Ovatko herkkä ja vahva vastakohtia?

Uusimmassa MeNaiset-lehdessä (43/2017) naiset kertovat siitä, millä sanoilla he kuvailevat itseään. Juttu liittyy lehden kampanjaan, jossa halutaan kiinnittää huomiota tapaan puhua naisista. No, ihan kiva juttu kai, minusta tosin aihe on kiinnostava ihan vain siitä näkökulmasta, miten ihmiset näkevät itsensä aivan sukupuolesta välittämättä.

No, kiinnostavaa jutussa oli kommentti, jossa yksi kampanjakasvona oleva, Henna Valkeamäki, kertoo, että ”nainen voi olla ihan mitä haluaa ja millainen vain, herkkä tai vahva”. Ajatus on tietysti ihan niin kuin sen kuuluukin olla, jokaisen pitäisi saada olla sellainen kuin on. Itseni silmiin pisti kuitenkin tuo ”herkkä tai vahva”. Jatko ei ole millään tavalla kritiikkiä Valkeamäkeä kohtaan tai ketään muutakaan, joka käyttää näitä ominaisuuksia jotenkin vastakohtina, asia vain mietityttää minua.

Aika usein herkkyyttä ja vahvuutta pidetään vastakohtina. Mutta sehän tarkoittaisi sitä, että jos olet herkkä, et voi olla vahva. Vähän niin kuin että jos olet pitkä, et voi olla yhtä aikaa lyhyt. Minusta herkkyys on kuitenkin omanlaistaan vahvuutta - nämä ominaisuudet eivät sulje toisiaan pois. Herkkä ihminen uskaltaa kokea asiat sellaisina kuin ne ovat, ottaa vastaan vaikeitakin tunteita, eikä sivuuta niitä.

Herkän vastakohta olisi minusta kai lähinnä tunteeton, sellainen, jolta puuttuu herkkyys aistia asioita. Vahvan vastakohta puolestaan on heikko. Se on sellainen, jonka voi rikkoa ja joka ei tule millään enää ehjäksi. Vahva ihminen on sellainen, jota voi satuttaa mutta jota ei voi nujertaa. Vahvuus on sitä, että kestää sen, mitä elämä tuo tullessaan, oli se hyvää ja kaunista ja jotain muuta.

Aukollista argumentaatiota avioliitosta

Retoriikka on hieno asia. Taitavasti argumentoitu puhe tuottaa mielihyvää. Toisaalta argumentaatio on kuitenkin vain argumentaatiota, sanoilla ja logiikalla kikkailua. Seurasin eilen eduskunnan keskustelua Aito avioliitto -kansalaisaloitteesta, ja siinähän tätä kikkailua oli tuntitolkulla. Joskus toivoisi, että puhuttaisiin asioista suoraan niiden oikeilla nimillä – siis asiallisesti mutta suoraan.

Nukuin yön yli ja edelleen teki mieli avata tuota argumentaatiota. Ymmärrän, että sillä pyritään siihen, että oma mielipide näyttäisi totuudelta, mutta joitakin argumentteja on ainakin minun hieman vaikea sulattaa.

1) Samaa sukupuolta olevat eivät voi solmia avioliittoa, koska se ei ole luonnollista.

Avioliitto ei ole luonnonilmiö. Luonnollisuus voidaan asettaa kriteeriksi lakeja säädettäessä toki, mutta sitten meidän on poistettava myös esimerkiksi hedelmöityshoidot kaikilta yksinäisiltä naisilta ja eri sukupuolta oleviltakin pareilta. Kohdellaan kaikkia samalla tavalla: jos lasta ei halua saada / pysty saamaan / suostu hankkimaan miehen ja naisen välisessä sukupuoliyhdynnässä, jota käsittääkseni pidetään sinä luonnollisena menetelmänä, olkoon lapseton. Se on suuri suru, mutta niin on moni muukin asia, joita ihmisen on vain elämässään kestettävä, jos ei joissain asioissa onnistu.

2) Avioliiton tarkoitus on hankkia lapsia. Samaa sukupuolta olevat eivät voi biologisesti lisääntyä keskenään, joten avioliitto ei kuulu heille.

Jos uskoo tähän, avioliiton mahdollisuutta ei pitäisi olla myöskään miehen ja naisen muodostamalla pariskunnalla, joka ei aio hankkia lapsia. On myös kyseenalaista, pitäisikö miehen ja naisen päästä keskenään avioliittoon, jos he eivät jostain syystä pysty hankkimaan keskenään lapsia. Tai sitten meidän on luovuttava luonnollisuusargumentista (ks. kohta 1).

3) Samaa sukupuolta olevien avioliitot tuhoavat yhteiskunnan vakautta.

Avioliittoa pidetään käsittääkseni liittona, jossa nimenomaan halutaan näyttää, että parisuhde on vakaa ja että ihmiset ovat sitoutuneet olemaan toistensa kanssa. Miten vakaiden parisuhteiden lisääntyminen voi vähentää vakautta?

4) Suomi erottuu nyt ikävästi muista Euroopan maista, jotka ovat äänestäneet samaa sukupuolta olevien avioliittoa vastaan.

Osa Euroopan maista on puolestaan hyväksynyt samaa sukupuolta olevien avioliiton ja vasta-argumenttina esitettiinkin, että nyt Suomi liittyy niiden sivistysmaiden joukkoon, jotka ovat näin tehneet. Tässä ei ole oikeastaan kyse mistään muusta kuin siitä, miten päin kukakin haluaa katsoa asiaa. Kaikille näkökulmille löytyy sopiva perustelu. Miten olisi vaikka: Suomi on ihan säälittävä, kun se ei ollut eturintamassa hyväksymässä tällaista avioliittolakia ennen kaikkia muita? Tai: Suomen pitää pysytellä viimeisenä Euroopan maana, joka ei hyväksy tällaista avioliittolakia edes maailmanlopun jälkeen? Kaikkinensa ei ole kovin vakaata perustella mitään asiaa sillä, että joku muukin tekee tai ei tee jollain tavalla. Teki se toinen miten tahansa, näkemys voi olla fiksu tai toisaalta myös äärettömän typerä. On varmempaa käyttää omia aivoja.

5) Kaikki samaa sukupuolta olevatkaan parit eivät kannata avioliittoa samaa sukupuolta olevien välillä, koska se vie heiltä mahdollisuuden päästä rekisteröityyn parisuhteeseen.

Kaikkea ei voi saada. Entäs jos joku pariskunta, joka muodostuu miehestä ja naisesta, haluaisikin rekisteröityyn parisuhteeseen? Sitäkin voi pitää epätasa-arvoisena, kun sille linjalle lähtee. Minusta on selkeämpää, että on yksi virallistetun parisuhteen muoto, joka on nimeltään ja sisällöltään sama riippumatta siitä, ovatko pariskunnan osapuolet samaa vai eri sukupuolta.

6) Samaa sukupuolta olevat voivat olla virallisesti yhdessä, mutta sitä ei pidä kutsua avioliitoksi.

Joidenkin mielestä tässä puhutaan vain avioliitto-sanan käytöstä. Tosiasiassa nyt on kuitenkin kyse siitä, mitä sallitaan minkäkinlaiselle parisuhteelle, vaikka joistakin argumenteista voi haistaa yritystä sanoa, että oikeudet erilaisilla parisuhteilla voisivat olla samat, kunhan vain suhteen nimitys olisi erilainen. Jos liiton sisältö on sama, olisi naurettavaa, että sillä olisi kaksi erilaista nimitystä. Se, että jotkut eivät halua avioliitto-sanaa käytettäväksi samaa sukupuolta olevien liitoista, kertoo siitä, ettei tällaisia liittoja haluta pitää yhtä arvokkaina kuin naisen ja miehen välisiä liittoja, sillä tuolla sanalla on pitkä historia, jonka ajan sillä on kuvattu nimenomaan sellaista parisuhdetta, joka yhteiskunnassa on nostettu muunlaisten parisuhteiden yläpuolelle, siis paremmaksi kuin muunlaiset parisuhteet.

7) Lapsen täytyy saada miehen ja naisen malli. Lapsen on parasta elää miehen ja naisen välisessä liitossa.

On erikoinen oletus, että naisparit viettävät aikaa vain naisten kanssa ja miesparit miesten kanssa. Hieman samalla periaatteella voisi kuvitella, että sinkut viettävät kaiken aikansa yksin. Valitettavasti seksuaalinen suuntautuminen tai parisuhteen koostumus ei tee kenestäkään hyvää tai huonoa vanhempaa, oli se millainen tahansa. Minua häiritsee suuresti se näiden argumenttien taustalla oleva oletus, että miehen ja naisen muodostamassa perheessä lapsilla olisi automaattisesti hyvä olla. Itse asiassa tällaisiin liittoihin syntyy hirveät määrät lapsia, joista kukaan ei osaa, halua tai välitä huolehtia, koska lapsia voi hankkia ilman mitään perusteita, harkintaa tai edellytyksiä. Tai jopa niin, ettei itsekään huomaa lisääntyneensä ennen kuin on liian myöhäistä.

Tämä ei tullut esille eilisessä eduskuntakeskustelussa, mutta jotenkin tuntuu, että jotkut myös kuvittelevat vaikkapa naisparien olevan jotenkin miesvastaisia. Jos joku ei tunne seksuaalista halua miehiä kohtaan, se ei tarkoita, että hän vihaisi miehiä tai ei haluaisi olla heidän kanssaan tekemisissä. Seksuaalisessa suuntautumisessa on kyse seksuaalisesta kiinnostuksesta ja siitä, mihin se suuntautuu, eikä sillä nyt vain ole mitään tekemistä sen kanssa, ketä ihminen vihaa. Kukaan ei ole esimerkiksi homomies sillä perusteella, että vihaa naisia, sillä joku nyt vain on homo ihan siitä syystä, että hänen seksuaalinen kiinnostuksensa suuntautuu toisiin miehiin. Tällä vihaamisperiaatteella on mahdollista päätyä myös siihen johtopäätökseen, että biseksuaalit eivät vihaa ketään. On varmaan helppo ymmärtää, että tämä on absurdi ajatus. Biseksuaalit eivät myöskään tunne seksuaalista halua kaikkia maailman ihmisyksilöitä kohtaan. Se tässä sanottakoon, koska jotkut tuntuvat niin luulevan.

Mutta noista negatiivisista asenteista sukupuolen perusteella: olen kuullut miehiä halventavia kommentteja ainoastaan naisilta, jotka elävät parisuhteessa miehen kanssa. On vaikea ymmärtää näkemyksiä, joissa esitetään miehen olevan jotenkin tyhmempi ja yksinkertaisempi sukupuoli, mutta tämä tuntuisi olevan monenkin heteronaisen näkemys. Ikävä kyllä. Tai sitten se ei ole heidän käsityksensä, mutta jostain syystä he silti puhuvat miehistään näin. Tätä on ehkä vielä vaikeampi ymmärtää.

Monia raastaa ilmeisesti eniten se, että lapsi joutuisi kasvamaan ilman äitiä. On ymmärrettävää, että lapsi liimautuu pienenä naiseen, jonka rinnasta saa ruokansa. Tämä ei tee kuitenkaan automaattisesti ihmisestä, jolta erittyy rintamaitoa, parempaa vanhempaa kuin jostakusta toisesta. Vanhemmuus on käsittääkseni aika paljon monimutkaisempi juttu. Ja se ajatus, että mies yksin tai miespari olisi huono huolehtimaan lapsesta tai välittäisi hänestä vähemmän kuin nainen, halveeraa mielestäni aika lailla miesten älykkyyttä, osaamista ja tunteita.

8) Sateenkaariperheiden vanhemmat ovat aivan yhtä hyviä vanhempia kuin muutkin, mutta sateenkaariperheisiin ei pitäisi antaa adoptiolapsia.

Tätä kutsutaan kai vittuiluksi. Jos mies- tai naisparia oikeasti pidetään yhtä hyvinä vanhempina, miksi heille ei sitten voisi antaa lasta huolehdittavaksi?

No sitten on tietenkin tämä argumentti:

9) Lasta saatetaan kiusata koulussa, jos hän elää sateenkaariperheessä.

Lasta saatetaan kiusata myös esimerkiksi siitä, että hänen vanhemmillaan ei ole varaa ostaa uusinta mallia olevaa kännykkää tai viedä lasta lomalla Thaimaan-lomalle. Tällä periaatteella köyhien ei siis pitäisi saada hankkia lapsia. Tai lasta saatetaan kiusata, jos hänen ihonvärinsä ei ole valkoinen. Muiden kuin valkoihoisten ei siis pitäisi saada lisääntyä Suomessa. Ylipainostakin kiusataan. Mitä jos päätetään, että ylipainoiset eivät saa hankkia lapsia, koska todennäköisesti heidän lapsensakin syövät niin paljon, että heistä tulee ylipainoisia? Lasta voidaan vaikka kiusata siitä, että hänen isällään on hassut hiukset, joten...

10) On kamalaa, kun lapset joutuvat koulussakin kuulemaan, että maailmassa on niin monenlaisia pareja ja perheitä.

Itse asiassa on kauheampaa, että monet ovat joutuneet koko kouluaikansa kuuntelemaan opetusta, joka ei muista, että heitä on olemassakaan. Sellainen koulu, jossa pitää vaieta siitä, että kaikki eivät ole heteroseksuaaleja, on kamala ajatus. Silloin se ei ole koulu, johon kaikki ovat yhtä tervetulleita tai jossa kaikki ovat yhtä arvokkaita. Mutta tunnistan kyllä tämän ajattelun, että ole vain mitä olet, kunhan olet siitä hiljaa.

Ei lapsi järkyty siitä, jos hänelle kerrotaan, että jotkut haluavat elää elämänsä samaa sukupuolta olevan kanssa. Lapsi pitää ok-asioina niitä, jotka hänelle niin esitetään. On siis turha tulla sanomaan, että parisuhteet samaa sukupuolta olevien välillä sinänsä järkyttävät lapsia. Se sen sijaan varmasti pitää paikkansa, että monia aikuisia järkyttää se, että kaikki eivät elä elämäänsä samalla tavalla kuin he. Siksi heitä järkyttää se, että lapsille puhutaan asiasta. On kuitenkin myös surullista ajatella lapsia, jotka oppivat pienestä pitäen, että heidän pitää ahdistua siitä, että jonkun elämä on erilainen kuin jonkun toisen. Minä uskon, että lapsista tulee tasapainoisimpia, jos he saavat elää ympäristössä, jossa he voivat aidosti valita elämäntavan, joka tuntuu heistä oikealta eikä heidän tarvitse valita tapaa, joka ei siltä tunnu. Muistutan, että tämä koskee edelleen myös esimerkiksi rakastumista eri sukupuoleen kuin mitä itse on.

11) Katsokaa, miten Rooman valtakunnalle kävi, kun siellä homoilu oli hyväksyttyä.

Veikkaanpa, ettei kovin monelta meistä onnistuisi pitää valtakuntaa kasassa tuhatta vuotta. No, vakavasti puhuen Rooman valtakunnan luhistumisen syistä on ymmärtääkseni tutkijoilla eriäviä näkemyksiä. Vaikka en olekaan perehtynyt tuon valtakunnan tuhoon niin paljon, että alkaisin esitelmöidä aiheesta, uskallan epäillä, että sillä, että joku rakasti/halusi/himosi samaa sukupuolta olevaa, olisi asian kanssa kovinkaan paljon tekemistä.

12) Rakkaus on hienoa, ja haluan antaa kaikkien rakastaa, mutta avioliitto kuuluu vain miehelle ja naiselle.

Avioliitto on ihmisten mielissä rakkausasia, mutta juridisesti taloudellinen liitto. Käytännössä siis siitä seuraa taloudellinen side, rakkaus ei ole välttämätöntä liittoa ennen, ei sen aikana eikä sen jälkeen. Mainittakoon, että olen itse kyyninen romantikko mutta romantikko kuitenkin. Minusta on siis kiva ajatella rakastumista ja pitää häitä rakkauden juhlana, mutta on hyvä muistaa, että lainsäädännöllisesti avioliitto ei ole rakkausasia.

Rakkaus on paitsi hienoa, myös ihan kamalaa. Se on huumaavaa, raastavaa, jumalaista, riippuvuutta aiheuttavaa, mukavasti jännittävää, karmivasti pelottavaa. Se on kokemukseni mukaan aivan samanlaista, kohdistui se henkilöön, joka on eri sukupuolta kuin itse on, tai ihmiseen, joka on samaa sukupuolta.

Jotenkin tuntuu oudolta, että jos tuossa rakkaudessakaan ei ole eroa, miksi taloudellinen liitto voitaisiin solmia vain miehen ja naisen välillä. Tai sitten joidenkin mielestä rakkaus eri sukupuolta olevien välillä on todella jotenkin erilaista kuin samaa sukupuolta olevien välillä. Joku eduskunnassa totesi, että jos avioliitto on mahdollinen myös samaa sukupuolta olevien välillä, se muuttaa avioliiton miksi tahansa ihmissuhteeksi ja kadottaa sen erityismerkityksen. Avioliitto olisi siis kuin mikä tahansa ihmissuhde? Jos joku haluaa avioliittoon samaa sukupuolta olevan kanssa – tai edes epävirallisempaan parisuhteeseen – ei se todellakaan ole tälle ihmiselle mikä tahansa ihmissuhde. Se on ihan yhtä tärkeä ihmissuhde kuin avioliitto on jollekulle, joka haluaa sellaiseen eri sukupuolta olevan ihmisen kanssa – eikä sitä solmita kenen kanssa tahansa.

Mutta tämä kaikki on samaa argumentaatiohuttua kuin mitä eduskunnassa käytiin. Entäs se suoraan puhuminen? Minulla on tunne, että monia ihmisiä häiritsee samaa sukupuolta olevissa parisuhteissa nimenomaan seksi. Puhujanpöntöstä ei vain voi sanoa, että minä en tule toimeen sen ajatuksen kanssa, että toisten makuuhuone-elämä on erilaista kuin omani. En ala sanoa mitään kenenkään seksuaalisuudesta, koska vain ihminen voi itse arvioida, miten hän kokee oman seksuaalisuutensa, mutta aika usein ihmisiä pelottavat asiat, jotka ovat vieraita ja joista on siksi vääriäkin käsityksiä. Itse myös uskon, että erilaisuuden kanssa on helpompi elää, jos ensin pystyy elämään mielenrauhassa sen kanssa, millainen itse on. Toisten kanssa elämistä auttaa tietenkin myös se, että pystyy näkemään oman totuutensa vain yhtenä totuutena. Itse myönnän, että minulla on vaikeuksia ottaa vastaan jyrkkiä näkemyksiä juuri silloin, kun toinen esittää ne ainoana totuutena tästä maailmasta ja siitä, mikä on oikein ja mikä väärin.

Ehkä suoraselkäisimpiä ovatkin siis ne, jotka vastustaessaan samaa sukupuolta olevien parien liittoja sanovat, etteivät ymmärrä. Se on rehellinen lausunto, joka voi ehkä joskus johtaa siihen, että kun jaksaa yrittää ymmärtää, ymmärtääkin. Kukaan ei ymmärrä kaikkea, ja me voimme sallia toisille asioita, joita emme ymmärrä. Itse olen kuitenkin ottanut sen linjan, etten esitä kovin jyrkkiä näkemyksiä asioista, joita en ymmärrä.

Eduskunta ei kokonaisuutena vakuuttunut kaikesta eilen ja aiemmin esitetystä argumentaatiosta sen puolesta, että avioliiton pitäisi olla vain miehen ja naisen liitto. Itselläni olo on helpottunut. Tässä kun on ollut maailmalla pari äänestystä, joissa kävi juuri niin kuin kukaan ei uskonut käyvän. Mutta siis hyvä näin. Yritetään nyt elää kaikesta huolimatta sovussa toistemme kanssa.

P.S. Seuraavalla kerralla muista aiheista. Jos joku nyt on alkanut kuvitella, että tämä blogi ei enää kirjoita muista kuin seksuaalivähemmistöjen asioista.

Homous on siis ihan tosi vaikea asia

Joillakuilla näyttää nyt olevan todella vaikeaa, kun 16-vuotias Tuure Boelius valittiin Gay Gaalassa vuoden homoksi. Ensin perussuomalaisten kansanedustaja Jari Ronkainen kirjoitti blogissaan, että aikoo ottaa asian johdosta yhteyttä lapsiasiavaltuutettuun, sillä onhan se lastensuojeluasia, että noin nuorelle annetaan tuollainen titteli (Boeliuksen iäksi uutisoitiin ensin väärin 15 vuotta, mutta luulenpa, ettei tämä yhden vuoden ikäero ole Ronkaiselle merkityksellinen, vaikka hän kirjoituksessaan vetoaakin suojaikärajaan).

Ronkaisen kirjoituksen jälkeen Sandra Hagman, joka on tutkinut homoseksuaalisuuden historiaa, kommentoi aika tiukkasanaisesti mm. seuraavaa: ”Kritisoijat ja kauhistelijat ovat keskeisellä tavalla ymmärtäneet väärin seksuaali-identiteetin. Kyse ei ole seksistä, vaan kyse on syvien tunteiden, unelmien ja halujen kohdistumisesta.” Juu, ja sitten alkoi nettikeskustelu, jossa ainakin Iltalehdessä on muistettu mainita jälleen mm. sellaiset käsitteet kuin luonnollisuus, aivopesu, eläinseksi, tuputtaminen (jostain syystä ei toistaiseksi tumputtamista), istukan syöminen (luitte oikein), homovouhotus, vääristyneet sukupuoli- ja seksuaalisuuden muodot sekä tietenkin Jumala. Sitäkin on kauhisteltu, kun kouluissakin pitäisi ihan kaikille kertoa, että maailmassa on muitakin kuin heteroseksuaaleja, ja kaikista kauheinta on tietenkin se, että koulussa kerrotaan vielä, että se on ihan ok. Olen todella pahoillani, että joitakuita ahdistaa nyt niin helvetisti. No ei vainkaan.

Miten olisi, jos sovittaisiin, että kenenkään alaikäisen kohdalla ei noteerata ihastumisia ja rakastumisia ollenkaan? Peruste: Jotkut tuntuvat olevan sitä mieltä, ettei 16-vuotias poika voi oikeasti tietää olevansa homo vaan hän nyt vaan kamppailee identiteettinsä kanssa. Yhtä hyvin voisi sanoa 16-vuotiaalle pojalle, joka on ihastunut samalla luokalla olevaan tyttöön, että kuule, olet niin nuori, ettet voi vielä tietää, mistä tykkäät. Ja sille pojalle, jota kiinnostaa ensin rinnakkaisluokan tyttö ja sitten luokka-astetta ylempänä oleva poika, muistetaan sanoa, että kyllä sinä vielä joskus osaat valita, kiinnostavatko tytöt vai pojat, koska ethän nyt aidosti voi kiinnostua kummasta vaan.

Joillakuilla tuntuu myös olevan sellainen omituinen ajattelutapa, että nuoret olisivat tyhmiä. Eivät he ole. Jos he olisivat, he saattaisivat tehdä videon, jossa tulevat ulos kaapista, vaikka heillä ei olisi hajuakaan identiteetistään. Mutta kun nuoret eivät ole tyhmiä. Sitä paitsi, iästä riippumatta, en tunne ketään, joka olisi tullut ensin ulos kaapista ja vasta sitten miettinyt, että mikähän se oma identiteetti on. Pitäisin siis Tuure Boeliuksen YouTube-kanavallaan julkaisemaa kaapistaulostulovideota ihan mietittynä juttuna, jonka sisältämään identiteetti"tunnustukseen" voimme uskoa.

On totta, että seksuaalinen identiteetti voi muuttua ja monet huomaavat vasta aikuisina, mikä se on. Mutta silti sen kokeminen kussakin elämänvaiheessa on ihan aito asia. Sitä paitsi ei minulla ole mitään syytä epäillä, että Tuure Boeliuksen identiteetti muuttuisi myöhemmin. Jos lähdetään epäilemään tällaista, sanotaan sitten niille pojille, jotka tykkäävät teineinä tytöistä, että muista sitten, että voit myöhemmin olla jotain muuta kuin hetero. Minusta olisi tämän identiteettiasian kohdalla fiksua lähteä siitä, että uskotaan, mitä ihminen itse sanoo. (Vaikka myönnän, että minua hämmentääkin, jos henkilö määrittelee itsensä aivan ohi seksuaalisen käyttäytymisensä, mutta ei sekään ole minun asiani, vaikka minulla onkin taipumus ajatella, että silloin on kyse itsepetoksesta.)

Nuorissa ei ole käsitykseni mukaan kovin paljoa avoimesti ei-heteroseksuaalisia ihmisiä. Siihen on varmasti monia syitä, mutta juuri siksi onkin hienoa, että Tuure Boelius sai nyt palkinnon ja julkisuutta, joka voi oikeasti rohkaista monia. Voin kuvitella, että koulut ovat monelle ei-heteronuorelle ahdistavia paikkoja. Kouluissa saatetaan puhua muustakin seksuaalisuudesta kuin heteroseksuaalisuudesta, mutta ongelma on se, ettei kukaan näe oppitunneilla oikeasti sitä kirjoa, mikä seksuaalisuudessa on. Ei siellä kukaan naisopettaja sano käyneensä tyttöystävänsä kanssa viikonloppuna elokuvissa vaan asiasta puhutaan kuin se olisi jotenkin sen yhteisön ulkopuolella, missä ollaan. Sitten voidaan elää siinä ihmeellisessä illuusiossa, että tässä yhteisössä ei ole ei-heteroita ja että he ovat niitä, jotka harrastavat omituista seksiä eivätkä tee mitään tavallista.

Vielä rauhoittava ajatus niille, joita tämä ei-heterous nyt ahdistaa niin kamalasti: Ei se kaada tätä yhteiskuntaa eikä edes teidän elämäänne. Jos suhteet samaa sukupuolta olevien välillä olisivat uhka maapallolle, se olisi tuhoutunut jo tuhansia vuosia sitten. Kukaan ei myöskään raahaa teitä väkisin mukaan harrastamaan sodomiaa tai muita kauheuksia. Voitte nukkua yönne rauhassa.

Ei huono päivä...

Ei voi kummemmin valittaa, kun tänään on saatu ensi-iltaan uusi Bond, jossa onneksi on jo jo vanha tuttu Bond...

... ja huomenna on halloween ja koko melkein koko päiväksi on suunnitteilla zombieleffoja.

Hauskaa halloweenia!

Suositellaan hiihtolomaksi

Etelä-Suomessa hiihtolomat on jo pidetty, mutta omassa kotikaupungissani hiihtoloma on tällä viikolla. Ulkona on onnettoman liukasta, joten kadulla liikkuessakin olisi hyvä olla jalassa luistimet. Jos ei halua harjoittaa tällaista liikuntaa, voin suositella esimerkiksi seuraavia aktiviteetteja:

1) Katso putkeen kaikki Game of Thronesin tuotantokaudet. Seuraavan kauden alkuun on vain puolisentoista kuukautta. Jos aloitat nyt - ja olet nopea - voit myös ehtiä lukea kaikki sarjan ilmestyneet kirjat ennen televisiosarjan seuraavan kauden alkua.

 2) Jos George R.R. Martin ei viehätä, voit kokeilla lukea jonkin näistä:

- Volter Kilpi: Alastalon salissa
- James Joyce: Odysseus
- Leo Tolstoi: Sota ja rauha

3) Kokkaa jotain näperrettävää ruokaa, kuten mahdollisimman monimutkaisia susheja tai hieman vähemmän näpertäen vietnamilaisia kesärullia.

4) Kokoa mahdollisimman iso palapeli.

5) Kuuntele läpi koko The Rolling Stonesin tuotanto. Älä unohda live- ja kokoelma-albumeita.

6) Lähde kerta kaikkiaan jonnekin, missä ei tarvitse liukastella. (Vaikkakin viimeisten tietojen mukaan ainakin Kanarian saarilla on tällä hetkellä kylmä. Mutta ehkä siellä ei kuitenkaan ole jäätä.)

Nyt se on taas...

Hyvää halloweenia!

Ja mitä se argumentaatio taas olikaan?

Olen ilokseni huomannut, että Helsingin Sanomien keskusteluissa voi nyt paitsi kommentoida ja keskustella, myös klikata, onko samaa vai eri mieltä, ja ennen kaikkea klikata, argumentoiko kommentin esittäjä hyvin vai ei. Argumentoinnin arvioinnin seuraaminen onkin melkein yhtä jännittävää kuin lukea, mitä mieltä ihmiset ovat. Osalla ihmisistä ei nimittäin ole mitään käsitystä, mitä argumentointi yleensäkään on.

Aslan-järjestön eheyttämiskursseihin liittyvästä keskustelusta löytyy seuraavanlainen kommentti:

Suosittelisin lakia nuorten ja homojen turvaksi, jossa kielletään eheyttämisleirit.

Jätetään nyt huomiotta se, että kirjoittaja haluaa eheyttämisleirit kiellettävän turvassa, ei laissa – eihän näitä relatiivipronomineja millään voi osata käyttää. Keskitytään siihen, millaista palautetta lukijat ovat klikkailleet tälle kommentille. Lukuhetkelläni 10 lukijaa oli sitä mieltä, että tämä mielipide on hyvin argumentoitu, 8 sitä mieltä, ettei argumentointi ole hyvää. Minusta kommentin argumentointia on hieman vaikea arvioida, koska sitä ei ole. Tämähän on vain väite, jota ei perustella mitenkään, näkemys ilman argumentointia sen puolesta.

Ikävä kyllä ihmiset eivät taida jaksaa oikeasti kuunnella – tai lukea – miksi joku on jotakin mieltä. Monille hyvin argumentoitu on mielipide, joka on samanlainen kuin oma mielipide. Tästä seuraa, ettei ihmisten ajattelu mene yhtään mihinkään, koska kukaan ei muuta näkemystään, jonka on jo lyönyt lukkoon ennen kuin on kuunnellut muita. Hesarin kommenteissakin lähes kaikissa on nopeasti selaten korkeintaan yhden numeron heitolla sama määrä niitä, jotka ovat samaa mieltä kommentoijan kanssa ja niitä, joiden mielestä kommentoija argumentoi hyvin. Sama pätee erimielisiä ja huonon argumentoinnin klikanneden määrää verrattaessa.

Argumentointia pääsemme piakkoin seuraamaan enemmänkin. Vaalikeskusteluissa toivoisi monellekin valaistuvan, mikä ero on siinä, että tuon puhujan kanssa olen samaa mieltä mutta kyllä tuo toinenkin puhuja osaa argumentoida soopapuheensa hyvin. Ikävä kyllä monet hyvät argumentoijat saavat sitkeitä ollessaan hyvänkin ihmisen uskomaan omaan mielipiteeseensä. 1930-1940-luvun Euroopan historiaa vaikkapa voi muistella tässä valossa. Joskus olemme niin tiukasti omalla kannallamme, ettemme ymmärrä hyviäkään perusteluja. Toisaalta joskus olemme niin tolvanoita, ettemme ymmärrä, että kyse on vain tehokkaasta argumentoinnista, ei järkevästä mielipiteestä.

Loppukaneetti: kirjoittajan mielestä tässä tekstissä on järkevä näkemys mutta argumentointia voisi terävöittää.

Kissa nirvanassa

Kuten blogiani seuraavat tietävät, en yleensä harrasta parin rivin postauksia, vaan yritän saada aikaan jotain sanottavaa, vaikka se pinnallista olisikin. Nyt ajattelin kuitenkin piristää itseäni - ja ehkä jotakuta muutakin - vain antamalla kuvan puhua:

Kokemuksia kirpputorilta

Jokin aika sitten myin ensimmäistä kertaa tavaroitani kirpputorilla. Lähellä kotiamme on varsin mainio kirpputori, jonka piha on aamusta iltaan täynnä autoja, ja kauppa tosiaan kävi hyvin. Kokemus oli niin positiivinen, että ajatuksena on laittaa lisää tavaraa myyntiin vielä ennen joulua. Mukava yllätys kun oli sekin, että ennakkoon vaikeina myytävinä pitämiäni kirjoja ja dvd-elokuvia ostettiin todella mukavasti.

Kirpputoreilla käyminen on monelle elämäntapa. On hauskaa lähteä penkomaan kirpparipöytiä ja löytää tavaroita, joita ei kuvitellut olevan olemassakaan. Ikävä kyllä kirppuritoripöydän pitäjän näkökulmasta penkominen ei ole yhtä hauskaa. Tai saahan sitä penkoa, mutta ei luulisi olevan kovin vaikeaa katsoa, että pöytä on kohtuullisen siisti senkin jälkeen, kun sitä on pengottu. Ostajan olisi hyvä muistaa, että käsittelee koko ajan jonkun toisen omaisuutta. Omassa myyntipöydässäni osa devareista ajelehti siististä rivistöstä alemmalle hyllylle sekaiseen kasaan jätettyjen vaatteiden sekaan. Pöytää sai todellakin käydä päivittäin järjestelemässä, jotta se ostajan kannalta näytti edes hieman houkuttelevalta.

No, on jossain määrin ymmärrettävää, ettei pöytä pysy siistinä, kun tavaroita katsastellaan ja ostopäätöksiä mietitään. Sen sijaan on uskomatonta, kuinka vähän ihmiset välittävät siitä, minne tavara joutuu, jos mielessä tehty ostopäätös peruuntuukin. Omasta pöydästäni löytyi lukemattomia toisten pöytien tavaroita, jotka joku oli ilmeisesti vain jättänyt siihen käsistään, kun oli päättänyt, ettei osta tavaraa. Osa tavaroista oli kulkeutunut pöytääni toiselta puolelta kohtuullisen isoa kirpparihallia. Kuinka niiden omistaja olisi ikinä voinut löytää ne, jollen minä sattuisi olemaan sen verran kiltti, että kiikutin ne takaisin oikeaan pöytään? Paljonko kirpparitavaraa häviää ostajien laiskuuden vuoksi? Jos ottaa mukaansa kirpparitavaran, eikä aiokaan lopulta ostaa sitä, on mahdottoman pieni vaiva viedä se takaisin omaan pöytäänsä.

Kokonaisuutena kirpparimyynti oli kuitenkin positiivinen kokemus – ehkä sen vuoksi, että onnistuin saamaan siitä ihan mukavan summan rahaa. Nyt sitten pitäisi vain kerätä lisää myytävää ja katsoa, kelpaavatko minun tavarani muille edelleen.

Lutkamarssi hämmentää

Aloitetaanpa nyt vaikka siitä, että rikokseen syyllinen on aina rikoksen tekijä ja että ihmisen pitää saada pukeutua haluamallaan tavalla. Näistä mielipiteistäni huolimatta eilen Helsingissä, Tampereella ja Turussa marssittu lutkamarssi hämmentää minua. Monenlaisia kommentteja on netissäkin nähty. Jonkun mielestä marssi voimauttaa naisia, jonkun mielestä se saa tuntemaan myötähäpeää. Joku sanoo, ettei sillä vähennetä raiskauksia – mikä varmaan onkin totta.

Raiskaustuomioissa on mitä ilmeisimmin parantamisen varaa, mutta välillä tuntuu, että naiset vaativat oikeutta saada toimia miten tahansa ja välttää silti joutumisen rikoksen uhriksi. Tottahan toki pitäisikin olla niin, että kuka tahansa voisi mennä umpihuppelissa keskellä yötä kotiin pimeän puiston läpi aivan turvallisesti, mutta tosielämässä meidän ihan oikeasti vain pitää välttää tilanteita, joissa on suuri riski joutua rikoksen uhriksi – huolimatta siitä, että rikoksen tekijä on se syyllinen, jos jotain ikävää tapahtuu.

Minusta on virhe, jos hakeutuu aivan tahallaan tilanteeseen, jossa voi joutua esimerkiksi raiskatuksi tai ryöstetyksi. Eikö silloin ole luontevaakin, että mieleen tulee sellaisia ajatuksia kuin “Miksi ihmeessä menin yksin sinne pimeään puistoon?” tai “Miksi pidin lompakkoa perstaskussa suurkaupungin metroruuhkassa, jossa erityisesti piti varoa taskuvarkaita?” Harvempi siinä varmaan ajattelee, että “Kyllä minulla oli OIKEUS mennä sinne puistoon.” No, se on tietenkin eri asia, että ulkopuoliset alkavat syyllistää. Raiskaaja tai varas on se rikollinen. Tuntuu vaan jotenkin, että lompakkonsa menettäneelle monikin voisi sanoa, että tyhmyydestä sakotetaan...

Keskustelupalstoilla monikin tuntuu uskovan, että itse asiassa pukeutumisella ei ole kovinkaan paljon merkitystä siinä, tuleeko raiskatuksi vai ei. Itsekin uskon tähän. Varmasti esimerkiksi humalatila ja se, missä liikkuu, vaikuttavat enemmän. Tästä olisikin mielenkiintoista nähdä jonkinlaisia tilastoja. Toki naisella on varmaan oikeus olla kaatokännissä – eri asia vain on, onko se kovin järkevää tai kaunista katseltavaa.

Mutta miksi itsesuojeluvaiston perään ei jakseta huutaa? En tiedä. Ehkä ne niin sanotut oikeudet ovat tärkeämpiä. Olen ihan liian vähän feministi jaksaakseni mesoa jossain määrin käsittämättömien oikeuksien puolesta. Oikeus päättää siitä, kuka koskee minuun, on aivan eri asia kuin oikeus käyttäytyä riskialttiisti.

Itse lutkamarssissa oli joiltain kadonnut myös asian ydin. Paperi-Hesarin isossa kuvassa yhdellä naisella on kyltti, jossa lukee “Slut Pride”, ja toisen naisen kyltissä lukee “Vittu haisee hyvälle.” Minun on vaikea ymmärtää, miksi pitäisi olla ylpeä lutkuudesta. Vitun haju tuntuu tässä yhteydessä menevän aivan ohi aiheen. Paremminkin viesti voisi olla soidinkutsu, vaikka se onkin todennäköisesti väärään paikkaan otettu sitaatti eräältä entiseltä kansanedustajalta.

Raiskaustuomioihin ja uhrien turhaan syyllistämiseen on varmaan ihan hyväkin kiinnittää huomiota. Jotenkin kuitenkin tuntuu, että jos marssitaan sen puolesta, ettei naisia saa raiskata, voisi yhtä hyvin marssia sen puolesta, ettei saa hakata naapuria kuoliaaksi kirveellä tai ettei saa varastaa kaupasta. Aika itsestäänselvistä asioistahan näissä kaikissa tilanteissa on kyse.

Hääfiilistelyä

Tämä päivä on ollut omiaan kuninkaallisista kiinnostuneille ja romantiikannälkäisille. Omakin päivä meni mukavasti sohvalla virkaten ja Williamin ja Katen häitä katsellen. On sen sijaan hieman hupaisaa ja kurjaa huomata, kuinka nopeasti netissä lähtee tämä arvostelurumba käyntiin. Iltalehden hoviasiantuntijana esiintyvä Tuula Nieminen on ehtinyt jo nyt kun hääparin suudelmasta on kulunut puolisentoista tuntia, kirjoittaa ties kuinka monta tekstiä, joissa hän kertoo mm., ettei Katesta löytynyt säteilyä ja että Katen hiusten olisi pitänyt olla nutturalla. Myöskin tuoreen avioparin suudelma oli Niemisen mielestä tunteeton.

Väärin! Kuninkaallisissa häissä pitää fiilistellä. Britit ovat ehkä vakavampia ja heidän kuninkaallinen instituutionsa on jäykempi kuin vaikkapa ruotsalaisten. William ja Kate saattoivat oikeasti jännittää vihkimistä ja olla siksi vakavia. He saattavat oikeasti olla myös ujoja. Hääpäivänä pitää olla hääparin puolella. Sitä paitsi he suutelivat kaksi kertaa. Yhdestäkin kansa olisi ollut aivan innoissaan, joten jos se pussaaminen oli nyt niin ikävää, ei toista kertaa olisi tarvittu.



Katen pukuun tuli jotain ihanaa vanhanaikaisuutta yläosan pitsin muodossa. Laahus asettui takaa todella kauniiseen muotoon, eikä se ollut liian pitkä.





Pikku morsiusneidot olivat todella suloisia. Heidän pukunsa oli todella kauniisti laskostettu.



Ja kyllä pääpari säteilikin. Katsokaa nyt vaikka tätä:



Onneksi olkoon uudelle avioparille! Katea on jaksettu vertailla yhteen jos toiseen, mutta enpä ala siihenkään nyt hääpäivänä. Ja antaa Katen olla oma itsensä jatkossakin.

Edit 30.4.2011: Yksi häiden hauskoista hetkistä jäi pois, koska se ei vielä ollut tapahtunut postatessani alkuperäistä postausta. William ajoi tuoreen vaimonsa itse isänsä asunnolle autolla. Rekisterikilpi auton takana kertoi JU5T WED.

Itsekurista ja sen puutteesta

Gustav Hägglund on saanut aikaan melkoisen myrskyn kommentoituaan Annassa (16-17/2011), ettei hyväksy lihavuutta naisessa. Hänen mielestään ”lihavuus ilman pätevää syytä kielii itsekurin puutteesta”. Iltalehdessä Hägglund korostaa, että kyseessä on vain hänen mielipiteensä. Miten tähän nyt pitäisi suhtautua? Olen sitä mieltä – tai ainakin yritän olla sitä mieltä -, että kaikkien mielipiteet ovat arvokkaita, mutta kuitenkin ajattelen, etten ihan kaikenlaisia mielipiteitä haluaisi maailmalle kailotettavan.

Oli miten oli, Hägglund ei ole kyllä ensimmäinen, joka yhdistää lihavuuden ja itsekurin puutteen. Nimenomaan lihavia ihmisiä syyllistetään siitä, etteivät he pysty pitämään itseään kurissa – ehkä siksi, että lihavuus näkyy. Itsekurin puutetta voi kyllä olla langanlaihallakin, joka ei pysty esim. olemaan ostamatta uusia kenkiä, vaikka entisiäkin olisi sata paria. Kenkäkaapin sisältö ei vain näy kaikille samalla tavalla kuin läskit.

Myönnetään, että tämä läskikeskustelu hyppää aina silmille, koska minusta tuntuu, että monet siinä esitetyt kommentit halventavat suoraan minua ja muita ylipainoisia. Ei minua haittaisi olla laihempi, ja voin senkin myöntää, että tarvitaan paljon itsekuria, jotta voi tiputtaa painoaan ja varsinkin estää itseään lihomasta uudelleen. Minulta siis selvästikin puuttuu itsekuria. Mutta miksi minusta tuntuu, että juuri lihavuudesta on tehty se suuri synti? Lihavuus tekee ihmisestä luotaantyöntävän, ei esimerkiksi tupakointi, jonka voisi ihan yhtä hyvin tulkita itsekurin puutteesta johtuvaksi huonoksi tavaksi, joka pilaa terveyden.

Luotaantyöntävää voi olla myös liiallinen itsekuri – itselläni kyllä lässähtää tunnelma, kun seuraa vierestä, kuinka joku ei voi syödä mitään, koska kaikessa on aina liikaa rasvaa. Ruokanautintoihin heittäytymiseen pitäisi tietysti löytää tasapaino, kumpikaan ääripää – ainainen heittäytyminen tai ainainen heittäytymättömyys – ei ole oikein hyvä ratkaisu.

Niin, mutta mitä tästä tämänkertaisesta läskikohusta nyt sitten pitäisi ajatella? Hägglund on kertonut oman mielipiteensä, ja on ihan totta, ettei siitä tarvitse välittää. Sekään ei varmaan ole tuulesta temmattu ajatus, että löytyy pilvin pimein miehiä, jotka ovat Hägglundin kanssa samaa mieltä. Tämäkin näkökulma on ollut nettikeskustelussa esillä. Jotenkin tuntuu kuitenkin naurettavalta, että ihmisten ulkoisesta olemuksesta tarvitsee heittää yök-kommentteja.

Hägglund mainitsee Annan haastattelussa kysyttäessä piirteitä, joita ei siedä naisessa, kaksi asiaa: jatkuva myöhästely ja läski. Minusta on surullista, että jokin ulkonäön piirre pääsee noin korkealle hyväksymättömien asioiden listalla, että jollekulle voi tulla ensiksi mieleen jotain ulkonäköön liittyvää. Luulisi, että kuka tahansa teini-iän ohittanut mies nostaisi ulkonäköasioiden ohitse montakin naisten epämiellyttävää luonteenpiirrettä. Jatkuvan nalkuttamisen, esimerkiksi. Jos joku kysyisi minulta, mitä piirrettä en siedä miehissä, tuntuisi aivan absurdilta vastata, että liian suuria lihaksia – vaikka ne todellakin ovat minusta luotaantyöntävä piirre.

Suorat ja epäsuorat sanat abortista

Timo Soinia on viime päivinä hiillostettu aborttikannasta – lähinnä siitä, pitäisikö abortti sallia, jos raskaus on alkanut raiskauksesta -, ja niin hiillostettiin vielä kekseliäästi eilisessä Ylen vaalitentissä. Yleisökysymyksen esittäjä kertoi johdannoksi, että Soini on halunnut muidenkin joutuvan vastaamaan aborttikysymykseen. Sitten kysyjä kysyi aborttikantaa kaikilta neljältä (Kiviniemi, Urpilainen, Katainen ja Soini) vaalitentissä olleelta. Loistava oivallus!

Ikävä kyllä muut tentittävät antoivat selkeämmän vastauksen kuin Soini. Hän vastasi lyhyesti: ”Pidän ihmiselämää pyhänä.” Soinia yritettiin hiostaa sanomaan jotain suorempaan, mutta hän vain toisti tämän saman lyhyen kannanoton. Ehkä on liian vaikeaa sanoa suoraan, että kyllä raiskatun pitää synnyttää raiskaajalleen lapsi, jos kerran on sattunut raskaaksi tulemaan. Ihmiselämän pitäminen pyhänä johtaa mitä ilmeisimmin tähän päätelmään – vai johtaako?

Abortti ei ole mikään helppo aihe. Tuntuu kohtuuttomalta, että raiskatun pitäisi edes kantaa yhdeksän kuukautta raiskaajansa jälkeläistä, saati kasvattaa tämä aikuiseksi asti. Toisaalta eihän tuo ihmisenalku itse ole mitään pahaa tehnyt. Minusta ei ole tuomitsemaan abortin tehnyttä, joskin olen sitä mieltä, että ei aborttia ehkäisykeinona pitäisi käyttää. Se on jotenkin outoa, jos peruste aborttiin on vain se, että ehkäisyä ei käytetty ja nyt ei vaan huvita synnyttää lasta.

Soini olisi joka tapauksessa voinut sanoa mielipiteensä ihan suoraan. Toisinaan käy kuitenkin niin, että saa kuulla liiankin suoria mielipiteitä silloin, kun ei ole niiden paikka. Muistan loppuelämäni ysiluokalla tekemäni etiikankokeen. Siinä kysyttiin, mitä sanoisin tytölle, joka on tehnyt abortin. Vastasin, että pahinta, mitä voisin sanoa, oli, että hän teki väärin. Ajattelin lämminhenkisesti, ettei sellainen lausahdus voisi lohduttaa tyttöä yhtään. Miesopettajamme oli kirjoittanut vastaukseni viereen: ”Ehkä totuus olisi kuitenkin hyvä tietää.” Sillä perusteella varmaan sitten napsahtivat pisteetkin, tiedä häntä. Olin pohdiskellut asiaa eettisesti väärin.

Niin, eriävien mielipiteiden käsittely on vaikeaa. Joskus ne suoraan esitettyinä ärsyttävät, joskus ärsyttää se, ettei niitä ilmaista suoraan.

Yritin järkyttyä misseistä – ja läskiksi meni

Katsoin viikonloppuna piruuttani missikisoja. Lapsuudessa kisat olivat tärkeä instituutio, ja oma suosikki piti tietenkin valita. Missipaperinuket, jotka leikattiin Apu-lehdestä, olivat tärkeitä ja ystävän kanssa leikimme leikkiä, jossa sai voittaa kaikki maailman missikilpailut.

No, omat arvot ovat muuttuneet, ja aika hassultahan se tuntuisikin, jos voisin nyt jotenkin pitää esikuvanani missiä, joka on melkein puolet nuorempi kuin minä ja jossa lähinnä näkee nuoren naisen, joka yrittää vastata fiksumpia kuin mitä oikeastaan vielä ajattelee ja joka siksi sanoo enimmäkseen jotain ympäripyöreää, koska miettii tuskissaan, miten antaisi itsestään mahdollisimman hyvän vaikutelman.

Onhan se ihan hullua, että nuoret naiset keikistelevät kameran ja tuomariston edessä ja heitä arvioidaan ulkoisesti hyvinkin yksityiskohtaisesti. Eihän siinä mitään järkeä ole. Mutta luinpa Helsingin Sanomista, etteivät feministitkään enää jaksa vauhkota siitä, miten kauhea asia missikisat ovat. Itse olin kuitenkin valmistautunut lähinnä kammoksumaan järkyttävää ohjelmaa. Mutta mikä Miss Suomi -finaalissa sitten loppujen lopuksi oli järkyttävää?

Olin kovin yllättynyt siitä, etten oikeastaan jaksanut kummemmin herättää itsessäni minkäänlaisia tuntemuksia ohjelman aikana. Missien keikistelyn aikana soitettu musiikki oli tosin pahimmanlaatuista kuraa ja oli vaikea saada ketään missiehdokkaista jäämään mieleensä. Ehkä suurin yllätys olikin, kun Pia Pakarisen tultua valituksi uudeksi Miss Suomeksi huomasin, että olen valintaan tyytyväinen. Löytyihän sieltä massan joukosta kuitenkin sellainen luonnollisen näköinen suomalainen nuori nainen, jonka kelpaa missiksi valita – sen enempää spekuloimatta, mikä missi edes oikeastaan on. Joten oikein paljon onnea vain uudelle Miss Suomelle!

Lopuksi pitää tehdä vielä yksi huomio missien asustuksesta. Tuo Pialla oleva ristikoru on aika makea!

Masennus – realistinen mielentila?

Aiheestakin kysytään, pitääkö jokaikiseen pahanolon hetkeen antaa helpotukseksi mielialalääkkeitä. Ja aiheesta mietitään sitäkin, mitä mielialalääkkeet ihmiselle tekevät. Ne kun saattavat esimerkiksi viedä kyvyn itkeä, vaikka itkuhan se vasta pahaan oloon auttaisikin, ainakin sopivassa määrin annosteltuna. Niin, ihan aiheesta masennusta pohditaan ja tutkitaan, mutta enpä koskaan olisi uskonut törmääväni sellaisiin näkemyksiin kuin uusinta HyväTerveys-lehteä (2/2011) lukiessani.

Jani Kaaron kirjoittaman artikkelin mukaan masennuksesta on elämän suurissa kriisitilanteissa – esim. puolison jättäessä – se etu, että se saa ihmisen jämähtämään paikalleen. Paikalleen puolestaan kannattaa jämähtää, ettei vain tee ”innostuksissaan” mitään ei-niin-nerokkaita ratkaisuja. On parempi ”murehtia ja märehtiä”. No, tässä nyt vielä on jotain järkeä, sillä isoa ratkaisuja ei kannata tehdä hätiköiden ja elämän suurista pettymyksistä pitää toipua rauhassa.

Mutta sitten… Artikkeli väittää, että normaalitilassaan ihminen kuvittelee itsestään aivan liikoja. Se varmasti pitääkin paikkansa monien kohdalla, mutta tämän ajatuksen ja masennuksen yhdistämisen tulos hämmentää. Tekstin mukaan ”tutkimukset masentuneilla ovat osoittaneet, että he ovat suorastaan inhorealistisia arvioidessaan itseään ja elämäntilannettaan. Ei pessimistisiä, vaan realistisia.”

Huhhuh. Ensiksikin voisi muistaa, että inhorealismi on aika eri juttu kuin realismi. Toisaalta on erittäin vaikea uskoa, että masentunut todellakin näkisi itsensä oikeassa valossa – siis jollain lailla realistisesti. Minun ymmärtääkseni kyse on juuri päinvastaisesta. Masentunut tuntee olevansa huono, masentunut saattaa kokea, ettei hänestä ole mihinkään, että hän on tarpeeton, että hänen olisi parempi kuolla. Tällainen kuvako meillä pitäisi olla itsestämme, jotta osaisimme tehdä elämässämme oikeat ratkaisut?



Masennus mukamas suojaa meitä rikkomasta itseämme elämässä. Entäpä se, kuinka paljon masennus – ihan oikea masennus – rikkoo ihmistä? Eikö olisi parempi olla hieman iloisempi ja uskoa tulevaisuuteen, sillä oikeastikin voi tapahtua hyviä asioita?

Artikkeli myöntää lopulta, että masennus voi muuttua ”luonnollisesta sairaalloiseksi”. Silloin voidaan antaa jo lääkkeitäkin – tosin juoksemalla paranee tekstin mukaan nopeammin. Sitten pitäisi vain tietää, kuinka se hullun masentunut ihminen kiskoo itsensä parantamaan itseään lenkkipolulle. Yöpaidan vaihtaminen päivävaatteisiin kun saattaa sekin olla ylivoimaista. Nämä masennustutkimustulokset saavatkin kysymään, millaisia masentuneita tässä oikein on tutkittu. Ei ainakaan sellaisia, joita itse tunnen.

Voi hitto, en osaa pukeutua oikein

Tietenkin se on niin, ettei ihminen saa pukeutua, miten lystää. Ainakin asia on niin pukeutumisneuvoja Tuija Kauppisen mielestä, joka kirjoittaa Hesarin yleisönosastossa (10.1.) otsikolla ”Hyvä pukeutuminen on osa hyvää käytöstä”. Kirjoitus on vastaus Ossi Salinin kirjoittamaan tekstiin, jossa nähtävästi todettiin, ”että ulkonäköpaineita töissä on suurenneltu.”

Kauppisella on – tietysti - oma lehmä ojassa, ja itse olen – tietysti - hieman liian skeptinen kaikkea tyyli- yms. neuvontaa kohtaan. Mutta kuitenkin… hieman taas nousi höyry korvista… Olen iän kaiken ollut onnellinen, että minun ei tarvitse pukeutua työhöni muutoin kuin oman ns. tyylini mukaan. En viihtyisi työssäni, jos minun pitäisi käyttää vaatteita, jotka eivät tunnu omilta (pois lukien ehkä niiden ammatinharjoittajien vaatteet, jotka perustuvat pelkkään käytännöllisyyteen, kuten arktisten naparetkeilijöiden lämpöön keskittyvät vaatteet, joissa todennäköisesti viihtyisin oikein hyvin, jos olisin arktisissa olosuhteissa).

Mikäli oikein ymmärrän, Kauppisen mukaan hyvän pukeutumisen osia ovat mm. tyylikkäät hiukset, sopivan alhainen paino, meikkaus ja oikeiden värien käyttäminen vaatteissa. Pitäisi varmaan sitten mennä värianalyysiin, opetella meikkaamaan, laihduttaa reilusti ja muistata föönata ja suihkutella hiukset suihkeilla aamuisin. Sitten olisin varmasti tyylikäs ja ”ilostuttaisin” kaikkia mukaan lukien itseäni, kuten Kauppinen uskoo hyvien pukeutujien tekevän. Tai sitten en ilahduttaisi itseäni ainakaan, sillä tuntisin oloni lähinnä omituiseksi. Tai ainakin olisin vihainen siitä, että sängystä on kömmittävä ylös paljon aiemmin, jotta ehdin tuunata itseni tyylikkääksi.

Ei kai voi minkään sille, että pukeutumisen perusteella ihmisestä tehdään kaikenlaisia johtopäätöksiä. Mutta onko todella niin, että esim. meikin käyttö voidaan laskea siistiin ulkoasuun? Että ihminen ei ota toisia huomioon, jollei meikkaa? Entäpä jos minä koen ihmisen, jonka ulkoasu on viimeisen päälle huoliteltu, ainakin ennen parempaa tutustumista helposti vaikeasti lähestyttäväksi? En tunne kuuluvani samaan porukkaan.

Pahoin pelkään myös, että huoliteltu pukeutuminen määritellään Kauppisen päässä liian kapeasti. Voiko vaikkapa hevari olla huolitellusti pukeutunut? Minusta voi, ja varsinkin hevari voi olla tyylikäs (haluan täsmentää, etten tässä ensisijaisesti viittaa kasarihevareihin).

Kauppisen mukaan ”Hyvä pukeutuminen ja huoliteltu yleisolemus ovat miltei yhtä tärkeitä kuin hyvä käytös.” Lisäksi ”Omalle vartalotyypille, iälle, asemalle ja persoonalle valitut vaatteet kertovat aistikkuudesta, tunneosaamisesta ja ymmärryksestä, jopa yleissivistyksestä.” Ai miten niin? Vaikka hyvällä ulkokuorella voi päästä varmasti ainakin helpommin pitkälle, ulkokuori ei koskaan kerro ihmisen yleissivistyksestä muuta kuin korkeintaan sen hippusen, että ihminen tietää, miten mihinkin tilanteeseen on pukeuduttava, eikä esimerkiksi mene iltapukujuhliin reikäisissä farkuissa. Itse asiassa uskon, että liiallinen huomion kiinnittäminen ulkonäköön voi olla paras tapa antaa se vaikutelma, ettei yleissivistystä ole – mutta tosiaan vain liiallinen.

Entäpä nuo aistikkuus ja tunneosaaminen? Ensiksikin, ei joka paikassa ole mitenkään tarpeellista näyttää aistikkaalta. Toiseksi, miten ihmeessä tunneosaaminen näkyisi pukeutumisesta? Ns. hyvä pukeutuminen (miten se sitten halutaan rajata?) kertoo vain siitä, että ihminen osaa pukeutua, ei se kerro mitään siitä, miten hän osaa tulla toisten ihmisten kanssa toimeen, miten hän osaa asettua toisten asemaan, miten hän osaa lukea ihmisten tunnetiloja.

Hyvät ihmiset, katsokaa nyt ihan oikeasti sinne ulkokuoren alle! Eihän tästä muutoin mitään tule!

Körssittelystä

Uudistavat taas tupakkalakia, muistuttaa aamuinen Hesari. Minua ei sinänsä haittaa, että tupakoitsijat pysyvät tupakoimassa jossain muualla, sillä itse en tupakoi. Minua ei myöskään haittaa, että nuorten tupakointia yritetään vähentää, sillä mitä harvempi nuori alkaa turmella terveyttään tupakalla, sen parempi. Silti lainsäätäjien ajatukset oudoksuttavat minua.

Suomesta ei tule savutonta maata, tavoitelkoon tupakkalaki ihan mitä tahansa. En nyt äkkiseltään keksi koko maailmanhistoriasta yhtään pahetta, joka olisi suosiota vallattuaan onnistuttu hävittämään kokonaan. Realismi tekisi lainsäätäjillekin hyvää. Olen niitä, jotka uskovat, että kieltäminen lisää houkuttelevuutta ja/tai vie ilmiön maan alle. Jotkut asiat on tarpeen kieltää, mutta se ei saisi johtaa siihen, että päällisin puolin kaikki näyttää hyvältä, vaikka ongelmia onkin maton alla vaikka muille jakaa.

Opettajat ovat myös joukolla soitelleet sosiaali- ja terveysministeriöön ja kyselleet, pitääkö heidän uuden tupakkalain myötä ottaa haltuunsa oppilaiden laittomasti hallussa pitämät tupakat. No, keskimäärin oppilaat eivät taida levitellä sätkäaskejaan ympäriinsä, vaan näpeissä on kerrallaan vain se yksi savuke, joka palaa. Lisäksi aika monet opettajat ovat uskoakseni jo tähän asti jemmanneet itselleen tupakat, joita oppilaat eivät osaa pitää piilossa. Nyt heille onkin sitten muistutettu, ettei näin saa tehdä. No, se antaa toisaalta opettajille vapauden olla ottamatta pulttia siitä, onko oppilaalla tupakkaa vai ei. Eipähän tarvitse vääntää kenenkään kanssa, että annatko ne tupakat vai et. Toisaalta on naurettavaa, että on lakeja, joiden noudattamisesta tai noudattamatta jättämisestä ei loppujen lopuksi välitetä kakkakasan vertaa.

Loppukevennys - Isännöitsijä oli muistanut meitä lappusella, jossa huomauteltiin taloyhtiömme epäkohdista. Tupakointikin oli mukana. Meitä valistettiin seuraavasti: ”Tupakantumppeja ei saa heittää ikkunoista ulos piha-alueelle. Tupakkamiehiä varten on porraspäihin varattu harjat, joilla voi kerä [sic!] ikkunoista pudonneet tupakat.” Kutsukaa tasa-arvovaltuutettu! Peräänkuuluttakaa myös tupakkanaisten vastuuta!

Höpöti höpöti

Sain synninpäästön naistenlehdeltä. Olen tavattoman kova höpöttämään itsekseni. Nyt MeNaiset (32/2010) kuuluttaa: ”Itsekseen puhuminen on tervettä touhua.” Ihanaa!

Pienessä tekstissä on monta mielenkiintoista ajatusta. Ensiksikin siinä väitetään, että yksikseen höpöttelevät ihmiset, jotka ovat auditiivisia, ”lukevat paljon ääneen, tykkäävät puhua puhelimessa sekä oppivat asiat parhaiten kuulemalla”.

Sopii jotenkin minuun. En ehkä lue paljoa ääneen, mutta keskittymiskykyni on sellainen, että romaania lukiessani alan lukea ääneen silloin kun jostain alkaa kuulua muita taustaääniä. Ehkäpä olen niin auditiivinen, etten voi olla vastaanottamatta kaikkia viestejä, jotka korvaan yrittävät, tiedä häntä.

En nykyään höpöttele puhelimessa kovin paljoa, mutta kaikkinensa olen huono lopettamaan puheluita. Niinpä ne sitten venyvät tai ainakin aiemmin tapasivat venyä. Nuoruudestani muistan kuulleeni äidiltäni huomautuksen siitä, että puhun liikaa puhelimessa ja laskut kasvavat. Opiskeluaikanani juttelin puhelimessa niitä näitä erään toisen – minulle aivan vieraan – opiskelijan kanssa, koska minun oli määrä saada häneltä materiaalia erästä harjoitustyötä varten. Siinä vierähti iäisyys.

Entäpä sitten oppiminen kuulemalla? En ole oikeastaan välttämättä ajatellut aiemmin olevani auditiivinen oppija, koska olen kuitenkin kirjaihminen ja pidän lukemisesta. Toisaalta kun nyt ajattelen asiaa, luulen, että aikanaan opettajat eivät ainakaan minulle puhuneet turhaan – kyllä minulle jäi tunneilla kuulemastani paljon mieleen.

MeNaisten teksti muistuttaa myös siitä, että sillä on aika paljon väliä, mitä itselleen puhuu. Lannistavat puheet lannistavat, tsemppaavat puheet tsemppaavat. No, tässä olisi varmasti tälläkin itsekseen höpöttäjällä oppimista.

Alas turha pihiys!

Rakastan kaikenlaista tavaraa, jolla ei varsinaisesti tee mitään. En ole perinteinen shoppaaja, joka hinkuaa vaatekauppoihin niin koti- kuin ulkomailla, mutta saan silti rahaa kulumaan, enkä ole rahasta tarkka. Tänään esimerkiksi tuli – yskimisen ja lepäilyn lisäksi – tehtyä yli 200 punnan Visa-ostos. Ok, saan rahasta ¾ takaisin, sillä ostin porukalle liput The Phantom of the Opera -musikaaliin Lontooseen heinäkuuksi. Mikä voisikaan olla fiksumpi ostos? Ensin saa pari kuukautta hehkutella, että on menossa katsomaan hienoa teatteriesitystä, sitten näkee sen ja sitten vain jälkihehkuttelemaan.

Leena Maria Aula kirjoittaa Oliviassa (5/10) hieman erilaisesta suhtautumisesta rahaan: hän ei tunnu pystyvän ostamaan spontaanin vapautuneesti mitään, koska on niin tarkka rahankäytöstään, vaikkei ilmeisesti rahasta olekaan pulaa. Hän kertoo kärsivänsä päivätolkulla, jos on tehnyt 10 euron heräteostoksen. Toisaalta hän kertoo: ”Joissakin asioissa teen poikkeuksen. Olen opetellut tuhlaamaan ruokakaupassa, ostoslista kädessä ja harkiten. Voin ostaa viidenkympin kasvovoiteen silmääkään räpäyttämättä, koska pystyn järkeistämään ostoksen kauneussyillä.”

Niinpä, itse asiassa kysymys on aika monien kohdalla valinnoista. On varmasti ihmisiä, joilla ei ole varaa matkustella tai ostella kokolihaa. Mutta on varmasti myös ihmisiä, joilla ei muka ole varaa tehdä ulkomaanmatkaa mutta jotka ostavat tuosta noin vain 150 euron mekon, vaikkei erityistä akuuttia mekkotarvetta olekaan. Kun seuraavana päivänä ostaa spontaanisti samanhintaiset kengät ja seuraavalla viikolla pari viidenkympin vaateostosta, kuluttaa ikään kuin huomaamattaan summan, jolla toinen matkustelee jo kummasti.

Olisi hyvä, jos kykenisi sekä säästämään isompiin ostoksiin, kuten matkoihin, että ilahduttamaan itseään ajoittain huolettomasti ostamalla jotain mukavaa mielensä mukaan. Oma rahankäyttöni ei oikeastaan ole tuollaista, mutta ilmeisesti osaan pitää sen sopivissa rajoissa. Myönnettäköön, etten ole kyllä koskaan osannut oikeasti köyhäillä ja kieltäytyä ostamisesta. Monet tavarat olisin voinut jättää ostamatta, mutta toisaalta olen aika onnellinen siitä, etten koe sellaista pihiyttä kuin Leena Maria Aula. Olisi karmivaa, jos ensin tekisi niska limassa töitä ja sitten kun saisi palkkansa, kokisi vain ahdistusta siitä, osaako olla tarpeeksi säästäväinen. Jos ihmisellä on varaa hassujen, tarpeettomienkin tavaroiden ostoon, pitäisi hänen siitä sopivassa määrin osata nauttiakin. Vähemmän materian perään voisin minäkin olla, mutta kyllä turhasta mutta mukavasta tavarasta saa iloitakin.

Kauneus – tuo ikuinen riesa?

”Miten pärjää nainen, joka ei laittaudu juuri ollenkaan?” Näin kysyy Hanna Jensen uusimman Olivian (4/10) 30 päivää ilman peiliä -artikkelin ingressissä. Hmm. Hyvin hän kai pärjäilee, vaikkakin tekee kai loppuikänsä pätkätöitä, mutta rinnalla on mukava mies, matkustella saa enemmän kuin uskalsi koskaan toivoakaan ja unelmat ovat sen kokoisia, että niitä voi ajatella jopa toteuttavansakin.

Niin, itse kuulun naisiin, jotka ihan oikeasti eivät laittaudu. Aamulla harjaan hiukset ja joskus laitan jotain hiusainetta (lähinnä lakkaa), mutta siinä se sitten onkin. En meikkaa. En föönaile hiuksia.

Hanna Jensenin haasteena oli elää 30 päivää katsomatta peiliin. Tuon haastekuukauden aikana hän otti myös selvää siitä, millaisia kauneusleikkauksia ihmiset tekevät – mikä on siis toinen ääripää ”kauneus”tarpeista huolehtimisen jatkumolla.

Vaikka olen kai jollain lailla outo naiseksi, en uskoisi selviäväni kovin hyvin ilman peiliä. Kyllä minun pitää katsoa hiuksia harjatessani, että jakaus on kohdillaan ja ettei hiuksiin jää mitään hullunkurisia ilmiöitä. Jensen selvisi kokeestaan hyvin. Hän jopa toteaa, ettei miettinyt ulkonäköään niin paljon kuin kuvitteli miettivänsä ennen kuin aloitti peilittömän kautensa.

Itsestäni kuulostaa hassulta, että meikittömän täytyisi keskittyä miettimään ulkonäköään. Minusta tuntuu, että ulkonäköä pitäisi miettiä paljon enemmän, jos laittautuisi. Pysyisivätkö meikit kunnossa? Olisivatko hiukset hyvin? On varmasti kyse siitä, mihin on tottunut, mutta minä tuntisin oloni todennäköisesti vaivautuneeksi meikkien kanssa, koska pelkäisin sotkevani ne normaalilla olemisellani, silmäkulman pyyhkimisillä jne. (Vaikkakin on tunnustettava, että niinä kertoina, kun minulla on ollut meikkiä, en ole kyllä ahdistunut niistä, joten ehkä minulla on väärä kuvitelma tuntemuksistani.)

Jensenin artikkeli antaa myös jonkinlaisen katsauksen siihen, mitä kauneuskirurgiaan kuuluu. Se onkin sitten muuttumassa entistä hullummaksi. Brasilialaisessa pakaroidenkohotuksessa saa peppuunsa silikonipallon, joka pyöristää pakarat nähtävästi seksikkäämmiksi. Onneksi minulla on jo aivan riittävän pyöreä perse. Mutta jotain muuta vikaa siinä taatusti täytyy olla…