... E Tu Vivrai nel Terrore! L'Aldilà - lisää italialaista kauhua

Lisää italialaista kauhua tarjoaa varmasti riittävän verinen Lucio Fulcin ... E Tu Vivrai nel Terrore! L'Aldilà, joka tunnetaan englanniksi nimellä The Beyond. Elokuva on gore-ohjaaja Fulcin kulttielokuva vuodelta 1981. Siihen voi törmätä myös englanninkielisellä nimellä Seven Doors of Death (todellakin, vaikka kyseessä ovat helvetin ovet, eivät kuoleman - vaikkakin voi olla, ettei näissä kahdessa ole kovin paljoa eroa).

Elokuvan tarina on kaikkien kauhugenren säädösten mukainen. Nainen nimeltä Liza Merril (Catriona MacColl) puuhailee perinnökseen saamansa hotellin parissa avatakseen majoituspaikan uudelleen. Ikävä kyllä talossa on 1920-luvulla sattunut ikävä murha. Rikoksen kohteena on ollut taidemaalari, joka on maalannut osuvasti kuvaa helvetistä. Miksi osuvasti? Koska hotellin kellarissa sattuu olemaan yksi helvetin seitsemästä portista. Portti rävähtääkin sitten kunnolla auki, kun Liza ei hyväksy sitä, että kellari lainehtii vettä vaan yrittää tehdä asialle jotain. Helvetistä tulvii zombeja ja Lisa törmää sokeaan naiseen, joka näyttää olevan jokseenkin kuosissa mutta selvästikään todisteiden valossa ei ole elossa.

Elokuvan alkuperäinen italiankielinen nimi kuvaa elokuvan tunnelmaa osuvasti. E Tu Vivrai nel Terrore! tarkoittaa suunnilleen "Tulet elämään kauhussa!" L'Aldilà puolestaan viittaa elokuvan englanninkielisen nimen tavoin tuonpuoleiseen. Tuonpuoleisesta tulevat yltä päältä mädäntyneet hirviöt jahtaavat Lizaa, hänen seuraansa lyöttäytyvää lääkärismiestä tohtori John McCabea (David Warbeck) ynnä muita elokuvan henkilöitä päättömästi vailla mitään logiikkaa. Ja tämän saa ottaa kirjaimellisesti, sillä elokuvan juoni on epälooginen. Hautaan saatettu mies ilmestyy yhtäkkiä zombina hotellin kuraa täynnä olevaan kylpyammeeseen. Kirjastossa tikkailta kaatuva mies saa täysin tyhjästä päälleen joukon hämähäkkejä, jotka kaivavat häneltä silmän päästä.

Pikkuinen mutta ihastuttava kauhuelokuvakirjani 101 kauhuelokuvaa jotka jokaisen on nähtävä edes kerran elämässään liittää Fulcin elokuvaan mm. unilogiikan ja juoneen sopimattomat käänteet sekä nimittää sitä barokkisplatteriksi. Kaikesta epäjohdonmukaisuudesta syntyy todellakin unenomaisen kiehtova elokuva. Fulci vie epäloogisuuden niin pitkälle, ettei se enää häiritse vaan on taidetta. Toki äärimmäisen herkkien tai vähänkin herkkien kannattaa jättää elokuva väliin, sillä se sisältää raatelemista, seinään naulaamista ja silmien poistamista kuopistaan. Tiukasti järjellä toimivat ihmiset saattavat olla toinen ryhmä, jonka ei kannata viettää aikaansa juuri tämän elokuvateoksen parissa, sillä on myönnettävä, ettei elokuvalla ole mitään tekemistä järjen kanssa - kysymys on ainoastaan pettämättömästä splatter-tyylitajusta.

La Maschera del Demonio - italialaista kauhua

Pari viikkoa sitten olleen halloweenin kunniaksi sain taas hyvän tekosyyn viedä eteenpäin sadanyhden kauhuelokuvan katsomisprojektiani. Tänä vuonna mieheni ja minä otimme teemaksi italialaisen kauhuelokuvan. Katsomistamme elokuvista kaksi löytyi sopivasti kauhuelokuvalistaltani.

Ensimmäiseksi perehdyimme italialaiseen näkemykseen goottikauhusta eli katsoimme Mario Bavan ohjauksen La Maschera del Demonio vuodelta 1960. Elokuva tunnetaan ehkä parhaiten yhdellä englanninkielisistä nimistään - Black Sunday. Jostain kumman syystä elokuvalla on pitkä liuta muitakin englanninkielisiä nimiä. Niistä The Mask of Satan on lähimpänä elokuvan italiankielistä nimeä.

Paholaisen naamio on elokuvassa esiteltävä konkreettinen naamio, joka on naulattu saatanaa palvelleen noidan, prinsessa Ada Vajdan (Barbara Steele) kasvoille muinaisina aikoina. Myös noidan rakastettu ja paholaisenpalvontakumppani Igor Javutich (Arturo Dominici) on kokenut saman kohtalon. Elokuvan alku onkin varsin tehokas, kun Ada Vajda kiroaa sukunsa juuri ennen kuin paholaisen naamiossa olevan piikit lävistävät hänen kasvojensa ihon. Ai miksi hän kiroaa oman sukunsa? Koska hänet on tuominnut kuolemaan hänen oma veljensä.

Pari sataa vuotta myöhemmin onneton tapahtumasarja herättää noidan tietenkin henkiin. Noidan hautapaikan ohi matkaavat tohtori Kruvajan (Andrea Checchi) ja tämän nuori assistentti tohtori Andre Gorobec (John Richardson). Miehet menevät - tietenkin, yllätys yllätys - sorkkimaan noidan hautaa ja lopulta tohtori Kruvajanin saamasta haavasta tippuva veripisara herättää noidan henkiin. Sitä ennen miehet ovat kuitenkin poistuneet paikalta ja törmänneet noidan nykyajan jälkeläiseen, Katia Vajdaan (myöskin Barbara Steele, tietenkin), johon nuori herra Gorobec on myös saman tien ensisilmäyksellä ihastunut. Sitten noita tietenkin manaa rakastajansa nousemaan haudasta ja pyrkii tämän kanssa toteuttamaan kostonsa.

La Maschera del Demonio on niin goottilainen kauhuelokuva kuin elokuva nyt olla voi. Keskeiset asiat siinä tapahtumat haudoilla, linnassa ja kryptassa. Se on tehty mustavalkoiseksi, vaikka värillinen elokuvakin oli jo yleinen sitä kuvattaessa. Mustavalkoisuus kuitenkin korostaa jo entisestään elokuvan voimakasta valon ja varjon kontrastia, joka luo teokseen äärimmäisen hallitun tyylin sen alusta loppuun. Täydelliseen goottilaiseen tunnelmaan sulautuvat myös jos eivät pelottavat niin inhat yksityiskohdat.

Barbara Steele on kaksoisroolissaan vakuuttava. Kun noidan rakastaja nousee haudastaan, katsoja voi naureskella tämän vaatteille, jotka ovat ainoastaan hieman riekaloituneet satojen vuosien haudassamakaamisesta. Noidalle sen sijaan on vaikeampi hymähdellä - hänen heräämisensä saa kylmät väreet kulkemaan selkäpiitä pitkin.

Hieman turhaan mukaan on otettu myös pieni annos vampyyrimytologiaa. Alussa paholaisen palvojia nimitetään vampyyreiksi, ja katsoja saakin myöhemmin nähdä yhdet puremajäljet kaulalla. La Maschera del Demonio toimisi kuitenkin paremmin pelkkänä noidan kostotarinana, sillä vampyyrinäkemys jää siinä melkoisen keskeneräiseksi. Mutta tämän ei kannata antaa haitata. La Maschera del Demonio on ehdottomasti kauhuelokuva, joka kannattaa nähdä.

Nyt se on taas...

Hyvää halloweenia!

True Blood -muisteloita

True Blood iski minuun täysillä heti kun näin sen ensimmäisen kauden ensimmäisen jakson aikanaan dvd:ltä. Nyt viikko sitten maanantaina katsoin C Morelta sarjan viimeisen jakson, joka tietysti onnistui itkettämään ja sai vähän miettimään sitäkin, pitikö kaiken päättyä niin kuin se päättyi. Joka tapauksessa lienee aika muistella tuota sarjaa, yhtä kaikkien aikojen suosikeistani.

Pikku varoitus tähän väliin on paikallaan: Muistelen tässä parhaita ja pahimpia paloja koko sarjan ajalta, joten jos haluat pitää juonenkäänteet salassa, älä lue eteenpäin, vaikka totuuden nimessä on sanottava, että muistoloni eivät muodosta kokonaisuutta vaan ovat pelkästään palasia sieltä täältä.

Ihanimmat vähemmän huomiota saaneet hahmot: Lafaette ja Arlene

Vaikka Bon Temps on täynnä muodonmuuttajia, vampyyreja, ihmispuumia tai keijujakin, ehkä värikkäimmät hahmot ovat kuitenkin Nelsan Ellisin esittämä Lafaette ja Carrie Prestonin näyttelemä Arlene, jotka molemmat ovat ihmisiä. Lafaette on unohtumaton persoona, joka joskus sekoilee ja joskus on järjen ääni, kun kenenkään muun aivot eivät enää toimi. Arlene puolestaan on hellyttävä hössö, joka näyttää niin epätoivonsa kuin onnensakin avoimesti.

Eniten suosiotaan sarjan edetessä kasvattaneet henkilöt: Eric ja Pam

Ericin (Alexander Skarsgård) kohdalla muutos tapahtui nopeammin - sitä auttoi varsin paljon siirtyminen lyhyeen hiusmalliin. Pam (Kristin Bauer van Straten) sen sijaan hiipi suosiooni vaivihkaa - yhtäkkiä huomasin, että pidän hänestä koko ajan enemmän ja enemmän. Pamin kyyninen ja ihastuttavan tyly ote asioihin tehoaa. Tylyys on tyylivalinta. Lisäksi takaumat Pamin menneisyyteen näyttävät hänestä inhimillisempiä puolia, mikä saa ihastumaan hahmoon vielä entistä enemmän.

 
Paras sisääntulo: Tara

Tara (Rutina Wesley), Sookien ystävä lapsuudesta saakka astuu näyttämölle kohtauksessa, jossa hän on myyjänä kaupassa. Taralta löytyy asennetta kaikkeen muuhun paitsi asiakaspalveluun, joten hän vaihtaa työpaikkaa hyvin pian. Kaikkinensa Taran tarina on varmasti yksi True Bloodin monipuolisimmista, ja niin paljon surua siihen sisältyy, että on mukava nähdä, kuinka Tara - ja jopa hänen äitinsä - päätyvät lopulta seesteiseen olotilaan, vaikkakin tietysti vasta 7. tuotantokaudella.

Hämäävin juonenkäänne: Ericin muistinmenetys

Neljännellä kaudella Eric menettää muistinsa ja on aivan eri mies/vampyyri kuin ennen. Vaikka tämä käänne varmasti harmitti enemmän sarjan nais- kuin miespuoleisia faneja, ainakin meidän taloudessamme mieskin kyllästyi nössö-Ericiin alta aikayksikön. Vieläkin pitää ihmetellä näin naisnäkökulmasta, miten joku niin überseksikäs voi kadottaa seksikkyytensä kokonaan alle sekunnissa.

Hillittömin kohtaus: Eric lupaa viimein seksiä Gingerille

Viimeisellä tuotantokaudella Eric sekoaa lopullisesti ja lupaa harrastaa seksiä Fangtasian työntekijän Gingerin (Tara Buck) kanssa. Tämä olisi naiselle unelmien täyttymys, ja itse asiassa kohtaus onkin aluksi hyvin vaivaannuttavaa katsottavaa mutta muuttuu sitten niin koomiseksi, että pissat ovat tulla housuun. Ginger nimittäin saa orgasmin ennen kuin on ehtinyt millään muotoa edes riisua Ericiä puhumattakaan että olisi koskettanut tämän strategisia paikkoja.

Iljettävin kohtaus: Sookien selkää hoidetaan Maryann-mainadin hyökkäyksen jäljiltä

Toisella tuotantokaudella Sookie joutuu Maryann-nimisen mainadin (Michelle Forbes) raatelemaksi ja paikalle kutsutaan pieni mutta määrätietonen lääkärinainen. Mainadi on kuitenkin pistänyt Sookien selän niin pahaan kuntoon, että vieläkin muistan, kuinka karmivaa tuota hoitotilannetta oli katsoa.

Hupaisin kohtaus: Bill yrittää löytää vampyyriksi muuttamalleen Jessicalle vaatteita

Billin (Stephen Moyer) muutettua Jessican (Deborah Ann Woll) pakon edessä vampyyriksi joutuu uusi "isä" oudon tilanteen eteen: hänen on ostettava suojatilleen vaatteita. Niinpä Bill lähtee ostoksille mutta tuntee olonsa hieman oudoksi etsiessään nuoren naisen vaatteita. Tilanteen kruunaa se, että paikalle osuu Eric aivan käsittämättömässä verryttelypuvussa - niin, ja se, että Billiä ja Ericiä onnistutaan kaupan päälle luulemaan pariskunnaksi.

Vaivaannuttavin kohtaus: kaikki kohtaukset, joissa Alexander Skarsgård on alasti

En ala selittämään.

Epäreiluin kuolema: Louisianan vampyyrikuningatar Sophie-Annen kuolema

Jostain käsittämättömästä syystä Evan Rachel Woodin esittämä vampyyrikuningatar Sophie-Anne Leclerq sai esiintyä sarjassa vain 8 episodin verran. Useimmilla televisiosarjoilla ei olisi varaa tapattaa noin herkullista henkilöhahmoa...

Epäreiluin kuolema, jaettu ykkössija: Sookien isoäiti kuolee väkivaltaisesti 1. tuotantokaudella

No se nyt vaan on väärin, että lempeä, elämänviisautta täynnä oleva isoäiti pistetään kuolemaan ja vielä niin järkyttävällä tavalla.

Paras täysin tarpeeton kohtaus: Jasonin seksiuni Eric Northmanista

Jason näkee unta, että hän ja Eric tuntevat yhtäkkistä vetoa toisiinsa. Tästä seuraa kiihkeää homoseksiä siihen asti, kunnes Jason herää ja yhdessä katsojan kanssa tajuaa, että untahan se vain oli. Kohtaus ei liity koko sarjassa juonenkäänteissä mihinkään, ei ennen eikä jälkeen tämän muhinointiunen. Luinkin jostain hauskan yksityiskohdan, että Jasonia esittävä Ryan Kwanten ja Ericiä esittävä Alexander Skarsgård olivat esittäneet toiveen yhteisestä kohtauksesta, kun eivät lukuisista tuotantokausista huolimatta olleet sellaiseen ennen viimeistä kautta päässeet.

Kesätunnelmia Tove Janssonin tapaan

Muumeista olen aina pitänyt, mutta myönnettäköön, etten tiennyt, että Tove Janssonin aikuistenkirjat voivat olla niin viehättäviä kuin Kesäkirja - mutta siinä onkin samaa henkeä kuin muumikirjoissa. Ja lukemisajankohtanikin oli paras mahdollinen, sillä luin kirjan aivan kesälomani lopuksi pari viikkoa sitten, ja kun pääsin kirjan viimeiseen lukuun nimeltä Elokuussa, ei ajoitus olisi voinut olla täydellisempi, sillä silloin olimme jo - no elokuussa.

Kesäkirjan henkilöhahmot ovat suoraan Janssonin omasta suvusta. Isä on Janssonin veli Lars, ja keskeisimmät henkilöt isoäiti ja Sophia ovat Janssonin äiti ja veljentytär Sophia pikkutyttönä. Janssonin elämäkerran kirjoittajan Tuula Karjalaisen mukaan tapahtumat eivät kuitenkaan ole kaikilta osin oikeasti tapahtuneita.

Kesäkirja on lumoava alusta asti. Isoäiti on kadottanut tekohampaansa kukkapuskaan, ja Sophia auttaa häntä löytämään ne. Jo tämä isoäidin ja pojantyttären kohtaus paljastaa lapsen ja vanhuksen erikoislaatuisen suhteen.  

Kesäkirja kuvaa kohtauksia pitkin kesää. Tarina ei muodosta kokonaista juonta, mutta eipä sellaista lukija kaipaakaan. Väsynyt mutta Sophiaan hellästi ja jaksavasti suhtautuva isoäiti on paitsi huolehtiva, myös anarkistinen. On hillitöntä, kun isoäiti ottaa asenteen, että hän tai he Sophian kanssa voivat tehdä mitä vain, kunhan kukaan - ainakaan Lars, poika ja isä - ei näe. Sophia mm. menee isoäitinsä kanssa kurkkimaan naapurisaarelle rakennettuun mökkiin salaa.

Välillä isoäiti ei jaksaisi Sophiaa. Hän ajattelee: "Pahuksen kakara - - kauhea lapsi, mutta niin siinä käy kun ne kieltävät kaiken hauskan, Ne sellaiset, jotka ovat oikeassa iässä." Isoäiti selvästi ymmärtää hauskan päälle - ja sen päälle, että hauska on tärkeää. Siksi hän on valmis ryömimään Sophian kanssa pusikoissa, vaikka se olisikin raskasta. Juuri tämä on minusta ihanaa Sophian ja isoäidin suhteessa. Isoäidillä on elämänviisautta, jota hän siirtää lapseen.

Ehkä hillittömin kirjan kohtauksista tapahtuu, kun isoäiti ja Sophia väittelevät helvetin olemassaolosta. Älykkäänä tyttönä Sophia tajuaa isoäidin puhuneen aiheesta itsensä kanssa ristiin ja syntyy kiivas keskustelu, jonka jatkuessa isoäiti astuu lehmänläjään. Siitä väittely vain yltyy, sillä isoäidin pinna alkaa loppua, kun keskustelukumppani on niin kova vastus. Keskustelu on herkullinen kuvaus lapsen ajattelusta: helvettikeskusteluun joudutaan nimittäin siitä syystä, että Sophia kysyy isoäidiltään ovelasti, voivatko enkelit lentää helvettiin.

Saaristo on minulle vieras ympäristö ja sillä tavoin se tuntuu eksoottiselta, kun Jansson kuvaa sitä. Luulenpa, että saaristossa asuville Janssonin kuvaus tuntuu puolestaan hyvin kotoisalta. Kesäkirja kuvaa arkea ja näyttää, ettei sen tarvitse olla tylsää, vaikkei ulkoisesti tapahtuisi mitään ihmeellistä. Kesäkirjassa on samanlaista lämpöä ja välittämistä kuin muumikirjoissa, ja minusta tuntuu, että sen voisi varmasti lukea uudelleen ja uudelleen kyllästymättä. Mutta vaikea olisi kuvitella lukevansa sitä joskus muulloin kuin kesällä - vaikka varmasti se toisi kesän tunnelman keskelle talveakin.

Varistyttö onnistuu yllättämään

Erik Axel Sundin (joka on siis ruotsalaismiehet Jerker Eriksson ja Håkan Axlander Sundquist yhdessä) Varistyttö-trilogia on kovasti kehuttu ja esillä - kirjakaupassakin se oli varustettu kaupan työntekijän suosituksella ja pelottelulla karmivasta sisällöstä. Ehdin laittaa sarjan ensimmäisen osan, samalla nimellä kuin koko kirjasarja varustetun Varistytön, kirjastoon varaukseen, kun se osui käteeni kirjaston viikkolainahyllyssä. Niinpä peruin varauksen ja otin viikkolainan. Nyt ainoa ongelmani on, että toisen osan kanssa ei välttämättä käy viikkolainahyllyllä aivan yhtä hyvä onni. Niin, ja se, että kolmas osa ilmestyy suomeksi vasta lokakuussa.

Olen lukenut Varistytöstä jonkin näkemyksen, jossa kirjaa pidettiin valtavan karmivana, juuri siinä rajalla olevana, että sen juuri ja juuri voi lukea. Karmiva kirjan aihe onkin: lapsiin kohdistuvaa seksuaalista hyväksikäyttöä ja väkivaltaa ei kirjasta puutu. Mutta näitä asioita on käsitelty rikoskirjallisuudessa ennenkin. Onko Varistyttö siis jollain tavalla jotain uutta vai ei?

Poliisi Jeanette Kihlberg saa tutkittavakseen kuolleena löytyneen lapsen tapauksen. Jo ennen sitä lukijalle paljastetaan, että joku on rakentanut kotiinsa salahuoneen, johon rahtaa huumaamiaan lapsia omia käsittämättömiä tekojaan varten. Niinpä ensimmäinen Jeanetten näkemä lapsen ruumis ei valitettavasti jää viimeiseksi. Työssä on karmivaa, eikä kotonakaan mene hyvin. Jeanetten mies Åke on taidemaalari, joka ei kuitenkaan millään tavoin edes pyri elättämään itseään taiteellaan - ei ennen kuin tapaa naisen, joka muuttaa kaiken, myös Jeanetten elämän.

Sofia Zetterlund on psykoterapeutti, joka mm. antaa lausuntoja rikollisten psykiatrisesta tilasta. Hänellä on myös kokemus työstä Sierra Leonessa, joten hän saa hoidettavakseen lapsisotilas Samuelin, joka on sieltä kotoisin. Sofialla on takanaan huono ihmissuhde, ja nyt hän on aloittanut suhteen uuden miehen kanssa muttei oikein viihdy siinä. Vähitellen Sofian ja Jeanetten työkuviot alkavat kietoutua toisiinsa mm. Samuelin kohtalon vuoksi, ja naiset tuntuvat muodostavan hyvänkin tiimin - ainakin omasta mielestään. Eikä oikeastaan voikaan sanoa, etteikö tutkinnan alla oleva rikos olisi juuri sellainen, jossa tarvitaan sekä poliisia että psykiatria, mutta toisaalta...

Tarinaa ja henkilöiden taustoja avataan lukijalle vähitellen - jopa niin vähitellen, että osa tämän trilogian ykkösosan palasista jää vielä täydeksi arvoitukseksi. Traumatisoitunut pahantekijä sen sijaan paljastetaan jo nyt, mikä onkin nykydekkareille aika tyypillistä. Parasta kuitenkin on, että - yritän kertoa sen liikaa spoilaamatta - tästä huolimatta lukija tulee yllättymään rankasti. Ja se on hienoa, sillä paljon dekkareita lukenut pääsee harvemmin yllättymään jännärin ääressä.

Uppouduin Varistytön tarinaan oikein kunnolla, mutta sekin on minulle aika tyypillistä, jos saan rauhassa lukea sujuvasti etenevää, kohtuullisen helposti seurattavaa tarinaa. Onko Varistyttö siis dekkarigenren mullistava kirja? Sen rikoksia ratkovat henkilöt ovat jollain lailla hukassa elämässään tai kohtaavat suuria pettymyksiä. Sekään ei ole uusi keksintö - dekkareiden poliisihahmot ovat niin ongelmaisia, että tälläkin kertaa tulin toivoneeksi, että jospa joskus keskityttäisiin vain niihin murhiin. Sekin klisee käytetään jo tässä trilogian ensimmäisessä osassa, että rikoksesta alkaa tulla liian henkilökohtainen sen ratkaisijalle - että etsivän lähipiiri joutuu vaaraan.

Varistytön ainekset ovat siis aika lailla samanlaiset kuin monissa muissakin nykyajan rikoskirjoissa, sillä kirjan kauheuksissakaan ei ole varsinaisesti mitään uutta - niin kamalaa kuin se onkin, että olemme kuulleet ja lukeneet lapsiin kohdistuvista järjettömistä rikoksista aiemminkin. Mutta ehkäpä kirjan koukuttavuus perustuu rikollisen mieleen. Kirjan rikollinen tekee pahaa, on uhri sekä kostaja, jonka kostoa on ainakin tässä vaiheessa mahdotonta ymmärtää. Ehkä se saa janoamaan seuraavaa osaa. Se, että haluaa saada selville, mikä tässä kaikessa on ideana. Sillä tämä murhaaja on paitsi sekaisin myös hyvin älykäs. Ehkäpä minua siis onnistaa kirjaston viikkolainahyllyllä, kun käyn palauttamassa Varistytön. Ehkäpä trilogian kakkososa Unissakulkija odottaa minua siellä. Ehkä se paljastaa edes hieman lisää...

Auringon ydin ei iskenyt tarpeeksi

Viime aikoina olen koko maailman mukana viehtynyt dystopioihin. Niinpä Johanna Sinisalon Auringon ydinkin kiinnosti. Se sijoittuu Suomen Eusistokraattiseen Tasavaltaan, joka tekee kaikin puolin selvän pesäeron muualla Euroopassa oleviin rappiodemokratioihin, jotka puolestaan ovat lähempänä todellista nyky-Suomea. Rappiodemokratioissa toimitaan rappiollisesti, mm. käytetään kännyköitä.

Vanna, alkuperäiseltä nimeltään Vera, ja hänen siskonsa Manna ovat eläneet lapsuutensa Aulikki-mummon hoivissa suomalaisella maaseudulla. Siskokset ovat kuin yö ja päivä. Manna on sellainen, mitä naisesta odotetaan tulevan, eloi, joka keskittyy vain miesten miellyttämiseen, yksinkertaisesti sanottuna bimbo, jota ei opeteta ajattelemaan omilla aivoillaan. Vanna on puolestaan morlokki, itsenäinen nainen, jolla on älyä. Aulikki näkee tämän ja opettaa Vannan teeskentelemään eloista, jotta tälle ei tulisi hankaluuksia. Erään tapaturman seurauksena tilalla olevalle rengille Jarelle selviää kuitenkin, ettei Vanna ole niin eloi-nainen kuin miltä näyttää, ja Jaren ja Vannan välille syntyy merkityksellinen ystävyyssuhde.

Vanna menettää siskonsa traagisen epäselvästi, ja siskon kohtalo piinaa ymmärrettävästi häntä. Vanna ajautuu käyttämään laittomaksi huumeeksi määriteltyä chiliä, jota hän myös diilaa Jaren kanssa. Lopulta Jare ja Vanna asuttavat Aulikin entisellä tilalla Neulapäässä chilejä salaa kasvattavaa ja jalostavaa omituista uskonlahkoa.

Auringon ytimen maailma on kiintoisa. Se muistuttaa elävästi - enkä edes tiedä, kuinka paljon liioitellen - siitä, kuinka naiset pyrkivät miellyttämään miehiä tässäkin maailmassa, vaikka heitä ei ole samalla tavoin siihen pakotettu. Auringon ydin tavoittaa jonkinlaisen parodian todellisistakin pariutumisrituaaleista. Tosin epäilen, että se monien mielestä kuvaa ennemminkin sitä, kuinka naisten meidänkin yhteiskunnassamme odotetaan vain miellyttävän miehiä - kuinka naisia alistetaan joka yhteiskunnassa. Sinänsä hienosti rakennetussa yhteiskunnassa häiritsevää kylläkin on, että on vaikea uskoa siihen, että naisista olisi todella saatu pienessä ajassa jalostettua eloi-sukupuoli, joka ei hoksaa mitään. Koska kummallakin sukupuolella on älynlahjoja ja omaa tahtoa aina jossain määrin, on epäuskottavaa, että ne yhtäkkiä häviäisivät käytännössä kokonaan suurimmalta osalta toista sukupuolta, vaikka älykkäimpiä ja omatoimisimpia muutaman sukupolven ajan estettäisiinkin lisääntymästä ja vaikka kasvatus olisi kuinka yksipuolista.

Toinen epäuskottavuus ovat chilit. Vaikka hieman kapsaisiinista luettuani ymmärsin, että sillä voi olla jos minkäkinlaisia vaikutuksia, en voi uskoa, että chilistä todella olisi vaaralliseksi huumausaineeksi. Toki Suomen Eusistokraattisessa Tasavallassa on monta muutakin järjettömyyttä, mutta että chili olisi vaarallisempaa kuin heroiini tai jokin muu kova huume... Vai jäikö minulta tässä yhtälössä jotain ymmärtämättä, en tiedä, minun oli vain vaikea ostaa tätä chilijuttua ja uskoa Vannan pyörryttäviä huumekokemuksia.

Sinisalo kirjoittaa hyvin ja käyttää jälleen taitavasti eri tekstilajien yhdistelmää: kirja koostuu mm. Vannan kirjeistä sisarelleen, kuvitteellisista tietokirjakatkelmista ja muokatusta 1930-luvun Kotiliesi-lehden artikkelista. Pidän tavasta, jolla maailma ja tarina rakentuvat vähitellen näiden eri dokumenttien avulla.

Ikävää sen sijaan on, että minulle tarina jää jotenkin ontoksi. En saa siihen kosketuspintaa. Jare ja Vanna joutuvat vaaraan chilin diilaamisen vuoksi, Vanna taistelee riippuvuutensa kanssa, joskaan ei yritäkään päästä chilistä eroon, Jare tahtoo loikata ulkomaille... Jotenkin mikään ei saa kuitenkaan aikaan sitä, että minua alkaisi kiinnostaa, mihin tarina päättyy, miten henkilöille käy, selviääkö Mannan kohtalo vai ei. Surku homma. Ehkä olen vain liian kriittinen, tiedä häntä.

Aloita uudelleen New Yorkissa

Kun viime vuonna pääsin ensimmäistä kertaa käymään New Yorkissa, siitä tuli oitis yksi suosikkikaupungeistani. Tämän kesän alussa tehty toinen matka Isoon Omenaan vahvisti tunnetta, ja matkaa oli hauska fiilistellä käymällä katsomassa John Carneyn kirjoittama ja ohjaama elokuva Uusia alkuja (Begin Again).

Elokuva on eniten Englannista poikakaverinsa mukana Yhdysvaltoihin tulevan Grettan (Keira Knightly) tarina, vaikka sen aikana muutkin tarinan henkilöt joutuvat ottamaan elämässään uuden suunnan.Grettan poikaystävä Dave (Adam Levine) on tekemässä läpimurtoa popparina, ja vaikka Grettan ja Daven välit ovat varsin auvoiset parin saapuessa New Yorkiin, vie levy-yhtiötouhu pian Davea niin kovaa, että tämä sortuu vanhanaikaiseen: ei enää muistakaan tyttöystäväänsä, jonka kanssa ennen teki biisejä, vaan huumaantuu toisesta ja idioottimaisesti syöksyy tämän kanssa sänkyyn.

Gretta lähtee luksusmajoituksesta ja päätyy punkkaamaan ystävänsä Steven (James Corden) pieneen ja sotkuiseen kämppään. James yrittää piristää Grettaa, mikä johtaa siihen, että Grettan ja levy-yhtiömiehenä epäonnistuneen Danin (Mark Ruffaro) polut kohtaavat. Syntyy projekti, joka on täynnä iloa: Gretta ja Dan kokoavat bändin, joka soittaa poppia ympäri New Yorkia ja äänittää todellisen livelevyn kaupungin sykkeessä.

Uusia alkuja on hyväntuulinen, vaikkakin ajoittain surumielinen elokuva, jonka parissa viihtyy, vaikkei pitäisikään varsin yhdentekevästä musiikista, jota Gretta elokuvassa esittää. Odotin, että elokuvassa olisi hieman enemmän romantiikkaa, mutta itse asiassa sitä ei kaipaa. Onkin paljon parempi, ettei ainakaan Grettan ja Danin välille synny mitään romanttista. Jollain tavalla Uusia alkuja on oivallinen juuri omituisen ystävyyden tai yhteistyön kuvauksena. Jollekulle se saattaa muistuttaa, että arvokkaista asioista pitäisi osata pitää kiinni, vaikka eteen tulisikin suuren - tai vaikka pienemmänkin - maailman houkutuksia. Toisaalta se muistuttaa myös siitä, että jos tahtoa riittää, monia asioita voi tehdä pienemmälläkin rahalla. (Elokuvasta selviää mm. miten sukkahousut ovat tarpeen levynäänityspuuhissa.)

Tietenkin Uusia alkuja vihjaa myös siihen, että alkeellisemmin tehty on aidompaa. Elokuva ei ehkä ole niin rosoinen kuin saman tekijän aiempi elokuva Once, joka kertoi dublinilaisista katusoittajista, mutta mukavaa aitoutta ja vaatimattomuutta siinä on, vaikka mukana onkin maailmantähtiä. New Yorkissa käyneet voivat myös kuiskia teatterin hämärissä, että "kato, tuollakin me on käyty". New York onkin elokuvassa oma itsensä - ainoastaan ihmisten vähyys Times Squarella hämmästytti minua ja miestäni.

Kolibri lentää kylmässä Pohjolassa

Kati Hiekkapellon esikoisdekkaria Kolibri on mainostettu näyttävästi, eikä kaupallinen panostus ole tällä kertaa osunut väärään - jäin kiinni kirjaan ja ahmaisin sen ja luen ilman muuta jossain vaiheessa Hiekkapellon seuraavankin kirjan Suojattomat.

Anna Fekete on kotoisin entisestä Jugoslaviasta mutta ei serbi eikä kroaatti vaan unkarilainen. Hän on asunut Suomessa lapsesta asti, kun hänen perheensä on muuttanut pohjoiseen pakoon sotaa. Asuttuaan välillä muualla Suomessa Anna on palannut Pohjois-Pohjanmaalle saatuaan vakituisen poliiisinviran. Kaupan päälle tulee jälleen kiinteämpi suhde veli Ákosiin, joka ei ole löytänyt paikkaansa suomalaisessa yhteiskunnassa aivan yhtä hyvin kuin Anna. Veli on työtön, kieltäosaamaton ja pahasti ainakin alkoholisoitumassa ellei jo alkoholisoitunut.

Työsaralla Annalla on kaksi tapausta taakkanaan. Ensiksikin joku sekopää ampuu haulikolla lenkkeilijöiden päitä hajalle. Toiseksi kurdiperheen tytär Dijar näyttää olevan vaarassa, vaikkei suoria todisteita siitä olekaan helppoa hankkia. Annan ehkä pahin taakka töissä on kuitenkin työpari Esko, joka tuntuu olevan niin rasistinen kuin ihminen nyt vain voi olla. Esko on myös vakavasti alkoholiongelmainen - Anna näkee hänen juovan töissäkin. Muut Annan läheiset työkaverit ovat onneksi mukavia: on Sari, jonka mies tekee matkatöitä ja jolla intohimoa riittää tämän ollessa kotona, ja Rauno, jonka suhde vaimoon on erittäin huonossa jamassa. Hiekkapelto seuraakin melko paljon henkilöidensä ihmissuhdekuvioita. Annan omat ihmissuhdekuviot ovat riittävän sekavat, ettei hänestä saa kiiltokuvamaista kuvaa. Itse asiassa Annan yhden yön suhteet yhden jos toisenkin miehen kanssa - muun muassa entisestä kotimaasta kotoisin olevan naimisissa olevan miehen kanssa - saavat Annan näyttämään kylmältä. Anna ei haluakaan miehiltä muuta, mutta syitä tällaiseen sinkkuelämään ei avata, Anna vaikuttaa vain haluttomalta sitoutumaan. Ehkä hänellä on liikaa riesaa jo muista ihmissuhdeasioistaan. Äiti asuu entisessä kotimaassa ja toivoo lapsiaan kylään, veli huijaa Annaa riutuessaan päihderiippuvuudessaan.

Suomi on juuri se kylmä ja kova maa, josta laulussakin aikanaan laulettiin. Kenelläkään ei ole helppoa. Annalle tuottaa vaikeuksia saada uudesta työstä kiinni ja hänelle tulee uniongelmia. Itse hän kuitenkin kokee, ettei romahtamiseen ole varaa, että virka kaikkoaa saman tien koeajan jälkeen, jos hän ei jaksa työtään. Nämä tunnot ovat varmasti tuttuja aika monille töissäkäyville: pitäisi jaksaa eikä ongelmia saisi tuoda esille. Lisäksi Anna on juuri niitä, jotka eivät oikein tunne olevansa oikeasti kotona missään, kun alkuperäinen kotimaa on kaukana ja siitä on vieraantunut mutta uusikaan kotimaa ei ole aivan oma. Anna puhuu kirjassa paljon unkaria, jota toivoisin osaavani hieman enemmän (taitoni rajoittuvat noin kolmeen sanaan), jotta Annan puheet avautuisivat paremmin. Hiekkapelto tuntee Serbian unkarilaiset, sillä hän on asunut fiktiivisen Annansa entisessä kotimaassa. Anna Fekete onkin varmasti juuri tästä syystä uskottava maahanmuuttajahahmo.

Annan työpari Esko sen sijaan vaikuttaa liiankin stereotyyppiseltä rasistilta. Toisaalta - maailmassa taitaa valitettavasti olla oikeastikin aivan liian stereotyyppisiä rasisteja. Se ei ole yllätys, että Esko muuttaa suhtautumistaan Annaan, sillä näinhän tällaisissa tarinoissa aina käy: skisma muuttuu yhteisymmärrykseksi, joskus jopa rakkaudeksi - tuskin kuitenkaan romantiikaksi tässä tapauksessa, vaikka kirjasarja etenisi kuinka pitkälle. Esko ja Anna ovat joka tapauksessa siinä mielessä kiinnostava parivaljakko, että odotin enemmän heidän väliensä kehittymistä kuin murhaajan paljastumista.

Mutta kyllä murhatarinassakin on vetoa. Loppuratkaisu on melkoisen tavanomainen, mutta se ei haittaa. Sen sijaan Dijarin kohtalo kirjan lopussa tuli minulle yllätyksenä, mikä on sinänsä aika paljon sanottu, koska harvemmin dekkareiden juonissa mikään enää kovin paljoa yllättää - tekstien viehätys perustuu vain soljuvaan kieleen, joka vetää mukaansa, eikä yllätyksiä välttämättä tarvitsekaan, vaikka plussaa ne tietenkin aina ovat.

Ilokseni löysin tämän postauksen ollessa kesken La Masque Rouge -kirjablogin kirjabingon. Pitäähän siihen lähteä mukaan, vaikka voikin olla, etten kesällä saa luettua kovin montaa kirjaa. Mutta bingo innostaa lukemaan monenlaista. Koska Kolibri-kirja on luettu kokonaan kesäkuun puolella, sen uskaltaa hyvällä omallatunnolla laittaa mukaan tähän kesäbingoon. Vedetään siis ruksi dekkariruudun päälle. Lähtekää muutkin mukaan! :)

Rattoisa sadepäivä moottorisahamurhaajan seurassa

Koska helatorstai oli ainakin täälläpäin Suomea todella sateinen, ja miehelläkin sattui olemaan ohjelmaa kodin ulkopuolella, päätin viettää iltapäiväni leppoisasti katsomalla vanhan kunnon kauhuklassikon Teksasin moottorisahamurhat (The Texas Chain Saw Massacre, 1974). Koska elokuva kuuluu myös 101 katsottavan kauhuelokuvan listalleni, pääsen hieman eteenpäin tässä pitkässä projektissani. Koska elokuva on jo 40-vuotias, oletan, että kaikki itseään kunnioittavat kauhufanit ovat sen nähneet (minullekaan tämä ei ollut ensimmäinen kerta) - enkä siis turhaan pidä juonenkäänteitä salassa.

Teksasin moottorisahamurhat on elokuva viidestä nuoresta, jotka joutuvat hullun kannibaaliperheen uhreiksi. Kahden näistä nuorista mummola on ollut talo Teksasissa, ja nyt nuoret saapuvat ränsistyneelle rakennukselle pitääkseen siellä hauskaa. Ennen talolle saapumista he kuitenkin käyvät hautausmaalla tarkistamassa, ettei heidän isoisäänsä ole kaivettu haudasta - joku on nimittäin häpäissyt hautoja oikein urakalla. Isoisä on saanut olla rauhassa, mutta nuorille ei käy yhtä hyvin.

Keskeisimpiä nuorista ovat Sally (Marilyn Burns) ja Franklin (Paul A. Partain), sisarukset. Franklin on pyörätuolissa ja kärttyinen, Sally ei jaksaisi häntä mutta yrittää pitää itsensä kasassa ainakin johonkin pisteeseen asti. Jo nuorten ajaessa pakettiautossa kohti Sallyn ja Franklinin isovanhempien taloa tunnelma kasvaa uhkaavaksi. Autossa aletaan tielle näkyvän teurastamon innoittamana puhua teurastamisesta, ja katsoja osaa jo siinä kohdin kuvitella, kuinka nuoret pian tulevat itse muuttumaan teuraseläimiksi. Myös kyytiin otettu liftari (Edwin Neal) aiheuttaa ahdistusta. Hän on sekopäinen ja viiltää ensin veitsellä itseään, sitten Franklinia.

Ei yllätä kovin paljon, että liftariin törmätään vielä uudelleen. Ensin kuitenkin tavataan hänen veljensä Leatherface (Gunnar Hansen), joka riehuu moottorisahan kanssa ja tappaa kaikki tielleen tulevat. Hänen puheensa ei ole ymmärrettävää sen enempää kuin hänen tekonsa. Leatherface on perheensä jälkeenjäänyt, jota veljen tulisi vahtia. Ikävä kyllä veljen vahtiminenkaan ei auttaisi murhaamisongelmaan, sillä veli on yhtä murhanhimoinen. Perheen isä ei halua tappaa, ainoastaan syödä uhreja. Isoisä on myös osa perhettä, tosin hän on kuollut, mutta siitä huolimatta muu perhe antaa hänen tehtäväkseen Sallyn tappamisen. Kauhua luo erityisesti se, että ainoastaan perheen murhanhimoisuus ja mielipuolisuus on varmaa - uhrilla ei ole selvitäkseen muuta keinoa kuin paeta, jos vain suinkin onnistuu siinä. Kun kaikki muut on tapettu ja Sally istutettu kannibaalien pöytään, katsoja on myös ikävän tietoinen siitä, ettei kukaan tiedä, missä Sally on - että kukaan ei edes vahingossa ole tulossa pelastamaan häntä.

Varsinkin Sallya esittävä Marilyn Burns saa kirkua elokuvassa riittämiin. Kamera kuvaa yksityiskohtaisesti Sallyn kauhua pitkiä jaksoja. Saamme nähdä lähikuvassa, kuinka Sallyn silmä ilmentää pelkoa. Pitkitetyt kohtaukset saavat katsojan tuntemaan, ettei hän pääse piinasta sen enempää kuin elokuvan kidutetut nuoretkaan. Elokuvan lopussakaan ei saa hengähtää, koska Leatherface jää vain odottamaan uusia uhreja, paha ei saa palkkaansa.

Mieheni on joskus kuvaillut Teksasin moottorisahamurhia elokuvaksi, jossa on häiriintynyt tunnelma. Kuvaus on osuva. Ohjaaja Tobe Hooper on ollut mukana sekä elokuvan käsikirjoittamisessa että myös musiikin luomisessa, joten mitä ilmeisimmin tunnelma on pitkälti juuri Hooperin näkemyksen mukainen. Omasta mielestäni elokuvan musiikilla on merkittävä osa häiriintyneen tunnelman luomisessa. Kun kaksi nuorta kirmaa iloisena pitkin ketoa etsimään uimapaikkaa, taustalla soi musiikki, joka ei oikeastaan ole musiikkia lainkaan, vain häiritseviä ääniä. Katsoja tuntee nahoissaan, ettei kaikki ole hyvin, kun kuvaan yhdistyy vääränlainen ääni eikä odotuksenmukainen tuulen rauhoittava suhina tai linnunlaulu.

Teksasin moottorisahamurhat on tehokas elokuva. En ole nähnyt sen uusintaversiota, mutta uusintaversioista nyt voi yleensäkin sanoa, että ne vain kuvittelevat pääsevänsä pelottavampaan tunnelmaan, kun lisäävät verta. Mutta kauhu ei oikeastaan toimi niin. Toki Teksasin moottorisahamurhissa on sama epäloogisuus kuin useimmissa kauhuelokuvissa - sen henkilöt eivät toimi järkevästi. Jos joku paloittelee edessäsi ihmisen moottorisahalla, kannattaako sinun jäädä paikallesi puoleksi päivää kirkumaan ennen kuin juokset karkuun? Minusta ei, mutta ehkäpä Sally tietää paremmin, ettei mitään toivoa pelastumisesta kuitenkaan ole.

Tälle hautausmaalle on heteroilta – sekä homomiehiltä – pääsy kielletty

Joskus jokin uutinen yllättää, eikä nyt ole kyse Kataisen eroilmoituksesta. Luin nimittäin Helsingin Sanomista tänä aamuna, että Berliiniin on perustettu hautausmaa lesboja varten. Tämä hämmensi minua kovin. On nimittäin vaikea ymmärtää, miksi lesbot tarvitsisivat oman hautausmaan.

Minä olen aina kuvitellut, että ainakin länsimaissa hautaan pääsee sen kanssa, kenen kanssa haluaa. Jos näin ei ole, olisi ennemminkin parempi yrittää muuttaa asenteita tai käytäntöjä, jotka estävät naisia pääsemästä samaan hautaan naisrakkaittensa kanssa. Eikös se olisi ylevämpi tavoite, että ihmiset saisivat maata samalla hautausmaalla riippumatta siitä, mikä heidän seksuaalinen suuntautumisensa on? Halutaanko tällä hautausmaalla nyt sanoa, että lesboilla ei ole haudattaessakaan samoja oikeuksia kuin heteroilla vai että lesbot eivät tahdo tulla haudatuiksi heteroiden joukkoon – joku onneton kun voi lukea viestin näinkin – vai mikä ajatus tässä on?

Entäpä miksi ei samantien perustettu hautausmaata, jonne myös homoparit voisivat päästä? Miksi Berliinin hautausmaa on vain naispareille? Pitääkö homohautausmaasta käydä uusi taistelu tai mikä prosessi tämän uuden hautuumaan taustalla sitten onkin ollut? Vai eivätkö lesbot halua homomiehiä viereisiin hautoihin?

Sinänsä on tietysti mukava, että jokainen pääsee sellaiselle hautausmaalle kuin haluaa. Minusta kun vaan tuntuu, että me kaikki – jopa eri uskontojen edustajat – voisimme ihan hyvin maata samojen hautausmaan mäntyjen katveessa ihan tyytyväisinä.

Kannella on väliä

Hyvä kansi myy, sen tietävät varmasti kaikki mediatalot ja kirjakustantamot. Hyvästä kannesta voi tietenkin olla monia näkemyksiä, mutta itse olen joutunut viime aikoina kokemaan kansipettymyksiä.

Tapaus 1: Image-lehden kannet 

Image luottaa nykyään siihen, että mies kannessa myy. Ei siinä mitään, ei minulla on mitään mieskansia vastaan. Mutta miksi kannessa olevat miehet pitää esittää tylsästi? Tietenkin tylsäkin menisi, jos ei olisi jo aiemmin tottunut parempaan. Image on perinteisesti kuvannut joko raflaavia, näyttäviä tai näyttävän raflaavia kansikuvia, esimerkiksi Krista Kosonen Kill Billin The Bridena…

 ... tai Viivi Pumpasen kuin suoraan Bon Tempsista reväistynä.

Viime aikoina olemme saaneet nähdä vain Hjallis Harkimon Hjallis Harkimona…

… ja Sami Hyypiän Sami Hyypiänä.

Olisin tietenkin ennemmin nähnyt vaikka Harkimon Julius Caesarina ja Hyypiän Napoleonina. Nämä kannet olivat yksinkertaisesti tylsiä. Irtonumerohyllystä lehti ei taatusti tarttuisi käteen, ellei tietäisi sen sisältävän hyvin kirjoitettuja lehtijuttuja.

Tapaus 2: Lohikäärmetanssi 1 

Kauan odotettu George R.R. Martinin Tulen ja jään laulu -sarjan viides osa ilmestyi viimein suomeksi. Olin tietenkin odottanut sitä kuin kuuta nousevaa. Mutta kun näin osan kansikuvan, olin tahtomattanikin järkyttynyt. Olen rakastanut Petri Hiltusen aiempiin osiin tekemiä kansia, mutta tämä uusi kansi oli väritykseltään jotenkin liian valoisa – ja se sisälsi liian vähän lohikäärmeitä. Myönnettäköön, etten ole lukenut kirjaa, joten en osaa sanoa, onko teoksen nyt ilmestyneessä ensimmäisessä puoliskossa lohikäärmeitä lainkaan. Mutta seisova peura ei vastannut mielikuvaani kirjasta, jonka nimi on Lohikäärmetanssi. Tässä tapauksessa ei kuitenkaan ole pelkoa, että kirja jäisi kansikuvansa takia kaupan hyllyyn, joten Westerosissa lienee kaikki kuitenkin hyvin.

Sota ei aiheuta traumoja

Haasteisiin osallistumiseni ei ole keskimäärin ollut kovin tuotteliasta, mutta nyt olen jo lukenut ensimmäisen toiseen tälle vuodelle valitsemaani lukuhaasteeseen sopivan kirjan. Eniten minua kiinnostaa tie -blogin sotakirjallisuuslukuhaasteosallistumiseni avautuu Ville Kivimäen kirjalla Murtuneet mielet – Taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939 – 1945.

Kivimäen kirja on voittanut Tieto-Finlandian ja ainakin omalla kotipaikkakunnallani moni on siitä kiinnostunut: kirjastossa se on viiden varatuimman teoksen joukossa yli 60 varauksellaan. Mutta eihän tuo ole mikään ihme: Kivimäki käsittelee suomalaisten sotilaiden psyykkisiä häiriöitä ja niiden hoitoa toisen maailmansodan aikana. Minua ainakin kiinnostaa kovasti, miten sota vaikuttaa ihmisen psyykeen ja miten kukaan yleensä voi selvitä rintamalta järjissään. Kivimäen teos perustuu hänen väitöskirjaansa, mutta vaikka akateemisuus toki näkyy tekstissä, on Murtuneet mielet yleistajuinen versio aiheesta ja tekstiä on helppo seurata sellaisenkin, joka ei sotimisesta mitään ymmärrä (vrt. tämän blogin pitäjä).

Murtuneet mielet näyttää paitsi sen, millaisista psyykkisistä oireista suomalaissotilaat kärsivät talvi- ja jatkosodassa, myös sen, miten oireisiin suhtauduttiin, miten niitä hoidettiin ja kuinka osa sotilaista onnistui pitämään itsensä psyykkisesti terveinä sodasta huolimatta. Kirja kuitenkin muistuttaa, että myös psyykkisesti terveet reagoivat sotaan, sillä oli aivan luonnollista järkyttyä sodassa kokemastaan. Yllättävää on kuitenkin se, että psyykkisesti sairastumista ei pidetty vielä toisen maailmansodan aikana mahdollisesti sodasta johtuvana, vaan ajateltiin, että sotilas, joka ei pystynyt pysymään järjissään, oli joko perimältään tai muilta ominaisuuksiltaan sellainen – esimerkiksi vähä-älyisempi kuin muut –, että hän sairastui. Syy psyyken horjumiseen ei siis ollut sodassa.

Murtuneet mielet saa aikaan vaikutelman, että sotilaat kyllä ymmärsivät toistensa mielen järkkymisen, mutta sen sijaan koulutetut psykiatrit eivät ymmärtäneet tai halunneet ymmärtää sitä. Sota-ajan psykiatriasta oli mielenkiintoista lukea, sillä tuokin lääketieteen ala on mennyt noin 70 vuodessa valtavasti eteenpäin. Toisaalta suhtautuminen sodassa syntyneisiin psyykkisiin häiriöihin ja psykiatriset hoitomenetelmät tuona aikana tuntuvat lähinnä järkyttäviltä. Psyykkisesti romahtanutta pidettiin heikkona, epämiehekkäänä ja selvästi vähempiarvoisena. Potilaiden saatettiin uskoa yrittävän päästä pois rintamalta esittämällä kaikenlaisia oireita.

Psyykkisistä oireista kärsiviä oli paljon – mikä nyt ei ole mikään ihme. Kunnollista hoitopaikkaa ei välttämättä löytynyt kuin niille, jotka olivat jo siinä kunnossa, että heidän vaivojaan ei osattu hoitaa. Hoitomenetelminä käytettiin mm. insuliinikooman aiheuttamista ja Cardiazol-shokkihoitoa, jossa potilaalta saattoi vahvojen kouristusten aikana murtua luita tai mennä jäseniä sijoiltaan. Ehkä järkyttävintä on, että vaikka osa lääkäreistä oikeasti uskoi shokkihoitojen tehoon, niitä käytettiin myös rankaisemiseen. Rankaisu voi tietysti muuttaa käyttäytymistä siten, että se ulkonaisesti vaikuttaa paranemiselta, mutta oikea paraneminen on kyllä ihan eri asia.

On tietysti totta, että Suomessa oltiin sotapsykiatrian suhteen kokemattomia ennen toista maailmansotaa. Silti tuntuu jotenkin omituiselta, että sotilaille annetut diagnoosit olivat aivan mitä sattuu. Kiviniemen kirjassa on liite, jossa esitellään, millaisia diagnoosinimikkeitä yleisesti käytettiin (mm. heikkomielisyys, hysteria ja sielu-ruumissyntyinen reaktio). Näiden ei tietenkään tarvitsekaan olla samanlaisia kuin nykydiagnoosien, mutta erikoista oli, että lääkärit eivät keskenään käyttäneet niitä samalla tavoin, vaan kukin antoi sellaisen diagnoosin, joka sattui itseä miellyttämään.

Paitsi sodasta ja psykiatriasta, Kivimäen teos antaa myös käsityksen rintamaelämästä yleensäkin. Se kertoo aseveljeyden ja parisuhteen – kuten myös naisten yleensä – merkityksestä sotilaille sekä avaa hieman sitä, millaisia tilanteita sotilaat joutuivat rintamalla kokemaan. On myös hyvä kurkistaa yhtenäisen, uhrautuvan Suomen armeijasta luodun ideaalikuvan taakse ja nähdä, että asiat eivät tainneet olla aivan niin kuin yleensä halutaan sankarikuvissa esittää. Se ei ole tietenkään mikään yllätys, mutta minua ainakin tämä realistisempi kuva kiinnostaa enemmän.

Kivimäki näyttää myös itse kokeneen tutkimuksensa tuloksen järkyttäväksi. Harvoin saa lukea kenenkään tietokirjailijan ottavan näin korostetusti kantaa:

Haluankin ilmaista mahdollisimman selvästi, että nykynäkökulmasta katsottuna psyykkisesti murtuneiden suomalaissotilaiden kohtelu sotavuosina oli yleensä ankaraa sekä paikoin yksiselitteisen brutaalia ja halventaa. Se saattoi olla sitä myös tuolloisten käsitysten mukaan, esimerkiksi silloin kun hermotoipilaat pakotettiin Konrad von Baghin [eräs johtava sotapsykiatri] suunnittelemaan simputusohjelmaan, Cardiazol-shokkihoitoa käytettiin rankaisumielessä tai Yrjö K. Suominen [toinen johtava sotapsykiatri] leimasi “sotaneurootikot” loisiksi ja miehen irvikuviksi. 

On jännittävää huomata, kuinka laidasta laitaan psykiatria heiluu: kun sotien aikaan ei uskottu, että sota voisi traumatisoida, nyt tunnutaan uskovan – mikä aiheuttaakin sekä valitusta että vitsailua – että melkein tilanteeseen kuin tilanteeseen on kutsuttava kriisiapuryhmä paikalle.

Kaksi lukuhaastetta vuodelle 2014

Olen aika huono onnistumaan lukuhaasteissa, mutta vuoden alussa on aina intoa lähteä mukaan johonkin uuteen haasteeseen. Tänä vuonna on Tove Janssonin juhlavuosi, joten Les! Lue! -blogin Tove Jansson -haaste on ehdoton. Haasteessa on tarkoituksena lukea haluamansa määrä Tove Janssonin teoksia ja blogata niistä. Nyt on viimeinkin aika lukea myös se ensimmäinen muumikirja eli Muumit ja suuri tuhotulva.

Toinen kiinnostava lukuhaaste löytyy Eniten minua kiinnostaa tie -blogista, jossa haasteena on lukea sotakirjallisuutta – niin kauno- kuin tietokirjallisuuttakin. Sivulla on vallan mainio lista kirjoista, jotka sopivat haasteeseen ja ehkä löydän joitain muitakin. Sota aiheena on mielestäni kiinnostava, mutten ymmärrä paljoakaan strategisista liikkeistä rintamalla. Sen sijaan minua kiinnostavat ihmisten kokemukset sota-aikana sekä etulinjassa että kotirintamalla. Ensimmäiseksi tarttunen Ville Kivimäen Murtuneet mielet -teokseen, koska jonottelen sitä kirjastosta. Aikeissa on myös viimeinenkin lukea Chimamanda Ngozi Adichieta.

Temperance Brennan on parempi televisiossa kuin kirjassa

Aina sille päälle sattuessani katson Bones-televisiosarjaa putkeen lukemattoman määrän jaksoja. En ole kuitenkaan tainnut aiemmin tarttua Kathy Reichsin dekkareihin, jotka ovat tuon varsin vetävän tv-sarjan taustalla. Nyt kuitenkin luin kirjan Paholaisen luut, joka on jo sarjan 11. kirja – turha siis haaveilla siitä, että pääsisi seuraamaan jotenkin järkevästi päähenkilö Temperance Brennanin yksityiselämän kehittymistä jossain loogisessa järjestyksessä, mutta mitäpä tuosta, sillä en usko lukevani kuitenkaan koko sarjaa.

Joulukiireitten jälkeen dekkarit ovat suunnilleen ainut, mihin väsynyt mieli jaksaa keskittyä. Lukemishalun tyydyttämiseen Paholaisen luut olikin aivan kelvollinen valinta. Temperance Brennan on keskiverto dekkaripäähenkilöä kiinnostavampi, koska hän on oikeusantropologi ja näkee siksi rikostapaukset hieman eri näkökulmasta kuin vaikkapa rikosta ratkova poliisihahmo. Koska kirjailija Reichs on itsekin oikeusantropologi, lukija voi upota uskottavaan luiden ja mädäntyvien ruumiiden maailmaan lukiessaan hänen kirjojaan.

Tällä kertaa löytyy ensin kellari, jossa on pääkallo ja pari sääriluuta ja joka näyttäisi olleen pahimpien kauhuskenaarioiden mukaan synkkien noituusrituaalien harjoituspaikka. Seuraava löytö on vielä karmivampi: nuori poika löydetään päättömänä rinnassaan pentagrammi ja numero 666. Temperance Brennan pyrkii ratkomaan ruumiiden ja ruumiinosien arvoitusta kahden etsivän, sotkuisen ja puheissaan karkean Slidellin ja tyylikkään, asiallisen ja luurankomaisen laihan Rinaldin kanssa. Peräänsä hän saa politiikkaan pyrkivän kiihkomielisen saarnaajan, joka innostuu saatananpalvontaepäilyistä. Lisäksi Brennanilla on tietenkin ongelmia kahdenkin entisen miesystävän kanssa – niin, ja entisen aviomiehen, joka haluaa ihan virallisesti entiseksi aviomieheksi, jotta pääsisi naimisiin uuden heilansa, käsittämättömän nuoren hempukan kanssa.

Paholaisen luut on perusnykydekkari. Murhien pitää olla kauhistuttavia, ja tämä kirja on vielä niitä, joissa kolutaan läpi kaikki vähänkin jotakuta epäilyttävä wiccoista satanisteihin ja takaisin. Kathy Reichs ei valitettavasti ole kovinkaan taitava kielenkäyttäjä (ellei sitten vika ole suomennoksessa, mutta epäilen). Kirjan huumori on kohtuullisen kankeaa eivätkä Temperance Brennanin ihmissuhdekuviot kiinnosta sarjan satunnaisen osan lukijaa. Mutta kaikkihan tietävät, että jos ei ole aikoihin ehtinyt lukea mitään eikä pysty kuitenkaan keskittymään Tolstoihin tai Joyceen, vaatimattomampikin teksti vetää mukaansa. Intoa tarttua oitis kirjasarjan muihin osiin tämä kirja ei sytyttänyt, joten on todettava, että Temperance Brennan -tulkinnoista alkuperäinen – eli kirjasarja – jää auttamatta kakkoseksi.