keskiviikko 13. marraskuuta 2013

Taivaslaulu on koskettava kuvaus uskosta ja epätoivosta

Uskonto ilmiönä on kiinnostanut minua iän kaiken. Itse karsastan yhteisöjä, joissa tiukasti määrätään, kuinka yhteisön jäsenten tulee elää. Yksityisimmille alueille tunkeutuminen ja tuomitseminen eivät minusta kuulu terveeseen uskoon, kuten ei myöskään helvetillä pelottelu. Ilmiönä tällainen manipulaatio on kuitenkin varsin kiinnostava.

Mediassa paljon esillä ollut Pauliina Rauhalan teos Taivaslaulu kertoo erään uskonkilvoittelun tarinan. Vilja ja Aleksi ovat vanhoillislestadiolainen nuoripari, joka saa lapsia niin kovaa tahtia kuin se yleensä ottaen on mahdollista. Taakka kasvaa liian suureksi, ja Viljan voimat loppuvat siihen viimeiseen pisaraan, että seuraavaksi – jo neljän synnytetyn lapsen jälkeen – tulossa on kaksoset.  

Taivaslaulu kuvaa koskettavasti sen, kuinka elämäniloa täynnä olevat nuoret murenevat hiljaa, kun lapsiluku kasvaa ja sisimmässä on tunne, ettei sille voi tehdä mitään: ei voi käyttää ehkäisyä eikä saisi oikein pidättäytyäkään seksistä. Vilja ei tiedä, kenen sanaan voisi luottaa, eikä, mitä omista ajatuksista pitäisi ajatella. Kaikki selviämiskeinot muuttuvat Viljan päässä merkiksi aidon uskon katoamisesta ja maailmallisuuden voitosta.

Koskettavaa on myös se, kuinka lapsenmieli käsittelee seuroissa kuulemiaan asioita. Yksi Viljan ja Aleksin lapsista menettää yöunensa, kun alkaa miettiä, mitä tapahtuu, jos ei ehdi pyytää syntejään anteeksi ja sitten kuoleekin yllättäen vaikkapa auton alle. Helvetin pelko on vallannut pienen lapsen mielen – niin pienen lapsen, ettei sen ikäisen tarvitsisi olla vielä edes kuullut helvetistä. Lapsensa kohdalla Vilja muistaa uskon lohduttavan puolen ja osaa rauhoittaa lapsen, mutta itseään kohtaan hän ei osaa olla armelias. Helvetti nimittäin pelottaa myös Viljaa. Hänen kauhukuvissaan syntymättömät lapset aiheuttavat ikuiset synnytyskivut tulen keskellä helvetissä. Uupunut Vilja taistelee mielessään vielä kadotuspelkojaan kohtaan, joten ei ole ihme, että hän lopulta romahtaa totaalisesti.

Vilja ja Aleksi ovat – tai ainakin Aleksi on – uuden polven lestadiolainen. Hänellä on usko, mutta hän pohtii sitä eikä päädy yhtä jyrkkään tulkintaan kuin seurakunnan johdossa on päädytty. Onkin karmivaa seurata, mitä Aleksille tapahtuu, kun hänen eriävät ajatuksensa tulevat julki. Onneksi mies on vahvaa tekoa.

Vilja horjuu pahemmin. Täysin uuvuksissa oleva nainen ei ole enää oma itsensä. Hänen sisällään on taistelu siitä, mitä voisi tehdä, jotta selviäisi hengissä muttei toimisi Jumalan tahtoa vastaan. Viljaa kalvaa myös häpeä, koska hän on näkevinään ympärillään vain jaksavia suurperheiden äitejä, mutta ei itse jaksa.

Uskoa ei sinänsä kuvata negatiivisena asiana. Viljakin saa voimaa, kun saa istahtaa hetkeksi seuroihin. Luultavasti usko olisi Viljalle ja Aleksille elämän tuki ja turva, jos lapsiasia ei ahdistaisi heitä romahtamistilaan saakka. Vilja kokee, että usko on vapauttanut hänet monista asioista, kuten ikuisista ulkonäköpaineista, joiden vankeja monet naiset ovat. Toisaalta jatkuva lasten synnyttäminen on kahle, josta ei voi vapautua. Tarinan loppu on kuitenkin toiveikas – ehkä Viljan ja Aleksin rakkaus ja lopulta myös luottamus Jumalan armeliaisuuteen pelastavat heidän perheensä parisuhteen ulkopuolelta tulevasta paineesta huolimatta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti