Gustav Hägglund on saanut aikaan melkoisen myrskyn kommentoituaan Annassa (16-17/2011), ettei hyväksy lihavuutta naisessa. Hänen mielestään ”lihavuus ilman pätevää syytä kielii itsekurin puutteesta”. Iltalehdessä Hägglund korostaa, että kyseessä on vain hänen mielipiteensä. Miten tähän nyt pitäisi suhtautua? Olen sitä mieltä – tai ainakin yritän olla sitä mieltä -, että kaikkien mielipiteet ovat arvokkaita, mutta kuitenkin ajattelen, etten ihan kaikenlaisia mielipiteitä haluaisi maailmalle kailotettavan.
Oli miten oli, Hägglund ei ole kyllä ensimmäinen, joka yhdistää lihavuuden ja itsekurin puutteen. Nimenomaan lihavia ihmisiä syyllistetään siitä, etteivät he pysty pitämään itseään kurissa – ehkä siksi, että lihavuus näkyy. Itsekurin puutetta voi kyllä olla langanlaihallakin, joka ei pysty esim. olemaan ostamatta uusia kenkiä, vaikka entisiäkin olisi sata paria. Kenkäkaapin sisältö ei vain näy kaikille samalla tavalla kuin läskit.
Myönnetään, että tämä läskikeskustelu hyppää aina silmille, koska minusta tuntuu, että monet siinä esitetyt kommentit halventavat suoraan minua ja muita ylipainoisia. Ei minua haittaisi olla laihempi, ja voin senkin myöntää, että tarvitaan paljon itsekuria, jotta voi tiputtaa painoaan ja varsinkin estää itseään lihomasta uudelleen. Minulta siis selvästikin puuttuu itsekuria. Mutta miksi minusta tuntuu, että juuri lihavuudesta on tehty se suuri synti? Lihavuus tekee ihmisestä luotaantyöntävän, ei esimerkiksi tupakointi, jonka voisi ihan yhtä hyvin tulkita itsekurin puutteesta johtuvaksi huonoksi tavaksi, joka pilaa terveyden.
Luotaantyöntävää voi olla myös liiallinen itsekuri – itselläni kyllä lässähtää tunnelma, kun seuraa vierestä, kuinka joku ei voi syödä mitään, koska kaikessa on aina liikaa rasvaa. Ruokanautintoihin heittäytymiseen pitäisi tietysti löytää tasapaino, kumpikaan ääripää – ainainen heittäytyminen tai ainainen heittäytymättömyys – ei ole oikein hyvä ratkaisu.
Niin, mutta mitä tästä tämänkertaisesta läskikohusta nyt sitten pitäisi ajatella? Hägglund on kertonut oman mielipiteensä, ja on ihan totta, ettei siitä tarvitse välittää. Sekään ei varmaan ole tuulesta temmattu ajatus, että löytyy pilvin pimein miehiä, jotka ovat Hägglundin kanssa samaa mieltä. Tämäkin näkökulma on ollut nettikeskustelussa esillä. Jotenkin tuntuu kuitenkin naurettavalta, että ihmisten ulkoisesta olemuksesta tarvitsee heittää yök-kommentteja.
Hägglund mainitsee Annan haastattelussa kysyttäessä piirteitä, joita ei siedä naisessa, kaksi asiaa: jatkuva myöhästely ja läski. Minusta on surullista, että jokin ulkonäön piirre pääsee noin korkealle hyväksymättömien asioiden listalla, että jollekulle voi tulla ensiksi mieleen jotain ulkonäköön liittyvää. Luulisi, että kuka tahansa teini-iän ohittanut mies nostaisi ulkonäköasioiden ohitse montakin naisten epämiellyttävää luonteenpiirrettä. Jatkuvan nalkuttamisen, esimerkiksi. Jos joku kysyisi minulta, mitä piirrettä en siedä miehissä, tuntuisi aivan absurdilta vastata, että liian suuria lihaksia – vaikka ne todellakin ovat minusta luotaantyöntävä piirre.
Läskissä on varmasti oleellisinta juuri sen näkyvyys. Sitä mitä silmä ei näe, sitä ei sydän sure. Näinhän se on. Läski on kaikkien nähtävissä ja siksi siitä voi vapaasti vetää johtopäätöksiä ja tuomita ihmisiä niiden mukaisesti. Totta kai lihomisessa on suurelta osin kyse iteskurin puutteesta. Mutta pitäisi miettiä, miksi itsekuria ei löydy. Miksi ihminen pitää itsensä muuten ruodussa (ei tuhlaa, ei polta, ei juo yms.), mutta käy liian usein jääkaapilla. Syyt ovat usein moninaiset ja hyvin syvälle haudatut, eikä syyllistäminen tai paheksunta paranna niitä.
VastaaPoistaHägglundille voisin heittää vastakiven: Mitä piirrettä en siedä miehissä? Väkivaltaa ja järjetöntä halua leikkiä sotaa. Ammattisotilas = tappaja. Ihan samanlainen yleistys kuin: lihava = laiska, itsekuriton.