Kesätunnelmia Tove Janssonin tapaan

Muumeista olen aina pitänyt, mutta myönnettäköön, etten tiennyt, että Tove Janssonin aikuistenkirjat voivat olla niin viehättäviä kuin Kesäkirja - mutta siinä onkin samaa henkeä kuin muumikirjoissa. Ja lukemisajankohtanikin oli paras mahdollinen, sillä luin kirjan aivan kesälomani lopuksi pari viikkoa sitten, ja kun pääsin kirjan viimeiseen lukuun nimeltä Elokuussa, ei ajoitus olisi voinut olla täydellisempi, sillä silloin olimme jo - no elokuussa.

Kesäkirjan henkilöhahmot ovat suoraan Janssonin omasta suvusta. Isä on Janssonin veli Lars, ja keskeisimmät henkilöt isoäiti ja Sophia ovat Janssonin äiti ja veljentytär Sophia pikkutyttönä. Janssonin elämäkerran kirjoittajan Tuula Karjalaisen mukaan tapahtumat eivät kuitenkaan ole kaikilta osin oikeasti tapahtuneita.

Kesäkirja on lumoava alusta asti. Isoäiti on kadottanut tekohampaansa kukkapuskaan, ja Sophia auttaa häntä löytämään ne. Jo tämä isoäidin ja pojantyttären kohtaus paljastaa lapsen ja vanhuksen erikoislaatuisen suhteen.  

Kesäkirja kuvaa kohtauksia pitkin kesää. Tarina ei muodosta kokonaista juonta, mutta eipä sellaista lukija kaipaakaan. Väsynyt mutta Sophiaan hellästi ja jaksavasti suhtautuva isoäiti on paitsi huolehtiva, myös anarkistinen. On hillitöntä, kun isoäiti ottaa asenteen, että hän tai he Sophian kanssa voivat tehdä mitä vain, kunhan kukaan - ainakaan Lars, poika ja isä - ei näe. Sophia mm. menee isoäitinsä kanssa kurkkimaan naapurisaarelle rakennettuun mökkiin salaa.

Välillä isoäiti ei jaksaisi Sophiaa. Hän ajattelee: "Pahuksen kakara - - kauhea lapsi, mutta niin siinä käy kun ne kieltävät kaiken hauskan, Ne sellaiset, jotka ovat oikeassa iässä." Isoäiti selvästi ymmärtää hauskan päälle - ja sen päälle, että hauska on tärkeää. Siksi hän on valmis ryömimään Sophian kanssa pusikoissa, vaikka se olisikin raskasta. Juuri tämä on minusta ihanaa Sophian ja isoäidin suhteessa. Isoäidillä on elämänviisautta, jota hän siirtää lapseen.

Ehkä hillittömin kirjan kohtauksista tapahtuu, kun isoäiti ja Sophia väittelevät helvetin olemassaolosta. Älykkäänä tyttönä Sophia tajuaa isoäidin puhuneen aiheesta itsensä kanssa ristiin ja syntyy kiivas keskustelu, jonka jatkuessa isoäiti astuu lehmänläjään. Siitä väittely vain yltyy, sillä isoäidin pinna alkaa loppua, kun keskustelukumppani on niin kova vastus. Keskustelu on herkullinen kuvaus lapsen ajattelusta: helvettikeskusteluun joudutaan nimittäin siitä syystä, että Sophia kysyy isoäidiltään ovelasti, voivatko enkelit lentää helvettiin.

Saaristo on minulle vieras ympäristö ja sillä tavoin se tuntuu eksoottiselta, kun Jansson kuvaa sitä. Luulenpa, että saaristossa asuville Janssonin kuvaus tuntuu puolestaan hyvin kotoisalta. Kesäkirja kuvaa arkea ja näyttää, ettei sen tarvitse olla tylsää, vaikkei ulkoisesti tapahtuisi mitään ihmeellistä. Kesäkirjassa on samanlaista lämpöä ja välittämistä kuin muumikirjoissa, ja minusta tuntuu, että sen voisi varmasti lukea uudelleen ja uudelleen kyllästymättä. Mutta vaikea olisi kuvitella lukevansa sitä joskus muulloin kuin kesällä - vaikka varmasti se toisi kesän tunnelman keskelle talveakin.