Auringon ydin ei iskenyt tarpeeksi

Viime aikoina olen koko maailman mukana viehtynyt dystopioihin. Niinpä Johanna Sinisalon Auringon ydinkin kiinnosti. Se sijoittuu Suomen Eusistokraattiseen Tasavaltaan, joka tekee kaikin puolin selvän pesäeron muualla Euroopassa oleviin rappiodemokratioihin, jotka puolestaan ovat lähempänä todellista nyky-Suomea. Rappiodemokratioissa toimitaan rappiollisesti, mm. käytetään kännyköitä.

Vanna, alkuperäiseltä nimeltään Vera, ja hänen siskonsa Manna ovat eläneet lapsuutensa Aulikki-mummon hoivissa suomalaisella maaseudulla. Siskokset ovat kuin yö ja päivä. Manna on sellainen, mitä naisesta odotetaan tulevan, eloi, joka keskittyy vain miesten miellyttämiseen, yksinkertaisesti sanottuna bimbo, jota ei opeteta ajattelemaan omilla aivoillaan. Vanna on puolestaan morlokki, itsenäinen nainen, jolla on älyä. Aulikki näkee tämän ja opettaa Vannan teeskentelemään eloista, jotta tälle ei tulisi hankaluuksia. Erään tapaturman seurauksena tilalla olevalle rengille Jarelle selviää kuitenkin, ettei Vanna ole niin eloi-nainen kuin miltä näyttää, ja Jaren ja Vannan välille syntyy merkityksellinen ystävyyssuhde.

Vanna menettää siskonsa traagisen epäselvästi, ja siskon kohtalo piinaa ymmärrettävästi häntä. Vanna ajautuu käyttämään laittomaksi huumeeksi määriteltyä chiliä, jota hän myös diilaa Jaren kanssa. Lopulta Jare ja Vanna asuttavat Aulikin entisellä tilalla Neulapäässä chilejä salaa kasvattavaa ja jalostavaa omituista uskonlahkoa.

Auringon ytimen maailma on kiintoisa. Se muistuttaa elävästi - enkä edes tiedä, kuinka paljon liioitellen - siitä, kuinka naiset pyrkivät miellyttämään miehiä tässäkin maailmassa, vaikka heitä ei ole samalla tavoin siihen pakotettu. Auringon ydin tavoittaa jonkinlaisen parodian todellisistakin pariutumisrituaaleista. Tosin epäilen, että se monien mielestä kuvaa ennemminkin sitä, kuinka naisten meidänkin yhteiskunnassamme odotetaan vain miellyttävän miehiä - kuinka naisia alistetaan joka yhteiskunnassa. Sinänsä hienosti rakennetussa yhteiskunnassa häiritsevää kylläkin on, että on vaikea uskoa siihen, että naisista olisi todella saatu pienessä ajassa jalostettua eloi-sukupuoli, joka ei hoksaa mitään. Koska kummallakin sukupuolella on älynlahjoja ja omaa tahtoa aina jossain määrin, on epäuskottavaa, että ne yhtäkkiä häviäisivät käytännössä kokonaan suurimmalta osalta toista sukupuolta, vaikka älykkäimpiä ja omatoimisimpia muutaman sukupolven ajan estettäisiinkin lisääntymästä ja vaikka kasvatus olisi kuinka yksipuolista.

Toinen epäuskottavuus ovat chilit. Vaikka hieman kapsaisiinista luettuani ymmärsin, että sillä voi olla jos minkäkinlaisia vaikutuksia, en voi uskoa, että chilistä todella olisi vaaralliseksi huumausaineeksi. Toki Suomen Eusistokraattisessa Tasavallassa on monta muutakin järjettömyyttä, mutta että chili olisi vaarallisempaa kuin heroiini tai jokin muu kova huume... Vai jäikö minulta tässä yhtälössä jotain ymmärtämättä, en tiedä, minun oli vain vaikea ostaa tätä chilijuttua ja uskoa Vannan pyörryttäviä huumekokemuksia.

Sinisalo kirjoittaa hyvin ja käyttää jälleen taitavasti eri tekstilajien yhdistelmää: kirja koostuu mm. Vannan kirjeistä sisarelleen, kuvitteellisista tietokirjakatkelmista ja muokatusta 1930-luvun Kotiliesi-lehden artikkelista. Pidän tavasta, jolla maailma ja tarina rakentuvat vähitellen näiden eri dokumenttien avulla.

Ikävää sen sijaan on, että minulle tarina jää jotenkin ontoksi. En saa siihen kosketuspintaa. Jare ja Vanna joutuvat vaaraan chilin diilaamisen vuoksi, Vanna taistelee riippuvuutensa kanssa, joskaan ei yritäkään päästä chilistä eroon, Jare tahtoo loikata ulkomaille... Jotenkin mikään ei saa kuitenkaan aikaan sitä, että minua alkaisi kiinnostaa, mihin tarina päättyy, miten henkilöille käy, selviääkö Mannan kohtalo vai ei. Surku homma. Ehkä olen vain liian kriittinen, tiedä häntä.