelkkiä sopimuksia, jotka voisivat olla aivan toisenlaisia. Aivan kuin Pauli loukkaisi naisen vaatteisiin pukeutumisellaan jotakuta. Ketä? Ehkä tosiaan kyse on vain siitä, että Pauli ja kaltaisensa aiheuttavat ahdistusta sellaisissa ihmisissä, jotka eivät oikein osaa olla itsensäkään kanssa.

Aukollista argumentaatiota avioliitosta

Retoriikka on hieno asia. Taitavasti argumentoitu puhe tuottaa mielihyvää. Toisaalta argumentaatio on kuitenkin vain argumentaatiota, sanoilla ja logiikalla kikkailua. Seurasin eilen eduskunnan keskustelua Aito avioliitto -kansalaisaloitteesta, ja siinähän tätä kikkailua oli tuntitolkulla. Joskus toivoisi, että puhuttaisiin asioista suoraan niiden oikeilla nimillä – siis asiallisesti mutta suoraan.

Nukuin yön yli ja edelleen teki mieli avata tuota argumentaatiota. Ymmärrän, että sillä pyritään siihen, että oma mielipide näyttäisi totuudelta, mutta joitakin argumentteja on ainakin minun hieman vaikea sulattaa.

1) Samaa sukupuolta olevat eivät voi solmia avioliittoa, koska se ei ole luonnollista.

Avioliitto ei ole luonnonilmiö. Luonnollisuus voidaan asettaa kriteeriksi lakeja säädettäessä toki, mutta sitten meidän on poistettava myös esimerkiksi hedelmöityshoidot kaikilta yksinäisiltä naisilta ja eri sukupuolta oleviltakin pareilta. Kohdellaan kaikkia samalla tavalla: jos lasta ei halua saada / pysty saamaan / suostu hankkimaan miehen ja naisen välisessä sukupuoliyhdynnässä, jota käsittääkseni pidetään sinä luonnollisena menetelmänä, olkoon lapseton. Se on suuri suru, mutta niin on moni muukin asia, joita ihmisen on vain elämässään kestettävä, jos ei joissain asioissa onnistu.

2) Avioliiton tarkoitus on hankkia lapsia. Samaa sukupuolta olevat eivät voi biologisesti lisääntyä keskenään, joten avioliitto ei kuulu heille.

Jos uskoo tähän, avioliiton mahdollisuutta ei pitäisi olla myöskään miehen ja naisen muodostamalla pariskunnalla, joka ei aio hankkia lapsia. On myös kyseenalaista, pitäisikö miehen ja naisen päästä keskenään avioliittoon, jos he eivät jostain syystä pysty hankkimaan keskenään lapsia. Tai sitten meidän on luovuttava luonnollisuusargumentista (ks. kohta 1).

3) Samaa sukupuolta olevien avioliitot tuhoavat yhteiskunnan vakautta.

Avioliittoa pidetään käsittääkseni liittona, jossa nimenomaan halutaan näyttää, että parisuhde on vakaa ja että ihmiset ovat sitoutuneet olemaan toistensa kanssa. Miten vakaiden parisuhteiden lisääntyminen voi vähentää vakautta?

4) Suomi erottuu nyt ikävästi muista Euroopan maista, jotka ovat äänestäneet samaa sukupuolta olevien avioliittoa vastaan.

Osa Euroopan maista on puolestaan hyväksynyt samaa sukupuolta olevien avioliiton ja vasta-argumenttina esitettiinkin, että nyt Suomi liittyy niiden sivistysmaiden joukkoon, jotka ovat näin tehneet. Tässä ei ole oikeastaan kyse mistään muusta kuin siitä, miten päin kukakin haluaa katsoa asiaa. Kaikille näkökulmille löytyy sopiva perustelu. Miten olisi vaikka: Suomi on ihan säälittävä, kun se ei ollut eturintamassa hyväksymässä tällaista avioliittolakia ennen kaikkia muita? Tai: Suomen pitää pysytellä viimeisenä Euroopan maana, joka ei hyväksy tällaista avioliittolakia edes maailmanlopun jälkeen? Kaikkinensa ei ole kovin vakaata perustella mitään asiaa sillä, että joku muukin tekee tai ei tee jollain tavalla. Teki se toinen miten tahansa, näkemys voi olla fiksu tai toisaalta myös äärettömän typerä. On varmempaa käyttää omia aivoja.

5) Kaikki samaa sukupuolta olevatkaan parit eivät kannata avioliittoa samaa sukupuolta olevien välillä, koska se vie heiltä mahdollisuuden päästä rekisteröityyn parisuhteeseen.

Kaikkea ei voi saada. Entäs jos joku pariskunta, joka muodostuu miehestä ja naisesta, haluaisikin rekisteröityyn parisuhteeseen? Sitäkin voi pitää epätasa-arvoisena, kun sille linjalle lähtee. Minusta on selkeämpää, että on yksi virallistetun parisuhteen muoto, joka on nimeltään ja sisällöltään sama riippumatta siitä, ovatko pariskunnan osapuolet samaa vai eri sukupuolta.

6) Samaa sukupuolta olevat voivat olla virallisesti yhdessä, mutta sitä ei pidä kutsua avioliitoksi.

Joidenkin mielestä tässä puhutaan vain avioliitto-sanan käytöstä. Tosiasiassa nyt on kuitenkin kyse siitä, mitä sallitaan minkäkinlaiselle parisuhteelle, vaikka joistakin argumenteista voi haistaa yritystä sanoa, että oikeudet erilaisilla parisuhteilla voisivat olla samat, kunhan vain suhteen nimitys olisi erilainen. Jos liiton sisältö on sama, olisi naurettavaa, että sillä olisi kaksi erilaista nimitystä. Se, että jotkut eivät halua avioliitto-sanaa käytettäväksi samaa sukupuolta olevien liitoista, kertoo siitä, ettei tällaisia liittoja haluta pitää yhtä arvokkaina kuin naisen ja miehen välisiä liittoja, sillä tuolla sanalla on pitkä historia, jonka ajan sillä on kuvattu nimenomaan sellaista parisuhdetta, joka yhteiskunnassa on nostettu muunlaisten parisuhteiden yläpuolelle, siis paremmaksi kuin muunlaiset parisuhteet.

7) Lapsen täytyy saada miehen ja naisen malli. Lapsen on parasta elää miehen ja naisen välisessä liitossa.

On erikoinen oletus, että naisparit viettävät aikaa vain naisten kanssa ja miesparit miesten kanssa. Hieman samalla periaatteella voisi kuvitella, että sinkut viettävät kaiken aikansa yksin. Valitettavasti seksuaalinen suuntautuminen tai parisuhteen koostumus ei tee kenestäkään hyvää tai huonoa vanhempaa, oli se millainen tahansa. Minua häiritsee suuresti se näiden argumenttien taustalla oleva oletus, että miehen ja naisen muodostamassa perheessä lapsilla olisi automaattisesti hyvä olla. Itse asiassa tällaisiin liittoihin syntyy hirveät määrät lapsia, joista kukaan ei osaa, halua tai välitä huolehtia, koska lapsia voi hankkia ilman mitään perusteita, harkintaa tai edellytyksiä. Tai jopa niin, ettei itsekään huomaa lisääntyneensä ennen kuin on liian myöhäistä.

Tämä ei tullut esille eilisessä eduskuntakeskustelussa, mutta jotenkin tuntuu, että jotkut myös kuvittelevat vaikkapa naisparien olevan jotenkin miesvastaisia. Jos joku ei tunne seksuaalista halua miehiä kohtaan, se ei tarkoita, että hän vihaisi miehiä tai ei haluaisi olla heidän kanssaan tekemisissä. Seksuaalisessa suuntautumisessa on kyse seksuaalisesta kiinnostuksesta ja siitä, mihin se suuntautuu, eikä sillä nyt vain ole mitään tekemistä sen kanssa, ketä ihminen vihaa. Kukaan ei ole esimerkiksi homomies sillä perusteella, että vihaa naisia, sillä joku nyt vain on homo ihan siitä syystä, että hänen seksuaalinen kiinnostuksensa suuntautuu toisiin miehiin. Tällä vihaamisperiaatteella on mahdollista päätyä myös siihen johtopäätökseen, että biseksuaalit eivät vihaa ketään. On varmaan helppo ymmärtää, että tämä on absurdi ajatus. Biseksuaalit eivät myöskään tunne seksuaalista halua kaikkia maailman ihmisyksilöitä kohtaan. Se tässä sanottakoon, koska jotkut tuntuvat niin luulevan.

Mutta noista negatiivisista asenteista sukupuolen perusteella: olen kuullut miehiä halventavia kommentteja ainoastaan naisilta, jotka elävät parisuhteessa miehen kanssa. On vaikea ymmärtää näkemyksiä, joissa esitetään miehen olevan jotenkin tyhmempi ja yksinkertaisempi sukupuoli, mutta tämä tuntuisi olevan monenkin heteronaisen näkemys. Ikävä kyllä. Tai sitten se ei ole heidän käsityksensä, mutta jostain syystä he silti puhuvat miehistään näin. Tätä on ehkä vielä vaikeampi ymmärtää.

Monia raastaa ilmeisesti eniten se, että lapsi joutuisi kasvamaan ilman äitiä. On ymmärrettävää, että lapsi liimautuu pienenä naiseen, jonka rinnasta saa ruokansa. Tämä ei tee kuitenkaan automaattisesti ihmisestä, jolta erittyy rintamaitoa, parempaa vanhempaa kuin jostakusta toisesta. Vanhemmuus on käsittääkseni aika paljon monimutkaisempi juttu. Ja se ajatus, että mies yksin tai miespari olisi huono huolehtimaan lapsesta tai välittäisi hänestä vähemmän kuin nainen, halveeraa mielestäni aika lailla miesten älykkyyttä, osaamista ja tunteita.

8) Sateenkaariperheiden vanhemmat ovat aivan yhtä hyviä vanhempia kuin muutkin, mutta sateenkaariperheisiin ei pitäisi antaa adoptiolapsia.

Tätä kutsutaan kai vittuiluksi. Jos mies- tai naisparia oikeasti pidetään yhtä hyvinä vanhempina, miksi heille ei sitten voisi antaa lasta huolehdittavaksi?

No sitten on tietenkin tämä argumentti:

9) Lasta saatetaan kiusata koulussa, jos hän elää sateenkaariperheessä.

Lasta saatetaan kiusata myös esimerkiksi siitä, että hänen vanhemmillaan ei ole varaa ostaa uusinta mallia olevaa kännykkää tai viedä lasta lomalla Thaimaan-lomalle. Tällä periaatteella köyhien ei siis pitäisi saada hankkia lapsia. Tai lasta saatetaan kiusata, jos hänen ihonvärinsä ei ole valkoinen. Muiden kuin valkoihoisten ei siis pitäisi saada lisääntyä Suomessa. Ylipainostakin kiusataan. Mitä jos päätetään, että ylipainoiset eivät saa hankkia lapsia, koska todennäköisesti heidän lapsensakin syövät niin paljon, että heistä tulee ylipainoisia? Lasta voidaan vaikka kiusata siitä, että hänen isällään on hassut hiukset, joten...

10) On kamalaa, kun lapset joutuvat koulussakin kuulemaan, että maailmassa on niin monenlaisia pareja ja perheitä.

Itse asiassa on kauheampaa, että monet ovat joutuneet koko kouluaikansa kuuntelemaan opetusta, joka ei muista, että heitä on olemassakaan. Sellainen koulu, jossa pitää vaieta siitä, että kaikki eivät ole heteroseksuaaleja, on kamala ajatus. Silloin se ei ole koulu, johon kaikki ovat yhtä tervetulleita tai jossa kaikki ovat yhtä arvokkaita. Mutta tunnistan kyllä tämän ajattelun, että ole vain mitä olet, kunhan olet siitä hiljaa.

Ei lapsi järkyty siitä, jos hänelle kerrotaan, että jotkut haluavat elää elämänsä samaa sukupuolta olevan kanssa. Lapsi pitää ok-asioina niitä, jotka hänelle niin esitetään. On siis turha tulla sanomaan, että parisuhteet samaa sukupuolta olevien välillä sinänsä järkyttävät lapsia. Se sen sijaan varmasti pitää paikkansa, että monia aikuisia järkyttää se, että kaikki eivät elä elämäänsä samalla tavalla kuin he. Siksi heitä järkyttää se, että lapsille puhutaan asiasta. On kuitenkin myös surullista ajatella lapsia, jotka oppivat pienestä pitäen, että heidän pitää ahdistua siitä, että jonkun elämä on erilainen kuin jonkun toisen. Minä uskon, että lapsista tulee tasapainoisimpia, jos he saavat elää ympäristössä, jossa he voivat aidosti valita elämäntavan, joka tuntuu heistä oikealta eikä heidän tarvitse valita tapaa, joka ei siltä tunnu. Muistutan, että tämä koskee edelleen myös esimerkiksi rakastumista eri sukupuoleen kuin mitä itse on.

11) Katsokaa, miten Rooman valtakunnalle kävi, kun siellä homoilu oli hyväksyttyä.

Veikkaanpa, ettei kovin monelta meistä onnistuisi pitää valtakuntaa kasassa tuhatta vuotta. No, vakavasti puhuen Rooman valtakunnan luhistumisen syistä on ymmärtääkseni tutkijoilla eriäviä näkemyksiä. Vaikka en olekaan perehtynyt tuon valtakunnan tuhoon niin paljon, että alkaisin esitelmöidä aiheesta, uskallan epäillä, että sillä, että joku rakasti/halusi/himosi samaa sukupuolta olevaa, olisi asian kanssa kovinkaan paljon tekemistä.

12) Rakkaus on hienoa, ja haluan antaa kaikkien rakastaa, mutta avioliitto kuuluu vain miehelle ja naiselle.

Avioliitto on ihmisten mielissä rakkausasia, mutta juridisesti taloudellinen liitto. Käytännössä siis siitä seuraa taloudellinen side, rakkaus ei ole välttämätöntä liittoa ennen, ei sen aikana eikä sen jälkeen. Mainittakoon, että olen itse kyyninen romantikko mutta romantikko kuitenkin. Minusta on siis kiva ajatella rakastumista ja pitää häitä rakkauden juhlana, mutta on hyvä muistaa, että lainsäädännöllisesti avioliitto ei ole rakkausasia.

Rakkaus on paitsi hienoa, myös ihan kamalaa. Se on huumaavaa, raastavaa, jumalaista, riippuvuutta aiheuttavaa, mukavasti jännittävää, karmivasti pelottavaa. Se on kokemukseni mukaan aivan samanlaista, kohdistui se henkilöön, joka on eri sukupuolta kuin itse on, tai ihmiseen, joka on samaa sukupuolta.

Jotenkin tuntuu oudolta, että jos tuossa rakkaudessakaan ei ole eroa, miksi taloudellinen liitto voitaisiin solmia vain miehen ja naisen välillä. Tai sitten joidenkin mielestä rakkaus eri sukupuolta olevien välillä on todella jotenkin erilaista kuin samaa sukupuolta olevien välillä. Joku eduskunnassa totesi, että jos avioliitto on mahdollinen myös samaa sukupuolta olevien välillä, se muuttaa avioliiton miksi tahansa ihmissuhteeksi ja kadottaa sen erityismerkityksen. Avioliitto olisi siis kuin mikä tahansa ihmissuhde? Jos joku haluaa avioliittoon samaa sukupuolta olevan kanssa – tai edes epävirallisempaan parisuhteeseen – ei se todellakaan ole tälle ihmiselle mikä tahansa ihmissuhde. Se on ihan yhtä tärkeä ihmissuhde kuin avioliitto on jollekulle, joka haluaa sellaiseen eri sukupuolta olevan ihmisen kanssa – eikä sitä solmita kenen kanssa tahansa.

Mutta tämä kaikki on samaa argumentaatiohuttua kuin mitä eduskunnassa käytiin. Entäs se suoraan puhuminen? Minulla on tunne, että monia ihmisiä häiritsee samaa sukupuolta olevissa parisuhteissa nimenomaan seksi. Puhujanpöntöstä ei vain voi sanoa, että minä en tule toimeen sen ajatuksen kanssa, että toisten makuuhuone-elämä on erilaista kuin omani. En ala sanoa mitään kenenkään seksuaalisuudesta, koska vain ihminen voi itse arvioida, miten hän kokee oman seksuaalisuutensa, mutta aika usein ihmisiä pelottavat asiat, jotka ovat vieraita ja joista on siksi vääriäkin käsityksiä. Itse myös uskon, että erilaisuuden kanssa on helpompi elää, jos ensin pystyy elämään mielenrauhassa sen kanssa, millainen itse on. Toisten kanssa elämistä auttaa tietenkin myös se, että pystyy näkemään oman totuutensa vain yhtenä totuutena. Itse myönnän, että minulla on vaikeuksia ottaa vastaan jyrkkiä näkemyksiä juuri silloin, kun toinen esittää ne ainoana totuutena tästä maailmasta ja siitä, mikä on oikein ja mikä väärin.

Ehkä suoraselkäisimpiä ovatkin siis ne, jotka vastustaessaan samaa sukupuolta olevien parien liittoja sanovat, etteivät ymmärrä. Se on rehellinen lausunto, joka voi ehkä joskus johtaa siihen, että kun jaksaa yrittää ymmärtää, ymmärtääkin. Kukaan ei ymmärrä kaikkea, ja me voimme sallia toisille asioita, joita emme ymmärrä. Itse olen kuitenkin ottanut sen linjan, etten esitä kovin jyrkkiä näkemyksiä asioista, joita en ymmärrä.

Eduskunta ei kokonaisuutena vakuuttunut kaikesta eilen ja aiemmin esitetystä argumentaatiosta sen puolesta, että avioliiton pitäisi olla vain miehen ja naisen liitto. Itselläni olo on helpottunut. Tässä kun on ollut maailmalla pari äänestystä, joissa kävi juuri niin kuin kukaan ei uskonut käyvän. Mutta siis hyvä näin. Yritetään nyt elää kaikesta huolimatta sovussa toistemme kanssa.

P.S. Seuraavalla kerralla muista aiheista. Jos joku nyt on alkanut kuvitella, että tämä blogi ei enää kirjoita muista kuin seksuaalivähemmistöjen asioista.

Homous on siis ihan tosi vaikea asia

Joillakuilla näyttää nyt olevan todella vaikeaa, kun 16-vuotias Tuure Boelius valittiin Gay Gaalassa vuoden homoksi. Ensin perussuomalaisten kansanedustaja Jari Ronkainen kirjoitti blogissaan, että aikoo ottaa asian johdosta yhteyttä lapsiasiavaltuutettuun, sillä onhan se lastensuojeluasia, että noin nuorelle annetaan tuollainen titteli (Boeliuksen iäksi uutisoitiin ensin väärin 15 vuotta, mutta luulenpa, ettei tämä yhden vuoden ikäero ole Ronkaiselle merkityksellinen, vaikka hän kirjoituksessaan vetoaakin suojaikärajaan).

Ronkaisen kirjoituksen jälkeen Sandra Hagman, joka on tutkinut homoseksuaalisuuden historiaa, kommentoi aika tiukkasanaisesti mm. seuraavaa: ”Kritisoijat ja kauhistelijat ovat keskeisellä tavalla ymmärtäneet väärin seksuaali-identiteetin. Kyse ei ole seksistä, vaan kyse on syvien tunteiden, unelmien ja halujen kohdistumisesta.” Juu, ja sitten alkoi nettikeskustelu, jossa ainakin Iltalehdessä on muistettu mainita jälleen mm. sellaiset käsitteet kuin luonnollisuus, aivopesu, eläinseksi, tuputtaminen (jostain syystä ei toistaiseksi tumputtamista), istukan syöminen (luitte oikein), homovouhotus, vääristyneet sukupuoli- ja seksuaalisuuden muodot sekä tietenkin Jumala. Sitäkin on kauhisteltu, kun kouluissakin pitäisi ihan kaikille kertoa, että maailmassa on muitakin kuin heteroseksuaaleja, ja kaikista kauheinta on tietenkin se, että koulussa kerrotaan vielä, että se on ihan ok. Olen todella pahoillani, että joitakuita ahdistaa nyt niin helvetisti. No ei vainkaan.

Miten olisi, jos sovittaisiin, että kenenkään alaikäisen kohdalla ei noteerata ihastumisia ja rakastumisia ollenkaan? Peruste: Jotkut tuntuvat olevan sitä mieltä, ettei 16-vuotias poika voi oikeasti tietää olevansa homo vaan hän nyt vaan kamppailee identiteettinsä kanssa. Yhtä hyvin voisi sanoa 16-vuotiaalle pojalle, joka on ihastunut samalla luokalla olevaan tyttöön, että kuule, olet niin nuori, ettet voi vielä tietää, mistä tykkäät. Ja sille pojalle, jota kiinnostaa ensin rinnakkaisluokan tyttö ja sitten luokka-astetta ylempänä oleva poika, muistetaan sanoa, että kyllä sinä vielä joskus osaat valita, kiinnostavatko tytöt vai pojat, koska ethän nyt aidosti voi kiinnostua kummasta vaan.

Joillakuilla tuntuu myös olevan sellainen omituinen ajattelutapa, että nuoret olisivat tyhmiä. Eivät he ole. Jos he olisivat, he saattaisivat tehdä videon, jossa tulevat ulos kaapista, vaikka heillä ei olisi hajuakaan identiteetistään. Mutta kun nuoret eivät ole tyhmiä. Sitä paitsi, iästä riippumatta, en tunne ketään, joka olisi tullut ensin ulos kaapista ja vasta sitten miettinyt, että mikähän se oma identiteetti on. Pitäisin siis Tuure Boeliuksen YouTube-kanavallaan julkaisemaa kaapistaulostulovideota ihan mietittynä juttuna, jonka sisältämään identiteetti"tunnustukseen" voimme uskoa.

On totta, että seksuaalinen identiteetti voi muuttua ja monet huomaavat vasta aikuisina, mikä se on. Mutta silti sen kokeminen kussakin elämänvaiheessa on ihan aito asia. Sitä paitsi ei minulla ole mitään syytä epäillä, että Tuure Boeliuksen identiteetti muuttuisi myöhemmin. Jos lähdetään epäilemään tällaista, sanotaan sitten niille pojille, jotka tykkäävät teineinä tytöistä, että muista sitten, että voit myöhemmin olla jotain muuta kuin hetero. Minusta olisi tämän identiteettiasian kohdalla fiksua lähteä siitä, että uskotaan, mitä ihminen itse sanoo. (Vaikka myönnän, että minua hämmentääkin, jos henkilö määrittelee itsensä aivan ohi seksuaalisen käyttäytymisensä, mutta ei sekään ole minun asiani, vaikka minulla onkin taipumus ajatella, että silloin on kyse itsepetoksesta.)

Nuorissa ei ole käsitykseni mukaan kovin paljoa avoimesti ei-heteroseksuaalisia ihmisiä. Siihen on varmasti monia syitä, mutta juuri siksi onkin hienoa, että Tuure Boelius sai nyt palkinnon ja julkisuutta, joka voi oikeasti rohkaista monia. Voin kuvitella, että koulut ovat monelle ei-heteronuorelle ahdistavia paikkoja. Kouluissa saatetaan puhua muustakin seksuaalisuudesta kuin heteroseksuaalisuudesta, mutta ongelma on se, ettei kukaan näe oppitunneilla oikeasti sitä kirjoa, mikä seksuaalisuudessa on. Ei siellä kukaan naisopettaja sano käyneensä tyttöystävänsä kanssa viikonloppuna elokuvissa vaan asiasta puhutaan kuin se olisi jotenkin sen yhteisön ulkopuolella, missä ollaan. Sitten voidaan elää siinä ihmeellisessä illuusiossa, että tässä yhteisössä ei ole ei-heteroita ja että he ovat niitä, jotka harrastavat omituista seksiä eivätkä tee mitään tavallista.

Vielä rauhoittava ajatus niille, joita tämä ei-heterous nyt ahdistaa niin kamalasti: Ei se kaada tätä yhteiskuntaa eikä edes teidän elämäänne. Jos suhteet samaa sukupuolta olevien välillä olisivat uhka maapallolle, se olisi tuhoutunut jo tuhansia vuosia sitten. Kukaan ei myöskään raahaa teitä väkisin mukaan harrastamaan sodomiaa tai muita kauheuksia. Voitte nukkua yönne rauhassa.

Vartiotornin varjossa – Jehovan todistajan elämä eronneiden silmin

Lukion uskontotunneilla kävimme tutustumassa eri uskonnollisten yhteisöjen kokoontumisiin ja esittelimme niitä luokkakavereillemme. Minä kävin ortodoksisessa jumalanpalveluksessa, mutta jotkut uskaliaammat olisivat halunneet lähteä valtakunnansalille tutustumaan Jehovan todistajiin. Opettajamme kuitenkin toppuutteli heitä, ja retki jäi tekemättä. Ehkä ihan aiheesta, sillä luettuani Aila Ruohon kirjan Vartiotornin varjossa suhtaudun Jehovan todistajiin valitettavasti vieläkin ennakkoluuloisemmin kuin ennen.

Vartiotornin varjossa perustuu haastatteluihin, joista useimmissa haastateltava on Jehovan todistajiin aiemmin kuulunut mutta ei enää kuuluva henkilö. Tämän voi tietenkin katsoa vääristävän kirjan antamaa kuvaa yhteisöstä, sillä olisi tietysti tasapuolista kuulla myös niiden näkemyksiä, jotka kokevat yhteisön jäsenyyden hyväksi asiaksi omassa elämässään. Toisaalta yhteisöstä eronneiden tai erotettujen kirjassa esiin tuomat epäkohdat ovat niin järeitä, että tuntuu siltä, että vain ne, jotka eivät kerta kaikkiaan halua ajatella itse eivätkä häiriinny siitä, että heidän puolestaan ajatellaan valmiiksi, voivat tuntea olonsa hyväksi Jehovan todistajissa. Uskonnollinen yhteisö voi tuoda iloa ja turvaa, mutta ensisijaisesti voisi varmasti suositella jotain vähemmän kontrolloivaa yhteisöä, niin vähän yksityisyyttä tässä yhteisössä näyttäisi olevan.

Ruohon kirjassa suuren roolin saavat suorat lainaukset haastateltavilta. Ne luovat Jehovan todistajista kuvan yhteisönä, jossa ihmissuhteetkin perustuvat johonkin aivan muuhun kuin siihen, viihtyykö toisen seurassa. Jehovan todistajista kiinnostuneelle annetaan huomiota, koska tuon huomion antamisen voi laskea yhteisölle raportoitaviin julistamistunteihin. Erotetuille ja eronneille ei sitten pahimmassa tapauksessa sanota päivääkään, vaikka nämä olisivat läheisiä sukulaisia. Karmeimmasta päästä tällä karttamisen saralla on tarina, jossa haastateltava kertoo, mitä tapahtui hänen lapsensa synnyttyä: ”Kun sain poikani, niin äiti laittoi tekstiviestin synnytyksen jälkeen, että toivottavasti liityt takasin todistajiin, tai lapsesi kuolee. Ei minkäänlaista onnittelua tai muuta.”

Karttamisen raskaus näkyy yhteisössä ja siitä eronneissa/erotetuissa mielenterveysongelmina. Karttamisesta on kirjoitettu Vartiotorni-seuran lehdessä mm. näin: ”Kun sinä esimerkiksi kartat luopioita, niin heidän kieroutuneet ajatuksensa eivät johda sinua harhaan. Karttamalla samalla tavalla väärää ja moraalitonta seuraa ja huonoja tapoja sinä et todennäköisesti joudu syfiliksen, tippurin etkä eräiden muidenkaan sairauksien uhriksi.” Tästä haisee kauas se kieroutunut ajatus, jota Jehovan todistajat vaalivat: pahuus on heidän yhteisönsä ulkopuolella. Mikä järeä painostuskeino se onkaan: jos lähdet, joudut Saatanan valtaan, jos jäät, olet hyvien ihmisten seurassa. Mutta millaista ahdistusta aiheuttaakaan, jos yhteisön opeista alkaa tulla mieleen eriäviä ajatuksia, joita ei saisi ajatella ja joiden ajatteleminen tai ääneen lausuminen voi johtaa pahimmillaan siihen, että menetät kaikki läheiset ihmissuhteesi?

Juuri tuo ajattelun rajoittaminen ja kritiikin kieltäminen ovat häiritsevimpiä asioita. Kirja antaa voimakkaasti sellaisen kuvan, että Jehovan todistajana et voi elää itsesi näköistä elämää vaan on elettävä elämää, jonka laadun seurakunta määrittää. Lisäksi olet kirjan mukana Stasin toimintaa muistuttavan valvonnan alla 24/7. Jokaisella on velvollisuus ilmoittaa, jos sattuu näkemään jonkun toisen synnintekoja. Sittenpä synnintekijä voi joutua oikeuskomitean eteen keskustelemaan yksityiskohtaisesti vaikkapa seksielämästään. Miten kukaan muu kuin täysin alistettu ihminen suostuisi tällaiseen? Miten kukaan voi toisaalta olla niin peloissaan seuraamuksista, ettei uskalla olla kertomatta seurakunnan vanhimmille oman läheisensä yksityisiä asioita – ettei ole valmis säilyttämään tämän luottamuksella kertomaa salaisuutta?

Jehovan todistajat ei kannata pitkälle kouluttautumista – olisikohan siksi, että on helpompi hallita niitä, jotka eivät ole tottuneet ajattelemaan monimutkaisesti. Monimutkaisesti ajatteleminen ei tietenkään aina ole hyvä asia, mutta mielestäni myös se on aika vaarallisen yksinkertainen ajattelumalli, että joku ulkopuolinen sanoo kaikesta, mitä siitä pitäisi ajatella. Varsinkin, kun Jehovan todistajien opit muuttuvat aikojen kuluessa, eikä yhteisö edes kiellä sitä – ilmiötä vain kutsutaan uudeksi valoksi, kun oppi kirkastuu. Opin täsmentyminen on minusta kuitenkin eri asia kuin sen ylösalaisin kääntyminen, mikä sekin on Jehovan todistajien kohdalla mahdollista ainakin yhteisöstä eronneiden mukaan.

On varmasti moraalinen ongelma olla tekemisissä maallisten asioiden kanssa, jos kokee ne Saatanan houkutuksiksi, mutta kirjan perusteella tuntuu myös siltä, että ainakin minua yhteisön sisällä olevat moraaliset ongelmat ahdistaisivat vähintään yhtä lailla. Esimerkkejä näistä ovat esimerkiksi se, että raiskauksen syy on uhrissa (esim. hänen pukeutumisessaaan) tai että avioeroa ei saisi ottaa vaikkapa perheväkivallan vuoksi, vaan ainoa hyväksyttävä peruste erolle on aviorikos, joka sekin pitäisi pettäneen osapuolen tunnustaa. Itse koen myös hyvin ahdistavina kirjan tarinat, jossa jo pikkulapset pelkäävät ympäröivää maailmaa ihmisineen tai vähintäänkin demoneita, jotka voivat hyökätä heidän kimppuunsa mistä tahansa, vaikkapa esineistä, joihin ovat menneet asustamaan.

Mielestäni hullujakin asioita saa uskoa, vaikkapa sen, että maailmanloppu tulee huomenna. Ihmisellä pitäisi kuitenkin olla vapaus ajatella miten haluaa ilman että siitä seuraa julkista nöyryytystä tai rakkaiden ihmissuhteiden katkeamista siinä määrin, kuin Jehovan todistajien karttamiskäytännössä tapahtuu. Kirjan haastateltujen mukaan onkin melkoisen kauheaa, että Jehovan todistajien tiedotus väittää, ettei karttamiskäytäntöä ole, vaikkei sen olemassa olosta ole mitään epäselvyyttä, niin moni kun on karttamista katkerasti kokenut.

Aila Ruohon kirja on valaisevaa joskin järkyttävää luettavaa. Sen ansio on se, että haastatelvien oma ääni on etusijalla ja lainauksia on runsaasti. Sen verran kritiiikkiä on kuitenkin annettava, että vaikka itsekin pidän luterilaisuutta Jehovan todistajuutta parempana vaihtoehtona, Ruoho päästää tämän näkökulman – oman uskontonsa paremmuuden – ajoittain haiskahtamaan kirjassaan liian selvästi. En kuitenkaan halua hirveän paljon haukkua häntä tästä, sillä vaikka mielestäni eri maailmankatsomuksia pitääkin kunnioittaa yhtä hyvinä, en minäkään pysty millään hyväksymään ajattelun rajoittamista ja niin vahvaa kontrollia kuin Jehovan todistajilla. On vaikea uskoa, että kovin moni valitsisi aidosti sen, että joku toinen määrää elämästä, jota elät. No, täytyy tietenkin muistaa, että minä en millään usko, että Jehovan todistajien esittämä oppi olisi totuus maailmasta. On siis vaikea kuvitella itsensä asemaan, jossa uskoisi niin. Koska aito usko tuohon oppiin muuttaa tietysti paljon.

Kirjan lukemisen jälkeen on omituinen olo: jotenkin ei tiedä, miten Jehovan todistajiin pitäisi nyt yksilöinä suhtautua. Ruoho kannattaa asiallista ja luontevaa suhtautumista esimerkiksi silloin, kun Jehovan todistajat tulevat omalle ovelle. Hän muistuttaa joidenkin heistä pitävän kenttäpalvelusta vastenmielisenä pakkona. Tämä onkin varmasti hyvä muistaa, eikä auta sääliä ketään, vaikka kuinka olisi sellainen olo, että tuo ihminen on joutunut manipuloinnin kohteeksi valitessaan uskontonsa tai että hänellä on ollut huono tuuri, jos on syntynyt Jehovan todistaja -perheeseen. Minusta on hyvä sanoa selkeästi, ettei halua myöhemminkään keskustella uskonasioista, mutta yhtä kaikki senkin viestin voi sanoa monella tavalla.

Amy, My Daughter - isän näkemys Amy Winehousen elämästä

Niin siinä sitten kävi, että Amy Winehouse jäi kiehtomaan minua nähtyäni Amy-dokumentin, josta postasin viimeksi. Olen myös alkanut tykästyä Amyn musiikkiin yhä enemmän ja enemmän. Dokumentin jälkeen oli siis tartuttava Amyn isän Mitch Winehousen kirjoittamaan kirjaan Amy, My Daughter.

Isä kuvaa Amyn toisaalta vaikeuksiin joutuvana ja omapäisenä, toisaalta hassuttelevana ja positiivisesti omatoimisena lapsena, jota hän rakastaa yli kaiken. Tuntuukin todella traagiselta, että jo 12-vuotiaana itsenäisesti draamakouluun vanhemmiltaan salaa hakenut Amy muuttui päihde- ja ehkä muidenkin ongelmiensa takia ihmiseksi, joka ei aina kyennyt edes lähtemään ulos asunnostaan.

Isän kuvauksen mukaan Amy oli luonnonlapsi, joka teki asioita, joista piti, ja jätti tekemättä asiat, joista ei pitänyt. Tietyllä tavalla on ihailtavaa, että elää haluamallaan tavalla, mutta ammattimuusikkona Amy oli vaikeuksien edessä, kun ei olisi halunnut esittää itse vanhoina ja jo unohduksiin heitettävinä pitämiään lauluja. Jos hän olisi elänyt pitkän elämän ja tehnyt pitkän uran esiintymislavoilla, voi olla varma, että yleisö puolestaan olisi halunnut kuulla Rehabin vielä kymmenienkin vuosien kuluttua, vaikka Amysta biisi olisi ollut mennyttä elämää. Ehkä musiikki oli tosiaankin Amylle tapa käsitellä oman elämän vaikeita asioita eikä esimerkiksi keino saada rahaa. Tällöin Amyn suurin huomio ei kiinnittynyt hittibiisien esittämiseen, ja laitettuaan kokemuksensa biiseihin Amy halusi mennä eteenpäin kohti uusia kokemuksia. Tällainen mentaliteetti on ymmärrettävä mutta musiikkimaailmassa ei kovin ammattimainen.

Kaikkinensa Amy ei isänkään kuvauksen mukaan aikuistunut koskaan - samanlaisen vaikutelman sai dokumentistakin. Isänkin kirjan mukaan näyttää siltä, ettei Amy koskaan oppinut ottamaan vastuuta asioista. Toisaalta, kuten Mitch Winehouse korostaa, Amy oli saamassa otteen elämästä. Hän onnistui jättämään kovat huumeet - oli ilman niitä kolmisen vuotta ennen kuolemaansa - ja räpiköi päästäkseen irti alkoholista. Hänen elimistönsä oli kuitenkin jo tuhoutunut niin pahasti, että vastaan tuli se känni, jota se ei enää kestänyt.

Kirja tuo dokumenttia huomattavasti enemmän esille, mitä perhe yritti tehdä saadakseen Amyn luopumaan päihteistä. Tekstiä lukiessa syntyy kuva, että Amyn isä ryntäsi paikalle aina vaikeuksien sattuessa. Yrityksen puutteesta häntä ei voi syyttää, ja onkin surullista, että isä, joka aina yritti olla lähellä Amya, oli Atlantin toisella puolen tämän nukkuessa pois. Toki Mitch Winehouse kuvaa myös riitoja, joita väistämättä tuli, kun isä ja tytär olivat asioista eri mieltä.

Kirjan kiinnostavimmasta - ja pysäyttävimmästä - annista vastaavat kohdat, joissa kerrotaan siitä, miltä tuntuu, kun oman lapsen elämä on julkista. Aamulla saattaa herätä siihen, että näkee tyttärensä naama mustelmilla sensaatiolehtien kansissa. Eräs hulluimpia juttuja oli, kun lehdistö väitti Mitch Winehousen itsensä olleen jossain vaiheessa elämäänsä 7 vuotta vankilassa. Siihen eräs sukulainen totesi Amyn isälle, että hänen 7 vuoden poissaolonsa olisi kyllä huomattu, jos sellainen olisi jossain vaiheessa tapahtunut.

Lehdistön lisäksi myös yksityiset henkilöt piinasivat Winehousen perhettä. Kerran isä sai puhelinsoiton, jossa kerrottiin Amyn ottaneen yliannostuksen ja olevan lontoolaisessa sairaalassa. Onneksi isä pysyi soitosta huolimatta sen verran tolkuissaan, että ymmärsi, ettei soittajan mainitsemaa sairaalaa ole olemassakaan. Soitto Amylle selvitti, että kaikki olikin hyvin. Karmiva oli myös "Tympääntyneen englantilaisen" lähettämä kirje, jossa Mitch Winehousea pyydettiin järjestämään Auschwitz uudelleen auki, jotta päästäisiin jälleen isosta määrästä juutalaisia - mukaan lukien tietenkin Winehouset - eroon. Allekirjoittaja lupasi vielä tulla tarvittaessa auttamaan suihkujen kanssa.

Syynä Amyn kovien huumeiden käyttöön nähdään kirjassa Amyn poikaystävä-aviomies Blake. Isän mukaan ennen tutustumista Blakeen Amy oli ehdottomasti kovia huumeita vastaan. Niin tai näin, suhde Blakeen ei varmasti ollut Amylle hyväksi. Surullista on sekin, että ennen kuolemaansa Amy oli löytänyt elämäänsä uuden miehen, joka vaikutti paljon paremmalta hänelle kuin Blake.

On ymmärrettävää, että isän kirjoittamasta kirjasta löytyy rakastettava tytär. Sekin on ymmärrettävää, ettei Mitch Winehouse ole ollut tyytyväinen Amy-dokumenttiin, sillä vaikkei siitä välttämättä synny Amysta epämiellyttävä kuva, suuri osa Amyn ihastuttavista piirteistä jää dokumentissa piiloon - kuten esimerkiksi välittäminen, jota Amy spontaanisti osoitti hyvässä kunnossa ollessaan faneilleen tai heikossa tilanteessa oleville. Selvästikin, kuten isä kirjoittaa: "Amy was a great girl with a huge heart."

Voi Amy, Amy...

Pian tulee 4 vuotta Amy Winehousen kuolemasta, ja vastikään elokuvateattereihin on tullut Asif Kapadian ohjaama dokumentti Amy, jossa esitetään yksi näkemys siitä, millainen ihminen 27-vuotiaana menehtynyt Amy Winehouse oli. Pari ensimmäistä näkemääni lehtiarvostelua antoivat elokuvalle täydet viisi tähteä, ja melkoisen vaikuttava dokumentti Amy onkin.

Dokumentti näyttää Amy Winehousen luonnonlapsena, joka ei koskaan kasvanut aikuiseksi ja ottanut asioista vastuuta siten kuin aikuisen kuuluisi ottaa. Hän oli musiikillisesti äärettömän lahjakas, mutta ei dokumentin materiaaleissa missään vaiheessa käyttäydy ammattimuusikon tavoin. Tavallaan tämä on ihastuttava piirre, jos ajattelee sitä, ettei Amysta näytä menestyksen johdosta tulevan rasittavaa ylimielistä diivaa. Toisaalta aikuisuuden puute liitettynä järjettömään päihteiden käyttöön tekee keikkailevan ja levyttävän muusikon elämästä surullista kyllä täysin mahdotonta.

On tietysti vaikea sanoa, mikä on tässäkin asiassa muna ja mikä kana. Jotenkin on vaikea välttyä ajatukselta, että asiat eivät ole menossa oikeaan suuntaan, kun Amy dokumentissa riemuitsee, että voi polttaa rauhassa pilveä, kun on juuri muuttanut pois kotoa omaan kämppään, jossa on vain kämppäkaveri eikä moralisoivia vanhempia. Toisaalta siltäkään ajatukselta ei voi välttyä, että jos joku olisi joskus lotkauttanut korvaansa jollekin asialle, Amyn elämä olisi voinut olla toisenlainen. Kuten vaikka sille, että Amy kertoi keskenkasvuisena teininä noudattavansa hienoa dieettiä, jossa syödään hirveät määrät ja oksennetaan ruoka sitten pois. Amyn äidin mielestä tyttären puheisiin ei kummemmin tarvinnut reagoida.

Dokumentti esittää Amyn romahtamisen syyksi sen, ettei hän kestänyt julkisuutta ja ettei hänellä ollut muuta pakopaikkaa kuin päihteet, kun häntä raahattiin keikoille, vaikkei hän ollut lainkaan keikkailukuntoinen. Myös rakkautta esitetään päihdeongelman lähteeksi. Poikaystävä Blake Fielder-Civilin ja Amyn erotessa väliaikaisesti Amy ratkeaa juomaan, ja Blake on myös se, joka tutustuttaa Amyn koviin huumeisiin. Ohimennen mainitaan, että läheiset tekivät kaikkensa auttaakseen Amya, mutta dokumentin materiaalin - niin kuvallisen kuin haastettelujenkin - perusteella mieleen jää lähinnä epäilyksiä, mitä tuo kaikki oli tai oliko se kovinkaan paljon. Pahiksia sen sijaan löytyy vielä lisää: paparazzit ja pilkkaa tekevät televisiojuontajat. Näitä kahta ainakin sietääkin syyttää: Itse en lähestulkoon pystynyt katsomaan salamavalojen välkettä, joka ympäröi Amya hänen kävellessään kadulla. Tuli aika selväksi, ettei hänellä ollut rauhaa, jos hän laittoi päänsä ulos Camdenin asunnostaan. Niin, ja ne televisiossa esitetyt vitsit olivat niin mauttomia, ettei kukaan ansaitse sellaisia osakseen.

Onneksi dokumentissa on myös hetkiä, jolloin Amy esiintyy selvin päin tai riittävän selvänä ja koskettaa yleisöään. Yksi mieleenpainuvimpia kohtauksia on, kun Amy ja Tony Bennett kohtaavat Abbey Roadin studiolla Lontoossa ja laulavat yhdessä. Amylla näyttää olevan lapsenomaisen vaikea olla idolinsa seurassa suuren ihailunsa vuoksi - vaikka hän varmasti nauttiikin joka hetkestä - mutta silti hän laulaa kuin enkeli.

Dokumentissa on käytetty kaikenlaatuista saatavilla ollutta materiaalia. Tästä syystä se on ajoittain raskasta katsottavaa, kun amatöörikuvaajien huonosti kuvaamien kotivideoiden kuva heiluu eikä sen laatu riitä edes pienelle elokuvakankaalle levitettäväksi. Toisaalta näin Amy näytetään juuri sellaisena kuin hän on, kun hän ei esiinny yleisölle. Amyn kohdalla ei myöskään tunnu, että hän kummemmin esiintyisi edes kameralle, sillä hänestä jää kuva, että hän vain aina oli sellainen kuin oli.

Ehkä Amysta ei olisi pitänyt laulun lahjastaan huolimatta koskaan tulla kuuluisaa. Vaikka hänestä jää toisaalta vahva kuva, toisaalta hän oli luultavasti liian herkkä siihen julkisuuteen, mikä hänen osakseen tuli. Ajoittain dokumenttia katsoessa tulee itsellekin mieleen, ettei Amyn kokemaa julkisuutta kestäisi selvin päin. Tai ainakin täytyisi olla melkoinen tahdonvoima, jos pystyisi julkisuuden paineissa lopettamaan jo pahasti käsistä lähteneen päihteidenkäytön. Laulujen kirjoittaminen oli Amyn tapa käsitellä vaikeaa oloaan, ja surullista onkin, että hän ilmeisesti myös menetti tuon keinon purkaa pahaa oloa, sillä elämänsä loppuvuosina hän ei saanut enää ainakaan julkaistua uutta musiikkia.

Ainakin minut dokumentti pani miettimään, sillä ei se anna - eikä kukaan varmaan voikaan antaa - tyhjentävää selitystä sille, miksi Amy Winehousen elämän piti olla niin traagisen lyhyt. Olisiko Amy ajautunut joka tapauksessa, menestyi musiikissa tai ei, käyttämään hurjia määriä alkoholia ja kovia huumeita? En suoralta kädeltä kuitenkaan menisi allekirjoittamaan ajatusta siitä, että Amy Winehouse oli uhri, vaikka hän olikin niin hukassa elämänsä kanssa. Surullinen hänen tarinansa on - ei kenenkään, oli lahjakas tai ei, kuuluisi kuolla 27-vuotiaana.

Amyn isä on lukemani mukaan kritisoinut dokumenttia. Tietenkin isän näkemys on erilainen. Kuinka erilainen se on, sen voi lukea Amyn isän Mitch Winehousen kirjoittamasta kirjasta Amy, My Daughter, jonka voi ostaa Amazonilta 1,99 taalalla Kindleen, jos sattuu laitteen omistamaan. Itse en voinut vastustaa tuota halpaa hintaa. Ehkäpä kirja näyttää ihan toisenlaisen Amy Winehousen, vaikkei hänen tarinansa traagisuus minnekään katoakaan.

Tälle hautausmaalle on heteroilta – sekä homomiehiltä – pääsy kielletty

Joskus jokin uutinen yllättää, eikä nyt ole kyse Kataisen eroilmoituksesta. Luin nimittäin Helsingin Sanomista tänä aamuna, että Berliiniin on perustettu hautausmaa lesboja varten. Tämä hämmensi minua kovin. On nimittäin vaikea ymmärtää, miksi lesbot tarvitsisivat oman hautausmaan.

Minä olen aina kuvitellut, että ainakin länsimaissa hautaan pääsee sen kanssa, kenen kanssa haluaa. Jos näin ei ole, olisi ennemminkin parempi yrittää muuttaa asenteita tai käytäntöjä, jotka estävät naisia pääsemästä samaan hautaan naisrakkaittensa kanssa. Eikös se olisi ylevämpi tavoite, että ihmiset saisivat maata samalla hautausmaalla riippumatta siitä, mikä heidän seksuaalinen suuntautumisensa on? Halutaanko tällä hautausmaalla nyt sanoa, että lesboilla ei ole haudattaessakaan samoja oikeuksia kuin heteroilla vai että lesbot eivät tahdo tulla haudatuiksi heteroiden joukkoon – joku onneton kun voi lukea viestin näinkin – vai mikä ajatus tässä on?

Entäpä miksi ei samantien perustettu hautausmaata, jonne myös homoparit voisivat päästä? Miksi Berliinin hautausmaa on vain naispareille? Pitääkö homohautausmaasta käydä uusi taistelu tai mikä prosessi tämän uuden hautuumaan taustalla sitten onkin ollut? Vai eivätkö lesbot halua homomiehiä viereisiin hautoihin?

Sinänsä on tietysti mukava, että jokainen pääsee sellaiselle hautausmaalle kuin haluaa. Minusta kun vaan tuntuu, että me kaikki – jopa eri uskontojen edustajat – voisimme ihan hyvin maata samojen hautausmaan mäntyjen katveessa ihan tyytyväisinä.

Kannella on väliä

Hyvä kansi myy, sen tietävät varmasti kaikki mediatalot ja kirjakustantamot. Hyvästä kannesta voi tietenkin olla monia näkemyksiä, mutta itse olen joutunut viime aikoina kokemaan kansipettymyksiä.

Tapaus 1: Image-lehden kannet 

Image luottaa nykyään siihen, että mies kannessa myy. Ei siinä mitään, ei minulla on mitään mieskansia vastaan. Mutta miksi kannessa olevat miehet pitää esittää tylsästi? Tietenkin tylsäkin menisi, jos ei olisi jo aiemmin tottunut parempaan. Image on perinteisesti kuvannut joko raflaavia, näyttäviä tai näyttävän raflaavia kansikuvia, esimerkiksi Krista Kosonen Kill Billin The Bridena…

 ... tai Viivi Pumpasen kuin suoraan Bon Tempsista reväistynä.

Viime aikoina olemme saaneet nähdä vain Hjallis Harkimon Hjallis Harkimona…

… ja Sami Hyypiän Sami Hyypiänä.

Olisin tietenkin ennemmin nähnyt vaikka Harkimon Julius Caesarina ja Hyypiän Napoleonina. Nämä kannet olivat yksinkertaisesti tylsiä. Irtonumerohyllystä lehti ei taatusti tarttuisi käteen, ellei tietäisi sen sisältävän hyvin kirjoitettuja lehtijuttuja.

Tapaus 2: Lohikäärmetanssi 1 

Kauan odotettu George R.R. Martinin Tulen ja jään laulu -sarjan viides osa ilmestyi viimein suomeksi. Olin tietenkin odottanut sitä kuin kuuta nousevaa. Mutta kun näin osan kansikuvan, olin tahtomattanikin järkyttynyt. Olen rakastanut Petri Hiltusen aiempiin osiin tekemiä kansia, mutta tämä uusi kansi oli väritykseltään jotenkin liian valoisa – ja se sisälsi liian vähän lohikäärmeitä. Myönnettäköön, etten ole lukenut kirjaa, joten en osaa sanoa, onko teoksen nyt ilmestyneessä ensimmäisessä puoliskossa lohikäärmeitä lainkaan. Mutta seisova peura ei vastannut mielikuvaani kirjasta, jonka nimi on Lohikäärmetanssi. Tässä tapauksessa ei kuitenkaan ole pelkoa, että kirja jäisi kansikuvansa takia kaupan hyllyyn, joten Westerosissa lienee kaikki kuitenkin hyvin.

Sota ei aiheuta traumoja

Haasteisiin osallistumiseni ei ole keskimäärin ollut kovin tuotteliasta, mutta nyt olen jo lukenut ensimmäisen toiseen tälle vuodelle valitsemaani lukuhaasteeseen sopivan kirjan. Eniten minua kiinnostaa tie -blogin sotakirjallisuuslukuhaasteosallistumiseni avautuu Ville Kivimäen kirjalla Murtuneet mielet – Taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939 – 1945.

Kivimäen kirja on voittanut Tieto-Finlandian ja ainakin omalla kotipaikkakunnallani moni on siitä kiinnostunut: kirjastossa se on viiden varatuimman teoksen joukossa yli 60 varauksellaan. Mutta eihän tuo ole mikään ihme: Kivimäki käsittelee suomalaisten sotilaiden psyykkisiä häiriöitä ja niiden hoitoa toisen maailmansodan aikana. Minua ainakin kiinnostaa kovasti, miten sota vaikuttaa ihmisen psyykeen ja miten kukaan yleensä voi selvitä rintamalta järjissään. Kivimäen teos perustuu hänen väitöskirjaansa, mutta vaikka akateemisuus toki näkyy tekstissä, on Murtuneet mielet yleistajuinen versio aiheesta ja tekstiä on helppo seurata sellaisenkin, joka ei sotimisesta mitään ymmärrä (vrt. tämän blogin pitäjä).

Murtuneet mielet näyttää paitsi sen, millaisista psyykkisistä oireista suomalaissotilaat kärsivät talvi- ja jatkosodassa, myös sen, miten oireisiin suhtauduttiin, miten niitä hoidettiin ja kuinka osa sotilaista onnistui pitämään itsensä psyykkisesti terveinä sodasta huolimatta. Kirja kuitenkin muistuttaa, että myös psyykkisesti terveet reagoivat sotaan, sillä oli aivan luonnollista järkyttyä sodassa kokemastaan. Yllättävää on kuitenkin se, että psyykkisesti sairastumista ei pidetty vielä toisen maailmansodan aikana mahdollisesti sodasta johtuvana, vaan ajateltiin, että sotilas, joka ei pystynyt pysymään järjissään, oli joko perimältään tai muilta ominaisuuksiltaan sellainen – esimerkiksi vähä-älyisempi kuin muut –, että hän sairastui. Syy psyyken horjumiseen ei siis ollut sodassa.

Murtuneet mielet saa aikaan vaikutelman, että sotilaat kyllä ymmärsivät toistensa mielen järkkymisen, mutta sen sijaan koulutetut psykiatrit eivät ymmärtäneet tai halunneet ymmärtää sitä. Sota-ajan psykiatriasta oli mielenkiintoista lukea, sillä tuokin lääketieteen ala on mennyt noin 70 vuodessa valtavasti eteenpäin. Toisaalta suhtautuminen sodassa syntyneisiin psyykkisiin häiriöihin ja psykiatriset hoitomenetelmät tuona aikana tuntuvat lähinnä järkyttäviltä. Psyykkisesti romahtanutta pidettiin heikkona, epämiehekkäänä ja selvästi vähempiarvoisena. Potilaiden saatettiin uskoa yrittävän päästä pois rintamalta esittämällä kaikenlaisia oireita.

Psyykkisistä oireista kärsiviä oli paljon – mikä nyt ei ole mikään ihme. Kunnollista hoitopaikkaa ei välttämättä löytynyt kuin niille, jotka olivat jo siinä kunnossa, että heidän vaivojaan ei osattu hoitaa. Hoitomenetelminä käytettiin mm. insuliinikooman aiheuttamista ja Cardiazol-shokkihoitoa, jossa potilaalta saattoi vahvojen kouristusten aikana murtua luita tai mennä jäseniä sijoiltaan. Ehkä järkyttävintä on, että vaikka osa lääkäreistä oikeasti uskoi shokkihoitojen tehoon, niitä käytettiin myös rankaisemiseen. Rankaisu voi tietysti muuttaa käyttäytymistä siten, että se ulkonaisesti vaikuttaa paranemiselta, mutta oikea paraneminen on kyllä ihan eri asia.

On tietysti totta, että Suomessa oltiin sotapsykiatrian suhteen kokemattomia ennen toista maailmansotaa. Silti tuntuu jotenkin omituiselta, että sotilaille annetut diagnoosit olivat aivan mitä sattuu. Kiviniemen kirjassa on liite, jossa esitellään, millaisia diagnoosinimikkeitä yleisesti käytettiin (mm. heikkomielisyys, hysteria ja sielu-ruumissyntyinen reaktio). Näiden ei tietenkään tarvitsekaan olla samanlaisia kuin nykydiagnoosien, mutta erikoista oli, että lääkärit eivät keskenään käyttäneet niitä samalla tavoin, vaan kukin antoi sellaisen diagnoosin, joka sattui itseä miellyttämään.

Paitsi sodasta ja psykiatriasta, Kivimäen teos antaa myös käsityksen rintamaelämästä yleensäkin. Se kertoo aseveljeyden ja parisuhteen – kuten myös naisten yleensä – merkityksestä sotilaille sekä avaa hieman sitä, millaisia tilanteita sotilaat joutuivat rintamalla kokemaan. On myös hyvä kurkistaa yhtenäisen, uhrautuvan Suomen armeijasta luodun ideaalikuvan taakse ja nähdä, että asiat eivät tainneet olla aivan niin kuin yleensä halutaan sankarikuvissa esittää. Se ei ole tietenkään mikään yllätys, mutta minua ainakin tämä realistisempi kuva kiinnostaa enemmän.

Kivimäki näyttää myös itse kokeneen tutkimuksensa tuloksen järkyttäväksi. Harvoin saa lukea kenenkään tietokirjailijan ottavan näin korostetusti kantaa:

Haluankin ilmaista mahdollisimman selvästi, että nykynäkökulmasta katsottuna psyykkisesti murtuneiden suomalaissotilaiden kohtelu sotavuosina oli yleensä ankaraa sekä paikoin yksiselitteisen brutaalia ja halventaa. Se saattoi olla sitä myös tuolloisten käsitysten mukaan, esimerkiksi silloin kun hermotoipilaat pakotettiin Konrad von Baghin [eräs johtava sotapsykiatri] suunnittelemaan simputusohjelmaan, Cardiazol-shokkihoitoa käytettiin rankaisumielessä tai Yrjö K. Suominen [toinen johtava sotapsykiatri] leimasi “sotaneurootikot” loisiksi ja miehen irvikuviksi. 

On jännittävää huomata, kuinka laidasta laitaan psykiatria heiluu: kun sotien aikaan ei uskottu, että sota voisi traumatisoida, nyt tunnutaan uskovan – mikä aiheuttaakin sekä valitusta että vitsailua – että melkein tilanteeseen kuin tilanteeseen on kutsuttava kriisiapuryhmä paikalle.

Enää eivät naiset saa puhua miehistä – ainakaan valkokankaalla

Elokuvan naishahmojen lukumäärä, puheseura ja puheenaiheet ovat kovin tärkeä asia. Tätä mieltä on Bechdelin testi, josta Helsingin Sanomat uutisoi tänään suurin otsikoin. Testin tarkoituksena on paljastaa jotakin naisen presentaatiosta elokuvassa. Paha homma vain, että sen tarkastelutapa on hieman omituinen – itse asiassa siinä määrin omituinen, että testin tulos ei kerro yhtään mitään järkevää.

Elokuva läpäisee Bechdelin testin mikäli siinä täyttyy kolme ehtoa:

1) Elokuvassa pitää olla vähintään kaksi nimettyä naishahmoa.
2) Näiden naisten pitää höpötellä keskenään.
3) Keskustelunaiheena pitää olla jokin muu kuin mies/miehet.

No mitä tällaisen testin läpäiseminen sitten kertoo elokuvasta? Täsmälleen sen, täyttyvätkö nämä ehdot, muttei muuta. Siitä, että ehdot täyttyvät tai eivät täyty, ei voi päätellä esim. seuraavia asioita:

- ovatko naiset sivu- vai pääosassa
- ovatko elokuvan naisroolit moniulotteisia vai eivät
- mikä on naisten suhde elokuvan miehiin
- mikä on naisten suhde elokuvan muihin naisiin

Helsingin Sanomien artikkeli mainitsee mm. Lara Croft – The Tomb Raider -elokuvan esimerkkinä filmistä, joka ei ole läpäissyt testiä. Tuskin Lara Croft kovin moniulotteinen hahmo on, muttei hän myöskään ole mitenkään mieshahmoille alisteinen, joten feministien ei tarvitse olla huolissaan. Toisaalta monet lesbopornoelokuvat varmasti läpäisevät testin mennen tullen. Monia Bechdelin tekstin kannattajia tämä saattaa jossain määrin häiritä. 

No eipä testi tietysti lupaakaan kertoa mistään mitään. Sen läpäiseminen tai läpäisemättä jättäminen ei tarkoita mitään. Tällä tavalla ei löydetä stereotypioita, ei seksismiä, ei yhtään mitään. Miksi sitten jotkut elokuvateatterit Ruotsissa haluavat ilmoittaa elokuvien mainonnan yhteydessä, onko elokuva saanut Bechdelin testistä puhtaat paperit ja jotkut haluaisivat saman käytännön Suomeenkin? On vaikea ymmärtää, mitä hyödyllistä tietoa asiakas tästä maininnasta saa – paitsi sen, että voihan sitä aina protestiksi mennä katsomaan juuri ne elokuvat, jotka eivät ole läpäisseet testiä. Minulla kun ei ainakaan ole mitään esim. miehistä kertovia elokuvia vastaan, eikä sitäkään vastaan, että elokuvien naiset puhuvat miehistä.

Kohta pistetään torahampaat piiloon :(

Joskus sitä toivoisi, ettei painettu sana olisi totta. Iltalehti väittää, että HBO lopettaa True Blood -sarjan tekemisen seitsemään tuotantokauteen. Ja minä kun ehdin juuri iloita, että kuudes tuotantokausi oli kiinnostavampi kuin viitonen. Ymmärrän, että sarja on alkuajoistaan päässyt leviämään ehkä liiankin levälleen, ja välillä toivoisi, että Bon Tempsissa eläisi enemmän ihan ihmisiäkin eikä vain ihmispuumia, vampyyreja ynnä muita, mutta...

Kuinka me nyt tulemme toimeen ilman Eric Northmania? Vaikka hänen katselemisensa on tietyllä tavalla vaivaannuttavaa – suuri osa naislukijoistani ymmärtänee miksi – on kuitenkin alastonkin Eric Northman parempi kuin ei Eric Northmania laisinkaan.

Ja kuinka me pärjäämme ilman Pamin tympeällä äänellä lausuttuja kommentteja? Mitä enemmän sarja on edennyt, sitä enemmän olen rakastanut Pamia, joka on kova, tyly, ironinen – mutta sisältä ihan rikki. Voi Pam raukkaa!

No, ehkä sarjan lopettaminen estää tekijöitä tekemästä lisää typeriä käsikirjoitusratkaisuja. En koskaan anna anteeksi sitä, että Louisianan vampyyrikuningatar Sophie-Anne tapettiin, kun hän oli ehtinyt esiintyä ainoastaan kahdeksassa episodissa.

Pöh, koko homma, sanon minä.

Nälkävuosi

Aki Ollikaisen esikoisromaani on kooltaan laiha kuin nimensäkin, Nälkävuosi. Siinä matkataan 1860-luvulle suuriin nälkävuosiin, ja kerronta on kuin realismin kulta-ajalta. Ilon pilkahduksia ei ole.

Marja-äiti lähtee kahden lapsensa, Mataleenan ja Juhon kanssa kerjuulle, koska muuta vaihtoehtoa ei ole. Perheen isä jätetään kotitorppaan kuolemaan, koska tämä ei huonon kuntonsa vuoksi jaksa lähteä mukaan. Isä on antanut oman osuutensa vähästä ruuasta muille ja heikentynyt itse aivan liikaa. Kerjuureissu on lohduton. Osa ihmisistä antaa omastaan, mutta kerjäläisiä on niin paljon, ettei kukaan oikein kohtele heitä ihmisinä.

Marjan, Mataleenan ja Juhon tarinan rinnalla seurataan senaattoria sekä Teo ja Lars Renqvistiä, joilla asiat ovat paremmin. Kansa on jakautunut kahtia. Senaattorin ajatukset kokonaiskuvan hahmottamisesta ovat karmivia, kun vierellä kulkee nälkään menehtyvän perheen tarina.

Marja elää jonkinlaisessa harhassa siitä, että voisi päästä Pietariin, jossa hän kuvittelee kaikkien elävän hyvin ravittuina. Hetkeksi matkaan tarttuu Ruuni-niminen poika, joka Marjasta ja Juhosta hetkeksi eroon jouduttuaan löytyy pian kuolleena hangesta. Unet piinaavat Marjaa, eikä hän taida itsekään oikein uskoa Pietariin pääsemiseensä. Lumen keskellä nälissään tarpovaa naista seuratessa Pietari tuntuukin kerrassaan mahdottomalta päämäärältä.

Marja saa kokea kerjuumatkallaan asioita, joiden tapahtuessa melkein toivoisi, että hän olisi vain jäänyt torppaan kuolemaan. Eräässä yöpaikassa isäntä raiskaa hänet ja sitten emäntä tulee ajamaan pois tuvasta navettaan huoraksi haukkuen. Lohduttomin on kuitenkin pienen Mataleenan kohtalo: tämä kuolee, koska erään talon emäntä haluaa antaa tytölle puuroa miehen kehottaman vellin sijasta. Puuro on liikaa – liian hyvää ruokaa – tytön nälkiintyneelle elimistölle.

Juholle käy lopulta paremmin. Mataleenan pikkuveli on kuitenkin myös niin nälkiintynyt, että melkein koko tarinan ajan hän on vaiti, ei sano mitään. Poika on niin hiljainen, että luulen hänen aluksi olevan niin pieni, ettei vielä osaa puhua. Mutta kun Juho lopulta joutuu Teo Renqvistin hoteisiin, selviää, ettei hän enää ole aivan sylivauva.

Nälkävuosi herättää ajatuksen siitä, millaisissa katastrofeissa ihmiset tuntevat yhteenkuuluvuutta ja auttavat toisiaan ja millaisissa elämä muuttuu raadolliseksi eloonjäämistaisteluksi, jossa jokainen ajaa vain omaa etuaan. Nälkävuosi näyttää molemmanlaista käytöstä, mutta enemmän jälkimmäistä. Ne, jotka todella ovat hädässä, taistelevat vain omasta puolestaan. Auttavammatkin ihmiset pelkäävät tauteja ja yrittävät suojella itseään kerjuulla olijoilta. Ihmisten sisällä elää “eihän näitä voi pakkaseen yöksi jättää” -ajattelu, mutta todellisia lämpimiä sieluja on vähässä.

Paheksuttava patsas

Sekä Ilta-Sanomat että Iltalehti ovat tänään raportoineet suomalaisen Tommi Toijan Ruotsin Örebrossa esillä olevasta taideteoksesta. Kyseessä on jonkinlainen patsas, jolla on kokoa 8 metriä ja joka pissaa veteen. Jotkut ovat hermostuneet patsaasta niin, että nyt pissasuihkun alla on taiteilija Toikan valokuva. Myös Ilta-Sanomien kommenteissa patsasta ja koko nykytaidetta on kauhisteltu varsin pitkällisesti.

Minusta patsas on hupaisa, ei paheksuttava, ruma tai pelottava, niin kuin monet muut tuntuvat ajattelevan. Voin myös sanoa muodostaneeni näkökulmani ilman lehtiotsikoiden luomia ennakkoasenteita, sillä tutustuin patsaaseen jo alkuheinäkuusta, kun Ruotsin-matkalla tuli käytyä Örebrossa. Siellä se yhtäkkiä törrötti joen toisella puolella pissaamassa aivan Örebron linnan lähistöllä. Vallihaudan luo oli viritelty kaikenlaista nykytaidetta, ja Toijan teos jäi vallihaudassa puvut päällä seisovien miesnukkejen ohella parhaiten mieleen. Valokuvatakin se piti, koska se oli niin hassu – ennemmin sillä lailla, että tuli hyvälle tuulelle, ei pahassa mielessä.

Näköjään olen taas vähemmistössä. Ei ole ensimmäinen kerta, kun joku paheksuu jotain, mitä minä en oikein jaksa pitää paheksuttavana. Mutta hauska sinänsä, että nyt, noin kuukausi patsaan näkemisen jälkeen, minulle selvisi, että sen tekijä on suomalainen ja että muutkin ovat tosiaan huomanneet sen. (No, se täytyy kyllä myöntää, että kahdeksanmetristä pissaavaa olentoa on vaikea olla huomaamatta.) Ja kuinkas ollakaan, nyt minusta patsas on vain entistä hauskempi.

Kasipallo

Aku Louhimiehellä on jokin omituinen taito tehdä elokuvia, jotka on suuria elämyksiä mutta joita ei halua nähdä uudelleen. 8-pallo on juuri sellainen elokuva.

Kuopiolaisen poliisin Marko Kilven dekkariin Elävien kirjoihin perustuva leffa täytti kovat odotukseni, jotka perustuivat juuri Kilven tarinan ja Louhimiehen ohjauksen yhdistämiseen. Elokuvan keskiössä on Pike (Jessica Grabowsky), joka vapautuu vauvansa kanssa vankilasta. Pikellä on mennyt huumeiden kanssa kovaa ennen kuin hän joutui vankilaan, mutta 8 kuukautta vanha tytär saa hänet yrittämään uutta elämäntyyliä ihan tosissaan. Piken kannoilla seuraa huumepoliisina pitkään työskennellyt Elias Kaski (Pirkka-Pekka Petelius), joka saa uudeksi työparikseen työtehtävissä puukosta saaneen ja nyt työhön palaavan nuoremman poliisimiehen Olli Revon (Mikko Leppilampi). Kaski toivoo Pikelle vain hyvää, mutta pian vanhat huumetuttavat tulevat uudelleen Piken elämään entisen ja pian nykyisenkin poikaystävän Lallin (Eero Aho) johdolla.

Alkupuolellaan elokuva saa nauramaan useammankin kerran. Kasken ja Revon vähäsanaiset keskustelut ovat oivallinen kuva suomalaisesta kommunikoinnista - jolle tosin eivät luultavasti naura kuin suomalaiset. No, ei 8-pallo alussaankaan mikään komedia ole. Koko ajan seurataan, kuinka Pikellä menee. Hän on yksin, väsyy välillä lapsen parkumiseen, mutta sitkeästi on päättänyt aloittaa paremman elämän. Hän ajaa kaverinsa ulos asunnosta, kun huumeneula otetaan esille. Mutta ikävä kyllä hän ei voi vastustaa Lallin viehätysvoimaa. Tätä katsojan on tosin vaikea ymmärtää, sillä Eero Aho tekee Lallista vastenmielisen paholaisen. Mutta Pikellä on onnellisia muistoja Lallista, ja hän uskoo, että Lalli on kuivilla huumeista.

Elokuva ei kerro tarkalleen, mistä syystä Pike on joutunut vankilaan. Nuori nainen ei ole paha, ja vankilatuomion jälkeen häneltä löytyy myös päättäväisyyttä, vaikkei ikävä kyllä aivan tarpeeksi. Toisaalta Lalli on mies, josta voi päästä eroon vain kuoleman kautta. Katsoja asettuu Piken puolelle ja joutuu todistamaan lohdutonta tarinaa. Vaikka Pike onnistuu puhumaan naapurin toistuvasti pahoinpidellyn naisen lähtemään hakkaajamiehen luota, edes Elias Kaski ei voi auttaa Pikeä riittävästi.

Marko Kilven kirjoissa päähenkilönä on Olli Repo. 8-pallo-elokuvassa Repo jää sivuosaan. Hänestä halutaan kertoa, että hän ikävöi entistä vaimoaan ja tytärtään, mutta hahmosta on vaikea saada enemmän otetta. Elias Kasken yritykset pelastaa Pike ja saada Lalli satimeen ovat keskeisessä osassa, ja Olli Repo katselee tilannetta kuin taustalta. Mutta eihän Repoa ole voinut poiskaan elokuvasta jättää, sillä kirjasarjassa hän on kaiken yhdistävä tekijä. Toisaalta hieman ihmetyttää, miksi filmattavaksi ei ole ensin valittu Kilven dekkarisarjan ensimmäistä kirjaa. Ilmeisesti mitään elokuvasarjaa ei ole tarkoituskaan tehdä, joten ehkä on ajateltu, että voidaan valita Piken tarina, jos se on kiinnostanut Louhimiestä eniten.

8-pallo on täynnä ahdistavia kuvia. Se ravistaa. Katsoja toivoo, ettei elämä olisi niin lohdutonta ja että ne, jotka oikeasti yrittävät muuttaa elämäänsä, onnistuisivat siinä. Mutta vaikka minäkin olisin toivonut onnellisempaa loppua, filmin viimeiset seesteiset kuvat - jotka ilmeisesti eivät kuvanneet henkilöiden todellista elämää vaan olivat jonkinlaisia haavekuvia - häiritsivät. Ruma on rumaa, ja elokuvakokemus on voimakkaampi, jos sitä ei silotella aurinkoisilla loppukuvilla. 

Osataan sitä manata luterilaisissakin kirkoissa - valitettavasti

Satuin onnekseni huomaamaan, että eilinen MOT käsitteli riivaajia kirkossa. Miksi onnekseni? Siksi, että nyt lienee selvää, että minunkin on erottava evankelis-luterilaisesta kirkosta.

Siitähän on nähty useinkin lööppejä, kuinka joku artisti ei ole päässyt esittämään musiikkia kirkon tiloihin. Nostan hattua MOT-toimittajalle, joka toi esille, että joiltakuilta muiltakin olisi ehkä syytä estää pääsy kirkkoon. MOT - katsottavissa muuten Yle Areenassa - nosti esille maallikkosaarnaaja Pirkko Jalovaaran, jonka mielestä demonin riivaus aiheuttaa monia sairauksia - ilmeisesti mm. masennusta - ja joka ajattelee, että lääkkeiden käyttö päästää demonin syvälle ihmisen sisimpään. Tilaisuuksissaan Jalovaara sitten vapauttaa ihmisiä näistä demoneista. Ja kun asiasta oltiin tekemässä televisio-ohjelmaa, Jalovaara saarnasi toimituksen saaman sähköpostin mukaan, että MOT-toimitttajat ovat paholaisen lähettiläitä.

Pöyristyttävää. Jos aloitetaan tuosta pienemmästä jutusta, Jalovaaran kunnianloukkauksesta tv-toimittajia kohtaan, kannattaisi yksiselitteisesti nostaa asiasta oikeusjuttu. Ei ole ihan merkityksetöntä, jos kirkossa puhuessaan laukoo jostakusta, jota ei tunne, tuollaisia. Joskin voi olla melko varma, että suurin osa ihmisistä osaa ottaa tuollaiset kommentit oikealla tavalla.

Mutta entäpä puheet demoneista? Monien ihmisten mieli on kovin herkkä, ja voi tapahtua kauheita, jos sitä pelotellaan väärään suuntaan. Joku saattaa Pirkko Jalovaaraa kuunneltuaan jättää lääkkeensä ottamatta. Joku voi tappaa itsensä, kun kuvittelee kantavansa sisällään demonia, vaikka kyseessä onkin sairaus, jolle on olemassa hoitoa.

Jalovaara vetoaa siihen, että ihmiset itse kertovat olevansa riivattuja ja kokevansa kaikenlaista sen merkkinä, mm. kuulevansa ääniä. Itse sanoisin, että ihmismieli on ihmeellinen. Äänten kuuleminen on mahdollista, mutta ei sillä ole mitään tekemistä demonien kanssa. Ja usko on voimakas. Kun ihminen uskoo johonkin selitykseen, asialle on usein vaikea edes tehdä mitään. Itse olisin todella vakavasti huolissani sellaisen ihmisen mielenterveydestä, joka uskoo itsensä tai jonkun toisen olevan demonin riivaama.

Taisi luterilainen kirkko hätkähtää nyt hieman. Syytä onkin. Jonkin hieman maallisemman musiikin tuominen kirkkoon tuskin veisi kenenkään mielenterveyttä. Saatanalla pelottelu sen sijaan voi sen viedä.

Django Unchained

Westernit ovat arvaamaton elokuvan lajityyppi. Koskaan ei voi olla varma, että pitäisi näkemästään tai ymmärtäisi sitä. Lännenelokuva on ehkä miehisin tietämäni genre - mieheni on hulluna siihen, isäni on aina rakastanut länkkäreitä ja appiukkokin katsoo niitä kovin mielellään. Ja kun minä katson genren mestariteoksia - vaikkapa Hyviä, pahoja ja rumia - en pääse juttuun mukaan ollenkaan. Mutta kun Quentin Tarantino tekee uuden elokuvan, ei lajityypillä ole väliä, koska elokuva on enemmän Tarantinon kuin minkään lajityypin elokuva. Siksi jo etukäteen oli aika selvää, että pitäisin Tarantinon westernistä Django Unchained.

Django (Jamie Foxx) matkaa orjakauppiaan mukana 1800-luvun Amerikassa ja voi ainoastaan odottaa, kuka hänet tulee ostamaan. Paikalle sattuu kuitenkin hammaslääkärin vaunua ajava tohtori King Schultz (Christoph Waltz), joka on kiinnostunut ottamaan Djangon matkaansa. Erimielisyyskohtauksen jälkeen Schultz lähteekin paikalta Django mukanaan, ja käy ilmi, ettei tohtori ole mikään hammastohtori vaan palkkionmetsästäjä. Django sattuu tuntemaan naamalta muutaman miehen, joiden päästä saa hyvät rahat.

Djangon ja tohtori Schultzin välille syntyy erikoinen suhde. Lopulta miesten missioksi tulee etsiä Djangon vaimo (Kerry Washington), jonka tiedetään olevan orjana jollain plantaasilla. Plantaasi ja vaimo löytyvätkin melko nopeasti, mutta vaimon pelastaminen ei ole helppo homma. Plantaasin omistaja Calvin Candie (Leonardo DiCaprio) ei ole sellainen mies, joka myisi pois orjansa, jos tietäisi, mikä kaupan todellinen syy on. Pakkaa sotkee pahasti myös herra Candien luotto-orja Stephen, jota esittää Samuel L. Jackson - vaikken miestä koko elokuvan aikana tunnistanutkaan, kun olen tottunut näkemään hänet vähemmän harmaana ja enemmän ryhdikkäänä.

Django Unchained on suunnilleen sitä, mitä Tarantinon länkkäriltä voi odottaa. Elokuvassa tosin ollaan odotettua vähemmän pölyisissä saluunissa, eikä kohtalokkaita tuijottelukuvia tyyliin Sergio Leone ole luvassa ainakaan kovin paljoa. Sen sijaan Ennio Morriconen musiikkia kuulemme - vieläpä tätä elokuvaa varten sävellettyä. Veri lentää liioitellusti ja näyttävästi.

Paras henkilöhahmo on vastaanväittämättä tohtori Schultz. Christoph Waltz tekee mahtavan roolin miehenä, joka on tyyni mutta arvaamaton. Schultz saapuu kuvaan vaunuillaan, joiden yllä heiluu vieterin päässä valtava humoristinen hammas, mutta oli tilanne millainen tahansa, hän on ajan tasalla ja kääntää kaiken omaksi edukseen. Hän on terävä ja vaarallinen. Mutta ovat muutkin henkilöhahmot kiinnostavia: Tottakai katsojaa kiinnostaa, saako Django aivan liian kovia kokeneen vaimonsa takaisin. Plantaasinomistaja Candie on taas sekopää ja väärällä tavalla arvaamaton. Stephen on raivostuttava pokkuroidessaan isännälleen silloinkin, kun olisi syytä sulkea silmät ja ajatella joskus jonkun muunkin etua - mies kun tasan tarkkaan tietää, kuinka paljon orjat ovat joutuneet kärsimään. Calvin Candien sisar (Laura Cayouette) saa sapen kiehumaan, sillä hänen kasvoillaan on koko ajan keinotekoinen hymy, jota hän näyttää koko maailmalle, vaikka samalla hänen kodissaan tehdään koko ajan karmeita tekoja.

Niin, orjien kohtaloa ei paljoa tässä elokuvassa kaunistella. Katsoja voi pahoin, kun katselee, miten eräskin mies joutuu koirien raatelemaksi aivan järjettömästä syystä. Siksi hämmästyttääkin, että jotkut ovat käsittääkseni pitäneet elokuvaa rasistisena. Eikö elokuva paremminkin saa katsojan orjien puolelle? Eikö plantaasin valkoisten mielivallan kuvaaminen ennemminkin muistuta siitä oikein korostamalla korostaen, että orjien kohtelu on ollut epäinhimillistä ja väärää. Että koko orjuus tai ihmisten luokittelu arvokkaisiin ja vähemmän arvokkaisiin, parempiin ja huonompiin rodun - tai minkään muunkaan - mukaan on väärin. Miten ihmeessä elokuvassa voitaisiin sitten haluttaessa käsitellä rasismin vääryyttä, jos ihmisten väärää kohtelua ei saa esittää?

Hermostusta on ilmeisesti aiheuttanut myös se, että elokuvassa käytetään huomattavan paljon nigger-sanaa. Elokuvan ei tietenkään tarvitse olla realistinen, mutta äkkiä en keksi, mitä muuta sanaa 1800-luvulla elävät tarinan henkilöt voisivat käyttää. African-american? Elokuva kuvaa tiettyä aikaa, ja myös kielenkäyttö, mm. sanavalinnat, ovat osa ajankuvaa. Django Unchained -elokuvan kontekstissakin nigger-sana toki hyppää joka kerta katsojan silmille, mutta niin on tarkoituskin. Meille nykyihmisille sen käyttö korostaa orjien alistettua asemaa. 1800-luvun ihmiselle se todennäköisesti ei särähtäisi korvaan yhtä pahasti.

P.S. Yleisön - tarkemmin oman miehen - pyynnöstä piti postata tästä Quentin Tarantinon uutuudesta, vaikka sen näkemisestä onkin jo kulunut hetki aikaa. Aika paljon näköjään muistui edelleen mieleen - hyvän elokuvan merkki sekin.

Hesari temppuilee

Olen tilannut Helsingin Sanomia sanotaanko nyt melkein 20 vuotta - tarkkaa aikaa en edes osaa sanoa, mutta uskoisin, että suunnilleen siitä saakka, kun muutin pois lapsuudenkodistani. En voi sanoa, että maksaisin ilomielin Hesarin laskun, kun se saapuu, sillä kallishan tuo lehti on, mutta tahdon silti sen kolahtavan joka aamu postiluukusta ja myönnän, ettei se päivää kohti maksa paljoakaan.

Luen mielelläni myös Hesarin nettilehteä, erityisesti uutisartikkeleihin liittyviä keskusteluja ja itse artikkeleitakin. Nyt Hesari on kuitenkin keksinyt, että nettilehdestä saa lukea ilmaiseksi vain 5 artikkelia viikossa. Paperilehden tilaajakin joutuu maksamaan 3 euroa kuukaudessa (muille hinta on noin kympin), jos haluaa lukea enemmän - siis jos haluan lukea samat jutut kuin painetussa lehdessä mutta mahdollisesti lyhyempään muotoon toimitettuina ja jos haluan lukea kommentteja, jotka tuottavat itse asiassa lehden lukijat, eivät toimittajat.

3 euroa ei ole paljon, enkä kuulu ihmisiin, jotka ovat vaatimassa ihmisiä tekemään työnsä ilmaiseksi, mutta silti tämä korpeaa aika pahasti. Eikö Hesarin kestotilaaja jo maksa sen verran, että voisi saada tuon nettimateriaalinkin luettavakseen – tai vaikka digitaalisen näköislehdenkin? 

Ei varmaan yllätä ketään, että lehtitalot miettivät kuumeisesti, mitä tehdä sille, että ihmiset lukevat uutisensa ilmaiseksi netistä ja sitten ehkä jättävät kokonaan paperilehdet tilaamatta. En usko, että tämä Hesarin toimintamalli on kuitenkaan ratkaisu. Ainakin minussa se aiheuttaa ärtymystä, joka muuttuu pikaisesti negatiiviseksi ajatteluksi koko lehtitaloa kohtaan. Jos paperilehtensä maksaneelta vaaditaan nettisivujen lukemisesta lisämaksua, pitäisikö ennemminkin lopettaa paperilehdenkin tilaus kuin totella?

Kaksi kirjaa äärimmäisten tekojen tekijöistä

Mitä raaempia väkivaltarikoksia tapahtuu, sitä kiinnostuneempina ihmiset lukevat niistä. Itse yritän noiden murhajuttujen äärellä ainakin ajoittain selitellä, että olen kiinnostunut asian psykologisesta puolesta, siitä, mikä saa ihmisen tappamaan. No, tällä voin perustella myös sitä, miksi luin pari tappamiseen liittyvää kirjaa: Peter Langmanin Kouluampujat ja Micael Dahlénin Ihmispedot.

Kouluampujat – Miksi nuori tappaa?

Peter Langman voi ollakin oikea henkilö kirjoittamaan kirjan tappamisen psykologiasta, hän on nimittäin terapeutin työssään nähnyt yhtä ja toista. Langmanin näkökulmana on koulusurmien ehkäiseminen, vaikka hän pääseekin siihen vasta kirjan loppupuolella, jossa hän kertoo, miten uhka voidaan tunnistaa.

Äärimmäisten väkivaltatekojen tapahtuessa kuulee usein sanottavan, että tappaja oli niin mielettömän tavallinen perheenisä tai -äiti tai oikein peruskoululainen, josta kukaan ei voisi kuvitella pahantekijää. Langmanin kirjaa lukiessa usko tällaiseen ajatteluun häviää tyystin. Langmanin käsittelemät kymmenen kouluampujaa ovat joko psykopaattisia, psykoottisia tai traumatisoituneita. Heidän jäljiltään löytyy kouluaineita, joissa heidän kanssaan samanniminen ampuja tappaa nimeltä mainittuja oppilaita. He olivat räjäytelleen pommeja. Yksi heistä kirjoitti päiväkirjaansa kommentteja, joista paljastui, että hän piti itseään jonain muuna kuin ihmisenä. Ainakaan yksi ei erottanut itseään Jeesuksesta. Mutta tietysti suurin osa ihmisistä piti heitä normaaleina, sillä en minäkään kertoisi kovin monelle, jos pääni tuottaisi olemattomia ääniä.

Langman ottaa kantaa myös kiusaamiseen kouluampumisten syynä: ”Keskitymme siis kiusaamiseen, koska se selittää muuten järjettömältä tuntuvan teon. Kosto on jotenkin ymmärrettävää. Hyvästä perheestä oleva teinipoika, joka ihannoi Hitleriä ja haaveilee koko ihmiskunnan tappamisesta, ei ole ymmärrettävä asia.” Langman haluaakin kiinnittää huomiota siihen, että kouluampujien mieli on sairas, vaikka monet haluavat syyttää koulukiusaamista kaikesta. Toisaalta Langman ei kuitenkaan väheksy kiusaamistakaan eikä sitä, mihin se voi johtaa.

Langmanin kirja on sujuvaa luettavaa. Ensin se saa päivittelemään maailmaa, mutta sitten se antaa ehkä myös toivoa: jos me ihan oikeasti seuraamme, mitä ympärillämme tapahtuu, voimme auttaa nuoria, joilla on asiat niin huonosti, että jonain päivänä he tarttuvat aseeseen, jos kukaan ei ehdi reagoida ennen sitä. Langman tuntuu pitävän Columbinen koulusurmia käännekohtana, sillä hän näyttää väittävän, että ihmisten hälytyskellot eivät soineet läheskään yhtä herkästi ennen Columbinen koulusurmia. Ehkä se on totta: emmehän me Suomessakaan uskoneet, että kukaan voisi mennä kouluun ammuskelemaan ennen kuin Pekka-Eric Auvinen sen teki.

Langmanin kirja on tylyä luettavaa. Hän sanoo ääneen mm. sen, ettei kouluampumisia estetä vartijoilla ja turvakameroilla. Jos ihmisellä on ase, hän voi ampua vartijan, ja on turha odottaa, että kamera tai metallinpaljastin estäisi kouluampujaa tulemasta toteuttamaan suunnitelmaansa. Nämä asiat on minusta hyvä sanoa ääneen. Koulusurmista puhuttaessa tunnutaan joskus olevan aivan hakoteillä. Halutaan tuudittautua turvallisuudentunteeseen, uskoa, että jotkut ulkoiset toimenpiteet estävät kaiken pahan. Olisi kuitenkin parempi keskittyä siihen, mikä oikeasti voisi tuoda turvallisuutta: huolestuttavien oireiden havaitsemiseen ajoissa ja ihmisten hoitamiseen ennen äärimmäisiä tekoja.

Ihmispedot

Micael Dahlén on puolestaan kauppakorkeakoulun professori, jota alkoi kiinnostaa, miksi murhaajat kiinnostavat ihmisiä niin paljon. Tämä kiinnostaa minuakin – on jotenkin käsittämätöntä, että sarjamurhaajat saavat ihailijapostia eivätkä kirjeitä, joissa heidät tuomitaan tekojensa vuoksi ties mihin (tai mistä minä tiedän, ehkä he saavat sellaisiakin kirjeitä).

Dahlén kertoo tapaamisistaan viiden murhasta tuomitun kanssa. Kuuluisin näistä on eittämättä Charles Manson. Hämmästyttäviä tapauksia ovat myös muut: Issei Sagawan ihmisateriasta lukeminen tekee kuvottavan olon. Äitinsä tappanut Peter Lundin on jostain syystä erittäin haluttu seksikumppani, vaikka istuu vankilassa ja vaikka hänen luonaan ei pääse vierailemaan pitkiksi ajoiksi. Useita ihmisiä tappanut ja puutarhaansa piilottanut Dorothea Puente on puolestaan monien kuvitteellinen isoäiti Facebookissa. Koululleen ampumaan mennyt Wayne Lo onnistuu myymään tekemäänsä taidetta ihan kohtuulliseen hintaan ilmeisesti murhiensa ansiosta, ei taiteellisista syistä (tai mistäs sen tietää).

Ihmispetoja lukiessa tulee väistämättä mieleen, että Dahlén hieman ylpeilee sillä, että on tavannut nuo viisi ihmistä, jotka ovat vastuussa niin monen elämän päättymisestä. Mutta aika moni muukin haluaisi varmasti tavata murhaajan kasvotusten ja nähdä, onko kyse hulluudesta vai mistä.

Varsinaiseen asiaansa Dahlén pääsee vasta kirjan loppupuolella. Hän näyttää uskovan, että ihmiset pitävät murhaajia jonkinlaisina yli-ihmisinä. Takana on ajatus, että murhaan kyennyt ihminen on lähestulkoon kaikkivoipa – ihmisen tappanut on pystynyt tekoon, jonka jälkeen pystyy mihin vain. Tästä johtuu Dahlénin mukaan murhaajien fanitus. Hän yhdistää jopa nykyisen vampyyribuumin ajatukseen siitä, että me ihmiset haluamme murhia. Tiedä häntä. Minä rakastan vampyyritarinoita, mutten kyllä halua kenenkään tappavan ketään. Mutta mistä muualta tulee niitä murhatarinoita, joita luemme lehdistä, kuin oikeista murhista? Pitäisikö rikosuutiset jättää lukematta? Pitäisikö murhista jättää kirjoittamatta?

No, oltiin vampyyrien ja murhafanien yhteydestä ja suhteesta mitä mieltä tahansa, Dahlén oppii viimeistään Hollywoodissa vieraillessaan, että murhia käytetään rahantekoon. Se on itsestäänselvää, mutta se, kuinka paljon viihteestä perustuu murhille, on pelottavaa. Tässä kohdin olisi ilmeisesti syytä pysähtyä ajattelemaan, millaista viihdettä katsoo. Vaikka turha toivo se ainakin minun kohdallani on, että alkaisin katsella pelkästään väkivallattomia elokuvia ja televisiosarjoja.

Dahlénin kirjan ehkä kiinnostavin osuus on kuitenkin selostus hänen jonkinlaisesta tutkimuksestaan, jossa oli tarkoituksena selvittää, lisääkö murhan tekeminen mielenkiintoa ihmistä kohtaan. Dahlén loi itselleen deittipalstalle kaksi profiilia, jotka erosivat toisistaan siten, että toisessa versiossa profiilin kuvaama ihminen oli tappanut jonkun, toisessa ei – muut tiedot olivat samat. Yllättäen enemmän yhteydenottoja tuli murhaajalle. Dahlén laajensi ”tutkimustaan” ja sai saman tuloksen: jos joku tekee murhan, se lisää hänen kiinnostavuuttaan. Tämän voisi allekirjoittaa siinä mielessä, että esimerkiksi sarjamurhaajan psyyke on kiinnostavampi kuin jonkun mattimeikäläisen. Mutta että murhaaja olisi kiinnostavampi deittiseuralainen...

Dahlénin kirja jättää ehkä tietyllä tavalla epämiellyttävän olon. Mitä minun pitäisi ajatella itsestäni, kun seuraavan kerran luen raakoja yksityiskohtia väkivaltarikosuutisista? En lukenut näitäkään kahta kirjaa Dahlénin esittämistä syistä. Omalta osaltani en siis saanut vastausta siihen, miksi äärimmäiset henkirikokset kiinnostavat minua. Ehkä voin pitäytyä selityksessä siitä psykologisesta puolesta.

Chisu on väärä puu haukuttavaksi

Chisu on pahassa jamassa. Ihmiset syyttelevät häntä, kun TTVK (Tekijänoikeuden tiedotus- ja valvontakeskus ry) on ottanut hampaisiinsa tytön, joka oli jakanut laittomasti 9-vuotiaana Chisun albumia. Tytön isää vaaditaan maksamaan 600 euroa, ja poliisi on vienyt tytön tietokoneen. Luin asiasta ensimmäisen kerran tämän aamun Helsingin Sanomista ja nyt olen seurannut keskustelua netissä aika pöllämystyneenä. Maija Vilkkumaakin on ehtinyt Facebookissa kommentoida asiaa seuraavaan tyyliin:

Artistien ei tarvii käydä tätä sotaa, saatana. Artistit tekee musiikkia, siinä on ihan tarpeeksi panosta alalle, jota ei edes olisi ilman artisteja.

ja

Toiseksi ton jätkän [tytön isä] uhripäivitys haiskahtaa todella paljon. Vai hänen väärinkohdeltu lapsensa googlasi "testatakseen" levyä? (lainaukset Ilta-Sanomista)

Moni on pitänyt Vilkkumaan viestintätapaa asiattomana, enkä oikein voi muuta kuin yhtyä tähän käsitykseen. Omalle asialle ei oikein tee hyvää tuo tuollainen kiroaminen, vaikken itsekään mikään varajeesus halua olla. Asiallisena pysyjä on aina vahvimmilla, ellei sitten ihan oikeasti halua provosoida.

Monet ovat vaatineet suhteellisuudentajua. Sekin on ihan hyvä näkökulma. 9-vuotias voi ihan oikeasti tehdä erehdyksessäkin kaikkea. Sekin on totta, että tämän maailman pahojen tekojen joukossa tämän pienen tytön tämä teko ei ole kovin paha. Sen sijaan en oikein ymmärrä niitä, joiden mielestä musiikin pitäisi olla kaikkinensa ihan ilmaista. Minusta on ihan käsittämätöntä, että musiikintekijä ei saisi työstään mitään korvausta. Ja minusta on ihan oikein, että todellisten klassikkobiisien tekijät saavat biiseistään tuloja vielä vuosia tai vuosikymmeniä biisinteon jälkeen.

Ymmärrän, että ihmisten on vaikea sulattaa esim. tyhjien cd-levyjen hintoihin sisältyvää hyvitysmaksua. Ja varsin hyvin ymmärrän ja jopa uskon, kun joku sanoo, että isot rahat levymyynnistä menevät levy-yhtiölle, eivät artistille. Tekijänoikeuksista puhujat eivät nähtävästi läheskään aina tiedä, mistä vaahtoavat. Moni tuntuu ajattelevan, että artisti saa ostetusta levystä tulevan rahan kokonaan ja lyhentämättömänä. Tekijänoikeuslainsäädäntöä saattaa tosiaan olla tarpeen miettiä uudelleen.

Mutta sitä en nyt oikein sulata, että ihmisten pitää mennä Chisun Facebook-sivuille laukomaan typeryyksiä ja ilkeyksiä. Chisu on onnistunut toteuttamaan unelman levytyssopimuksesta ison levy-yhtiön kanssa. Hänen levy-yhtiönsä Warner Music on Suomen Musiikkikustantajat ry:n jäsen. Suomen Musiikkikustantajat ry on puolestaan TTVK:n jäsen. Ei Chisu ole tätä rakennelmaa rakentanut. Olisiko hänen pitänyt jättää levytyssopimus tekemättä, koska TTVK saattaa ottaa kynsiinsä lapsia – tai on nyt ottanut, monta vuotta sen jälkeen, kun Chisun ura alkoi? Pystyisikö hän yksin muuttamaan TTVK:n toimintaa? Sitäkin näytetään vaativan. Ja eikö jonkun täydy kuitenkin pitää huolta tekijänoikeuslakien noudattamisesta – kenen ja millä tavalla, se on sitten eri asia – ellemme aio luopua noista laeista kokonaan? Minun logiikallani Chisua boikotoivien pitäisi alkaa boikotoida kaikkia artisteja, jotka kuuluvat jonkin mutkan kautta TTVK:hon. Nimittäin – yhtä hyvin joku muu suosittu artisti saattaisi nyt olla Chisun tilalla syytettynä ja paheksuttuna siitä, että aikoo haastaa lapsia oikeuteen, vaikkei edes aio.